Lue keskustelun säännöt.
Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?
Minä lensin 13-vuotiaana lentokoneella yksin Lontooseen, jossa minua oltiin vastassa normaalissa vastaanottohallissa. Ei saattajaa. Vastaavia tapauksia oli paljon.
Kommentit (1616)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin alakouluikäinen ympärillä rakennettin koko ajan. Menimme monta kertaa työmaille, kiipeilimme paljaissa betonielementeissä joista törrötti rautoja, tyhjensimme eristepulloja, varastimme työmaalta naulapyssyn nalleja ja räjäyttelimme niitä mm heittämällä nuotioon. Kirjoituspöydän laatikoissa oli mulla ja kavereilla purkit täynnä nalleja.
Ai niin, kaverilta saaduilla pienoiskiväärin panoksillakin leikittiin laittamalla kasa tulitikkuja nallin alle, kohdistamalla panos sormin ja laukaisemalla se tulitikut sytyttämällä. Uuden vuoden ilotulitteita purettiin ja kasattiin isommiksi pommeiksi. Välillä isä kävi naureskelemassa kun oli tehnyt samaa nuoruudessaan. Tähtisädepuikkoja jauhettiin, pistettiin kupariputkeen ja sytytettiin. Katsottiin kun lieskat nousivat parin metrin korkeuteen ja putki hehkui kirkkaan valkoisena
Ihme, ettei kukaan kuollut.
Ne on tähtiSADEtikkuja. Ei säde.
Kyllä. Tähtisadetikkuja.
Olikohan just Tokmannilla pari viikkoa sitten vai Clas Ohlsonilla kun katsoin tekstiä paketin päällä, ja kyllä siinä Tähtisädetikkuja luki.
Meillä olevassa paketissa lukee tähtisadetikkuja.
Tähtisadehan niitä poltettaessa syntyy. Sehän se niiden idea on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luistelin yksin heikoilla järven jäillä ja kävin ihan rannassa keväisin katsomassa karpaloita sulan reunassa. Ihmettelin jäällä uven avantoja lähellä ja jää risahteli alla.
Nyt en uskalla päästää omia lapsia yksin kestävillekään jäille.
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Abt. 12v hytittömällä traktorilla rehuauman tallominen.
Heinäpellolle seipäiden levitys saman ikäisenänoikkuveljen kanssa, toinen ajaa traktoria, toinen kärrtltä syytää seipäitä pellolle.
No, kukaan paitsi maalla eivät ymmärrä miten vaarallista tuo on. Maalla asuvien vanhempieni naapurimies sai pariin otteeseen hytillisen traktorin kaatumaan juurikin rehuaumalla.
Ja tuo heinän seivästys... Raskasta, aikaa vievää ja ei nyt ihan alaikäisen hommaa.
Eei siinä mitään vaarallista ole, kuhan ei kaada sitä traktoria. Siinä voi vähän litistyä traktorin ja maankamaran välissä...
Ja hytti jos on, niin sitte varsinkaan ei ole mitään hätää. Muistan lapsena kuinka papan kotimaisella hytillä lisävarustellun 60-luvun massikan kojetaulussa oli tarra "traktorin kaatuessa pidä ratista - häll på ratten... tjsp" se olis pelastanut kaikelta.
Näistä kommenteista huomaa sen, kuinka helpolla ovat vanhemmat päässeet 70-80-luvulla. Kakarat on olleet yöt yksin kotona ja hoitaneet vielä pienemmät sisarukset vaikka selvää on ettei 6-vuotias voi omata minkäänlaista harkintakykyä ongelma tilanteissa. Surullista. Nyt sitten huutavat nämä vanhukset suureen ääneen kun ei ole hoitajia ja kuka heille nyt maksaa eläkkeet, pilkkaavat vielä pullamössösukupolveksi. Heidän nuoruudessaan oli töitä aina, kakarat sai olla heitteillä, sisällä tupakoitiin, lapset riekkui humalaisten kotibileissä ja baarissa mukana eikä näitä vanhempia moittinut kukaan. Sukupuolitaudit rehotti ja kaljaa juotiin.
