Onko puolisosi kuollut, miten selvisit surusta?

[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 03:52"]

[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 23:20"]

Tuntuu siltä etten selviä tästä. Ajattelen usein kuolemaa vaikka oikeasti en haluaisi kuolla. Käyn töissä ja yritän jatkaa elämääni mutta kaikki tuntuu pahalta, vaikealta, surulliselta, toivottomalta. Onneksi meillä ei ollut lapsia jotka olisivat jääneet suremaan.Rakkaus on vain ja pysyy, miten voisin koskaan rakastua johonkin toiseen? Kuolemasta on aikaa 4 kk se oli tapaturma. Onko muita samankokeneita?

[/quote]  

Minä olin 34-vuotias suurperhen äiti, naimisissa työterveyslääkärin mukaan "perusterveen ja hyväkuntoisen" miehen kanssa, kun yhtenä sunnuntaina mies vain korahti sohvalla ja kaikki muuttui.

Infarktiksi sitä kutsuivat.

Seuraavaana päivänä (Jumalalle kiitos siitä. Kaikki ehtivät hyvästellä , mikä auttaa surutyössä) mies kuoli syliini. Mieleen jäi bizarre olo siitä, miten pitkään sydän vielä lyö hengityksen jo loputtua.

Se kipu... sen ei kai pidäkään loppua?

Nyt kun olen uudessa liitossa, uuden todella hyvän miehen kanssa ja lapsiakin on kertynyt lisää, niin se pohjimmainen osa surusta on yhä sama.

Elämä jatkuu. Suru säilyy.

Ei siitä toivu.

[/quote]Kiitos, paranen päivä päivältä.

Siunausta ja voimia elämääsi. Kirjoituksesi kosketti. Toivon sinulle kaikkea hyvää, päivä päivältä vähitellen parempaa.

minun mieheni kuoli pari kuukautta sitten 45-vuotiaana, sydämenpysähdykseen. Terve mies tuosta vaan. Meni kyllä elämältä täysin pohja pois. Lapset surettavat eniten. Kotona on kamalaa, kun ei pääse pakoon mihinkään. En kyllä näe mitään tulevaisuutta enää.

menetin mieheni 3viikkoa sitten. miehelläni oli tapana viettää aikaansa kavereidensa kanssa joskus parikin viikkoa putkeen, poissa kotoa. hän lähti riidan jälkeen sunnuntai- iltapäivällä ja tiistaina poliisit tulivat työpaikalleni kertomaan suru-uutiset.

oli jäänyt kaverinsa nojatuoliin. tämä kaveri on minulle ylipääsemätön ihminen, en voi mennä kysymään mitä tapahtui. Mieheni poliisien mukaan vain nukahti.

Olen siitä lähtien ollut aivan turtana, en tunne mitään. Otin yhteyttä kriisipalveluun,

soittelemme päivittäin, kävin katsomassa miestäni arkussakin herätäkseni unestani. Hautajaiset vietimme lauantaina. Mieheni hoki loppuaikoina useasti, että kohta hänestä pääset ja ettei hän elä kauaa, kun riitelimme. Eipä tullut mieleeni,

miten oikeassa hän oli. Hän oli hyvä ja huolehtiva mies, vaikka oli työtön ja alkoholikin maistui välillä, tosin loppuaikoina yhä harvemmin. Olen aivan ymmälläni,koska olen aina ikävöinyt ja kaivannut häntä, kun hän on ollut pitemnpiä aikoja pois luotani. MIKSI OLEN AIVAN TUNTEETON, MIEHENI KUOLEMAN MYÖTÄ MYÖS MINUSSA KUOLI JOTAIN. Huomenna pitäisi palata töihin kirjanpidon pariin, mutta yöt menevät emimmäkseen valveilla.

Onko kenelläkään vastaavaa tunteiden katoamista ja miten selvitä "normaaliksi"

Tuula

Menetin mieheni puolitoista v. Sitten syövälle . En ole vielä toipunut. Elämä on ollut henkisesti raskasta. Olimme n. 40.v. Yhdessä. Matkustelimme paljon ,mökkimme oli toinen koti jossa nautimme joka hetkestä. Odotimme että kohta pääsemme eläkkeelle ja pääsemme lopulta nauttimaan kaikesta tulevasta. Suunnitelmat ei enää toteudu . Ikävä on sietämätön. Meillä on kolme aikuista lasta. Ja lasten lapsia 12.  minulla on ympärillä elämää. Mutta kukaan ei voi korvata omaa rakasta jonka tuntee läpikotaisin. Jos tarvitset henkistä tukea minäkin voin olla tukenasi. T. Ep

Mieheni kuolemasta on 1 1/2. V en ole selvinnyt. Itken päivittäin. Olimme kiinteä tiimi. 40.v enkä tiedä loppuuko suru koskaan. Rakkaan menetys on täys mysteeri . Hieman helpottaa kuulla että ei ole surunssa kanssa yksin . Etsin vastausta  uskonnosta ystäviltä ja mistä tahansa että helpottais. Vähäksi aikaa helpottaakin. Kunnes huomaan itkeväni ja toistavani mieheni nimeä. 

