Millainen tilanne pitäisi olla, että luovuttaisit elämässä?

Parisuhteen päätyttyä olin täysin hajalla, mutta aika paransi.

Olen ollut useita kertoja vakavasti sairaana, menettänyt omaisiani ja lemmikkini, menettänyt useita kertoja työpaikkani, elän köyhyydessä ja työssäni hullut huutavat minulle useita kertoja päivässä. 

Elämä on minulle tärkeää, joten olen edelleen täällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En luovuttais elämästä. Teen aina suunnitelman muutoksen ja tyydyn siihen mihin sillä hetkellä pystyn saavuttamaan. Lähellä luovuttaminen on ollut silloin kun yhteiskunta vie rahat ja potkii päähän tulin katkeraksi mutta tyydyin osaani. Vaihdoin päämäärää ja menen sitä kohti ajattelematta sitä mitä minulla voisi olla jos elämä ja ihmiset olisvat reiluja.

Mulla on tilanne, jossa menneisyydessä ei ole mitään ja tulevaisuudessa ei ole mitään. Kaikki on pelkkää tasaista ja harmaata. Mistä elämänilo? Mistä toivo?

ap

Eli sinulla ei ole myöskään velvoitteita? Ei kokoajan voi olla iloa. Älä mieti harmaata. Mieti mitä haluat ja tee se. Tee niitä asioita jotka johtavat siihen mikä tekee iloiseksi. Ilo ei ehkä ole lähellä mutta sen tavoitteleminen auttaa nousemaan aamulla sängystä. Fyysinen rasitus pitää väsyneen mielen kurissa ja saa nauttimaan siitä että pääsee lepäämään. Siinä on yksi asia joka pitää elämän kasassa. Jossain vaiheessa huomaa kropankin timmiytyneen ja haluaa pukeutua kauniisti mennä ihmisten ilmoille ja alkaa elää. Olen nostanut itseni suosta monta kertaa. Alkanut löytää iloa ihan vaikka siitä että jaksan siivota keittiön tai pestä pyykit.

Samaa mieltä. Itse olen ollut useaan otteeseen todella sairas ja työtön. Olen kuitenkin koittanut keskittyä siihen jäljellä olevaan toimintakykyyn ja sinnikkäästi etsinyt ja kokeillut asioita ja nykyään olen sen johdosta niin paljon paremmassa kunnossa, että pystyn olemaan työssä. Työpaikankin lopulta löysin kuin ihmeen kaupalla. Tärkeintä kaikessa oli etten luovuttanut, vaan jatkoin. Välillä erilaisten kipu-, nukahtamis- ja masennuslääkkeidenkin voimalla, mutta kuitenkin jatkoin.

Mahdollisesti joku keskitysleirivankitilanne.

Mä alan olla aika lähellä luovuttamista, koska nyt se jotenkin vihdoin selvisi itselle ja kerralla harvinaisen selvästi, ettei tästä elämästä tule ikinä omannäköistä ja samalla selvisi sitten sekin miksi kaikki on aina ollut jotenkin kamalan hankalaa ja sellaista tervanjuontia.

Eniten riepoo nyt se, että tämän tajuamiseen meni näin kauan ja nyt kun vihdoin ymmärsin että olisin voinut tehdä elämästäni ihan toisenlaista niin olenkin ihan liian vanha siihen. Ei reilusti +40-vuotiaana enää ole juurikaan mahdollisuuksia muuttaa niitä elämän perusasioita vaan näillä mennään loppuun asti. Ja se vithuttaa oikein kunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En luovuttais elämästä. Teen aina suunnitelman muutoksen ja tyydyn siihen mihin sillä hetkellä pystyn saavuttamaan. Lähellä luovuttaminen on ollut silloin kun yhteiskunta vie rahat ja potkii päähän tulin katkeraksi mutta tyydyin osaani. Vaihdoin päämäärää ja menen sitä kohti ajattelematta sitä mitä minulla voisi olla jos elämä ja ihmiset olisvat reiluja.

Mulla on tilanne, jossa menneisyydessä ei ole mitään ja tulevaisuudessa ei ole mitään. Kaikki on pelkkää tasaista ja harmaata. Mistä elämänilo? Mistä toivo?

ap

Masennuslääkkeistä nyt alkuun?

Näinhän ne ehdottavat. Mä haluaisin lääkkeen sijaan konkretiaa. Onnea elämääni.

ap

Aika lailla tällainen. Ei saa tavata ystäviä. Ei saa harrastaa. Ei saa juhlia. Ei saa matkustaa.

Näköpiirissä pelkkää yksinäisyyttä. Ja töitä.

