Kiintymyssuhdevanhemmuus raivostuttaa edelleen?

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen lapsi, eikö? Sen näkee siitä, että jaksat vielä päteä omilla hienoilla valinnoillasi ja ajatella että kaikki on niistä kiinni. 

Oikeasti on hienoa, että jaksat urheilla, harrastaa seksiä jne. Minäkin jaksoin ja toivottavasti mahdollisimman monet äidit jaksavat tehdä näitä tai muita asioita jotka auttavat jaksamaan ja voimaan hyvin. 

Toivottavasti elämä opettaa sinuakin, lempeästi, ja huomaat, että suurin osa meistä on hyviä äitejä kukin omila tavoillamme. Se, että sulla on tyytyväinen ja hyvin nukkuva lapsi, on kuitenkin hyvin suurella todennäköisyydellä enemmän kiinni tuurista, kuin niistä sinun hienoista valinnoistasi <3

Ja lisään vielä, että minunkin vauvani ovat nukkuneet vieressä noin 2-3 vuotiaiksi. En siis mitenkään vastusta vieressä nukkumista tms. Huvittaa vaan (ihan hyvässä mielessä, muistan itsenikin ensimmäisen lapsen äitinä), tuo harras ja aika höpsö usko siihen, että ne omat valinnat ja oma erinomaisuus äitinä on se juttu. Jos on niin onnekas, että on saanut tyytyväisen lapsen joka harvoin itkeskelee, on helppo kuvitella että omaa ansiotahan tämä on. Kunnes saa sen vähemmän "helpon" lapsen, joka niistä samoista erinomaisista valinnoista huolimatta vie kaikki mehut ja karjuu karjumistaan. 

Olet sellainen ärsyttävä nainen joka kiillottaa omaa sädekehäänsä olemalla "supermama". "Miks mua vihataan kun oon vaan niin täydellinen". Kroppa sitä ja tätä. Sun kiintymysvanhemmuus ei liity mitenkään makaroonilaatikkoon tai siihen että jaksa harrastaa seksiä. Tietoisku: ketään ei kiinnosta teetkö ruokaa vai syötkö einestä, eikä varsinkaan heiluuko teillä peitto vai ei. 

N29

Tarvitseeko sitä omaa vanhemmuutta jotenkin luokitella? Jokainen tekee niin kuin hyvälle tuntuu. Tosiaan kannattaa huomioida, että on onnekasta jos löytyy tapa, jolla lapsen saa nukkumaan oli se sitten mikä hyvänsä tapa. On mulla itselläkin lapset nukkuneet vieressä mutta ei mun sitä kaikille tarvinnut mainostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perhepeti on todella toimiva ratkaisu. Eri asia sitten jos käytetään alkoholia tai muita päihteitä. On täysin päätöntä kertoilla satuja vauvan vaarantumisesta kun se nukkuu selväpäisten vanhempien kanssa.

Ekan lapsen kanssa mentiin aluksi "oikeaoppisesti". Sitten kun alkoi silmät pyöriä päässä väsymyksestä otettiin se tohon viereen ja kaikki muuttui kuin taikaiskusta. Harvaan asiaan muuten nukahtaa paremmin kuin sen lämpöisen pienen paketin ituhinaan. Toisen lapsen kanssa mentiin suoraan perhepedillä ja iisiä oli. Karmea katsella kavereita töissä kun ne käveli suunnilleen päin seiniä kun vauva ei nuku. Mitään ongelmia omaan sänkyyn siirtymisessä ei kummallakaan lapsella myöskään ollut.

En käsitä miksi ihmiset vapaaehtoisesti kiduttaa itseään. Tosin sanon senkin, että "kiintymyysvanhemmuus" ja kaikki vastaavat termit ovat älyttömiä. Lapsi on sinuin ja sinä sen kasvatat valitsemallasi tavalla.  Oma vanhemmuuteni on ihan vaan sitä, että olen iskä.

