Missä elämäntilanteessa olit 25-vuotiaana?

Täytän pian 26. Viikon päästä jään äitiyslomalle pätkätyöstäni. Olen gradua vaille valmis maisteri. Mieheni kanssa olen ollut kohta kuusi vuotta. Asumme vuokralla ja säästämme omaan asuntoon.

Teininä en olisi uskonut, että odottaisin esikoistani tämän ikäisenä.

Olin vuoden verran ollut naimisissa ja asuin Otaniemessä opiskelijakaksiossa mieheni kanssa. Minulla oli kaksi yliopistotutkintoa kesken, mutta hyvässä vaiheessa. Toisesta valmistui gradu vähän ennen kuin täytin 26 v ja toisesta dippatyö sitten vähän päälle 26-v. Tein molempia noita töitä ainakin osittain palkattuna ja ulkomaillekin kerkesin osaksi aikaa tuosta vuodesta töihin. Vapaa-aikaa ei juurikaan ollut, koska tavoitteena oli valmistua.

Nyt olen 24vuotta, naimisiin menin neljä vuotta sitten. Nyt kaksi lasta ja kolmas syntyy toukokuussa. Kolme koiraa ja omakotitalo :) miehellä vakityö ja itsekin vielä töissä äippälomaan asti.

Hauska ketju. Muistan tarkalleen 25v päiväni. Olin juuri sanonut itseni edellisestä paikasta irti ja muuttanut toiseen kaupunkiin uuteen ja haastavampaann työpaikkaan. 25v päivänä menin kahville, niin työkaverit oli uudelle työtoverilleen ostaneet ruusun, kun joku oli saanut tietää, että minulla on synttärit. Olin paikan nuorin työntekijä ja siellä oli aivan älyttömän hyvä henki. Ihana paikka.

Olin sinkku ja ei ollut edes tarkoitustakaan etsiä itselleni kumppania vielä siinä iässä. Työ oli haasteellista ja matkustelin lomilla paljon. Ei mitään intoa sitoa itseäni suhteeseen ja lapsiin. 

Tästä on todella aikaa. Silloin kun Suomi eli hurjaa nousukautta 80-90 taitteessa. Asuin vuokralla, koska en halunnut sitoutua lopullisesti mihinkään kaupunkiin. 

Minulla oli hyvä nuoruus ja elin hyvää nuoren aikuisen elämää.

Sitouduin suhteeseen sitten vasta lähemmäs kolmikymppisenä, kun sielun kumppanini tuli minua vastaan eräällä työmatkalla Saksassa. 

Olin kihloissa ja "vakituisessa pätkätöissä". Asuin vuokralla, mutta olin juuri päättänyt poikakaverini kanssa ostaa kämpän, kun sopiva löytyisi. Sillä hetkellä ei ollut lemmikkejäkään, mutta päätös kahden kissan hankkimisesta odotti oman asunnon saamista.

Kaikki nuo toteutuivat. Saman miehen kanssa olen edelleen naimisissa, kahden kissaakin on edelleen, mutta kylläkin erit kuin silloin alussa. Nyt olen 40.

Tapasin lasteni äidin :D ero tuli 2004.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2014 klo 15:45"]

Kun olin 25v. minulla oli 3 lasta (6v, 3v ja 1v) ja olin ollut naimisissa 5 vuotta. Olimme muuttaneet n. vuosi aiemmin omakotitaloon ja sain maisterin paperit suoritettua. Pääsin koulutusta vastaavaan vakityöpaikkaan, jossa olen edelleen (tosin toimenkuvani on hieman muuttunut vuosien saatossa). Kävimme (ja käymme yhä) paljon reissussa. Silloin enemmän lasten kanssa, nyt myös välillä miehen kanssa kahdestaan. Kulttuurista harrastimme silloinkin erityisesti teatteria. Nyt olen 32v ja lapset ovat "jo" 8v, 10v, ja 13v. Elämä on oikein mukavaa ja lasten kanssa voi puuhastella kaikenlaista (matkustella, harrastaa jne), kun ovat jo isompia. Nelikymppisenä olen saanut lapset kasvatettua aikuiseksi ja sitten nautitaan miehen kanssa monista liikuntaharrastuksista sekä matkustelusta. :) Kaikille lasten tekeminen nuorena ei sovi, mutta minulle tämä on ollut oikea ratkaisu.

