Miksi koululiikunta on edelleen semmoinen peikko?

Tulee niin näistä kirjoituksista mieleen yksi hirveä liikkamaikka yläasteelta 2000-luvun alkupuolelta. Maikka oli vanha, todella lihava nainen. Ei sillä, etteikö lihava voisi olla hyväkuntoinen, mutta tämä oli kaikkea muuta. Tuli autolla koulun hiekkakentällekin, vaikka sinne matkaa ehkä 500 m koululta. Yhdelläkään tunnilla ei osallistunut toimintaan muuta kuin valvovana silmänä.

Yksi inhottavimmista tavoista oli, että hän valikoi usein niitä heikoimpia "esimerkeiksi". Jos siis pitää esim. sisäliikunnassa kiivetä köyttä ylös tai tehdä leuanveto tai mitä ikinä, ei koskaan valikoinut niitä himoliikkujia/harrastajia, vaan juuri sen kömpelöimmän näköisen tapauksen takanurkasta. Kun leuanveto jäi tangossa roikkumiseen, niin alkoi nälviminen - todella itsetuntoahivelevää teini-ikäiselle tytölle! Tuntui muutenkin nauttivan nöyryyttämisestä, esim. yleisurheilutulokset "julkaistiin" paremmuusjärjestyksessä koulun ilmoitustaululla (tyyliin pituushyppy, maija mattinen 3,53m; tiina veikkonen 2,20m...)

Yhden kerran muistan todella hyvin, kun valitsi yhden tytön tekemään kuperkeikan sellaisen penkin/levyn päällä. Tyttö sitten teki työtä käskettyä, mutta ei oikein osannut tehdä kuperkeikkaa patjallakaan oikein, joten meni penkiltä sivuun ja satutti pahasti selkänsä - alkoi myös itkemään tunnilla. Liikkamaikka siihen kommentoi suunnilleen, että ei voi sattua ja että nyt vaan jatkat.

Mahtavinta oli yläastella, kun me "huonot" oikeasti teimme niitä kävely- tai juoksulenkkejä lähimetsässä ja olimme sitten aina hitaampia kuin nämä opettajan suosikit "urheilijat", jotka menivät tunniksi tupakalle lähimpään pusikoon jonne ope ei koululta enää käynyt.

Hyi hemmetti, miten ikäviä muistoja tuli mieleen tätä ketjua lukiessa! Oma liikkamaikka oli just tällainen tamburiinin paukuttaja, vaihtoaskel-hyppy ja kaikkea paskaa. Ja sitten tehtiin jotain jumppaliikkeitä hyisellä jumppasalin lattialla. Koriksen tai lentiksen sääntöjä en tajunnut ikinä, tosiaan mitään ei OPETETTU, pistettiin vaan tekemään ja  tunsi itsensä ihan tampioksi kun ei heti osannut. Pesäpallo oli vastenmielistä, en osunut palloon kun sitäkään ei opetettu, miten palloon lyödään tai tähdätään.

Mä aloitin aktiivisen liikunnan vasta kolmikymppisenä: lenkkeilyn, tenniksen ja golfin. Mitään joukkuelajia en halua pelata enää ikinä!

hyi hitto, kun alkaa puistattamaan ja kamala koululikunta muistuu mieleen.

Ikävä kyllä, nykyään on yhä edelleen sama meni, viimeistään yläasteella saadaan lähes KAIKKI vihaamaan liikuntaa...

Koulutuksessa on joku pahasti vialla!!!

Mä kerron luokanopepuolen näkemyksen. Itse opiskelin okl:ssä kolmekymppisenä ja olin tosi ihmeissäni siitä liikuntanatseilusta opiskelukavereiden keskuudessa. Oltiin niin hirveän reippaita, koettiin natsimaista velvollisuutta laittaa toiset liikkeelle ja oikein intoiltiin erinäisten testien perään. Pahimmat näistä tietysti erikoistui liikuntaan kaupan päälle.