Laiskuuttani minäkin otin vauvan viereeni, kun en jaksanut nousta ylös öisin. Oli niin helppo laittaa tisssi suuhun ja jatkaa unia.

Lapsi lakkasi heräilemästä 8 kk iässä, siirtyi sitten sänkyyn aikuisten sängyn viereen ja myöhemmin omaan huoneeseen. On muuttanut pois kotoa heti lukion jälkeen, eikä tartte imettää enää.

Ennen kaikkea on äidin etu antaa imeväisikäisen nukkua vieressä eikä keksiä teennäisiä termejä sille miten selviää öistä vauvan kanssa.

Minun noista ajoista on jo aikaa, mutta oli aika nopeasti selvää, että vauvan vieressä nukkuminen on se helpoin ja luonnollisin tapa. Ei siinä tarvitse välttämättä nousta röyhtäyttämään tai mitään. Vauva syö siinä samalla kun itse on puolinukuksissa ja jatkaa uniaan, usein itsekin silmät kiinni. Vauva kun on vieressä, äidilläkin on turvallinen olo: kaikki hyvin. Vauvan olosta puhumattakaan. Ihmiset ovat nisäkkäitä siinä missä muutkin, ja sänky on pesä. Ja kyllä sinne mieskin mahtuu. Se on vain erilaista. 

Aikuisten välisiä juttuja voi tehdä muualla/muulloin. Vaatii oman kekseliäisyytensä ja tavallaan jännityksen.

On ihan hirveän rankkaa, jos pitää ensisijaisesti saada vauva pois pesästä, jotta "parisuhde" voisi hyvin. Kysymys on perheestä, jossa isän ei pitäisi kilpailla lasten kanssa äidin huomiosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se nyt aika hörhöä kun kolmevuotias lapsi roikkuu tissillä eikä osaa nukkua itsekseen. Ei auta mikään.

Tässäpä se ongelman ydin onkin kun heti leimataan ääripääksi kun ei tunne asiaa. Itse siirryin omaan huoneeseen ja sänkyyn 1,5-vuotiaana ja siellä myös pysyin. Samoin aion toimia oman lapseni kanssa. Mieheni sen sijaan nukkui omassa sängyssä ja huoneessa pienestä pitäen ja häiritsi mörköjensä kanssa vanhempiensa yöunia vielä viisi vuotiaanakin. Toki temperamenttieroistakin on varmasti kysymys, mutta osoittaa myös sen, ettei ole mitään vedenpitävää oikeaa tapaa.

Ei minusta siinäkään ole mitään muuta kuin söpöä, jos kolmevuotias pääsee äitinsä rinnalle ja saa nukkua vanhempiensa kanssa. Kunhan on tarpeeksi iso sänky.

Miksi vanhemmuudelle pitää joku teoria ja nimi antaa. Minä olen tehnyt tunteen mukaan ja paljon menisi tähän lokeroon, mutta en ajattele, että suoritan tässä nyt jotain kiintymyssuhdevanhemmuutta. On normaalia kiintyä lapseen ja tehdä sen mukaan miten kiintymys johdattaa.

Kylläpä oksettaa lukea kuinka täällä jotkut arvostelevat ”kavereidensa” vanhemmuutta sairaaksi. Olettepa te oikein loistavia kavereita. Se, että 12-vuotias pelkää ollessaan yksin kotona kertoo ehkä siltä, että tällä 12-vuotiaalla on niin läheinen ja turvallinen suhde vanhempiinsa, että hän uskaltaa kertoa peloistaan. Veikkaan, että kommentoijan oma 12-vuotias ei kehtaa kertoa vanhemmilleen omista tunteistaan, ainakaan mistään ikävistä tunteista, kuten pelosta. Sama juttu tuon 4.luokkalaisen kanssa, joka kömpii vanhempien viereen nukkumaan. Hän nimenomaan uskaltaa toimia niin kun kaipaa läheisyyttä. Se ei ole sairautta vaan hyvin luontaista ihmiselle. Suurin osa 4.luokkalaisista on vaan opetettu siihen, että tuossa iässä niin ei enää tehdä ja he tyytyvät siihen. Se on nyky-yhteiskunnan luoma normi, mutta kannattaa pohtia tekeekö se vanhempien vieeeen kömpimisestä ihan todella muka ”sairauden” vai olisiko kuitenkin vain kyse yleisestä ikänormittuneesta toimintatavasta.

