Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Onpa täällä paljon juoppojen lapsia.

Jo valkenee miksi keskustelun taso on mitä on.

Nyt alkaa riittää nää "matkustin yksin junalla 5-vuotiaana 500 kilsaa" satuilut.

Samoin "hoidin 3veenä 1vee kaksosia kesät talvet".

Naurettavaa valehtelua.

Kun pääsin eskarista otin päiväkodissa olleen pikkusiskon mukaan ja kävelimme 2 km kotiin ylittäen vilkkaan tien. Kotona söimme muroja nälkäämme ja pelkäsimme ison talon ääniä. Äiti tuli kotiin illasta, oli ärtynyt  ja väsynyt eikä halunnut  kuulla että minua pelotti "Omassa kodissa mitään tarvitse pelätä!" Isä tuli töistä vielä myöhemmin ja raivostui, jos ei oltu jo nukkumassa.

Kun olin 10, vanhemmat lähtivät viikonlopuksi risteilylle ja jättivät meidät kaksin. Ostettiin sipsejä ja keksejä joita vedettiin  nälkään, meillä ei ollut mikroa niin ei voinut jotain vain lykätä mikroon. Koetin minä keittää makaroneja mutta paloivat pohjaan ja heitin paniikissa savuavan kattilan keittiön ikkunasta, äiti ihmetteli pitkään kadonnutta kattilaa. Kai se on vieläkin siellä pensaassa!

Kerran sisko leikkasi leipää ja sai haavan kämmeneen, koetin saada vuodon tyrehtymään mutta en onnistunut ja lopulta hain naapurista apua, naapuri kuskasi sitten tk.hon ja jätti sinne. Tk:sta soitettiin äidin työpaikalle ja äiti tuli raivoissaan että "Pikkuasiasta tälläinen show!" vaikeni kyllä sitten, kun sh selosti että kädessä on neljä tikkiä ja kun kotona löysi verisiä pyyhkeitä pitkin keittiön lattiaa ja eteiseen johtavan verivanan. 

Olen syönyt itseni  150 kiloiseksi ja työkyvyttömyyseläkkeelle, sisko taas on alkoholisti. En voi olla miettimättä paljon  lapsuudessamme on tähän syytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Kiitos sinulle tästä tekstistä. Tämä oli kuin omasta elämästäni: minä olen kuin lapsesi ja vanhempani ovat toimineet kuten sinä. Toisin kuin he, sinä tosin osaat upeasti itsereflektoida käytöstäsi, ja pystyt varmasti vielä muutamaan suhdettasi lapseesi. Vaikutat empaattiselta ihmiseltä ja kasvatustyylisi on ollut hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä. Itse suorituskeskeisen lapsuuden eläneenä sanon kuitenkin, että kyllä se jättää jäljen.

Olen jo kolmekymppinen ja vieläkin saan kuulla vanhemmiltani tarinoita siitä, miten varhain opinkaan lapsena puhumaan ja lukemaan jne. ja kuinka itsenäisesti ja reippaasti hoidin jo lapsena sitä ja tätä. Vanhempani ovat näistä selvästi ylpeitä, vaikka näistä on tosiaan se 20-30 vuotta aikaa. Vieläkin saan heiltä hyvää palautetta lähinnä onnistumisista työssäni (teen osin julkista työtä), mutta vielä koskaan en ole kuullut, että olen hyvä juuri tällaisena, epätäydellisenä itsenäni. Negatiivisia tunteitani ei koskaan haluttu nähdä, ja jos sain koulussa kokeesta ”vain” 8, äiti ihmetteli, että mites nyt noin, mikä meni vikaan? Kun en päässyt ensimmäisellä yrittämällä yliopistoon, isäni piti minulle mykkäkoulua.

Tämä kaikki on johtanut siihen, että minun ja vanhempieni välit eivät ole kovinkaan avoimet tai välittömät. En koskaan pyydä heiltä apua enkä kerro huolistani tai epäonnistumisistani. Oman haavoittuvuuden ja heikkouden näyttäminen ylipäätään on ollut minulle äärettömän vaikeaa, mistä syystä monet ystävyssuhteeni ovat jääneet pinnallisiksi. Opin auki olemisen taidon oikeastaan vasta nykyisen mieheni kanssa. Myös pettymyksen kokemukset ovat minulle musertavia.

En tiedä, minkä ikäinen lapsesi on, mutta sitten kun hän on tarpeeksi vanha, voisitte jutella yhdessä hänen lapsuudestaan. Onko hänelle jäänyt tunne, että hänen piti olla aina iso ja reipas ja pärjäävä? Voisit myöntää toimineesi liian kunnianhimoisesti, mutta rakastavasi häntä oikeasti aivan millaisena tahansa. Olen varma, että hän arvostaisi avoimuuttasi.