Mulle jäi eniten kaivertamaan se, että miksi matematiikassa tai vaikka äidinkielessä oli pehmeää. Meitä yritettiin asennekasvattaa siihen, ettei saa vaan aiheuttaa lapselle kauhua noista aineista ja meidän omaakin kouluaikaista pelkoa yritettiin vähentää. Mitään nöyryyttäviä yksilösuorituksia tai testejä ei noissa pidetty julkisesti. Sama oli musiikissa. Ei epämusikaallisten tarvi yksinlaulaa tai väkisin osata soittaa. Musiikki on hei kivaa, kaikki tekee sitä omaan tahtiin. Kuviksessa surkeimmatkin teokset oli jees ja vertailla ei saa jne. Mutta sitten se liikunta. Se oli okl:ssä tasan sitä pahinta peruskoulumenoa ja suurin osa opiskelijoista oli ihan innoissaan liikuntaperinteitä jatkamassa. Oikein kysyttiin neuvoja, milloin saa tehdä testejä ja pohdittiin, kuinka tärkeää on, että lapset laitetaan liikkeelle. Ei mitään hajuakaan siitä, että se riskiryhmä, laiskat, jopa ylipainoiset lapset, ovat se ongelma, eikä niitä motivoida vanhalla natsiasenteella.

94: tuo on niin totta. Omat lapseni ovat kertoneet, että liikunnassa ope saattaa nimeltä mainita pari oppilasta huonoksi liikunnassa, mikä muissa aineissa ei todellakaan tulisii kuuloonkaan. Liikunnassa ope saattaa nöyryyttää huonoa oppilasta antamalla muille oppilaille vapaata tekemista ja laittaa huonon yksin harjoittelemaan jotain lajia. Sairasta touhua vieläkin!

En lukenut koko ketjua mutta just se suorittaminen ja mittaaminen. Juostaan 1500m ja otetaan aikaa vaikka juoksua ei ole metriäkään harjoiteltu. Mitään ei harjoitella, mennään vaan tekemään ja moni tietysti epäonnistuu ja harmittaa.

Miksei liikuntatunneilla voi olla joogaa ja rentousta, meditointia, kehontuntusta, koordinaatiota harjoittavia juttuja?

Liikuntatuntien ongelma oli ainakin minun kouluaikanani se, ettei mitään juuri harjoiteltu. Jotain kuulantyöntöä pääsi ehkä kerran kokeilemaan ennen yleisurheilukisoja. Ei muissakaan aineissa joudu testeihin noin kylmiltään.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 09:07"]

Liikunnanopettajiksi näyttää kasautuvan epäilyttäviä hulluja. Siis lajeissa sinänsähän ei ole mitään vikaa ja jos katsoo perusopetuksen liikunnan opetussuunnitelmaa, niin sekin on ihan järkevä. Mut toteutus sit mättää pahasti, kun kaikki pitää naama totisena kellottaa ja laskea ja suorittaa, eikä liikunnan iloa viljellä ollenkaan. Ja liikunnanopettajien asenne koululaisten ihmisoikeuksia ja esim terveyttä kohtaan on järkyttävä.

[/quote]

Ihmisen pitää yrittää AINA parhaansa. Mitä järkeä vaikka peltata jalkapalloa jos sitä ei pelaa niin hyvin kuin pystyy ja maaleja ei lasketa? Koko pelissä ei ole mitään järkeä

[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 09:27"]

Kilpailu ja arvostelu, toisten silmien alla suorittaminen. Nehän ne on ne syyt, jotka innostuksen tappaa.

Ja vaikka joku sanoi, ettei lajeissa ole vikaa, niin kuinka monen aikuisen tiedät harrastavan telinevoimistelua, suunnistusta ja hiihtoa? Juu, kyllä jotkut niitäkin harrastaa... Onneksi opetussuunnitelmauudistuksessa ollaan pudottamassa lajit pois liikunnasta.