Läheisriippuvaisuus syntyy turvattomuuden kokemuksista, ei siitä, että lapselta hyväksytään niitä hankaliakin tunteita (kuten pelko, ikävä jne) ja hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on kaikkine tunteineen (esim. pelko). Hänestä kasvaa ehjä ihminen, joka luottaa toisiin ja tietää tulevansa hyväksytyksi kaikkine tunteineen.

Veikkaan, että näiden ilkeiden kommentoijien omat lapset eivät todellakaan edes uskalla kertoa vanhemmilleen kaikista tunteistaan, kuten vaikka pelon tunteesta, koska heidät ja heidän tunteensa torjutaan, niitä ei hyväksytä ja ainoana vaihtoehtona on jäädä sen tunteen kanssa yksin. Missään tapauksessa vanhempien viereen ei saa yöllä kömpiä tietyn ikärajan ylitettyä, koska sehän olisi hirvittävän noloa ja mitä ihmisetkin sanoisivat.

Me äiditkin ollaan kaikki erilaisia ja se on ymmärrettävä et mikä toimii itselle ei välttämättä ole lainkaan sopiva toiselle. Yksi ei voi nukkua ollenkaan vauva lähellään ja toinen simahtaa samantien vauvan viereen tissi yöpaidasta ulkona sojottaen. Kaikki meistä haluavat nukkua yöllä ja kaikki tekevät sen kuten parhaiten ovat havainneet toimivaksi.

Itse nukun parhaiten vauvan vieressä. Isommat lapset nukahtavat iltaisin omiin sänkyihinsä mutta jos yöllä tulee hätä niin saa tulla viereen. Esikoinen tosin jo harvemmin.

Kyllä minäkin esikoisen kanssa ajattelin, että teen jotain niin superoikein äitinä, koska lapsi oli vauvasta asti tyytyväinen. Hän söi hyvin ja nukkui hyvin. Itkuhuutoja ei ollut. Täysimetys onnistui yli odotusten ja vauva-aika oli ihanaa ja palkitsevaa.

Toinen ja kolmas lapsi saivat (onneksi) ymmärtämään, että loppujen lopuksi lapsen ominaisuuksilla on paljon merkitystä vauva-ajan "onnistumiseen". Jos olisin saanut kolme esikoisen kaltaista lasta, kieltämättä luulisin olevani ihan poikkeuksellisen hyvä vanhempi.

Kaikki lapset nukkuivat onneksi yönsä ihan vauvasta asti hyvin (1-3 imetystä). Pinnasängyssä. 1-vuotiaina nukkuivat kellon ympäri, eli öitä meillä ei ole lasten takia valvottu.

En menisi kuitenkaan ikinä neuvojani jakamaan äidille, jonka vauva vaikka itkee ja valvoo. Siis jos hän ei kaipaa neuvoja. Mikä minä olisin edes neuvomaan, koska en tiedä mitään sellaisesta, että vauva itkee ja huutaa ja on "kannettavaa mallia" yöllä.

