Lue keskustelun säännöt.
Uskotteko että on sellaista rakkautta kuin romanttisissa elokuvissa?
Sellaista että molemmat on ihan hullun rakastuneita toisiinsa ja se kestää kaiken? Ja että miehet oikeasti on sellaisia kuin leffoissa. Itse olen vähätellyt tuota, ajatellut että se on vain romanttista hömpötystä eikä sellaista pidä jäädä odottelemaan. Vasta nyt nelikymppisenä ymmärrän että se onkin ihan todellista, eikä mihinkään muuhun olisi ikinä pitänyt tyytyä. Sellaisia miehiä ihan oikeasti on. Kaikki ei olekaan niitä ei puhu eikä pussaa -tyyppejä, joilla kaverit menee kaiken edelle ja nainen on jotain tiskikoneen ja jääkaapin välistä. Näen tuollaista rakkautta ympärilläni nyt ja vasta nyt ymmärrän että voisin itsekin kokea sen.
Kommentit (243)
Vierailija kirjoitti:
Voi kuinka luen kateellisena tekstejä teiltä, jotka olette päätyneet yhteen suuresta rakkaudesta ja intohimosta. Itsekin haluaisin sen kokea. Tunnen jääväni jostain suuresta paitsi tässä elämässä, kun en tuollaista koe. Menin nuorena naimisiin ystävyydestä, olin sitä ennen polttanut siipeni ihmissuhteissa moneen kertaan ja ystävyyssyhde tuntui turvalliselta vaihtoehdolta. Mutta eihän sitä jaksanut ylläpitää loputtomasti. Saimme lapsia ja ennen pitkää totesimme yhdessä, että molemmat ansaitsevat mahdollisuuden myös johonkin muuhun. Mies löysikin aika pian uuden ja on nyt onnellinen uudessa suhteessa, minä en oikein jaksa enää etsiä. En silti kadu avioliittoani, saimme ihania lapsia ja perheen, olemme edelleen läheisiä ystäviä, mutta entä jos en olisi nuorena päätynyt naimisiin, olisinko löytänyt oikean rakkauden? Nyt olen vanha ja rupsahtanut, väsynytkin, vaikea uskoa että tässä enää mitään tapahtuisi.
Kuinka vanha olet? Puhut kuin olisit 75?
Moni on löytänyt elämänsä suhteen reippaasti viidenkympin jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sarjassa Outlander on sellainen rakkaus mistä haaveilen. Jamie ja Claire, sellainen että se syttyy nopeasti, kestää jopa vuosien erillään olon ja silti sydämessä on aina se yksi ihminen. Ja pornopuolikin toimii vuosikymmeniä.
Ap
Teininä rakkaus oli juuri tuota. Romanttisissa komedioissa usein toistetaan tämä perus teinirakkaus kolmekymppisien kesken, koska nostalgia toimii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elokuvissa tylsä arkikin on romantisoitu. Pitkät tunteisiin vetoavat monologit on harjoiteltu moneen kertaan, kokeiltu eri ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja. On kokeiltu eri kuvakulmia ja valaistuksia, ja kohtaus voidaan jälkiäänittää vielä jos tuntuu että sitä voisi parantaa.
Oikeassa elämässä arki on oikeasti tylsää, ei kuulu romanttista musiikkia taustalla, mitään monologeja ei kukaan pidä, se puolisokaan ei näytä supermallilta kuten elokuvissa jne. On vuosia, ettei tapahdu mitään ihmeempää. Elokuvissa ei ole joutohetkiä, jokaisella kohtauksella on syvempi merkitys, myös niillä joissa istutaan sohvalla syömässä jäätelöä miehen kauluspaita päällä.
