Missä elämäntilanteessa olit 25-vuotiaana?

Asuin ensin tyttökaverini kanssa kimppakämpässä, muutin omaan väliaikaiseen (andra hand) asuntoon nykyisessä kotikaupungissani Tukholmassa. Kävin interraililla ja bailasin Madridissa kuukauden. Vakituinen hyväpalkkainen työ, jossa olin sen jälkeenkin 16 vuotta kunnes koko putiikki meni nurin. Halusin hirveästi oman poikaystävän, mutta en saanut. Dokasin ja bailasin Tukholmassa. Ei aina niin hauskaakaan, mutta ainakin hauskempaa kun tähän ketjuun vastanneilla masentavilla mammoilla. Mammaksi en ole onneksi tullut vieläkään, kiitos siitä. Silloin oli mustat tiukat farkut ja hapsunahkarotsi. Tästä voikin nokkelat päätellä että oli vuosi 1988. Nyt on ihana aviomies, ok työpaikka, ja iso kämppä Hornstullin parhaalla paikalla.

25-vuotiaana minulla oli omistusasunto mieheni kanssa ja olin taaperoikäisten kaksosten äiti. Harrastuksena oli kirjojen lukeminen ja käsityöt.

Olin naimisissa, kävin vakituisessa työssä ja asuin omistusomakotitalossa, lisäksi meillä oli koiria. Ei ollut lapsia, harratukset koirien kanssa ulkoilu ja näyttelyt, kavereiden kanssa näkeminen/kuntoilu ja juuri tuohon aikaan opettelin lumilautailemaan. Muuten vietimme aika kotikeskeistä elämää työpäivän jäljiltä. Pihahommia riitti ja jotain maalaamis/sisustamista kotona.

Ei tuo tilanteeni ollut ihan normaali kuitenkaan kaveripiirissäni. Moni seurusteli, mutta ei ollut omistuskämppää, eivätkä kyllä olleet naimisissakaan. Tosin lapsia ei ollut oikein kenelläkään.

Olin naimisissa, hoitovapaalla, odotin toista lastamme. Asuimme paritalo-osakkeessa, ensimmäinen omistusasuntomme. Minulla ei ollut ammattitutkintoa, eikä työtä mihin palata äitiys/hoitovapaalta.

Kavareiden kanssa kävin ulkona tasaisin väliajoin (en tietenkään raskaana ollessa). Pitempiaikaisilla ystävilläni ei ollut vielä lapsia, mutta tutustuin uusiin, äitikavereihin. Tuosta on aikaa nyt 12 vuotta eikä noilla ystävilläni ole edelleenkään lapsia. Olin kaikista kavereistani ensimmäinen joka meni naimisiin. Edelleen olen onnellisesti saman miehen rinnalla, lapsia on 3 ja lapsiluku täynnä.

Asuin avomieheni ja lapsemme kanssa vuokralla rivitalossa. Miehen kanssa olimme tuolloin olleet yhdessä n. viisi vuotta ja meillä oli 1-vuotias lapsi. 25-vuotiaana valmistuin AMK:sta ja palasin hoitovapaalta työpaikkaan jossa olin ennen äitiyslomaakin. Bilettäminen oli jo jäänyt, sitä tuli harrastettua hyvin runsaasti 18-20 -vuotiaana.. Olin matkustellut paljon jo nuorempana, nyt vähän harmitti kun ei ollut varaa. Muutenkin rahat oli tiukilla, mutta tultiin toimeen, rahat riitti ruokaan ja laskuihin. Vähän ennen töihin paluuta oli kyllä niin tiukkaa että kävin jo sossusta pyytämässä hakemukset, se otti henkisesti tosi koville. Ikinä en niitä lopulta täyttänyt ja jotenkin selvittiin.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin asumme miehen ja lapsen kanssa omassa asunnossa, olen samassa työpaikassa hieman paremmassa asemassa. Haaveissa olisi toinen lapsi. Taloudellisesti ollaan jo paremmalla pohjalla kun on kahden ihmisen (pienet) tulot. Säästetään ulkomaanmatkaan ja isompiin hankintoihin pikku hiljaa.