[/quote]

En nuolaisisi ennen kuin tipahtaa. Ennen kuin täytät 40, voi tulla vaikka mitä eteen, mikä muuttaa tarkat suunnitelmasi, mitä teette sitten.

Kihloissa,omistus asunto,ei lapsia,ei lemmikkejä.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2014 klo 16:12"]

[quote author="Vierailija" time="24.01.2014 klo 15:45"]

Kun olin 25v. minulla oli 3 lasta (6v, 3v ja 1v) ja olin ollut naimisissa 5 vuotta. Olimme muuttaneet n. vuosi aiemmin omakotitaloon ja sain maisterin paperit suoritettua. Pääsin koulutusta vastaavaan vakityöpaikkaan, jossa olen edelleen (tosin toimenkuvani on hieman muuttunut vuosien saatossa). Kävimme (ja käymme yhä) paljon reissussa. Silloin enemmän lasten kanssa, nyt myös välillä miehen kanssa kahdestaan. Kulttuurista harrastimme silloinkin erityisesti teatteria. Nyt olen 32v ja lapset ovat "jo" 8v, 10v, ja 13v. Elämä on oikein mukavaa ja lasten kanssa voi puuhastella kaikenlaista (matkustella, harrastaa jne), kun ovat jo isompia. Nelikymppisenä olen saanut lapset kasvatettua aikuiseksi ja sitten nautitaan miehen kanssa monista liikuntaharrastuksista sekä matkustelusta. :) Kaikille lasten tekeminen nuorena ei sovi, mutta minulle tämä on ollut oikea ratkaisu.

[/quote]

En nuolaisisi ennen kuin tipahtaa. Ennen kuin täytät 40, voi tulla vaikka mitä eteen, mikä muuttaa tarkat suunnitelmasi, mitä teette sitten.

[/quote]

Nuuh nuuuh, mikä täällä haisee?

Kateus.

Olin persaukinen vastavalmistunut taiteilija ja asuin yksin minikokoisessa asunnossa Punavuoressa. Tein osa-aikatyötä Mäkkärissä rahoittaakseni elämääni. Maalasin päivät, työskentelin illat ja kuuntelin paljon musiikkia. Olin onnellinen.

No huh huh on jengi nuorena muksut saanut.. Itse olen nyt 25 ja opiskeluvaihdossa toisessa maassa, sinkku ja menojalka vieläkin päällä (alkaa tosin hieman hiipumaan..)

Lapsia mulle ei ennen ku 30v. olen täyttäny, aion elää itselleni ennen kun omistan elämäni muille.

Minä valehtelin täällä teidän kanssa miten hyvin minulla muka menee. Oikeasti olin yh ja työtön, ja työkkäri kiusasi minua työnhakukurssilla.

Asuin opiskelija-asunnossa ja vietin riehakasta sinkku-teekkarielämää (varsin aktiivista dokailua ja miesten kaatamista :)). Matkustin paljon sekä yksin että kavereiden kanssa. Vietin kesiä yksin ulkomailla työharjoittelussa. Samoihin aikoihin tajusin, että nyt on aika valmistua ja repäisin opinnot kasaan vuodessa ja nyt olen ollut 13v työelämässä ja elän varsin säntillistä elämää asuntovelkaisena aviovaimona. 

Olin kahden alle 4v lapsen äiti ja naimisissa. Asuimme helsingin keskustassa omistusasunnossa ja minä tein gradua. Asumme samassa asunnossa edelleen, minä jo valmistunut ja töissä.