Kyllä arkikin voi olla romanttista, kun rakastaa ja saa olla yhdessä. Kaupassa voi käydä yhdessä ja höpsötellä ja pitää kädestä. Lenkillä voi käydä yhdessä, lasten kanssa voi ulkoilla koko perheellä, hymyillä toisilleen ja halailla. Lehtiä haravoidessa voi ohimennen pysähtyä suutelemaan. Aamukahveja keitellessä tukka pystyssä voi vaihtaa uniset suukot. Voi jäädä saunaan tai suihkuun hetkeksi kaksin, aikuisten kesken. Illan hämyssä voi istua kaksin lasten nukahdettua. Voi mennä aina yhdessä nukkumaan.
Tiedän että näitä ei tapahdu suhteissa, joissa pakottaudutaan olemaan yhdessä, pakottaudutaan sietämään ja kestämään. On esimerkiksi mies jota ei kiinnosta perhe-elämä vaan edelle menee oma harrastus tai alkoholi.
Mutta suhteessa jossa ollaan aidosti yhdessä, jaetaan arki yhdessä, huomioidaan toisiaan kunnioittavasti, arkikin voi olla ja on romanttista myös.
Kuvailemasi arki ei minusta mitenkään ollut romanttista, vaan aivan tavallista, tylsää arkea. Voidaan antaa suukot miehen kanssa aamupalapöydässä ja sitten hetken päästä toinen tekee jotain, mikä ärsyttää itsäni ihan hirveästi. Iltaisin katsotaan kynttilänvalossa telkkaria käsi kädessä lasten mentyä nukkumaan, mutta kumpikin on niin väsynyt, ettei jaksa puhua mitään. Onhan se ihanaa, että meillä on miehen kanssa läheisyyttä tosi paljon, mutta arki vie niin voimat, etten oikein jaksa kokea sitä romanttiseksi. Se vain on sellaista tavallista elämää. Ei sitä kaikkea väritä suuret, elokuvamaiset tunteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä romanttisessa elokuvassa on köyhä mies naisen rakkauden kohteena?
Aika monessa. Esim. Robin Hoodissa.
Robin hoodhan oli rikas kun varasti. Mutta vaan niin jalo luonteeltaan, että antoi köyhille.
Robin Hood oli asunnoton
Koko Sherwoodin metsä kotina!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ollut yhdessä 18 vuotta mieheni kanssa. Rakastan häntä valtavan paljon ja tiedän hänen rakastavan minua. Mutta ei tämä mistään elokuvasta ole. On päiviä, että toisen näkeminen ärsyttää hirveästi, välillä näkeminen on päivän paras hetki. Suurimmaksi osaksi ajasta ei oikein tunnu miltään. Olemme kuitenkin tainneet joka päivä sanoa "rakastan sinua" viimeiset 18 vuotta.
Vilpittömästi sanon, että hienoa, jos tuo sopii teille. Itse saattaisin kokea painostavana jokapäiväisin "rakastan sinua", sekä kuulijana että sen sanojana.
Puoliso voi suorastaan käyttää tuollaista lyömäaseena: "minä sanoin äsken 'rakastan sinua'. Mikset sinä sanonut heti samaa minulle?" "Miksi minä aina tunnustan rakkauteni ensin?"
Pelkät sanat kun eivät riitä. Ihminen voi hokea 'rakastan sinua', vaikkei se olisi totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ollut yhdessä 18 vuotta mieheni kanssa. Rakastan häntä valtavan paljon ja tiedän hänen rakastavan minua. Mutta ei tämä mistään elokuvasta ole. On päiviä, että toisen näkeminen ärsyttää hirveästi, välillä näkeminen on päivän paras hetki. Suurimmaksi osaksi ajasta ei oikein tunnu miltään. Olemme kuitenkin tainneet joka päivä sanoa "rakastan sinua" viimeiset 18 vuotta.
Vilpittömästi sanon, että hienoa, jos tuo sopii teille. Itse saattaisin kokea painostavana jokapäiväisin "rakastan sinua", sekä kuulijana että sen sanojana.
Puoliso voi suorastaan käyttää tuollaista lyömäaseena: "minä sanoin äsken 'rakastan sinua'. Mikset sinä sanonut heti samaa minulle?" "Miksi minä aina tunnustan rakkauteni ensin?"
