Puuttuuko minulta äitigeeni?

Tuskin :) Äidinvaistot heräävät useimmiten viimeistään siinä, kun yhdeksän kuukauden jälkeen näkee oman lapsen ensimmäistä kertaa. Ja jos et ole jo vaihdevuosi-iässä, ei ole todellakaan välttämättä liian myöhäistä!

Taidan kyllä jo olla vaihdevuosi-iässä kun olen jo 38 eikä vajaan 1,5 vuoden yrityksellä ole saatu aikaiseksi kuin keskenmenoja :( 

Ei mitään äitigeeniä ole olemassa. 

-Olen lapseton eikä minulla ole sellainen olo että "sylini on tyhjä"

Olen äiti, mutta kun olin vielä lapseton, mullakaan ei ollut sellaista tunnetta, että sylini on tyhjä.

-En pidä pieniä vauvoja söpöinä vaan mielestäni kaikki näyttävät samalta

Mä oon ehkä nuorempana pitänyt vauvoja enemmän söpöinä, mutta nykyään mua ei aivan hirveästi kiinnosta muiden vauvat, suoraan sanottuna.

-Minulla ei ole halua olla raskaana, eikä kasvattaa elämää sisälläni. Synnytysjutut tekevät oloni epämukavaksi.

Ei mullakaan ollut mitään halua olla raskaana tai "kasvattaa elämää sisälläni". Synnytysjutut on aina kiinnostaneet, olen aika kiinnostunut asioista ylipäätään.

-En ymmärrä miksi lapsilla pitäisi olla tietyn merkkiset vaatteet, eikä Sophie Kirahvi ole mielestäni söpö tai tarpeellinen lelu

Ei muakaan kiinnostaneet lasten vaatteet tai lelut ennen kuin ne olivat kiinteä osa elämääni.

-En halua pitää vieraiden pikkuvauvoja sylissä enkä lirkutella niille

En mäkään, en kauheasti edes tuttujen. Hävettää myöntää!

-En koe loukkauksena jos minulta kysytään miksi minulla ei ole lapsia

Me yritettiin ensimmäistä lasta aika kauan, ja täytyy myöntää, että siihen aikaan osuneet kyselyt ärsyttivät kyllä, sitä aiemmat eivät ollenkaan.

-Sain taannoin keskenmenon ja olin sen aikana normaalisti töissä. Kahvipöydässä työkaveri valitti lapsistaan, eikä minulle tullut mitenkään erityisen paha olo. Ajattelin vaan että "kyllä niistä lapsista kaikki pitää vaikka ovatkin joskus työläitä"

 Mun täytyy sanoa, että mulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta sisälläni asustavaan sikiöön raskausaikana. Ajattelin, että seuraavassa raskaudessa sitten, mutta ei! Keskenmenoa ja muita komplikaatioita pelkään kyllä.

Pidän kyllä lapsista ja heidän kanssaan seurustelusta. Haluaisin oman lapsen/lapsia, mutta minulla ei ole tarvetta synnyttää itse. Ikää on sen verran, ettei biologinen lapsenteko välttämättä onnistu. Mitä mieltä olette, yritänkö kieltää tilanteeni alitajuisesti ja oikeasti pitäisi olla itkuinen ja kärsivä? Tilanteessani harmittaa lähinnä vain se, että sukumme ei ehkä enää jatku ja perheeni on tosi mukava ja on harmi ettei lapsi välttämättä pääse nauttimaan siitä.

Jos et koe pakottavaa tarvetta synnyttää itse, niin adoptio on sinulle vallan mainio vaihtoehto! Itse en siihen kykenisi, mutta teitä toisenlaisia ihmisiä tarvitaan - olette tärkeitä.

En usko, että yrität kieltää tilanteesi. Mun mielestä sitä lasten merkitystä elämässä ei kunnolla tajua, ennen kuin niitä on. Tai tätä mieltä mä oon. Mulle koko ajatus lapsesta oli ihan hirveän kaukainen ja raskausaikana jopa ahdistava, mutta ainakin esikoisen kohdalla side häneen syntyi hyvin nopeasti syntymän jälkeen. Ei tarvitse olla itkuinen ja kärsivä. Kaikkien tunteet ovat omanlaisiaan.

Raskautta kyllä romantisoidaan aika rajusti. Tässä ei ole mitään ihanaa. Ei yhtään mitään. Paitsi se lopputulos tietysti.

Ei minustakaan raskaudessa ja synnytyksessä ollut mitään hienoa. Tai ehkä ajatuksen tasolla, mutta ei käytännössä. Haluaisin silti toisen lapsen, vaikka raskaus, synnytys ja vauva-aika eivät ole niin ihania mielestäni. Vauva väsytti ja olimme tosi kovilla. Onneksi vaihe on ohimenevä ja yli 9kk vanhat ovat täysin erilaisia. Ihania! Tyttäreni on nyt 2 ja nautin hänestä todella paljon, on ilo olla hänen kanssaan.