Ai niin ja sellainen kysymys vielä, että kuinka monelle opetettiin liikuntatunnilla jotain? Meillä aina vain suoritettiin: mentiin urheilukentälle ja otettiin aikaa sekä pituus/ korkeustulokset, sit käytiin uimassa ja otettiin 25m uinnin tulokset, sitten käytiin purtsilla ja otettiin 1500m tulokset, sit oltiin salissa ja tehtiin kuntotesti...

Liikunnan iloa ja yhdessä tekemisen hurmaa!

[/quote]

Tuossahan sitä oppii? Pitäisikö opettajan opettaa sinua kävelemään tai pitämään palloa kädessä?

[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 10:57"]

Minä innostuin koululiikunnasta vasta ammattikoulussa. Ei ollut kilpailukeskeisyyttä saatika nöyryytystä. Opettaja painotti liikkumisen iloa ja terveellisyyttä, totesi että sen ei tarvitse olla pakkopullaa tai suoritusta veren maku suussa. Ei ollut leimaavia ja itsetuntoa laskevia kuntotestejä, liikunnan numero koostui asenteesta ja siitä että edes yrittää.

Olisipa tuollainen opettaja ollut jo peruskoulussa. :)

[/quote]

Liikunan numero pitää tulla osaamisesta ja kyvystä eikä yrittämisestä. Ei matematiikassakaan anneta numeroita yrittämisestä vaan osaamisesta ja tekemisestä

[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 21:43"]

Ihmisoikeudet liikunnanopettajilla kateissa.

Ainoat lajit joukkuepelit hiihto ja luistelu.

Ennen oli notkeus, voimistelu, kestävyys. 

Nykyään riekkuminen... kuka kehtaa olla röyhkein ja kenellä on sosiaalinen status, kenellle pallo heitetään...

Matematiikassa mennän huonompien tahtiin, samoin kaikissa muissa aineissa. Lahjakkaat odottavat etät tyhmimmät ymmärtävät ja oppivat.

Liikunnassa eniten harrastaneet saavat kuljetella palloa keskenään ja tunnin jälkeen riekkuvat ja haukkuvat niitä jotka eivät harrasta yhtä paljon samoja joukkuepelilajeja.

Eli liikunnan opettajat ovat hukassa, ja suomessa aina vain yksi teema esillä.

[/quote]

Matematiikassakaan Ei pitäisi mennä huonoimpien tahtiin. Silloin kukaan muu ei kehity ollenkaan. Ajan ja rahan haaskausta

Annetaanpa. Yrittäminen eli positiivisuus, kotitehtävien tekeminen, tuntitehtävien tekeminen ja kaikenlainen tsemppaus on taatusti plussaa. Mitä heikompi oppilas raa'alta osaamiseltaan, sitä enemmän voi palkita siitä, että on reipas ja positiivinen.

[quote author="Vierailija" time="29.01.2014 klo 11:23"]

[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 10:57"]

Minä innostuin koululiikunnasta vasta ammattikoulussa. Ei ollut kilpailukeskeisyyttä saatika nöyryytystä. Opettaja painotti liikkumisen iloa ja terveellisyyttä, totesi että sen ei tarvitse olla pakkopullaa tai suoritusta veren maku suussa. Ei ollut leimaavia ja itsetuntoa laskevia kuntotestejä, liikunnan numero koostui asenteesta ja siitä että edes yrittää.

Olisipa tuollainen opettaja ollut jo peruskoulussa. :)

[/quote]

Liikunan numero pitää tulla osaamisesta ja kyvystä eikä yrittämisestä. Ei matematiikassakaan anneta numeroita yrittämisestä vaan osaamisesta ja tekemisestä

[/quote]

Suurin syyllinen on Jyväskylän liikuntatieteellinen , joka kouluttaa näitä liikuntanatseja !!!!