Et ole yksin, vaikka surusi onkin ainutlaatuinen! Olen itse kokenut saman kauan aikaa sitten, eikä mikään muu auta kuin aika. Hyvät muistot lohduttavat, ystävät tukevat ja pikkuhiljaa kaikenlainen tekeminen antaa muuta ajateltavaa, mutta vain aika parantaa. 

Sure nyt kaikessa rauhassa, äläkä vaadi itseltäsi mitään muuta kuin arjesta selviytymistä päivä kerrallaan. Älä elä muiden odotusten tai mallien mukaan, vaan teette juuri niin kuin on sinulle parasta. Jos tuntuu siltä, hakeudu seurakunnan sururyhmään - kävin itsekin sellaisessa, mutta silloin minusta tuntui vähän ulkopuliselta: olin 26-vuotias ja seuraavaksi nuorin taisi olla viisikymppinen... 

Otan niin kovasti osaa suruusi ja toivotan voimia ja aurinkoa keväällesi!

Et ole yksin, vaikka surusi onkin ainutlaatuinen! Olen itse kokenut saman kauan aikaa sitten, eikä mikään muu auta kuin aika. Hyvät muistot lohduttavat, ystävät tukevat ja pikkuhiljaa kaikenlainen tekeminen antaa muuta ajateltavaa, mutta vain aika parantaa. 

Sure nyt kaikessa rauhassa, äläkä vaadi itseltäsi mitään muuta kuin arjesta selviytymistä päivä kerrallaan. Älä elä muiden odotusten tai mallien mukaan, vaan teette juuri niin kuin on sinulle parasta. Jos tuntuu siltä, hakeudu seurakunnan sururyhmään - kävin itsekin sellaisessa, mutta silloin minusta tuntui vähän ulkopuliselta: olin 26-vuotias ja seuraavaksi nuorin taisi olla viisikymppinen... 

Otan niin kovasti osaa suruusi ja toivotan voimia ja aurinkoa keväällesi!

Anna itsellesi aikaa.

http://www.nuoretlesket.fi/

Otan osaa suruusi, ap!

Kiitos sinulle kuka oletkin, itku tuli lukiessani viestiäsi. Olen saanut kutsun surusyhmään mutta kynnys sinne menoon on suuri. Olen 30+ ja mieheni oli kymmenen vuotta vanhempi. Kaipaan häntä niin että sieluun sattuu. Olen saanut tukea mutta olen silti surussani yksin. Suru on aina niin henkilökohtainen. Toivon todella että aika parantaa vaikka nyt ei siltä tunnu. Miksi toiset joutuvat lähtemään kesken elämänsä, se vain tuntuu niin väärältä ja kohtuuttomalta. Joskus vain tuntuu sille että elämä ei kanna, enkeleiltä olen pyytänyt voimia vaikka en tiedä onko niitä olemassa. Johonkin on vain pakko uskoa jotta jaksaa eteenpäin.

Äskeine oli siis AP!

Äskeine oli siis AP!

Äskeine oli siis AP!

Tuntuuhan rakkaan ihmisen kuolema pahalta, olen70v mIes vaimoni kuoli 19,5,2017,En olisi millään antanut puolisoni kuolemalle,Olemme olleet 47v naimisissa, Meidän elämään mahtui paljon hyvää ,Sekä vaikeuksiin, kuitenkin ne hyvät hetket auto ovat unohtamaan vaikeat tapahtumat, Mitä pitempään on yhdessä sen tiiviimmin kasvetaan yhteen,En olisi luopunut rakkaasta puolisosta millään mutta kohtalo oli toinen, 10,6 saatoimme rakkaamme haudan lepoon,Toivon että vielä kohtaamme kun luoja kutsuu minutkin joskus pois täältä, Kaipaan sydänkäpystäni valtavasti, Javanainen ,k

Vaimoni kuoli kuukausi sitten leikkaus komplikaatioihin 55v oltiin 26v naimisissa,tuntuu välillä että sydän räjähtää kun ni kova ikävä jää,helpottaa vähän lukea että on kohtalo kavereita vaikka en sallisi tämmöistä kenellekään.