Ei ennen koronaakaan ollut helppoa, mutta niiden yksien kesäfestarien, muutaman rock-keikan ja vuosittaisen päivä Tukholmassa -reissun voimalla jaksoin eron jälkeen yksinäisyyttä. Oli nuo muutamat päivät jolloin nähdä ihmisiä, kokea jonkinlaista yhteenkuuluvuutta maailmaan, iloita. Valmistauduin noihin viikkoja, odotin innolla.

Nyt nuo kaikki on pyyhitty pois ja on vain tyhjyys. Yksin tyhjässä asunnossa. No, lenkillä voi käydä. Ja töissä. Nytkin järjestelin niin, että minulla on 4 viikkoa töitä myös viikonloppuisin. Se on kamalaa ja ehkä tulee joku burnout jossain vaiheessa, mutta kamalampaa on istua yksin kotona, tietoisena elämänsä säälittävyydestä ja tyhjyydestä.

Aika lailla tällainen. Ei saa tavata ystäviä. Ei saa harrastaa. Ei saa juhlia. Ei saa matkustaa.

Näköpiirissä pelkkää yksinäisyyttä. Ja töitä.

Ei ennen koronaakaan ollut helppoa, mutta niiden yksien kesäfestarien, muutaman rock-keikan ja vuosittaisen päivä Tukholmassa -reissun voimalla jaksoin eron jälkeen yksinäisyyttä. Oli nuo muutamat päivät jolloin nähdä ihmisiä, kokea jonkinlaista yhteenkuuluvuutta maailmaan, iloita. Valmistauduin noihin viikkoja, odotin innolla.

Nyt nuo kaikki on pyyhitty pois ja on vain tyhjyys. Yksin tyhjässä asunnossa. No, lenkillä voi käydä. Ja töissä. Nytkin järjestelin niin, että minulla on 4 viikkoa töitä myös viikonloppuisin. Se on kamalaa ja ehkä tulee joku burnout jossain vaiheessa, mutta kamalampaa on istua yksin kotona, tietoisena elämänsä säälittävyydestä ja tyhjyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Mä alan olla aika lähellä luovuttamista, koska nyt se jotenkin vihdoin selvisi itselle ja kerralla harvinaisen selvästi, ettei tästä elämästä tule ikinä omannäköistä ja samalla selvisi sitten sekin miksi kaikki on aina ollut jotenkin kamalan hankalaa ja sellaista tervanjuontia.

Eniten riepoo nyt se, että tämän tajuamiseen meni näin kauan ja nyt kun vihdoin ymmärsin että olisin voinut tehdä elämästäni ihan toisenlaista niin olenkin ihan liian vanha siihen. Ei reilusti +40-vuotiaana enää ole juurikaan mahdollisuuksia muuttaa niitä elämän perusasioita vaan näillä mennään loppuun asti. Ja se vithuttaa oikein kunnolla.

Koko elämä ollut yhtä mt-ongelmaa, niin eipä tule noista perusjutuista enää mitään kuten parisuhde tai ystävät.

Olen niillä rajoilla jo. En jaksaisi toista samanlaista vuotta enää.

Vierailija kirjoitti:

Aika lailla tällainen. Ei saa tavata ystäviä. Ei saa harrastaa. Ei saa juhlia. Ei saa matkustaa.

Näköpiirissä pelkkää yksinäisyyttä. Ja töitä.

Ei ennen koronaakaan ollut helppoa, mutta niiden yksien kesäfestarien, muutaman rock-keikan ja vuosittaisen päivä Tukholmassa -reissun voimalla jaksoin eron jälkeen yksinäisyyttä. Oli nuo muutamat päivät jolloin nähdä ihmisiä, kokea jonkinlaista yhteenkuuluvuutta maailmaan, iloita. Valmistauduin noihin viikkoja, odotin innolla.

Nyt nuo kaikki on pyyhitty pois ja on vain tyhjyys. Yksin tyhjässä asunnossa. No, lenkillä voi käydä. Ja töissä. Nytkin järjestelin niin, että minulla on 4 viikkoa töitä myös viikonloppuisin. Se on kamalaa ja ehkä tulee joku burnout jossain vaiheessa, mutta kamalampaa on istua yksin kotona, tietoisena elämänsä säälittävyydestä ja tyhjyydestä.

Mitä ihmettä! Miksi et näe ystäviä jos sinulla kerran sellaisia on? Turvavälien kanssa voi elää ihan normaalisti, ja jos pelottaa olla sisätiloissa niin voi käydä kävelyillä yhdessä. Minä ainakin olen nähnyt ystäviäni vaikka kuinka paljon. Älä hyvä ihminen yksin jää!