Pelkät sanat kun eivät riitä. Ihminen voi hokea 'rakastan sinua', vaikkei se olisi totta.
Kaikesta sitä saa näköjään ongelman kehitettyä. Väittäisin kyllä että huomattavasti yleisempää on että mitään rakkautta ei sanota ääneen, eikä pahemmin näytetäkkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen uskoin, mutta elämä on osoittanut ettei sellaista rakkautta ole. Naisen rakkaus ei kestä minkäänlaisia pieniäkään ryppyjä, ei tarvitse itse asiassa olla edes ryppyjä, naiselle voi tulla ihan kirkkaalta taivaalta yhytäkkiä fiilis että nyt en enää rakastakaan ja se siitä.
Sitten taas toisaalta näkee pareja, joissa on isoja ja vakavia ongelmia miehen toiminnan vuoksi ja sellaisissa suhteissa nainen roikkuu niin ettei lähde kirveelläkään. Ei tätä voi ihminen ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Ennen uskoin, mutta elämä on osoittanut ettei sellaista rakkautta ole. Naisen rakkaus ei kestä minkäänlaisia pieniäkään ryppyjä, ei tarvitse itse asiassa olla edes ryppyjä, naiselle voi tulla ihan kirkkaalta taivaalta yhytäkkiä fiilis että nyt en enää rakastakaan ja se siitä.
Sitten taas toisaalta näkee pareja, joissa on isoja ja vakavia ongelmia miehen toiminnan vuoksi ja sellaisissa suhteissa nainen roikkuu niin ettei lähde kirveelläkään. Ei tätä voi ihminen ymmärtää.
Mutta tuollainen yhtäkkiä loppuva rakkaus ei ole sitä sellaista rakkautta. Voi jopa olla että tuollaisessa suhteessa ei missään vaiheessa ollutkaan rakkautta, vaan se oli sitä ”tämä on kunnollinen ja hyvä ja tyydyn tähän enkä haihattele enempää”. Meillä on paineet hyväksyä sellainen suhde, kun joka puolelta tulee ohjeita että muuta ei edes ole. Sitten kun tuleekin niitä syviä tunteita jotakin toista kohtaan niin noinhan siinä käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen uskoin, mutta elämä on osoittanut ettei sellaista rakkautta ole. Naisen rakkaus ei kestä minkäänlaisia pieniäkään ryppyjä, ei tarvitse itse asiassa olla edes ryppyjä, naiselle voi tulla ihan kirkkaalta taivaalta yhytäkkiä fiilis että nyt en enää rakastakaan ja se siitä.
Sitten taas toisaalta näkee pareja, joissa on isoja ja vakavia ongelmia miehen toiminnan vuoksi ja sellaisissa suhteissa nainen roikkuu niin ettei lähde kirveelläkään. Ei tätä voi ihminen ymmärtää.
Ja tuossa jälkimmäisessä tilanteessa on kyse läheisriippuvuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vaatii paljon toisen tapojen sietämistä ja joustoa että avioliitto säilyy edes 10v. Tai etäisyyttä niin että toinen on vaikka puolet viikosta kotona. Ihmiset harvoin uudistuvat enää keski-ikäisinä, yritä siinä vielä eläkevuodetkin kulkea perässä sulkemassa toisen auki jättämiä kaapinovia.
Symbioottisessa suhteessa 35 vuotta. Olemme yhdessä 24/7. Teemme työtä yhdessä perheyrityksessä. Kaikki kaverit ovat yhteisiä -pääasiassa yhteisiä opiskelutovereita. Harrastukset ovat yhteisiä. Luulenpa ettei kumpikaan meistä tunne ketään, jota toinen ei tuntisi yhtä hyvin. Mies on paras ystäväni ja rakastajani, toverini ja kumppanini. Kyllä meillä on edelleen hyvä ja hauska olla yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä romanttisessa elokuvassa on köyhä mies naisen rakkauden kohteena?