Vierailija kirjoitti:

Totta. Katsotaan kuinka käy. En kuitenkaan näe lapselle vahingollisena opettaa ennen nelosluokkaa omassa sängyssä nukkumista.. ;)

Meillä lapsi nukkui vieressä pitkään. Joskus 4-5-vuotiaana oli vaihe, jolloin hänelle hankittiin oma sänky ja hän nukkui siinä välillä. Saattoi illalla mennä itsenäisesti sinne omaan sänkyynsä nukkumaan, vaikka enimmäkseen nukkui vielä vanhempien kanssa. Sitten tuo omassa sängyssä nukkuminen jäi ja lopulta lapsi siirtyi omaan sänkyyn neljännen luokan syksyllä.

Hän itse otti tuon asian esiin. Tuossa kohtaa oli tiedossa, että neljännen luokan keväällä meille tulee 1,5 viikoksi saksalainen tyttö meidän perheeseen ja että viidennen vuoden syksyllä lapsi puolestaan menee luokkansa kanssa 2,5 viikoksi Saksaan ja lapsi yöpyy tämän tytön perheessä. Lapsi siis ajatteli, että nyt täytyy ruveta harjoittelemaan tätä yksin nukkumista ja hankittiin isompi sänky, jossa oli myös kaverisänky. Ja siitä asti nukkui omassa huoneessa ilman ongelmia. Minulla puolestaan oli alussa totuttelemista siinä, että menen yksin nukkumaan! Mutta en tietenkään vaatinut lasta viereeni turvaksi :-)

Tuo luokkaretkikin meni lapsen kohdalta hyvin, hänestä hädin tuskin kuului mitään koko reissun aikana. Ne oli ihan muut lapset, jotka olivat siellä itkeneet koti-ikäväänsä. 

Minä hoidin imetyksenkin loppuun asti. Olin valmis lopettamaan ennen kuin lapsi oli valmis, mutta kun pääsi noista imetysväsymyksistä yli, niin se oli lopulta hieno prosessi. Eihän niitä imetyksiä loppuvaiheessa ollut kuin kerran päivässä ja sitten jossain kohtaa huomasi, että viimeisestä kerrasta on jo aikaa. 

Minulla on onnekseni aikuinen mies, jolle perhepeti ja imetys ei ollut koskaan ongelma. Eikä sekään, että meillä ei ollut koskaan lastenvaunuja tai rattaita. Mies kantoi itsekin lasta kantoliinassa ja kokkaili kotona lapsi lonkkaliinassa. Ihana mies <3 Taantumuksellisen miehen kanssa, joka alkaa kiukutella lapsen tarvitsemasta huomiosta olisi varmasti ollut vaikeampaa. Mies oli hienosti tukena eikä yrittänyt sabotoida imetystäni, kuten jotkut miehet. 

Lapsi täyttää pian 20 ja meillä on vieläkin läheiset välit hänen kanssaan, vaikka hän asuu jo omillaan puolisonsa kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perhepeti on todella toimiva ratkaisu. Eri asia sitten jos käytetään alkoholia tai muita päihteitä. On täysin päätöntä kertoilla satuja vauvan vaarantumisesta kun se nukkuu selväpäisten vanhempien kanssa.

Ekan lapsen kanssa mentiin aluksi "oikeaoppisesti". Sitten kun alkoi silmät pyöriä päässä väsymyksestä otettiin se tohon viereen ja kaikki muuttui kuin taikaiskusta. Harvaan asiaan muuten nukahtaa paremmin kuin sen lämpöisen pienen paketin ituhinaan. Toisen lapsen kanssa mentiin suoraan perhepedillä ja iisiä oli. Karmea katsella kavereita töissä kun ne käveli suunnilleen päin seiniä kun vauva ei nuku. Mitään ongelmia omaan sänkyyn siirtymisessä ei kummallakaan lapsella myöskään ollut.

En käsitä miksi ihmiset vapaaehtoisesti kiduttaa itseään. Tosin sanon senkin, että "kiintymyysvanhemmuus" ja kaikki vastaavat termit ovat älyttömiä. Lapsi on sinuin ja sinä sen kasvatat valitsemallasi tavalla.  Oma vanhemmuuteni on ihan vaan sitä, että olen iskä.