Olen kerran ollut senkaltaisessa tilanteessa, olin vakavasti masentunut ja loppuunpalanut. En nähnyt huomisessa mitään hyvää, olin ahdistunut. Päivät meni vaan ollessa. Joitain kuukausia meni näin, totesin kavereilleni että jos menen alaspäin ainoa vaihtoehto on että kuolen. Mutta niiden kuukausien aikana huomasin ettei se kuolema tullutkaan joten aloin taas yrittää.

Jos nyt ajattelisin tilannetta missä luovuttaisin elämässä olisi se parantumaton syöpä johon tietäisin kuolevani pian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En luovuttais elämästä. Teen aina suunnitelman muutoksen ja tyydyn siihen mihin sillä hetkellä pystyn saavuttamaan. Lähellä luovuttaminen on ollut silloin kun yhteiskunta vie rahat ja potkii päähän tulin katkeraksi mutta tyydyin osaani. Vaihdoin päämäärää ja menen sitä kohti ajattelematta sitä mitä minulla voisi olla jos elämä ja ihmiset olisvat reiluja.

Mulla on tilanne, jossa menneisyydessä ei ole mitään ja tulevaisuudessa ei ole mitään. Kaikki on pelkkää tasaista ja harmaata. Mistä elämänilo? Mistä toivo?

ap

Jumala rakastaa sua juuri sellaisena kuin olet ja näkee sun tilanteesi. Hän haluaisi myös pelastaa sinut ja antaa sulle avun ja toivon tuohon tilanteeseen, jos vain haluat ottaa sen vastaan. Itselleni uskoontulo toi elämänilon ja toivon ja samalla poistui kuolemanpelko ja ahdistus. Toivoisin kaikille muillekin samaa.

Haluan uskoa, että vaikka nyt ei olisi iloa ja toivoa, eikä sitä olisi edes näkyvissä, niin kuitenkaan elämästä ei tiedä, vaikka kohta sitä olisikin näkyvissä.

Kaikki sysi mustat jaksot päättyy lopulta. Se on varmaa. Miksi et odota siihen asti? Kuten joku totesi, kuolleena ehtii olla. Katot tämän elämän nyt, ihan vakka mielenkiinnosta missä kohtaa se lehti kääntyy, meneekö siihen kauan vai vähän aikaa.

Minä olen luovuttamassa koko ajan.....tänään pilkoin huonekaluja. Tuossa joku aika sitten kyselinkin että voiko niitä viiä sekajätteeseen....

Kyllä tässä kohta voisi luovuttaa. Kaikki unelmat ja tavoitteet on menneet vessasta alas jo muutama vuosi sitten, kipeimpänä haave perheestä. Nykyään ei uskalla haaveilla oikein mistään. Yksimäisenä sinkkuna kukaan ei kaipaa/välitä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tässä kohta voisi luovuttaa. Kaikki unelmat ja tavoitteet on menneet vessasta alas jo muutama vuosi sitten, kipeimpänä haave perheestä. Nykyään ei uskalla haaveilla oikein mistään. Yksimäisenä sinkkuna kukaan ei kaipaa/välitä.

Sama juttu ja samaan aikaan sen tajusi selkeämmin kuin koskaan, että puoliso ja oma perhe on se mitä kaikista eniten elämäänsä näin haluaa ja tarvitsee. Jotenkin se oma perhekeskeisyys oli toisaalta itseltäkin piilossa ja toisaalta kaikessa niin selkeänä ettei sitä edes osannut erikseen noteerata, mutta nyt se on noussut todella kipeäksi asiaksi ettei sitä ole eikä myöskään tule.

Jotenkin sitä on vaan niin väsynyt siihen ettei saa jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan eikä myöskään olla osa tois(t)en ihmisten elämää vaan ihan kaikki on tehtävä yksin ja kaikesta on myös selviydyttävä yksin. Tänä aamuna en keittänyt edes aamukahvia kun siinäkin tuli itku kun tajusin etten saa varmasti ikinä kattaa toista kuppia pöytään ja keittää toisellekin kahvia. Sitten se ajatus lähti harhailemaan kuinka ihanaa olisi edes joskus kaataa kuppiin toisen keittämä aamukahvi..

Vierailija kirjoitti:

Mä alan olla aika lähellä luovuttamista, koska nyt se jotenkin vihdoin selvisi itselle ja kerralla harvinaisen selvästi, ettei tästä elämästä tule ikinä omannäköistä ja samalla selvisi sitten sekin miksi kaikki on aina ollut jotenkin kamalan hankalaa ja sellaista tervanjuontia.

Eniten riepoo nyt se, että tämän tajuamiseen meni näin kauan ja nyt kun vihdoin ymmärsin että olisin voinut tehdä elämästäni ihan toisenlaista niin olenkin ihan liian vanha siihen. Ei reilusti +40-vuotiaana enää ole juurikaan mahdollisuuksia muuttaa niitä elämän perusasioita vaan näillä mennään loppuun asti. Ja se vithuttaa oikein kunnolla.