Itse olen syntynyt 70-luvulla. Vanhemmat jätti useinkin kotiin eikä meillä ollut tietoa missä olivat. Joskus meni muutamakin päivä. Jossakin kännäämässä kai. Ala-asteen muistan sekavana aikana. En tiennyt mikä päivä on, repussa ei koskaan ollut mitään kirjoja. En tiennyt monelta koulu alkaa tai mitä tunteja on. Läksyjä tein harvoin. Aamupalaa ei laittanut useinkaan kaukana eikä jääkaapissa juuri mitään ollutkaan. Mutsi taisi olla jopa joskus siis töissä. Vaatteita oli niin vähän että kaivelin likapyykistä monesti jotain riepuja päälleni. Liikuntavaatteita tai välineitä ei ollut koskaan. Osan koulutunneista vain itkin. Kukaan ei silti puuttunut tähän koskaan.
Eli heitteillejättöä on ollut tosi monessa asiassa. Omille lapsilleni olen pyrkinyt perusturvallisuuden takaamaan mutta olen huomannut että lapsuus on aiheuttanut minulle emotionaalista julmuutta ja lyhytpinnaisuutta. En oikein kestä vinkunaa, sairastumista tai heikkoutta. En oikein ole osannut lapsiani kehua enkä koskettaa. Useimmiten ollut vain väsynyt ja ärtynyt heidän ollessaan pieniä. Ei voi kauhalla kai vaatia jos on lusikalla annettu. Tuhon jäljet voikin nyt nähdä sekä minusta että aikuisista lapsistani. Jokaisella on jonkinlaisia ongelmia pärjäämisessä. Joten kiitti paljon äiti ja iskä. Tässä nyt vapaan ja piittaamattoman kasvatuksenne tulosta useammassa polvessa. Levätkää rauhassa vaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen ysärilapsi, ja olin ekaluokalta alkaen yksin kotona tuntikausia. Äitini teki vuorotyötä hoitoalalla ja isäni oli reissutyössä. Saatoin olla päivässä jopa 8-9h yksin. Usein oli niin, että näin äitini pikaisesti koulusta tullessani kun hän teki lähtöä töihin, ja sitten olin yksin kotona kunnes hän palasi iltakymmeneltä päättyvästä vuorostaan. Asuimme maaseudulla jossa ei ollut mitään tekemistä lapsille, ei mitään iltapäiväkerhoja, nuorisotaloa tai ohjattuja harrastuksia. Lähin kaverikin asui yli viiden kilometrin päässä. Joskus naapurintäti vahti minua, mutta ei hänkään aina voinut.
Joitain suoranaisia vaaratilanteitakin tämä aiheutti. Olen esimerkiksi päätynyt istumaan ulkona pakkasessa tuntikausia kun ulko-oven lukko jäätyi talvella kiinni eivätkä naapuritkaan olleet kotona.
Nykyään tällainen meininki olisi varmaankin heitteillejättöä. Vaikka oletan, että tänä päivänä lapsille on myös enemmän iltapäivätoimintaa tarjolla, ehkä myös siellä maalaiskylässä.
Meillä on kyllä omillakin lapsilla valitettavasti näin. Mies on meillä reissutöissä ja itse teen vuorotyötä. Onneksi edes joinakin päivinä pääsee joku sukulainen katsomaan lasten perään, kun itselle sattuu iltavuoroviikko. Paljon joutuvat olemaan keskenään ja ovat silloin koulun päättymisestä sinne klo 21 saakka sitten kahdestaan. Kaupungissa asutaan, joten naapurit ovat vieressä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyöräiltiin kuusivuotiaina valtatietä rekkojen seassa uimaan, ilman vanhempia tietenkin. Illalla takaisin, kun eväät olivat loppuneet ja nälkä alkoi vaivata. Kiipeiltiin rakenteilla olevan kerrostalon rappukäytävissä ja kilpailtiin, että kuka uskaltaa loikata avonaisen hissikuilun yli.