Laiskuuttani minäkin otin vauvan viereeni, kun en jaksanut nousta ylös öisin. Oli niin helppo laittaa tisssi suuhun ja jatkaa unia.

Lapsi lakkasi heräilemästä 8 kk iässä, siirtyi sitten sänkyyn aikuisten sängyn viereen ja myöhemmin omaan huoneeseen. On muuttanut pois kotoa heti lukion jälkeen, eikä tartte imettää enää.

Ennen kaikkea on äidin etu antaa imeväisikäisen nukkua vieressä eikä keksiä teennäisiä termejä sille miten selviää öistä vauvan kanssa.

Ai että, kiitos tästä kommentista. Näitä kahta sanaa, äidin etu, ei olekaan montaa kertaa tuoreena äitinä kuullut. Minulle tämä yleinen vanhemmuuskulttuuri on näyttäytynyt sellaisena, että mitä enemmän uhraa itsestään vauvalle ja lapsilleen, niin sen parempi. Kyllähän sitä kuulemma jumpata pitää olohuoneen lattialla ja tavata ystäviä, mutta sitten kun puhutaan asioista, jotka oikeasti edistäisivät hyvinvointia (ja vaativat ehkä äidiltä itsekkyyttä), niin onkin eri ääni kellossa. Perhepedin lisäksi voi heittää hyvänä esimerkkinä toiveen olla perheen kesken ensimmäiset viikot vauvan kanssa. Monelle äidille etu ja helpotus, mutta liian itsekästä hyväksyttäväksi.

Ap

Mikä ihme tuossakin on niin vaikeaa tajuta, että monelle, esimerkiksi itselleni olisi ollut ihan järkyttävää eristämistä, jos olisin JOUTUNUT olemaan ilman sosiaalisia kontakteja VIIKKOJA synnytyksen jälkeen.

Olisin varmasti masentunut ja ahdistunut silmittömästi.

Toki ihmisille pitää suoda rauha jos sitä haluavat, mutta tämä oletus että kaikki naiset muuttuu, tai haluaisi muuttua synnytyksen jälkeen erakoiksi on ihmeellinen.

Ja kun täällä on muissakin yhteyksissä puhuttu luonnollisuudesta ja historiasta, niin kyllä lapsi edelleen valtaosassa maailmaa syntyy osaksi sukua ja yhteisöä, ja nämä ovat alusta asti osana elämää. Ei niin että äiti ja isä muhivat neljän seinän sisällä viikkoja tai kuukausia, ja sitten ihmettelevät kun ei ketään enää kiinnosta ja on niin vaikeaa ja masentavaa.

Ap, minusta kuulostat hyvältä ja rakastavalta vanhemmalta. Tee niin kuin sinulle ja lapsellesi parhaiten sopii!

Vierailija kirjoitti:

Ulkomailla on tapauksia joissa lapsi on tukehtunut nukkuvan vanhemman alle. Eli vauvan sänky voi olla myös erikseen, mutta lähellä. Lisäksi aikuisen keho /iho voi kuumentaa liikaa vauvaa, jos se kuumentaa kumppaniakin. Peittoja helpompi säätää ja huoneen lämpötilaa. Ei ole automaattisesti niin että jokainen lapsi haluaa olla lähellä vanhempia tai se johtuu joskus pelkästä pelosta (paitsi vauvat), ellei lohduta lasta ja kiinnitä huomio positiiviseen rohkaisten. Oma tila leluineen voi olla joillekin lapsille tärkeää.

Näitä on valitetettavasti ollut ihan Suomessakin, että vanhempi kierähtänyt lapsen päälle unissaan tuhoisin seurauksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se nyt aika hörhöä kun kolmevuotias lapsi roikkuu tissillä eikä osaa nukkua itsekseen. Ei auta mikään.