Mukavaa että olen saanut näin positiivisia vastauksia! Odotin jotain tunteeton-vanha-maho-lehmä- tyylistä :)

Adoptioasiassa on ongelmana se, ettei mieheni ole oikein kiinnostunut aiheesta. Hänellä on jo lapsia, eikä koe tarvetta välttämättä saada niitä lisää. Ymmärrän sen täysin, koska lapset ovat hänen omiaan eikä hänestä tunnu lapsettomalta vaikka en olekaan heidän äitinsä. 

Itselleni raskaus on aika pelottava asia, koska en haluaisi kokea keskenmenoa enää uudelleen. Lisäksi komplikaatiot ja kehitysvammat yms ovat ihan realistinen riski tässä iässä. Lapsettomuushoidot tuntuvat myös huonolta vaihtoehdolta, enkä tiedä miten saisin sovitettua lukuisia lääkärireissuja elämääni tai budjettiini (tod. näk. adoptio olisi edullisempi ja henkisesti vähemmän raskas kun ei tarvitsisi pettyä niin usein).

Yritän jatkuvasti tehdä ajatusharjoituksia lapsettomasta elämästä ja miettinyt terapiaakin. En sitten tiedä onko mahdollista saada selaista terapiaa, jossa minuun pystyttäisiin vaikuttamaan niin etten haluaisi lapsta :) Miehenikin sanoaa aina aiheesta puhuttaessa että " Onhan meillä ihan kiva elämä näinkin, saadaan tehdä mitä halutaan". Toisaalta, eihän niitä lapsiakaan hankita pelkästään siksi, että elämä olisi kivempaa vaan ihan suvun jatkamiseksikin...

[quote author="Vierailija" time="18.12.2013 klo 08:33"]

Ei mitään äitigeeniä ole olemassa. 

[/quote]

Äitigeeni-ilmaisua käytettiin varmaankin vertauskuvallisesti tässä aloituksessa...

Miksi tehdä ongelmaa sellaisesta missä sitä ei ole? Miksi kaikkien pitäisi haluta /tehdä lapsia? Jos olet tyytyväinen noin, niin eiköhän lapsettomuus ole oikea ratkaisu sinulle. Voithan hoidella tuttujen lapsia, jos vielä oikein kovasti haluat. Ei maailmaan tarvita pakosti enempää lapsia tai ihmisiä yleensä. Anna olla ja ole tyytyväinen. Mitä väliä sillä puuttuuko äiti geeni vai ei?

Jos olisit lukenut viestini, niin olisit huomannut, että nimenomaan haluan lapsia.

Vaikka tuo "äitiysgeeni" onkin pelkkä termi, mietin usein että jos minut olisi tarkoitettu saamaan lapsia, olisin ehkä tehnyt ne nuorempana (ilman parisuhdettakin) koska minulla olisi ollut sisäsyntyinen tarve lisääntyä. Tai voihan miehessäkin olla vikaa. Ehkä olisin valinnut mieheni toisin?

[quote author="Vierailija" time="18.12.2013 klo 10:00"]

Jos olisit lukenut viestini, niin olisit huomannut, että nimenomaan haluan lapsia.

Vaikka tuo "äitiysgeeni" onkin pelkkä termi, mietin usein että jos minut olisi tarkoitettu saamaan lapsia, olisin ehkä tehnyt ne nuorempana (ilman parisuhdettakin) koska minulla olisi ollut sisäsyntyinen tarve lisääntyä. Tai voihan miehessäkin olla vikaa. Ehkä olisin valinnut mieheni toisin?

[/quote]

Minä olen aina ollut varma että haluan lapsia. Eli kai se on sitten sisäsyntyinen tarve. Mutta olisi hyvin voinut käydä niin että jään lapsettomaksi, koska jossain vaiheessa tuntui ettei kukaan mies ikinä halua lapsia. Ihmettelin jossain vaiheessa miten ihminen on lajina enää edes olemassa jos miehet ovat noin nihkeitä asian suhteen. Ehkä ne aiemmat olivat väärän ikäisiä tai sitten se johtui siitä että ne olivat todella vääriä kaikin muinkin puolin. 

En olisi ikinä pystynyt tekemään mitään eepillerihuijauksia vaikka halu saada lapsi olikin kova. 

Minusta tuli äiti koska tapasin oikean miehen, yksin en olisi alkanut lasta tehtailla vaikka kuinka oli halu päästä äidiksi.