Lue keskustelun säännöt.
Miksi tapaan vain ns. pystyyn kuolleita miehiä?
11.10.2020 |
Monta suhdetta jo takana, aina lopulta mies paljastunut tälläiseksi sohvalla televisiota katselevaksi "tyhjäksi tauluksi". Pahoittelut että vähän rumasti sanottu mutten parempaakaan keksinyt kuvaamaan. Alussa mies esittää aktiivista ja tykkää touhuta kanssani kaikenlaista, on kiinnostunut asioistani ja lähtee mukaan tekemisiin. Viimeistään noin vuoden päästä huomaan kuinka se televisio vetää puoleensa ja miten mukava onkaan uppoutua kännykkäpeleihin. Itse haluaisin melko paljon olla menossa, suunnitella ja haaveilla kaikenlaista. Sitten harmistun kun huomaan että olen ajatuksieni kanssa lähes yhtä yksin kuin sinkkuna ollessani. Miten nämä miehet voisi tunnistaa jo heti ensimmäisten kuukausien aikana ja vältellä?
Toinen vaihtoehto tietysti se että olen sitten niin tylsää seuraa pidemmän päälle ettei mies siihen jaksakaan panostaa. Ja joo minulla ei ole oikein ystäviä joiden kanssa touhuta eli odotan miehestä myös hyvää ystävää itselleni. Odotukseni voivat siis olla liian korkealla. Mikähän tähän sitten olisi avuksi..
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Tyhjä taulu... Kiitos.. Tämä on se termi mitä olen etsinyt. Tyhjä lasittunut katse suunnattuna televioon tai tietokoneen ruutuun ja kylkiasennossa sohvalla makaaminen. Eloa syntyy vain kun menee omille menoilleen. Muuten, tyhjä taulu.
Itselleni tyhjä taulu tuo mieleen tabula rasa-ajatuksen. Eli siis ihmisen, joka muovautuu täysin ympäristönsä mukaan ilman mitään sisäsyntyisiä taipumuksia. Jos APn miesystävä olisi tyhjä taulu tässä (todennäköisesti) perinteisemmässä merkityksessä, taipuisi hän herkästi APn odotuksien kaltaiseksi, ja muuttuisi taas, jos he eroaisivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mistä tuo johtuu, mutta itse jätin 25-vuotiaana samanikäisen eksäni, joka oli myös "tyhjää täynnä". Hänelle riitti mainiosti elämän sisällöksi käydä muutama tunti viikossa ammattikorkeassa luennoilla (sitä ennen oli postissa osa-aikatöissä kunnes tuupin hänet puoliväkisin valitsemaan edes jonkun alan), tavata vähiä kavereitaan 2 kertaa vuodessa ja muuten ladata ja katsoa sarjoja (tyyliin jotain Miami Vicea jopa...) sekä odottaa, että minä keksin meille yhteistä tekemistä.
Minä en lopulta kestänyt sitä että hän oli aina kotona kun minäkin eikä hänellä ollut koskaan mitään kerrottavaa tai mitään ideoita. Seksi olisi toki kelvannut aina, mutta mun halut kuoli siihen että hänellä ei ollut mitään hinkua kasvaa tai kehittyä tai viedä elämäänsä eteenpäin. Kerroin tämän hänelle ja halusi vielä yrittää, mutta puolessa vuodessa ei tapahtunut mitään vaan roikkui vaan vielä enemmän minussa.
Nykyinen mies (olen nyt 30+) on onneksi ihan oikea persoona. Vaihtamalla parani.
Älä yleistä. Miehiä on joka junaan. Ihmistenmiellyttäjä-syndroomainen usein hakeutuu itsekeskeisten miesten seuraan kun ei edes tiedä mitä haluaisi. Sitten valittaa toisen selänvtakana vaikka oikeasti tahdottomuus sopii hänelle hyvin. Eivät nämä ole oikeasti parisuhteita missä kumpikin pelaisi avoimin kortein ja toisen tarpeita kuulostellen. Vasta silloin voi puhua suhdelaadusta kun erillisyyttä kestetään. Narsismin vastavoimana on juuri ylikiltti tahdottomuus, ja valitettavasti molemmat mahdollistavat toistensa epäaitouden, epärehellisyyden.