Keskityn hyviin asioihin yleensäkin elämässä, onnellinen olen ollut silloin ja onnellinen olen nytkin.

Täähän onki mielenkiintonen... :)

Olin vaihtamassa uuteen opiskelupaikkaan toiseen maahan, sinkku ja ilman minkäänlaisia haaveita parisuhteesta saati perheestä. Kumppani löytyi samana vuonna, mutta lisääntyminen ei ole edelleenkään, vuosia myöhemmin, ajankohtaista, jos koskaan tulee olemaankaan.

Olen 24, mutta vastaan silti koska en usko olevani kovin erilaisessa elämäntilanteessa vuoden päästä. Asun avoliitossa kolmatta vuotta, molemmat opiskellaan. Avomies valmistuu vuoden päästä, mulla yliopistoa jäljellä vielä 4 vuotta. Ei kihloja, avioliittoa, omistusasuntoa tai lapsia. Katsellaan noita sitten 10 vuoden kuluttua. Nyt tosiaan vuokralla ja vapaa-aika kuluu urheillen ja bilettäen, välillä matkustetaan.

Oletko hyvä paritiimi 25vuotiaasi elämäntilanteesi kanssa?

Opiskelin maa-ja metsätieteitä. Ihanaa opiskelun loppuaikaa. Töissä ministeriössä opiskelun ohella. Tapasin mukavan miehen, josta tuli aviomieheni. Aika mukava vuosi.

Olin ollut nyt omiehen kanssa 4v, oltiin muutettu juuri yhteen. Koira tuli tuolloin. Olin tekemässä vuoden sijaisuutta oman alan töissä ja lopettelemassa opintoja. Tein penkkienkan, jota en vielä ole rikkonut. Siinä kai se. Nyt ikää muutama vuosi enemmän. Opinnot ei ole vieläkään valmiit, saman miehen kanssa nuohoan, teen nyt eri paikassa sijaisuutta. Toinen koira tulossa. Lapsia ei ole eikä ehkä tulekaan, tai ehkä koen jonkun myöhäisherätyksen 35-vuotiaana.

Olin 25-vuotias vuonna 1996. Olin työtön kolmatta vuotta, en seurustellut, asuin vuokralla ja sain toimeentulotukea. Opiskelin avoimessa korkeakoulussa, kävin työväenopiston kursseilla. Sain työpaikan vasta täytettyäni 28 vuotta. Samassa työpaikassa olen vieläkin.
Nyt asun omassa okt:ssa, mies, kaksi lasta ja kaksi autoa, kesämökki ja koira. Aika normielämää 70-luvulla syntyneelle.

25-vuotiaana, 5v sitten, mulla oli takana 5v avioliittoa, 1- ja 5v lapset ja oli miehen kanssa kriisivaihe jossa pohdittiin erotaanko vai ei. Päätettiin katsoa puoli vuotta,ja jäätiin yksiin.

Vuokralla asuttiin, kuten nykyäänkin, koska ei haluttu sitoutua lainaan ja seiniin. Mulla oli ollut jo 2v amk-tutkinto ja oman alan pätkäduunia puolen vuoden sopimuksina, mies teki omaa amk-tutkintoaan ja sen alan keikkaduunia, oli koti-isänä ja minä tein töitä. Tykkäsin työstä mutta inhosin pomoa ja sitä kellon kanssa juoksemista - monta kertaa viikossa oli lasten vaihto läpsystä mun työpaikan ovella,bussipysäkillä,kotipihassa, kotiovella, jossain matkan varrella... Mutta haluttiin lasten kasvavan kotona eikä päiväkodissa, eikä mitään tukiverkostoja ollut. Se oli rankinta aikaa meidän perheen historiassa, mutta se on myös vaikuttanut meihin ja perheen tuleviin ratkaisuihin eniten. Lasten kotona pitämistä ei olla koskaan kaduttu, mutta monta kertaa oltu ylpeitä siitä että selvittiin siitäkin ajasta.

