Traumaattisin lapsuusmuistosi?

traumaattisinta oli perhe koko komeudessaan.

isä hakkasi äitiä, paiskoi esineitä päin ja äitiä seinille, kuristi, uhkaili, ovet paukku ja järjetön huuto öisinkin. laitoin alle kouluikäisestä lähtien muut lapset (3 nuorempaa) nukkumaan ja turvaan, välillä vein pois, keksin muuta tekemistä etteivät nähneet mitä toisessa huoneessa tapahtui.

välillä revin isää pois äidin kimpusta, hakkasin mahaan pikkunyrkeilläni mutta mut työnnettiin syrjään. en voinut auttaa äitiä, en voinut auttaa ketään. äiti opettti soittamaan hätänumeroon (en ikinä soittanut) ja kyseli joskus mitä se oikeen tekee (olin 9v) kun oltiin lähdetty lapset + se evakkoon muutamaks tunniks. mä yritin auttaa, "ollaan vaan normaalisti". ei auttanut.

öisin olisi pitänyt nukkua jotta en olisi saanut huutoja opettajalta joka nolasi ja nöyryytti jokaikinen päivä luokan edessä.

en nukkunut. milloin piti valvoa että kaikki hengittää, milloin toivoa että äiti jatkaa tappelemistaan ja huutaa isälle vastaan jotta tiedän että se on elossa. joskus piti piilottaa äiti sängyn alle, isä tuli katsomaan huoneeseen tuliko äiti karkuun mun luo, ja siinä sitten leikin nukkuvaa kun isä katselee haukankatseella ympäri huonetta ja tarkistaa ettei ole mun vieressä.

isän jatkuva äidin nälviminen kaikkien edessä, hävetti kun kerto joillekin kylässä olleille kavereille miten paska äiti mun äiti on.

välillä isä ei päässyt sängystä viikkoihin kuin syömään ja kertoi miten haluaa tappaa itsensä. että jos olisin hyvä tytär niin siivoaisin vähän lisää vielä.

toisinaan isä ei nukkunut moneen vuorokauteen kuin erittäin vähän ja teki hirveästi kaikkia rästitöitään. piti kehua, kaikkien, muuten tuli huutoa.

molemmilta vanhemmilta sain kuulla olevani paska, huora, lehmä (11v!!!!), järkyttävän huono tytär ja täysin hyödytön jos en ollut etukäteen osannut varautua ja laittaa jokapäiväisiä pyykkejä, siivota keittiötä, eteistä ja valvoa pikkusisaruksia ettei nekään tee tuhojaan.

koulussa kiusattiin, pari kaveria oli "kavereita" kunnes oho ei ollutkaan, luokanopettaja ala-asteella oli hirviö, nöyryytti ja kiusasi vaikka olin kuitenkin kiltti, tunnollinen, häiriötön mutta silti EN mikään hissukka joka ei ikinä viitannut.

kodin asioita en voinut koskaan kertoa kenellekään, koska oltiin ja ollaan yhä semmonen perhe mistä en uskalla kertoa täälläkään. meillä jos keillä pitäs olla asiat erinomaisesti ja lapsilla turvallinen paikka kasvaa.

kaikki on sitä mieltä, vanhemmat ylpeilee miten ne on oikeen TUTKITUSTI loistavia vanhempia. määrätietosia, kasvattavia ja oikeudenmukasia.

sit äiti kuitenkin kertoo miten "se vihaa tota miestä". joo just.

toivoin koko lapsuuteni eroa. ei tullut.

mun siskolla on esim. ihan eri käsitys mitä kotona on tapahtunut. en tiedä, onko se joku suojareaktio vai mitä helvettiä, mut se on mulle tosi vihanen kun sanon suoraan etten halua olla perheen kanssa missään tekemisissä. "ei ne oo sulle mitään tehnyt!!!!"

ei varmaan, traumat jäi. tai sitten oon vaan liian herkkä, tällaset pitäis kestää kyllä.
sisko kuitenkin pitää isää jumalasta seuraavana. (tosin sisko on murrosiässä, äitikielteisyys johtuu ehkä siitä.)

muutin pois 16-vuotiaana siis.

nyt olen parikymppinen. en ole kertonut tästä kaikesta vieläkään missään. vasta tänäsyksynä pyysin päästä psykologin juttusille joka lähetti käymään psykiatrilla.

teoriassa siis psykiatrin diagnosoima, ei käytännössä paperilla mitään, vaikea masennus minkä lisäksi ahdistus, syvä perustvanlaatunen itseinho ja itsetunto nollassa ja kymmenen vuotta kestänyt syömishäiriö seuranani, halusin kuolla 11-vuotiaana, haluun kuolla edelleen.

ulkoisesti meidän perhe on ihana, valoisa, iso, lämmin ja minulla menee loistavasti; LLLLEE paperit, yliopistossa alalla joka kiinnostaa, raha riittää vuokraan ja elämiseen nippanappa. on lainaa. tuntuu ettei ole edes oikeutta mennä tämmöisistä kenellekään valittamaan, kun ulkoisesti kaikki on niin hyvin.

ai niin ja:

isäni (tai äitinikään) ei käytä tai käyttänyt alkoholia, huumeita tms.
mt-ongelmia ja narsismi (niinkin trendikästä kuin se nykyään on) todennäköisiä, vaan ei tietenkään diagnosoituja.