Häntä pystyyn, sinähän olet vielä nuori! Olisi täysin eri asia todeta tämä 100-vuotiaana vuodepotilaana. Mene ja tee elämästäsi omannäköisesi! On aivan turha harmitella sitä mitä ei ole, koska se ei johda mihinkään, vaan kannattaa käyttää se aika ja energia mukavamman tulevaisuuden suunnitteluun. Pystyt siihen kyllä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tässä kohta voisi luovuttaa. Kaikki unelmat ja tavoitteet on menneet vessasta alas jo muutama vuosi sitten, kipeimpänä haave perheestä. Nykyään ei uskalla haaveilla oikein mistään. Yksimäisenä sinkkuna kukaan ei kaipaa/välitä.

Sama juttu ja samaan aikaan sen tajusi selkeämmin kuin koskaan, että puoliso ja oma perhe on se mitä kaikista eniten elämäänsä näin haluaa ja tarvitsee. Jotenkin se oma perhekeskeisyys oli toisaalta itseltäkin piilossa ja toisaalta kaikessa niin selkeänä ettei sitä edes osannut erikseen noteerata, mutta nyt se on noussut todella kipeäksi asiaksi ettei sitä ole eikä myöskään tule.

Jotenkin sitä on vaan niin väsynyt siihen ettei saa jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan eikä myöskään olla osa tois(t)en ihmisten elämää vaan ihan kaikki on tehtävä yksin ja kaikesta on myös selviydyttävä yksin. Tänä aamuna en keittänyt edes aamukahvia kun siinäkin tuli itku kun tajusin etten saa varmasti ikinä kattaa toista kuppia pöytään ja keittää toisellekin kahvia. Sitten se ajatus lähti harhailemaan kuinka ihanaa olisi edes joskus kaataa kuppiin toisen keittämä aamukahvi..

Niin samat tuntemukset.

T. Edellinen kommentoija.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En luovuttais elämästä. Teen aina suunnitelman muutoksen ja tyydyn siihen mihin sillä hetkellä pystyn saavuttamaan. Lähellä luovuttaminen on ollut silloin kun yhteiskunta vie rahat ja potkii päähän tulin katkeraksi mutta tyydyin osaani. Vaihdoin päämäärää ja menen sitä kohti ajattelematta sitä mitä minulla voisi olla jos elämä ja ihmiset olisvat reiluja.

Mulla on tilanne, jossa menneisyydessä ei ole mitään ja tulevaisuudessa ei ole mitään. Kaikki on pelkkää tasaista ja harmaata. Mistä elämänilo? Mistä toivo?

ap

Masennuslääkkeistä nyt alkuun?

Näinhän ne ehdottavat. Mä haluaisin lääkkeen sijaan konkretiaa. Onnea elämääni.

ap

Usko samassa tilanteessa ollutta: aloita masennuslääke, jotta saat toimintakykyä alkaa parantaa asioita. Masentuneena ei kykene muuhun kuin sumeaan putkimaiseen ajatteluun. Ajattele sitä lääkettä kuin kävelykeppinä, joka tukee sinua ja auttaa eteenpäin. Ensin apua, sitten konkretiaa. Näin kävi minulle ja olen kiitollinen tuosta avusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En luovuttais elämästä. Teen aina suunnitelman muutoksen ja tyydyn siihen mihin sillä hetkellä pystyn saavuttamaan. Lähellä luovuttaminen on ollut silloin kun yhteiskunta vie rahat ja potkii päähän tulin katkeraksi mutta tyydyin osaani. Vaihdoin päämäärää ja menen sitä kohti ajattelematta sitä mitä minulla voisi olla jos elämä ja ihmiset olisvat reiluja.

Mulla on tilanne, jossa menneisyydessä ei ole mitään ja tulevaisuudessa ei ole mitään. Kaikki on pelkkää tasaista ja harmaata. Mistä elämänilo? Mistä toivo?

ap

Jumala rakastaa sua juuri sellaisena kuin olet ja näkee sun tilanteesi. Hän haluaisi myös pelastaa sinut ja antaa sulle avun ja toivon tuohon tilanteeseen, jos vain haluat ottaa sen vastaan. Itselleni uskoontulo toi elämänilon ja toivon ja samalla poistui kuolemanpelko ja ahdistus. Toivoisin kaikille muillekin samaa.

Kummallisen hidasälyinen tuo Jumala on. Olisi voinut järjestää ap:n elämän edes kohtuullisen mukavaksi sen sijaan, että rääkkää ensin ja kiristää sitten. Eikä saa aikaan mitään konkreettista sittenkään.