Minulla oli siinä mielessä aika kurja lapsuus, että lapsuuden kotona ei kannustettu yhtään mihinkään ja koulussa kun en pärjännyt, ei kannustettu sielläkään. Olin pienenä notkea, hoikka tyttö joka rakasti kiipeillä telineissä ja puissa, jolla oli hyvä tasapaino ja joka osasi uida hyvin. Vanhempani olivat aika varattomia, ja jokainen yritykseni harrastaa jotain torpattiin sillä, että a) ei ole rahaa ja b) kukaan ei halua kuskata minua iltaisin minnekään (asuimme taajaman ulkopuolella ja kouluunkin menin bussilla).

Liikunnantunneilla en osannut mitään, ja se oli kamalaa. Asuin niin kaukana muista, että en iltaisin ollut luokkakavereiden kanssa pelaamassa pesistä tai jalkapalloa, ja koska en ikinä harrastanut mitään, en osannut mitään valmiiksi. Joku kirjoittikin siitä muiden huutamisesta, että "mene nyt jo, etkö sä tajua, tyhmä! Taas me hävittiin sun takia!" Ne satutti, olisin ihan totta halunnut olla hyvä, laiska en ollut. Ja totta kai olin niitä viimeisiä, jotka valittiin joukkueisiin ja pituuteni vuoksi en pärjännyt koripallossa tai lentopallossa. 

Meillä kaikki mitattiin tavalla tai toisella, ja tulokset laitettiin aina seinälle. Yläasteelle mentäessä olin niin väsynyt jatkuvaan epäonnistumiseen että kieltäydyin juoksemasta Cooperia, osallistumasta hiihtoon ja jne. Viitosen siitä todistukseen sain, enkä sitä valittakaan. Sitten joku ihme tapahtui, ja opettajaksi tuli nuori nainen joka ihan totta opetti uusia lajeja meille, kuten squashia ja tennistä, vei meitä uimahallin kuntosalille ja kerran meille tuli vieras opettamaan tae kwon doa. Ennen lumien tuloa sai valita, mitä pelaa tai sai kiertää pururataa omaan tahtiin (mutta reippaasti). Suunnistaminen oli hänen kanssaan hauskaa, eikä kahdeksannesta luokasta lähtien kukaan saanut enää valita joukkueita, ja jos opettaja huomasi jotain yrityksiä päästä kaverin kanssa samaan, hän torppasi selllaiset alkuunsa.

Silti ala-asteesta jäi minulle kuva, etten ole hyvä liikkumaan. Nykyään, 32-vuotiaana käyn harvakseltaan uimassa ja jossain ohjatussa liikunnassa jossa hivuttaudun aina takariviin. Syksyllä kokeilin juoksemista ja se oli ihanaa, mutta nyt lumien tultua en enää ole mennyt. Hiihtoladut alkavat suurinpiirtein meidän takapihalta, mutta minulla ei riitä liikunnallista itsetuntoa lähteä tuonne ladulle kompuroimaan - siellä kun saattaa olla niitä kouluaikoijen himoliikkujia kiroamassa, kun tukin ladut :/

Kiitos tästä ketjusta. Jotenkin lohduttavaa lukea, että mullakin on ollut aika traumaattisia koululiikuntatunteja. Eikä meno ole näköjään kauheasti muuttunut, mikä on aika surullista.