Tää nyt on kevyttä muihin kommentteihin verrattuna mutta laitampa huomioni kuitenkin. Muutin nyt lasten kanssa samalle asuinalueelle missä itse alakouluikäisenä asuin. Silloin kaikki kävelivät tai pyöräilivät kouluun, paitsi jos matka oli yli 5km jolloin sai kunnalta bussilipun. Nykyään olen huomannut alakouluikäisten lasten menevän lähes poikkeuksetta bussilla yli 1km matkat kouluun. Jotenkin hullua minusta, olisivat yhtä nopeasti pyörällä, kun bussia pitää kuitenkin pari min odottaa pysäkillä ja kävellä pysäkiltä koululle. Mietin vain mistähän tämä johtuu, eikö lapsia tosiaan uskalleta päästää kulkemaan itse vai eivätkö vain jaksa enää kävellä tai pyöräillä.

Vierailija kirjoitti:

Meitä oli 7v sisällä syntynyt 4 sisarusta. Kesäisin meillä oli noin 14v hoitaja. Vanhin meistä hoidettavista oli varmaan 10v. Mökillä, veden ääressä oltiin.

Venereissulla meidät jätettiin veneeseen nukkumaan ja vanhemmat lähti ravintolaan.

Kun olin 10v äitini lähti ulkomaille töihin moneksi kuukaudeksi. Isä jäi kotiin, mutta hänelläkin oli omia työmatkoja. Minun tehtävä oli hoitaa sisarukset ja koti.

Minä koen lapsuuteni olleen traumaattinen. Pikkuveljeni kokee et minä olin hänen äitinsä.

Eikö tuo aika monen kiireisen uravanhemman ja lasten elämää muistuta tänäkin päivänä? Siitä vain ei sovi hirveästi puhua.

Tässä ketjussa on 2 ääripäätä: Toisessa  5v laitetaan viikonlopuksi hoitamaan vauvaikäistä sisarta kun vanhemmat ryyppää  ja toisessa 8v hakee  sisaren 6v sisaren eskarista. Ei osassa näistä ole kyse aikakauden kasvatuksesta, vaan suoranaisesta laimilyömisestä jota tehtäisiin nykyäänkin mutta lastensuojeli tunkee väliin.

Vierailija kirjoitti:

vapaustuovastuullisuutta kirjoitti:

Olin päiväkodissa jossa minä ja moni ystäväni oltiin puolipäiväkodissa. Eli jo puoliltapäivin päästiin kotiin. Itse olin 6 vanha ja muutamat ystäväni jotka oli 5-6v pääsivät myös puoliltapäivin. Heidän vanhempansa teki normaalia työpäivää. Eli ihan itse mentiin päiväkodista kotiin ja vapaasti hengailtiin koko päivä.

Hyvin vapaasti saatiin touhuta myös myöhemmällä lapsuudessa

Meistä kasvoi hyvin itsenäisiä ja menestyviä ihmisiä.

Itsenäisiä.. menestyviä...

Ja kuinka suuri osa se nyt olikaan aikuisista kun syö masennus/mielialalääkkeitä...?

Ollaan tosi menestyneitä joo..

Niinpä. Että heittäkää kuuseen ohjeet nukuttaa pieni lapsi, jopa vauva, omassa huoneessa yksin. Tai paineet mennä yhteiskunnan rattaisiin ja viedä siksi pieni lapsi päiväkotiin,viimeistään jo kolmevuotiaana. Moni viedään jo aiemmin. Kolmevuotiaskin vaan on pieni. Surullista. .

Eikä koululaisten pitäisi joutua olemaan yksin kotona aamuisin ja iltapäivisin, illoista ja öistä nyt puhumattakaan. Ei se oikeastaan kovin paljoa paremmin tänä päivänäkään ole, vanhoihin aikoihin ollaan menossa yhä enemmän kiitos hallituksen asenteiden. Ei uranaiset halua, että kukaan muukaan hoitaa lapsiaan ja olisi äidillinen. Mieluummin naisen on pyrittävä johtajaksi koska hekin ovat uhranneet paljon sen eteen.

Siksi varmasti moni ei haluakaan lapsia. Liian monimutkaista. Ei haluta samaa, mitä itse on lapsena kokenut - ja mitä hallitus haluaisi perheille edelleen tarjota. Vain tasa-arvotavoitteiden vuoksi. Lapsilta viis. Edelleen ja taas.