Vanhemmuus on hyvin erilaista tänään.
mm. 5-6 vuotiaana sain mennä 2 km matkan kaverilleni kävellen kun otin 2 vuotta nuoremman sisaruksen mukaani. 90 luvulla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä jätti Marokon reissulla minut, vaalean 4-vuotiaan tyttölapsen, rattaissa liikkeen ulkopuolelle.
itävaaltaan laskettelemaan 15v 4 kaverin kaa...
vanhin oli 16v....
sen lisäks etten päästäs omaani
vielä alpeille... ni kumma että
matkanjärjestäjä päästi kakarat
moiseen reissuun...
koneessa sai jo kaljaa ja tiukkaa...
swissair.. ja perillällä kauppaan.
80% rommia ja kaljaa korikaupalla...
jokapäivä rinteeseen... ja afterskii aamuun asti...
ei onnistus meikäläiseltä nyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä, miksi väitetään, että lapsuus on lyhentynyt. Tämäkin ketju kertoo päinvastaista.
Joo, se on vähän kaksijakoinen asia.
Omien isovenhempini ikäiset ovat menneet töihin jo jopa 12 vuotiaana, esimerkikisi piiaksi. Ja tietyllä tavalla se lapsuus on loppunut viimeistään siihen, vaikka jo kotonakin on tehty vuosi ennen tuota kotitalous- ja maataloustöitä ihan tosissaan.
Nykyään on ihan normaalia että lapset elää vanhempiensa tukemana lähemmäs 30 vuotiaaksi. Ensin käydään peruskoulu, sen jälkeen voi olla ensimmäinen välivuosi ja sitten jaksetaan mennä lukioon ja sen jälkeen menee taas muutama välivuosi, kun ei päästä toivomiinsa jatko-opintoihin. Kun vihdoin päästään yliopistoon puputiedekuntaan, niin senkin suoritus venähtää tavoiteajasta ja valmistumisen jälkeen työt on tiukassa puputieteen maisteria kun ei oikein kukaan tarvi mihinkään. Lopulta ollaan kolmekymppisenä valmiitä menemään hampurilaispaariin töihin ja muutetaan omaan asuntoon.
Toisaalta taas 7 vuotias voi törmätä somessa asioihin, joista isovanhempani eivät osanneet edes kuvitella samassa iässä, eikä ehkä viläkään.
Tuosta lapsuuden lyhentymisestä puhuttiin jo aikana ennen somea, esim. vuosituhannen vaihteessa. Ihmettelin sitä jo tuolloin.
Varmaan osaltaan lapsuuden lyhentymisellä viitataan suorittavaan harrastuskulttuuriin, jolloin lapset eivät vapaa-ajallaan saa olla lapsia vaan suorittavia "miniaikuisia". Ennen lapset pelasivat höntsäjalkapalloa keskenään pihalla, mutta jo vuosituhannen vaihteessa enenevässä määrin jalkapallojoukkueessa, jota valmennetaan tavoitteellisesti.
Vierailija kirjoitti:
Näistä kommenteista huomaa sen, kuinka helpolla ovat vanhemmat päässeet 70-80-luvulla. Kakarat on olleet yöt yksin kotona ja hoitaneet vielä pienemmät sisarukset vaikka selvää on ettei 6-vuotias voi omata minkäänlaista harkintakykyä ongelma tilanteissa. Surullista. Nyt sitten huutavat nämä vanhukset suureen ääneen kun ei ole hoitajia ja kuka heille nyt maksaa eläkkeet, pilkkaavat vielä pullamössösukupolveksi. Heidän nuoruudessaan oli töitä aina, kakarat sai olla heitteillä, sisällä tupakoitiin, lapset riekkui humalaisten kotibileissä ja baarissa mukana eikä näitä vanhempia moittinut kukaan. Sukupuolitaudit rehotti ja kaljaa juotiin.
Itse olen syntynyt 70-luvulla. Vanhemmat jätti useinkin kotiin eikä meillä ollut tietoa missä olivat. Joskus meni muutamakin päivä. Jossakin kännäämässä kai. Ala-asteen muistan sekavana aikana. En tiennyt mikä päivä on, repussa ei koskaan ollut mitään kirjoja. En tiennyt monelta koulu alkaa tai mitä tunteja on. Läksyjä tein harvoin. Aamupalaa ei laittanut useinkaan kaukana eikä jääkaapissa juuri mitään ollutkaan. Mutsi taisi olla jopa joskus siis töissä. Vaatteita oli niin vähän että kaivelin likapyykistä monesti jotain riepuja päälleni. Liikuntavaatteita tai välineitä ei ollut koskaan. Osan koulutunneista vain itkin. Kukaan ei silti puuttunut tähän koskaan.