Omiin koululiikuntamuistoihin kuuluu pitkälti samanlaisia tarinoita kuin täällä, eikä mikään ei ole tappanut halua harrastaa liikuntaa niin voimakkaasti kuin koululiikunta. Omassa peruskoulussani oli ainakin tälläistä:

Lajeja oli todella vähän ja ne toistuivat jatkuvasti. Aina pesistä, fudista tai korista, joskus sählyä. Olikohan kerran lentopalloa. Syksyllä kerran yleisurheilua. Kerran talvella luistelemaan tai hiihtämään ja pari kertaa uimaan. Samoin kerran vuodessa joku pakollinen kuntotesti tai cooper. Hyvin harvoin mitään muuta. Tämä pieni valikoima lajeja toistui vuodesta toiseen. Mistään melonnasta tai vähääkään erilaisemmasta lajista ei voinut uneksiakaan. Tietysti myös kaikkien lajien välineet olivat ikivanhoja, ja pelkkä ajatuskin esim. niistä vanhoista hikisistä pesisräpylöistä ällöttää vieläkin.

Mitään lajia ei myöskään opetettu. Opettaja oletti, että koska pari luokan lajia harrastavaa oppilasta osaavat pelata, niin kyllä kaikki muutkin pelin säännöt tiesivät. Juu ei tiennyt. En tähän päivään asti kunnolla tiedä juurikaan mistään jalkapallon tai koriksen säännöistä, eikä ole ollut halua ottaa selvää. Myöskään mitään liikkeitä ei opetettu. Sain esim. yhden kuntotestin jälkeen kuulla, että olin tehnyt selkälihasliikkeet väärin. Opettaja ei kuitenkaan kertonut saati näyttänyt, miten ne olisi kuulunut tehdä.

Tämän lisäksi pari suosittua oppilasta saivat kunumeiningillä valita joukkueensa, mitä vihasin. Kuulin myöhemmin lukion psykologian tunnilla, että jopa menestyneden liikemiesten pahimmat traumat ovat tulleet juuri tälläisistä tilanteista, kun ovat jääneet viimeiseksi. En ihmettele. Itsekin olin aina viimeinen, ja joka kerta oli yhtä inha. En ymmärrä kuka tämän systeemin on keksinyt ja kuka sallii sen käyttämistä opetuksessa.

Kunujen lisäksi oli myös kauheaa, kun joskus kerran telinevoimistelussa harjoiteltiin esim. kärrynpyöriä, jonka jälkeen kaikki saivat vuorostaan esitellä luokalle oman kärrynpyöränsä. Yritin sanoa opettajalle, että en todellakaan oppinut enkä osaa pyörää, mutta hän vain totesi, että miten en voi osata, kun juurihan sitä tässä harjoiteltiin (siis ehkä kokonaiset 20 min). Olen luonnostani hieman kömpelö ja arvatkaa onnistuinko pyörässä? No en. Koko tuo ringin pointti oli se, että ne jotka jo kärrynpyörän osasivat, saivat sen näyttää.

Opettajien lisäksi myös luokkalaiset olivat hirveitä. Kaikki mitä tein oli väärin. Kerran fudiksessa olin juoksemassa palloa kiinni kun vastajoukkueen tyttö yritti samaa mutta liukastui ja kaatui hiekkaan. Pysähdyin ja jäin kysymään, onko tämä kunnossa. Sain huutoa, että miksi pysähdyn huolehtimaan vastapelaajasta enkä pallosta. Vastaava tilanne sattui kerran koripallossa, kun vastapelaajaan osui pallo ja minä jatkoin pelaamista, kun viimeksi oli huudettu asiasta. No, tällä kertaa he huusivat, että miksi jatkan pelaamista, kun toiseen on osunut. (Siis ei mitenkään vakavasti ollut.) Mutta siis mikään ei koskaan kelvannut, enkä tiennyt miten päin olisi.

Kerran yläasteella tanssittiin ja pidin tanssimisesta kovasti. Harkitsin jopa tanssikurssille menemistä, mutta pelkäsin, että kurssilaiset olisivat samanlaisia kritisoijia kuin luokkalaisetkin, enkä uskaltanut. Tämä on hieman kaduttanut, koska olisinhan voinut tavata tanssissa jotain todella mukaviakin ihmisiä. En ole myöhemminkään saanut aloitettua tanssia harrastuksena kuin pienimuotoisesti. Joskus mietin, että olisi pitänyt toimia toisin, kun kerran löysin itselleni mieluisan lajin. En ymmärrä, miksi emme voineet tanssia useammin, vaan aina piti palata niihin iänikuisiin joukkuepeleihin.