Kulissiperhe, jossa vanhemmilla hyvä asema. Hengellistä ahdistusta ja odotuksia meille lapsiIlle, mutta puuttui mallit niitten täyttöön. Puhuttiin tyyliin, ole kunnolla, muttei reppanoilla meillä tietoakaan, kuinka kasvaa ja toimia oikein. Mitätöintiä, ivaa, tunnetasolla Näkymätön Ninni kuvaa parhaiten. Vanhempien tunnetiloja ei koskaan voinut tietää ennakkoon, opin olemaan varautunut tunnetulkitsija. Alkoholia ei käytetty, vaan ulos päin kaikki hyvin-perhe. Joku viisas ihminen saattoi nähdä haparoivan kasvumme ja ahdistuksemme, mutta kukaan ei puuttunut juuri vanhempien näkyvien virkojen vuoksi. Meistä kasvoi epävarmoja ja haavoittuneita aikuisia hyvistä ammateista riippumatta. Ehkä meitä kadehdittiin lapsuudessamme, mutta hukkaan menivät nekin kateudet. Ihmettelin koulukavereitten luona käydessäni, miten jotkut vanhemmat juttelivat keskenään kauniisti ja olivat ystävällisiä minullekin. Sellaiseen en kotona koskaan törmännyt.

oho. tulipas pitkä. pahoittelen. olen paska ihminen kun en osaa edes tiivistää.

- 49

49: Pätkä sun viestistäsi:

"

välillä isä ei päässyt sängystä viikkoihin kuin syömään ja kertoi miten haluaa tappaa itsensä. että jos olisin hyvä tytär niin siivoaisin vähän lisää vielä.

toisinaan isä ei nukkunut moneen vuorokauteen kuin erittäin vähän ja teki hirveästi kaikkia rästitöitään. piti kehua, kaikkien, muuten tuli huutoa."

Isäsi on oikeasti sairas.Todennäköisesti diagnoosi on ihan klassinen maanis-depressiivisyys, kutsutaan myös bipolaarisuudeksi. Appiukolla on sama vaiva ja jestas se on raskasta lähiympäristölle. Äitisi olisi pitänyt erota. Mene sinä terapiaan ja yritä saada elämänpalat kohdalleen. Olet nuori ja sinä itse päätät millaiseksi sinun loppuelämä muodostuu. Yritä hoitaa itsesi ehjäksi.

Isän alkoholismi, se kun riehui kännissä ja hakkasi äitiä. Poliisit tuli kerran ja kysyivät minulta, mitä oli tapahtunut ja oliko isä lyönyt. En uskaltanut kertoa totuutta, niin valehtelin ettei ollut lyönyt. Kauhea syyllisyys vieläkin enkä ole uskaltanut koskaan nostaa asiaa esiin äidin kanssa.

Äiti lähti kotoa. Joku normi torstai-ilta, vanhemmilla oli ollut jotain pientä kränää mutta ei mitään riitaa - yhtäkkiä huomaan äidin raahaamassa vaatekasseja autolle ja ajavan pois sanomatta mitään. Yritettiin soittaa, se ei kertonut minne oli mennyt, se oli jotenkin aivan sekaisin ja mm. nauroi puhelimeen kun minä itkua tihrustaen kyselin mitä oikein tapahtuu. Ei nyt kuulosta niin dramaattiselta, mutta se oli kauheaa. Ei tullut takaisin.

Ei tule mitään traumatisoivaa mieleen lapsuudesta... Jaa, se, kun katsoin 12-vuotiaana salaa Sky-kanavalta Night of the Living Dead-kauhuleffan. Se jätti arvet. Edelleenkään en voi katsoa mitään zombie-juttuja ilman kahden viikon kamalia painajaisia. Viime yönäkin näin zombie-painajaista, vaikken ole mitään sellaisia juttuja katsellut vähään aikaan. Se on ollut hyvin traumatisoivaa.

"Isäni" (en halua kutsua häntä isäkseni) sekopäisyys: hakkamiset, potkimiset, aseella uhkailut. Se kun tappoi koirani. 

Sairaalassa väkisin tehdyt toimenpiteet intiimialueelle.

Monenlainen väkivalta ja hyväksikäyttö.

Lapsena, alle kouluikäisenä kunnan hammaslääkäri. Repi suupielistä ja karjui, että avaa suuta enemmän. Suuni oli pieni eikä auennut sen enempää. Repi ja rääkyi aina, kun siellä kävi. Ja koko hammaslääkärikäynnin ajan aina hoki, miten olen typerä, idioottimainen, huono ja kamala lapsi. Jälkeenpäin olen kuullut, että kohteli samoin kaikkia lapsia.