You tärkeä!
23.2.2014 11:40
0

Vastatkaa, olkaa hyvät tärkeään kyselyyn, jotta saamme tutkimusaineistoomme syvyyttä, tämä voi auttaa teitä matkalla jalostuneempaan mielenlaatuun ja sitä kautta kestävimpiin suhteisiin (tai suhteisiin ylipäätään).

Nuoret aikuiset, nyt n. 24-26v jotta olivat teinejä silloin kun aloitettiin yhtä (nimet eivät ole tässä tutkimuksessa tärkeitä) henkilöä kohtaan nettilietsonta, n 8-9 vuotta sitten, sillä verukkeella että näytetään miten joku voi olla vahva ja mukaan tulijoille vakuutettiin että heistä tulee kymmenen vuoden päästä samanlaisia.

Koetteko onko tämä profetia teidän kohdalla toteutunut, ja jos on niin miksi?

Mitä vahvuus teidän mielestänne tarkoittaa ja onko nettiä tuijottamalla pylly pitkällä lähentänyt teitä ja ko. selostajan toiveita? Mitä teistä pitikään tulla?

Koitteko "miehinä" raivoa tässä alistuneiden miesten maassa kun jotain naista kutsuttiin vahvaksi, tunsitteko halua tappeluun, niinkuin "miesten" kesken jos kerta tälläinen "tasa-arvo" on luotu? Miksi, oletteko kuitenkin samaan aikaan sitä mieltä etttä väkivalta kaikissa muodoissa on naurettavaa ja apinatasolle jääneiden miesten ongelma? Ja miesten rooleja, kuvitelmia miehuudesta tulisi laajentaa, muttei kuitenkaan liikaa, koska naiset eivät sillä tavalla kuitenkaan ole ihmisinä samanveroisia.

Koetteko että teille jäi ainoaksi mahdollisuudeksi "pärjätä" koettelemalla uskotella, että teistä tulee jotakin kun "saatte" olla mukana lietsomassa muiden mukana että aivopestä itsenne tekemään vain "selän" takana kuin tyypillinen säälittävyys joka sai vertaistukea nettilietsonnasta.

Miten koette että tämä teille uskoteltu ensimmäinen oikeutus tunkeilevaisuuteen sairaiden ihmisten taholta (näytettiin että oli vahva) sopi yhteen sen kanssa että kuusi vuotta myöhemmin aloitetaan uusi kierros salakuvauksien turvin ja silloin oikeutetaan se -pyrkimyksenä saada suhteeseen- ? Kuinka usein tunnette tarvetta uskotella että teidän täytyy pinnistellä sen suhteen että joku muu eläisi ja ajattelisi asioista samalla tavalla vanhojen yksinkertaisten miesten muokkaamien oletusten mukaan.

Koetteko tarvitsevanna jatkuvaa vaakuttelua siitä, että te olette nyt saavuttaneet jotakin, kun kymmenes vuosi pyörähtää käyntiin, onko asiat loksahtamassa paikoilleen, elämä tuntuu hyvältä eikä naiset enää aiheuta päänvaivaa.

Kuinka ylevältä tuntuu pyöriä teinien seassa, pyöritellä uusia teinejä, vaakutellen heille tuollaista roskaa?

Koetteko olevanne uuden ajan aurueita, vai ajatteletteko että te näytätte hyviltä kun vertaatte itseänne esim. Perussuomalaisten Oikariseen?

Mitä ajattelitteko kun perisuomalainen feministi Hesarin toimittaja petersson esiintyy homojen oikeuksien puolustajana tajuamatta edes mitä kevyt liberaali suvaitsevaisuus tarkoittaa (suomennos, se tarkoittaa että korottaa jonkun ryhmän erilleen ja asettaa ne tiettyyn asemaan, näkemättä heitä kuitenkaan juuri minään muuna, hei, mä diggaan homoista, ei mulla homoja vastaan mitään.. Jne. tarkoittaen että ne ovat jotain muuta jonkun korostetun toiminnon takia, vanha-aikaista jargonia ja sitä että he eivät riiskeereeraa itse mitään), juuri sillä tapaan kuin Suomessa on tapana, korottavat itsensä ja se pönkitys heille itselleen on tärkeintä.