Tässäpä se ongelman ydin onkin kun heti leimataan ääripääksi kun ei tunne asiaa. Itse siirryin omaan huoneeseen ja sänkyyn 1,5-vuotiaana ja siellä myös pysyin. Samoin aion toimia oman lapseni kanssa. Mieheni sen sijaan nukkui omassa sängyssä ja huoneessa pienestä pitäen ja häiritsi mörköjensä kanssa vanhempiensa yöunia vielä viisi vuotiaanakin. Toki temperamenttieroistakin on varmasti kysymys, mutta osoittaa myös sen, ettei ole mitään vedenpitävää oikeaa tapaa.

On kyllä aika kaukaa haettua, että perhepeti jotenkin ehkäisisi myöhemmin nähtävää painajaisia ja pelkoja.

Minulla on kolme lasta ja jokaisen kanssa olen toiminut siten, miten minusta on luonnolliselta tuntunut. Tämä tarkoitti minulle, että vauvan ensimmäisestä yöstä saakka, olen nukkunut vauvan kanssa vierekkäin. Jokainen on siirtynyt omaan sänkyyn eri ikäisenä. Siirtymä on ollut jollekin helppoa, kuopukselle taas hyvin haastavaa. Keskimmäinen nukkuu levollisesti omassa sängyssään, esikoinen on ollut kova pelkäämään kaikkea mahdollista vielä yläkoululaisena.

Uskon kuitenkin siihen, että perhepeti tuo tietynlaista lämpöä ja turvallisuutta vauvan ja vanhemman välille. Lisäksi oman kokemukseni mukaan vauvat nukkuvat niin paremmin.

Miksi tätä perhepetiä tarjotaan ratkaisuksi väsymykseen? Meillä vauva nukkui perhepedissä ekat 3kk, mutta sen jälkeen oli pakko siirtää omaan sänkyyn, kun kukaan ei nukkunut. Vauvalla oli koko ajan kuuma, pyöri ja hyöri ja potki minua ja miestä. En nukkunut kuin pieniä pätkiä öisin. Olin täysin loppu. Kun vauva siirtyi omaan sänkyyn, kaikki nukkui hyvin. Eli ei toiminut meillä.

Mutta toki nuo mainitsemasi asiat ovat hyviä, jos ne toimii eikä ne minua ärsytä, jos joku niin toimii. Sen sijaan kiintymysvanhemmuus ry:n periaatteissa "ärsyttää" kyllä jotkin asiat. Esim. tuo heidän vastikään julkaistu vastine lasten nukkumisasioihin. Järkyttävä teksti, josta sai sen kuvan, että kärsivä kirkkaimman kruunun kantaa ja että vauvavuoden väsymys on vain asennekysymys. Huh. Vanhemman väsymys ja siitä seuraava masennus ne vasta onkin riskitekiköitä kiintymyssuhteeelle.

En minäkään kyllä usko perhepedin aiheuttavan mitään vihaa kenessäkään. Yksityisasia. Mutta oman erinomaisuuden toitottaminen aiheuttaa aika usein turhautumista ympäristössä.

Vierailija kirjoitti:

Perhepeti on todella toimiva ratkaisu. Eri asia sitten jos käytetään alkoholia tai muita päihteitä. On täysin päätöntä kertoilla satuja vauvan vaarantumisesta kun se nukkuu selväpäisten vanhempien kanssa.

Ekan lapsen kanssa mentiin aluksi "oikeaoppisesti". Sitten kun alkoi silmät pyöriä päässä väsymyksestä otettiin se tohon viereen ja kaikki muuttui kuin taikaiskusta. Harvaan asiaan muuten nukahtaa paremmin kuin sen lämpöisen pienen paketin ituhinaan. Toisen lapsen kanssa mentiin suoraan perhepedillä ja iisiä oli. Karmea katsella kavereita töissä kun ne käveli suunnilleen päin seiniä kun vauva ei nuku. Mitään ongelmia omaan sänkyyn siirtymisessä ei kummallakaan lapsella myöskään ollut.