Ei ollut mitään yksittäistä vakavaa tapausta, mutta se kokonaisuus. Vanhemmat oli niin väsyneitä ja ahdistuneita ja kokivat olevansa ajopuita elämän laineilla, jatkuva valitus, murehtiminen, pikkuasioiden paisuttelu, heillä ei ollut maanviljelijöinä työkavereita, oikeastaan ei kavereitakaan, ei ollut sellaista mitään yhteisöä johon olisi kuuluttu... En voinut koskaan kertoa omista murheistani vanhemmille, joten en oppinut ollenkaan sellaista käsitettä kuin avun pyytäminen tai uskoutuminen. Ei aikuisille eikä toisille lapsille. Esim. mulla oli kovat menkkakivut muttei tullut mieleenkään että olisin kertonut jollekin aikuiselle ja pyytänyt apua. Kun meinasin koulussa seiskaluokalla pyörtyä kävi mielessä että kai tähän voisi jokin apu olla, pähkäilin että kotona on aspiriinia ja kävin kenellekään mitään puhumatta hakemassa lääkekaapista. Eihän ne kovin hyvin auttaneet mutta edes siedettävälle tasolle. Ei sellaisia kipuja olisi tarvinnut kenenkään kärsiä mutta kun ei tule edes mieleen että voi pyytää ja saada apua johonkin elämän vaikeuteen. Edelleenkään en siihen pysty, tai uskoutumaan ystäville. Tuttavuudet hyvin pinnallisia.

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 23:45"]

Lapsena, alle kouluikäisenä kunnan hammaslääkäri. Repi suupielistä ja karjui, että avaa suuta enemmän. Suuni oli pieni eikä auennut sen enempää. Repi ja rääkyi aina, kun siellä kävi. Ja koko hammaslääkärikäynnin ajan aina hoki, miten olen typerä, idioottimainen, huono ja kamala lapsi. Jälkeenpäin olen kuullut, että kohteli samoin kaikkia lapsia.

[/quote]

Jaa, terkkuja vaan Raisioon keskustan hammaslääkäriasemalle? En viitsi hammaslääkärin nimeä tähän kirjoittaa...

Joudun valitsemaan näiden välillä:

Äiti oli naimisissa miehen kanssa, jolle maistui alkoholi aina ajoittain. Tämä tapahtui 80-luvulla. Olin alle kouluikäinen.

1. Meidän piti lähteä matkalle. Mun ja tuon äidin miehen piti tulla rautatieasemalle kotoa bussilla, tavata siellä äiti ja jatkaa matkaa junalla. Mies oli juonut ja sammui bussipysäkille. Mies vietiin poliisiautolla putkaan ja mut lastenkotiin. Odottelin pääsyä lastenkotiin poliisien taukotilassa. Vietin yön lastenkodissa. Seuraavana päivänä äitini oli saatu kiinni ja mut palautettiin kotiin.

2. Mies ja äitini riitelivät. Mies oli luultavasti humalassa. Mies löi äitiäni pullolla päähän ja äidin päähän tuli haava. Toin nenäliinoja verenvuotoa varten.

Äiti veti leipäveitsellä isän aluspaidan halki. Isä oli sammunut. Esitin nukkuvaa.

Monenlaiset kiusaamiset ja julkiset nöyryytykset koulussa.

Jatkuva tappelu ja riitojen jälkeiset lasten kyyditykset: 'Kummanko luokse haluat jäädä asumaan kun äiti ja isi eroaa?'. Muistan kuinka ahdistavaa oli valehdella. Kaikki kolme oltiin alle kouluikäisiä. 

Kamalia kokemuksia monella :( Kolmoselle erityissymppaus, aivan kauhea asia sulle tapahtunut elämässä, olen pahoillani puolestasi. Oletko missään yhteydessä ollut äitiisi tuon lähdön jälkeen?

Itse mietin, pitäisikö lapsuuden asiat nostaa pöydälle vielä kun omat vanhempani ovat elossa. Isäni on sittemmin raitistunut, ja elää jossain illuusiossa, että minulla oli kiva ja "hauska" lapsuus. Aina oli niin hauskaa kuulemma. En tiedä pystynkö repimään kaiken tämän auki ja hyötyisikö siitä kukaan, itseni mukaanlukien.

T. 2

Yritin erota ekasta poikaystävästä. Mutsi kehotti katsomaan peiliin kun mies oli kuulema niin komee hänen mielestään. Kaikkee sitä murehti vaikka ruma olenkin!

Traumaattisimmat muistot ovat alle kouluikäisenä, kun eräs perhetuttumme hyväksikäytti seksuaalisesti. Vasta 20 vuotta tuon jälkeen sain apua. Vanhemmat saivat tietää asiasta paljon vasta 10 vuotta tapahtuneen jälkeen, kun yritin itsaria. Onneksi nykylaki on parempi ja tuollaiset kusipäät on mahdollista saada vastuuseen jälkeenpäin. Todistaminen on varmasti vaikeaa, mutta ei takuulla mahdotonta. Olin nuorena aikuisena työkyvytön vuosia, kun en luottanut mihinkään. Seurustelusuhteet mahdottomia. Edelleen. Nyt ikää reilusti yli 30 vuotta. Onneksi ei enää tarvitse lääkkeitä syödä, enkä noita tapahtumia mieti päivittäin.