Imdb löytää 32 leffaa tällä teemalla:
https://www.imdb.com/search/keyword/?keywords=rich-woman-poor-man
Yhtäkään ei tosin löytynyt tyhmän miehen pääsemisestä suhteeseen, joten sinulla ei siis vieläkään ole toivoa.
Elokuvamainen rakkaus on mahdollista niillä, jotka näyttävät Hollywood-tähdiltä. Eli aika harvalla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On, koska löysin sellaisen 40+. Vasta nyt tiedän, ettei ikinä olisi pitänyt tyytyä vähempään. Minullakin on takana yksi pitkä liitto, jossa oli paljon tyytymistä ja ristiriitoja. Nyt ymmärrän että olimme väärät ihmiset toisillemme, ja se oli nähtävissä jo ensimmäisten kuukausien aikana. Mutta kun ajatteli, että tätä sen parisuhteen kuuluu olla, ja parempi on vain satua, niin päätti pärjätä sillä.
Nyt on jo viisi vuotta ihanaa, rakastavaa ja toisiaan huomioivaa parisuhdetta.
Minäkin luulin koko nuoruuteni, että se riittää että toinen on vaan hyvä kaveri ja kunnollinen. Minusta nuorille ei pitäisi opettaa mitään ”tyydy siihen” satua. On parempi rakastaa kunnolla ja pettyä, kuin mennä elämä läpi ikinä kokematta sitä oikeanlaista pään sekoittavaa rakkautta. Lyhytkin oikea rakkaus on mielestäni parempi kuin ei rakkautta ollenkaan.
Ap
Se lyhyt "rakkaus" on himoa. Siihen ei pidä tehdä lapsia. Ellei heti sovita, että eron tullessa asetetaan lapset etusijalle ja jätetään omat riidat sivuun.
Minullakin on ollut intohimoisia suhteita jotka kestivät pari vuotta, mutta sen miehen kanssa jonka kanssa tein lapset, olen yhä yhdessä lähinnä olosuhteiden pakosta. Elämme symbioosissa, näin on mieskin todennut, ja onhan meillä hyviä hetkiä ja yhteinen huumori, mutta ei tätä voi rakkaudeksi sanoa. Kiiintymykseksi ja tottumukseksi ehkä. Tiedämme että kun saamme lapset omilleen niin lähdemme eri teille. En silti kadu tätä suhdetta, sainhan siitä maailman parhaat lapset.
Haluaisin uskoa mutta tosiasiassa en pysty uskomaan ennen kuin itse koen sen. Toistaiseksi en ole kokenut eivätkä odotukseni ole sen suhteen kovinkaan suuret.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On, koska löysin sellaisen 40+. Vasta nyt tiedän, ettei ikinä olisi pitänyt tyytyä vähempään. Minullakin on takana yksi pitkä liitto, jossa oli paljon tyytymistä ja ristiriitoja. Nyt ymmärrän että olimme väärät ihmiset toisillemme, ja se oli nähtävissä jo ensimmäisten kuukausien aikana. Mutta kun ajatteli, että tätä sen parisuhteen kuuluu olla, ja parempi on vain satua, niin päätti pärjätä sillä.
Nyt on jo viisi vuotta ihanaa, rakastavaa ja toisiaan huomioivaa parisuhdetta.
Minäkin luulin koko nuoruuteni, että se riittää että toinen on vaan hyvä kaveri ja kunnollinen. Minusta nuorille ei pitäisi opettaa mitään ”tyydy siihen” satua. On parempi rakastaa kunnolla ja pettyä, kuin mennä elämä läpi ikinä kokematta sitä oikeanlaista pään sekoittavaa rakkautta. Lyhytkin oikea rakkaus on mielestäni parempi kuin ei rakkautta ollenkaan.
Ap
Se lyhyt "rakkaus" on himoa. Siihen ei pidä tehdä lapsia. Ellei heti sovita, että eron tullessa asetetaan lapset etusijalle ja jätetään omat riidat sivuun.