Mitä ajattelitte kun vasemmisto/vähemmistön edustaja Silfia Modig ( kuin Pirkko Saisioa lapsi ulkonäöstä päätellen) sanoi että Suomessa hän saa huutelua ja aggressiivista käytöstä osakseen ( yllättäen kaikkien muiden vuosien hiljaisuuden jälkeen kun virallinen Seta on pyrkinyt luomaan heidät hellittäviksi puppeiksi) ajattelitteko että ei Suomessa koska suomalaiset ovat kilttejä luonteeltaan eikä heillä ole tapana naisille olla vihaisia (muita kuin piiloaggressiivia mikä mahdollistaa kaiken kun eivät muuta uskalla). Ajattelitteko että yeah right sano sitten jotain jos saat turpiisi (miehet siis jotka katkerina omista väkivaltakokemuksista tai sille altistumispelossa haluavat uskotella että se juuri heitä lyönyt oli taatusti kova karju ja naisiin ei oikeaa väkivaltaa kohdistu).

Onko teillä vielä vajetta suhde elämässä, ajatteletteko että te täytytte kun teidän kuvitelma siitä miten elämä loksahtaa kohdille kun tulee joku kiva tyttö joka pitää teistä ja luulette että kaikki surkuttelisi samaa ajatusta. Saitteko ylevöitymistä kun vanhanaikaisen miehen päähänpinttymää kuuntelee pelkuruuttaan peittelevät miehet duudsoneista lähtien, tyypit joilla yksinkertaisia näkemyksiä naisten asemasta suhteesta heihin

Mitä heistä ensimmäisistä vakuutelun kohteista on tullut, pääsivätkö koukusta ja houkutuksesta irti vai ovatko pysyneet kymmenisen vuotta mukana, muovaten maailmankatsomuksensa nettipuheiden mukaan?

Suomessa on vuoden vaihteessa koventuneet vainoomislait, mutta kuten nähty, ensiksi täytyisi tietää kuka on saatanan sairas että jaksaa tuollaista vuosikymmeniä.

Avioliitossa reilu 4v, yhdessä reilu 9v. yksi 4v lapsi. Omistusneliö 10min matkan päässä keskustasta josta ei paljoa velkaa. Amk opinnot valmistumassa. Vapaa-ajalla nään ystäviä ja harrastan liikuntaa. Puolison kanssa vapaa-aikaa käytetään juhliin/retkeilyyn. Perheenä matkustellaan suomessa (telttailu) ja ulkomailla (rinkkareissut). Ulkona syömisestä ei niin välitetä.

Odotin toista lasta ´(esikoinen 2v), yliopisto-opinnot olivat loppusuoralla. Myimme omakotitalomme ja aloimme rakentamaan omakotitaloa. Nyt pari vuotta myöhemmin olen valmistunut, työssä ja asumme jo uudessa kodissamme. 

Avoliitossa tuolloin jo vuoden nykyisen mieheni kanssa hänen kodissaan. Lemmikkinä koiranpentu, joka nyt jo eläkeläinen. Aloitin tuolloin opintojen ohella nykyisessä työpaikassani. Paljon on vielä ulkoisesti asioita samoin, mutta olen kasvanut ihmisenä itsevarmempaan ja onnellisempaan suuntaan.

Muutin pois kotoa. Mutta siitä on jo aikaa. 25 vuotiaathan ovat täysiä lapsia vaikka muuta luulevatkin.

Pian tulee 25 vuotta täyteen, joten voinen vastata puoli vuotta etuajassa.

Valmistun juuri ja olen muuttamassa poikaystävän kanssa saman katon alle ja kihloihin menossa lähiaikoina. Töiden etsiminen vasta edessä. Talon rakennus ensi vuonna. Koira löytyy. Lapsia ehkä parin vuoden päästä.