Minulla oli silloin kaksi lasta nuorempi oli vauva ja valvotti kaiket yöt ja olin todella väsynyt. Minulla oli vakivirka inhoamassasi työssä ja koulutukseenikaan en ollut ollenkaan tyytyväinen. Mies oli lomautettuna ja elettiin 90-luvun lamaa.

Olin mennyt juuri naimisiin ja miehen kanssa päätetty lapsettomuudesta (mies teetti sterilisaation itselleen), omakotitalo hankittiin myös heti häiden jälkeen. Olin vakityöpaikassa ja kaikki kunnossa ja elämä ihanaa. On vieläkin kyllä :)

Kuinka moni täällä lestadiolainen kun monella jopa kolme(!) muksua 25-vuotiaana? Paina alapeukku jos olet.

Olin juuri eronnut pitkästä suhteesta (avoliitosta) ja asuin vuokralla yksiössä. Olin työtön, tein satunnaisia keikkatöitä ja suunnittelin aloittavani vielä opinnot uudestaan. Rahasta ei kuitenkaan ollut kovin tiukkaa kun menotkin oli niin pienet. En käynyt baareissa oikeastaan ollenkaan, en ole koskaan viihtynyt niissä. Mulla oli kuitenkin laaja ystäväpiiri, joiden kanssa kyläiltiin toistemme luona ja käytiin Lapissa vaelluksilla.

Olin ihan onnellinen, vaikka tulevaisuudensuunnitelmat olivatkin ihan auki ja monilla kavereilla oli jo lapsia ja vakityö.

Olin vaihto-opiskelijana ulkomailla ja tein siellä gradua (joka kyllä valmistui vasta Suomeen palattuani). Ei ollut sinä aikana edes asuntoa, olin antanut opiskelija-asuntolahuoneeni pois ennen lähtöäni, tavarat olivat väliaikaisesti vanhempieni luona. Sinkku olin ja tietysti lapsetonkin. Köyhä kuin kirkonrotta (elin opintolainalla, silloisella hyvin niukalla opintorahalla ja kesätienesteillä), mutta oli silti ehkä onnellisinta aikaa elämässä.

Olin ollut reilun vuoden naimisissa ja  valmistunut opistotasoiseen ammattiin. Olin koulutusta vastaavassa työssä, joka oli vuorotyötä. Mieheni opiskeli korkeakoulututkintoa. Lapsia ei vielä ollut. Asuimme pääkaupunkiseudulla yksiössä vuokralla ja säästimme kiivaasti omaa asuntoa varten. Nyt ihmetyttää, miten siihen pystyimme!

No, siitä on nyt n.40 vuotta aikaa ja yhä saman miehen kanssa asumme omakotitaloa ja olemme kolmen lapsenlapsen isovanhempia.

25-vuotiaana olin elänyt jo yhden elämän, tai siltä se tuntui. Olin kokenut suurta yksinäisyyttä, sen miltä tuntuu tulla sosiaalisesti ihailluksi, rakastumisen, pitkän avosuhteen, jättämisen ja jätetyksi tulemisen. Opiskelin unelma-alani maisterintutkintoa yliopistossa. Olin tullut siihen tulokseen, että minut on tarkoitettu elämään loppuelämäni yksin ja hyväksynyt asian.

Tuosta sitten alkoi toinen elämäni, kun tapasin nykyisen kumppanini, ensimmäisen ihmisen joka on koskaan ymmärtänyt minua niin, että en tunne enää olevani aivan yksin. Tähän elämään on mahtunut yhdessäoloa, haastavan suhteemme kehittämistä tasapainoiseksi, erittäin kunnianhimoisen uran käynnistelyä, parantumattoman sairauden toteaminen ja tämän asian hyväksyminen lopulliseksi osaksi elämääni. Vaihe on ollut hyvin rankka mutta antoisa.

Juuri nyt tunnen että alkamassa on kolmas elämäni. Siihen elämään mahtuvat vihdoin myös lapset, jos meille sellaisia suodaan. Jos ei suoda, tyydyn osaani. Hyvin paljon olen jo elämältä saanut.