En käsitä miksi ihmiset vapaaehtoisesti kiduttaa itseään. Tosin sanon senkin, että "kiintymyysvanhemmuus" ja kaikki vastaavat termit ovat älyttömiä. Lapsi on sinuin ja sinä sen kasvatat valitsemallasi tavalla.  Oma vanhemmuuteni on ihan vaan sitä, että olen iskä.

Isä, 3 lasta. Olen ehkä lasten jo kasvettua isommiksi vasta kuullut tällaisesta termistä. Meillä nyt vanhin teini-ikäinen.Ensimmäisen kanssa mentiin vanhojen ideoiden mukaan eli muksu syötetään ja nukkukoot omassa sängyssä. Ei tiedetty perhepedeistä siis mitään. Oltiin vaimon kanssa ärtyneitä jne.  Vauvan ei halunnut nukkua millään itsekseen. Muutaman kk harjoittelun jälkeen vauva ns. voitti ja sai nukkua vaikka koko yön tissi suussa,  mutta niin nukuttiin mekin. Elämän meno parantui huomattavasti. Todettiin, että ja v....tut kaikista ohjeista. Pääasia, että ollaan kaikki tyytyväisiä ja virkeitä. Imetys sitten harjoiteltiin jossain vaiheesa pois ja saatiin muksu omaankin sänkyyn viimein. Toinen syntyi, eikä edelleenkään tiedetty perhepedeistä mitään ja vähän kauhulla odotettiin tulevaa. Todettiin, että seurataan, mitä se vauva haluaa. No, tissille usein ja nukkui meidän välissä. Ero isompaan oli se, että tämä nukahti siihen ja suostui kannettavaksi sitten omaan sänkyyn jossain vaiheessa. Kolmas oli hieman kopio sekä 1 että 2 vauvasta, mutta todettiin jo alussa, että jos vauva haluaa olla jossain/jotain, niin toimitaan sen mukaan. Päästiin sitten helpommalla.

Opetus ainakin meille: Vauvat ovat erilaisia - yksilöitä. Koita kuunnella, mitä vauva haluaa, koska ne tarpeet ovat loppujen lopuksi aika yksinkertaisia. Maailma on täynnä kasvatusoppaita, mutta käytä niitä viittellisesti (me emme ole lukeneet ensimmäistäkään) ja luota myös vaistoosi. Tuo vaistoon luottaminen tuntuu hassulta ajatukselta, mutta ainakin meillä toimi.

Minä halusin ja aioin olla aivan hörhö ja nukkua perhepedissä ja imettää vuosia ja halia ja

helliä nonstop. No, eka vauva piti sellaista ääntä että ei puhettakaan, nukkui myös itse paremmin omassa huoneessaan suoraan täydet yöt. 9kk iässä laittoi stopin imemiselle, ei vaan huolinut enää vaikka mikä olisi. Toinen vauva taas vihasi kaikkea silittelyä ja halimista, ei tykkää edelleenkään nyt isompana.

Kaikilla ei hörhöilyt onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Miksi tätä perhepetiä tarjotaan ratkaisuksi väsymykseen? Meillä vauva nukkui perhepedissä ekat 3kk, mutta sen jälkeen oli pakko siirtää omaan sänkyyn, kun kukaan ei nukkunut. Vauvalla oli koko ajan kuuma, pyöri ja hyöri ja potki minua ja miestä. En nukkunut kuin pieniä pätkiä öisin. Olin täysin loppu. Kun vauva siirtyi omaan sänkyyn, kaikki nukkui hyvin. Eli ei toiminut meillä.