Minullakin on ollut intohimoisia suhteita jotka kestivät pari vuotta, mutta sen miehen kanssa jonka kanssa tein lapset, olen yhä yhdessä lähinnä olosuhteiden pakosta. Elämme symbioosissa, näin on mieskin todennut, ja onhan meillä hyviä hetkiä ja yhteinen huumori, mutta ei tätä voi rakkaudeksi sanoa. Kiiintymykseksi ja tottumukseksi ehkä. Tiedämme että kun saamme lapset omilleen niin lähdemme eri teille. En silti kadu tätä suhdetta, sainhan siitä maailman parhaat lapset.
Tuotako toivot omillekkin lapsillesi? Hampaat irvessä puolet elämästä seurassa josta ei tykkää? Tuollaisen mallin annat lapsillesi.
Nuorena en uskonut, pidin sitä viihdeteollisuuden kehittämänä höpönä. Silloin oli kuitenkin kova sosiaalinen paine seurusteluun, joten otin minkä sain ja olin sen kanssa kymmenen vuotta, eikä meistä kumpikaan missään vaiheessa ollut toisesta yhtään kiinnostunut. Asuimme yhdessä erillisiä elämiä ja erosimme sitten heti kun mies löysi oman rakkaansa. En jäänyt suremaan emmekä ole nykyään missään tekemisissä, ei vaan kiinnosta yhtään edelleenkään.
Pari vuotta eron jälkeen, kolmekymppisenä, tapasin itsekin sitten ensirakkauteni ja tämä vei jalat täysin alta. Ymmärsin kaikki ne leffat ja laulut kertarytinällä. Olimme kuitenkin liian erilaiset parisuhteeseen liittyviltä osin (hän halusi kotirouvan ja lapsia, minä taas en ikimaailmassa huoli sellaista elämää), joten ei siitä pidemmän päälle mitään tullut. Seurauksena ero ja useamman vuoden raastava suru, enkä kai koskaan pääse täysin hänestä kokonaan yli.
Näitä kahta kokemusta vertaillessa on pakko sanoa, etten edes ajattele ensimmäistä minään suhteena. Minulla on ollut yksi mies, hän, jota rakastin yli kaiken. Missään nimessä en koskaan tule tyytymään vähempiin tunteisiin kenenkään kanssa, joten sinkuksi jään. Se on ihan ok, elämänlaatuni on paljon parempi nyt kuin siinä keinotekoisessa muka-suhteessa.
Ennen uskoin sellaseen että kyllä se arki hiipii kaikille. Elinkin kymmenen vuotta suhteessa, jossa koko ajan "tehtiin töitä". Hyvin arvostettavanahan sellaista pidetään. Oli hyviäkin aikoja, mutta raskasta.
Erottiin.
Nykyisen tavatessa olin todella skeptinen. Mutta ihme, rakkaus on kuin elokuvista. Ei kalliina lahjoina tai kokemuksellisena spektaakkelina, vaan kaikesta huomaa, että kumppani kuuntelee ja arvostaa mua ja tekee kaikkensa, että olisin onnellinen. Järjestää pieniä juttuja, joista huomaa, miten hyvin hän mua tuntee ja tulkitsee.
Ollaan silti realisteja ja sovittu, että on parempi asua erikseen, kun kumpikaan ei enää halua tilanteeseen, jossa unohtuu miten erityistä toisen kanssa on. Tämä helpottaa romantiikan säilymistä huomattavasti. Luottamus on puolin ja toisin kunnossa, joten on hyvä erikseenkin, mutta toisen kanssa juhlaa.
Niin eli meneekö tämä nyt niin että suurin osa nuorena luulee, että se on satua ja vasta aikuisena tajuaa ettei olekaan? Tällainen kokemus itsellänikin on.
Lasten. Mutta terveempi on lapsi, joka usko romanttiseen rakkauteen kuin lapsi, joka on kyyninen vihaaja.