Eli heitteillejättöä on ollut tosi monessa asiassa. Omille lapsilleni olen pyrkinyt perusturvallisuuden takaamaan mutta olen huomannut että lapsuus on aiheuttanut minulle emotionaalista julmuutta ja lyhytpinnaisuutta. En oikein kestä vinkunaa, sairastumista tai heikkoutta. En oikein ole osannut lapsiani kehua enkä koskettaa. Useimmiten ollut vain väsynyt ja ärtynyt heidän ollessaan pieniä. Ei voi kauhalla kai vaatia jos on lusikalla annettu. Tuhon jäljet voikin nyt nähdä sekä minusta että aikuisista lapsistani. Jokaisella on jonkinlaisia ongelmia pärjäämisessä. Joten kiitti paljon äiti ja iskä. Tässä nyt vapaan ja piittaamattoman kasvatuksenne tulosta useammassa polvessa. Levätkää rauhassa vaan.
Niin tuttua tekstiä, että voisin kuvitella itse kirjoittaneeni tuon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudenkotini oli Suomenlinnassa ja siellä me tenavat keskenämme leikittiin ja juostiin pitkin rantakallioita, jotka varsinkin talvella oli tosi liukkaat. Ihme, ettei kukaan kovin pahasti loukannut itseään saati pudonnut jyrkänteeltä mereen. Tänä päivänä ei tulisi moinen touhu kuuloonkaan ilman aikuisen valvontaa.
Äiti lähetti monesti kauppaan minut ja siskoni, luulen että olen ollut noin 3-vuotias ja sisko päälle neljän. Lappu käteen ja kauppaan. Lopulta myyjä sanoi että ei enää myy meille vaan äidin on itse tultava ostoksille. Siskon hän lähetti minua hakeman usein seurakunnan kerhosta kotiin, ikää hänellä ollut varmaan 4-5 silloin. Jonkun kerran muistan myös että kukaan ei hakenut, olisiko sitten kerhon täti minut vienyt kotiin, en muista enää. Uimaankin mentiin parin kilometrin päässä olevalle rannalle kavereiden kanssa keskenään heti ekoilta luokilta lähtien. Uimahalliin samaten, fillareilla monta kilometriä ajeltiin ja joskus illalla kotiin.
Naapurin vauvaa ja nelivuotiasta siskoaan hoidimme kaverin kanssa joskus varmaan 12-vuotiaina. Tomera tyttö neuvoi meille pälleille miten vauvalle lämmitetään maito ja vaihdetaan vaipat. Sikäli ehkä jotenkuten hallittava tilanne mutta ei kyllä mitään kokemusta lapsista, etenkään vauvoista. Äitinsä häipyi baariin ja tuli yöllä kauheassa kännissä kotiin. Palkkaa saatiin muistaakseni 15 markkaa.
Koulumatkan kuljin toisesta aamusta lähtien aina yksin. Reitti sentään oli melko turvallinen.
Äiti kuljetti kännissä meitä joskus fillarin tarakalla ja jalathan meni tietysti pinnojen väliin. Siitäkin lähinnä sai huutoa että etkö kuullut kun sanoin että jalat haralleen.