Nämä kaikki tunnit kruunasivat toki koulun puolihomeiset suihkut ja muiden hihittelyt pukuhuoneessa. Olin hirvittävän ujo ja epävarma peruskoulussa ja olisin tarvinnut jonkinlaista kannustusta, mutta mitään en saanut. Olin melko hyvä oppilas kaikissa aineissa mentalitettini oli se, että kunhan yritän parhaani, niin se riittää. Liikuntatunnit kuitenkin ahdistivat minua todella paljon. Nykyään jos harrastan liikuntaa, niin sitten juoksemista tai kuntosalista, joissa voin tehdä omaan tahtiini liikkeitä ilman, että siihen sisältyy vertailua kehenkään. En voisi kuvitellakaan harrastavani mitään joukkuelajia. Kiitos koululiikunta.

Lukioon mennessä homma onneksi muuttui, ja uuden kurssikaverit olivat paljon mukavempia. Toki joukkossa oli kilpailunhaluisia ja muutama keskenään kilpaileva, mutta jotenkin he eivät välittäneet oikein siitä, miten hyviä tai huonoja muut olivat. Opettaja oli kyllä hieman erikoinen. Ei mikään natsimeininkiä harrastava, mutta antoi erikoista esimerkkiä. Esim. pisti ryhmän kävelemään liikuntapaikkaan X ja tuli itse autolla perässä. Yleisesti lukion liikuntatunnit eivät olleet ollenkaan niin karmeita kuin peruskoulussa.

Olen myös kuullut kaveriltani, kuinka hänelle on jäänyt lukion liikuntatunneilta ikuisia traumoja siitä, kun pojat jaettiin kahteen joukkueeseen: paidallisiin ja paidattomiin. Ei todellakaan ollut kivaa olla ilman paitaa luokkalaisten edessä, jos oli itsestään epävarma tai ei muuten vain halunnut. Ja tämä jatkuu varmaan kyseisessä koulussa vieläkin.

Olen itse nyt valmistunut aineenopettajaksi, ja en voi kuin ihmetellä, miten pedagogisesti epävalideja ratkaisuja monet liikunnanopettajat tekevät. Nöyryyttäminen ei kuulu opetustilanteeseen, ei missään aineessa. Ainakin minulle peruskoulussa opettivat liikuntaa opettavat usein tavalliset lo:t, joita ei näköjään kauheasti kiinnostanut käyttää aikaansa liikuntatuntien suunniteluun.

Jossain täällä mainittiin, että arvostelusta voisi liikunnan osalta luopua, ja olen täysin samaa mieltä. Siihen liittyy mielestäni aina oppilaan fyysisten ominaisuuksien arviointia, mikä on jotenkin ikävää.

Olen puhunut. Kiitos kun sain avautua. Vähän helpotti.

Aletaan luettelemaan kouluja, joissa olet kokenut liikunnan ahdistavaksi ja kauheaksi

Minä aloitan

Seinäjoen  yhteinkoulu (?) tai mikä sen nimi olikaan, kuitenkin siinä nykyisen lukion talossa 70-80 luvulla

[quote author="Vierailija" time="29.01.2014 klo 10:30"]

[quote author="Vierailija" time="29.01.2014 klo 09:58"]

Joskus muistan kuulleeni sellaisen väitteen, että koululiikunnan on tarkoitus antaa lapsille onnistumisen kokemuksia. Sillä perusteltiin sitä miksi kilpaileminen ja vertaileminen ovat niin tärkeässä asemassa koululiikunnassa.

Liikunnassa pärjääminen kuulemma antaa onnistumisen kokemuksia lapsille, ja vaikuttavat myönteisesti lasten itsetuntoon.