Mutta toki nuo mainitsemasi asiat ovat hyviä, jos ne toimii eikä ne minua ärsytä, jos joku niin toimii. Sen sijaan kiintymysvanhemmuus ry:n periaatteissa "ärsyttää" kyllä jotkin asiat. Esim. tuo heidän vastikään julkaistu vastine lasten nukkumisasioihin. Järkyttävä teksti, josta sai sen kuvan, että kärsivä kirkkaimman kruunun kantaa ja että vauvavuoden väsymys on vain asennekysymys. Huh. Vanhemman väsymys ja siitä seuraava masennus ne vasta onkin riskitekiköitä kiintymyssuhteeelle.

Joo, ja aiemmin kun Facessa oli se kiintymysvanhemmuus-ryhmä, niin siellä oli kyllä ihan todella paljon aivan umpikaheleita ihmisiä ( äitejä), jotka ei osanneet asettaa OMIA rajojaan ollenkaan. Siis itku silmässä umpiväsyneinä pompattiin jokaiseen lasten oikkuun ( vauvat erikseen, vauvan tarpeisiin pitääkin vastata), koska lapsihan menee rikki, jos ei äiti koko ajan kiinnitä häneen 100% huomiota. Itkettiin siellä, kun tänäänkin lapset on katsoneet puoli tuntia muumivideoita, miten tämän erheen nyt saa korjattua?

Pahimpina ne, jotka inisi, kun opettaja ei koulussa tajua, että just hänen uniikki lumihiutaleensa ei halua olla koulunäytelmässä lumiukko kuten kaikki muut, vaan hän haluaa olla lentävä prinsessa-noita-merenneito joka tulee ja vie koko shown, ja opettajankin nyt vaan olisi hyvä tajuta, että lapselle vaan kannattaa antaa periksi, kun muuten tulee kamala kiukku.

Tai ne, jotka ei saaneet lapselle annettua jotain helvetin antibioottia, kun lapsi ei kato tahdo! Sitten pahimmillaan tuntikausia päivässä lasta piinattiin ja maaniteltiin ja kuljettiin perässä ja aneltiin, että voisitsäetsävois ottaa. Mun mielestä tuollainen on täydellistä vanhemman vastuunpakoilua ja lapsen henkistä pahoinpitelyä. Kun jotkut asiat vaan pitää tehdä, ja vanhemman tehtävä on auttaa lapsi niistä yli. vaikka sitten harjoitella asiaa ( vaikka verikokeen ottaminen) kaikessa rauhassa ennen varsinaista toimenpidettä, tai vaikka lääkkeen kanssa sanoa, että tämä otetaan, sinä saat päättää miten. Kertoa mitä kivaa sen lääkkeen jälkeen tehdään, mutta ennen kuin se on otettu, mitään muutakaan ( kivaa) ei tapahdu.

Aatteessa on paljon hyvää, mutta kyllä sillä saa tosi paljon pahaakin aikaan näiden tiettyjen munattomien ja rajattomien vanhempien toimesta. Ainakin totaalisen kusipäisiä ihmisiä kasvatettua.

Minä taas ihmettelen suuresti sitä, mikä helvetin tarve naisilla on arvostella toisten äityittä ja valintoja? Oli se mitä tahansa . Jokainen perhe tekee asiat sillä tavallla ,kuin itse haluaa ja parhaalta tuntuu.

EI ole mitään yhtä ja ainoaa tapaa kasvattaa lapsia.

Kannattais pikkuhiljaa ottaa se kiristävä huivi sieltä päästä ja antaa kaikkien elää omalla tavallaan. Ja kaikki lasten ongelmat EIVÄT johdu vanhemmista. Vaikka niin usein aina ajatellaan.  Monet ongelmat johtuvat han tästä meidä omasta kulttuurista nuorilla ja lapsilla, koska meillä on niin suorituskeskeinen ja täynnä sääntöjä oleva kulttuuri. Joka paikassa joku vahtii ja arvostelee. 

Ja aika hauskaa. Harvemmin isät arvostelee toisten isien isyyttä .