Kerran oltiin koko perhe isän invamopon kyydissä. Vanhemmat kännissä tietysti kuin apinat ja taisi olla yö aika pitkällä jo. Jostain ryyppyreissulta tultiin varmaan, sielläkin oli lapset välillä mukana, ellei oltu jätetty kotiin omineen ihmettelemään. Sukulaisilta olen kuullut myös tarinan että minut ja siskoni on jätetty yksin kotiin ollessamme 2- ja 3-vuotiaita. Isä ja äiti menneet lähibaariin juomaan. Meidät oli ilmeisesti haettu sitten ikkunan kautta turvaan, mummo saanut tiedon joltakin naapurilta kai että olemme keskenämme kotona. Noista ajoista muistan ainoastaan että olen itkenyt tosi paljon sängyssä ja repinyt märkiä vaippoja pois. Sen nikottelevan, lohduttoman ja loputtoman itkun johon kukaan ei vastannut eikä kukaan tullut ovesta. Silmien ulkoreunoissa on arvet edelleen. Sellaista 70- ja 80-lukua meillä vietettiin. Ei tulisi kuuloonkaan että itse tekisin moista koskaan lapsilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minut päästettiin 13-vuotiaana viikonlopuksi kaverin luo, jonka perhettä vanhempani eivät tunteneet ollenkaan. Matkustin yksin bussilla 200 km:n päähän ja vietin 2 yötä tuon kaverin perheessä. Olin itsekin tavannut kaverin vasta samana kesänä urheiluleirillä, ja vanhempani olivat tavanneet tuon tytön vanhemmat vain kerran ohimennen leirin päättäjäisissä. Nyt aikuisena moinen piittaamattomuus kauhistuttaa.
Ei ole ainoa tapaus laatuaan, minut ja sisarukseni päästettiin ihan yleisesti esim. uimaan ilman valvontaa jo alle kouluikäisinä.
Vierailija kirjoitti:
Näistä kommenteista huomaa sen, kuinka helpolla ovat vanhemmat päässeet 70-80-luvulla. Kakarat on olleet yöt yksin kotona ja hoitaneet vielä pienemmät sisarukset vaikka selvää on ettei 6-vuotias voi omata minkäänlaista harkintakykyä ongelma tilanteissa. Surullista. Nyt sitten huutavat nämä vanhukset suureen ääneen kun ei ole hoitajia ja kuka heille nyt maksaa eläkkeet, pilkkaavat vielä pullamössösukupolveksi. Heidän nuoruudessaan oli töitä aina, kakarat sai olla heitteillä, sisällä tupakoitiin, lapset riekkui humalaisten kotibileissä ja baarissa mukana eikä näitä vanhempia moittinut kukaan. Sukupuolitaudit rehotti ja kaljaa juotiin.
Itse olen syntynyt 70-luvulla. Vanhemmat jätti useinkin kotiin eikä meillä ollut tietoa missä olivat. Joskus meni muutamakin päivä. Jossakin kännäämässä kai. Ala-asteen muistan sekavana aikana. En tiennyt mikä päivä on, repussa ei koskaan ollut mitään kirjoja. En tiennyt monelta koulu alkaa tai mitä tunteja on. Läksyjä tein harvoin. Aamupalaa ei laittanut useinkaan kaukana eikä jääkaapissa juuri mitään ollutkaan. Mutsi taisi olla jopa joskus siis töissä. Vaatteita oli niin vähän että kaivelin likapyykistä monesti jotain riepuja päälleni. Liikuntavaatteita tai välineitä ei ollut koskaan. Osan koulutunneista vain itkin. Kukaan ei silti puuttunut tähän koskaan.
Eli heitteillejättöä on ollut tosi monessa asiassa. Omille lapsilleni olen pyrkinyt perusturvallisuuden takaamaan mutta olen huomannut että lapsuus on aiheuttanut minulle emotionaalista julmuutta ja lyhytpinnaisuutta. En oikein kestä vinkunaa, sairastumista tai heikkoutta. En oikein ole osannut lapsiani kehua enkä koskettaa. Useimmiten ollut vain väsynyt ja ärtynyt heidän ollessaan pieniä. Ei voi kauhalla kai vaatia jos on lusikalla annettu. Tuhon jäljet voikin nyt nähdä sekä minusta että aikuisista lapsistani. Jokaisella on jonkinlaisia ongelmia pärjäämisessä. Joten kiitti paljon äiti ja iskä. Tässä nyt vapaan ja piittaamattoman kasvatuksenne tulosta useammassa polvessa. Levätkää rauhassa vaan.
Tunnekylmyyttä ja muita oireita ei ole vielä liian myöhäistä hoitaa terapialla. Itse menin terapiaan yli nelikymppisenä ja se lisäsi sekä minun että jo aikuisten lasteni hyvinvointia ja paransi välejämme. Olemme sen jälkeen käyneet yhdessä läpi monia kipeitä asioita.