Varmasti on paljon niitäkin ihmisiä, jotka nauttivat kilpailemisesta ja vertailemisesta. Ja tietysti on muutamia semmoisiakin jotka saavat niitä voittamis-kokemuksia.

Kurjaa vaan että muut joutuvat kärsimään ja osa saa jopa kammon kaikkea liikuntaa kohtaan :(

[/quote]

Lasteni harrastuksissa olen huomannut, että suurin osa lapsista pitää kilpailemisesta ja esiintymisestä.

Kuitenkin peleissä kilpaileminen on aivan sairasta koulussa, koska toiset ovat harjoitelleet niitä ja toiset eivät. 

Sitten liikuntanumero tulee tämän perusteella ja lähes aina pelaavat ovat vielä huonsti kasvatettuja, eli he ihan oikeasti luulevat että ovat parempia ihmisiä koska he osaavat sitä lajia mitä koulussa liikuntatunnilla tehdään.

Missään muussa ainessa ei kilpailla. Suomessa.

Jos joku matikan valtakunnallisessa testissä pärjännyt leuhkisi vielä testin jälkeen, aivan kuten pelaajat tuulettavat, niin sehän olisi naurettavaa. Mutta liikunnan tulosten vertailu ei ole.

[/quote]

Minäkin ihmettelen, miksi kilpailu on niin vahvassa osassa liikuntatunneilla. Minä olen löytänyt oman liikuntalajini vasta aikuisena. Kilpailu on täysin joogan periaatteiden vastaista eikä se tavallaan edes ole liikuntaa, mutta silti se kehittää erinomaisesti hengityskapasiteettia, liikkuvuutta ja lihaskuntoa. Ilman kilpailua ja olematta oikeastaan edes liikuntaa!

Olisi aika erikoista, jos matematiikassa olis joka tunnilla matematiikkakilpailu ja kuvaamataiteessa piirustuskilpailu.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 22:52"]

Ensimmäisenä syynä mulle tulee mieleen se, että koulussa varmaan edelleenkin jostakin syystä arvostetaan sitä liikunnallisesti lahjakasta, vaikka päässä ei olisi mitään. Liikunnassa huonolla tai kiinnostumattomalla ei sitten olekaan ihmisarvoa. Sitä en tiedä, miksi liikunnallisesti lahjakas inhoaa koululiikuntaa.

[/quote]

Minä tiedän. Liikunnallisesti lahjakas ei saanut olla 'lahjakas' aidosti vaan siitä rankaistiin. Paremmat numerot annettiin enemmän yrittämistä, ja erityisen ansiokasta yrittämistä oli opettajan mielistely. Esimerkiksi ei uskottu, että oikeasti oli niin hyvä, laitettiin lahjakkaimmat (?) joukkuelajin harrastajat koko muuta luokkaa vastaan, esimerkiksi.

Ei ole mitenkään ihme, että pitäjän parhaat urheilijat ja useammassa lajissa kunnan edustusjoukkueeseen kuuluvat saavat 7, ne enemmän 'yrittävät' 9. Epäoikeudenmukaisuudet erityisesti arvostelussa tappavat liikunnan ilon.

MIKSIKÖ? No, minäpä vastaan.

1. Liikuntatunneilla tehdään sitä, mistä opettaja tykkää, ei sitä, mistä oppilaat pitävät.

2. Talvella pelataan jääkiekkoa tai ringetteä siitäkin huolimatta, että suurta osaa lapsista kiinnostaisi enemmän vaikka koripallo.

3. Pesäpallo. Jos et siitä pidä, voi kesästä tulla vaikea.

Pahin on kyllä tuo talvikausi, jolloin kersat pakotetaan pelaamaan jääkiekkoa. Voi kiesus, että se vei monen innokkaankin nuoren liikkujan motivaation treenaamiseen.