Meitä boomereiden kylmiksi kasvattamia on paljon. Omalta osaltani yritän katkaista kierteen niin hyvin kuin vielä pystyn. Rohkaisen lapsianikin terapiaan, jotta seuraavalla sukupolvella olisi paremmat lähtökohdat kuin mitä minä pystyin tarjoamaan. Olet oikeassa: kun on saanut kovin vähän, on vaikea antaa paljon vaikka parhaansa tekeekin.
Tsemppiä sinulle ja kaikille muillekin kylmän ja piittaamattoman kasvatuksen uhreille!
Vierailija kirjoitti:
Olen ysärilapsi, ja olin ekaluokalta alkaen yksin kotona tuntikausia. Äitini teki vuorotyötä hoitoalalla ja isäni oli reissutyössä. Saatoin olla päivässä jopa 8-9h yksin. Usein oli niin, että näin äitini pikaisesti koulusta tullessani kun hän teki lähtöä töihin, ja sitten olin yksin kotona kunnes hän palasi iltakymmeneltä päättyvästä vuorostaan. Asuimme maaseudulla jossa ei ollut mitään tekemistä lapsille, ei mitään iltapäiväkerhoja, nuorisotaloa tai ohjattuja harrastuksia. Lähin kaverikin asui yli viiden kilometrin päässä. Joskus naapurintäti vahti minua, mutta ei hänkään aina voinut.
Joitain suoranaisia vaaratilanteitakin tämä aiheutti. Olen esimerkiksi päätynyt istumaan ulkona pakkasessa tuntikausia kun ulko-oven lukko jäätyi talvella kiinni eivätkä naapuritkaan olleet kotona.
Nykyään tällainen meininki olisi varmaankin heitteillejättöä. Vaikka oletan, että tänä päivänä lapsille on myös enemmän iltapäivätoimintaa tarjolla, ehkä myös siellä maalaiskylässä.
Ne ovet sitten lukittiin huolella vaikka mitään varastamista siellä kotona tuskin oli. Mutta ovi piti muistaa lukkoon!
Kaikki sukupolvet läpi historian ovat olleet surkeita vanhempia, mutta siitä huolimatta poikkeuksetta onnistuneet kasvattamaan niin fiksun sukupolven, että se tietää kaikki asiat vanhempiaan paremmin. On aivan turha kuvitella, että me ja meidän lapsemme eroaisivat jotenkin tästä ikiaikaisesta jatkumosta.
Kamalia juttuja! Ja sitten nämä vähän vanhemmat ihmiset, jotka ovat omasta mielestään olleet täydellisiä vanhempia päivittelee jonkin lapsen hukkumiskuolema uutisen kommenttipalstalla, että voi voi kun nämä nykyajan vanhemmat vaan kyttäävät puhelintaan tätä se nykypäivänä on, lapsista ei pidetä huolta kun puhelin vie voiton ym. Meinaa verenpaine nousta kun niitä Pirkon, Eilan ja Tapanin marttyymaisia viestejä lukee. Sen ylemmyyden tunteen voi aistia vaikka omat lapsensa ovat varmaan säkällä eläneet aikuisuuteen asti.
Olen syntynyt -70 luvulla ja kun lapsuuttani mietin ja ikätovereitteni kokemuksissa on myös samaa, olemme todenneet, että 70 ja 80 -lukujen vanhemmat ovat eläneet omaa, aikuisten elämäänsä ja lapset ovat yrittäneet selviytyä siinä sivussa aikuisten maailmassa kuka mitenkin. Ei puhettakaan, että tuolloin olisi lasten ehdoilla arkea eletty, saati lomamatkoja suunniteltu.
Totta mutta aiemmin ennen somea nämä älyttömät teot (ja haasteet) eivät ole tavoittaneet isoa osaa maailman lapsista kerrallaan. Silloin ongelmakäytös moninkertaistuu. Ei sinne jäälle rynnännyt joka naapurista lapsia ja vielä eri maissa, silloin hukkumisiakin olisi ollut lukuisia enemmän. Nyt typerät asiat leviävät heti laajalle, se nimenomaan on uusi ilmiö.