Minä muistan ihanan vapauden tunteen kun tulin kotiin eikä siellä ollut muita moneen tuntiin, keitin kahvia, poltin tupakkaa ja  kokeilin äidin  korkokenkiä,  leikin olevani aikuinen.  Nyt jälkikäteen on aika järkyttävää ajatella että lapsi alkaa polttaa 11vuotiaana eikä vanhemmat tajua vuosiin mitään, luulevat vissiin vieläkin että opin jossain diskon pihassa enkä omalla kuistilla. Tätini toi äidille aina tupakkaa ruotsin puolelta hirveitä määriä  joten äiti ei huomannut, jos nappasin yhden askin ja piilotin huoneeeseeni.

Muuten mulla siis oli turvallinen lapsuus, kotiin piti tulla ennen pimeää eikä uimaan saanut mennä ilman aikuisia ym. 

Kun olin 70-luvun lopulla 8- ja 9-vuotias, hoitotäti ajoi joka arkipäivänä minut ulos pihalle. Siellä olin monta tuntia yksin, eikä ollut mitään tekemistä. Onneksi kukaan pedofiili ei huomannut minua.

Vierailija kirjoitti:

Onpa täällä paljon juoppojen lapsia.

Jo valkenee miksi keskustelun taso on mitä on.

Avaisitko vähän, mikä tässä keskustelun tasossa on vikana?

Ala-asteella kuljettiin koulusta kotiin sellaista oikometsäreittiä, jossa jouduttiin laskeutumaan muutama aika jyrkkä kallio. Lämpiniä vuodenaikoina tämä ei ollut mikään isompi juttu aktiivisille ja ketterille koululaisille.

Mutta homma muuttui aika paljon kun kalliot olivat jäässä. Jälkikäteen täytyy ihmetellä, että kukaan ei katkonut jalkojaan tuolla sillä meno oli välillä aika hurjaa kun käytännössä laskettiin muutama 2-3 metrin pudotus jäätyneitä juurakkoja ja kiviä omalla takapuolella. Onneksi pääosin mentiin kuitenkin vähintään pareittain, usein 3-4 lapsen porukoissa, joten joku olisi pystynyt lähtemään hakemaan apua (vaikka sieltä olisi ollut aika pitkä matka lähimpään asuintaloon).

Tosin pahimpina jääkeleissä itse kiersin kiltisti pidemmän reitin jalkakäytäviä pitkin. Reitti oli vanhempien tiedossa mutta useimmat vanhemmat eivät tajunneet reitin vaarallisuutta talvisin. Itse en ikinä päästäisi lasta kulkemaan tuollaista reittiä.

Vierailija kirjoitti:

Nyt alkaa riittää nää "matkustin yksin junalla 5-vuotiaana 500 kilsaa" satuilut.

Samoin "hoidin 3veenä 1vee kaksosia kesät talvet".

Naurettavaa valehtelua.

Eli koska sinulle ei ole tapahtunut niin, niin sitä ei ole voinut olla olemassa?!

Kun kasvat vähän, niin ehkä opit ympäröivästä maailmasta ja elämästä hieman muutakin kuin oman navan ja sen ympärystän. 

Me oltiin siskon kanssa käytännössä kaikki viikonloput kahdestaan perjantai-illasta sunnuntaihin siitä asti, kun minä olin 10 ja isosisko 12. Vanhemmat lähti mökille ryyppäämään sukulaisten kanssa. Me ei enää haluttu lähteä sitä "iloa" katselemaan, niin vanhemmat totesi, että johan sitä nyt sitten pärjätään kahdestaan kotonakin.

Silloin ei ollut kännyköitä eikä muita, eikä mökillä tietenkään lankapuhelintakaan.

Taaperona odotin yksin kotona kun äitini kävi lähikaupassa, matkaa ehkä noin 200m ja tämä tapahtuma on jopa kirjattu vauvamuistot-kirjaani, eli ilmeisesti mistään häpeällisestä ja huono äiti-käyttäytymisestä ei ollut kyse.

6-vuotiaana vietin viikon verran yksin kaiket päivät etelänlomalla allas-alueella ja oli oma huoneen avain jota käytin.

Kerrankävi joku tuntematon täti kysrlemässä Englanniksi jotain, luultavasti että onko kaikki ok.

Olin reissussa kahden isäni kanssa, enkä edelleenkään ole töysin varma mitä hän teki päivät pitkät.

Laivalla kuljin myös yksin ja kävin itsekseni uimassa laivan uimalassa. Ikää tuolloi 8-vuotta.

Nämä tapahtuivat 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa.

Minulla on nuorempia sisaruksia, jotka taas eivät ole saaneet kulkea itsekseen vastaavissa paikoissa ja kasvatus muutenkin erilainen kuin minulla, vaikka samat vanhemmat onkin.

Ajat muuttuvat, onneksi.

En ikinä jättäisi mahdollista omaa lasta yksin MISSÄÄN lomakohteessa. Muistan edelleen sen ahdistuksen ja avuttomuuden tunteen.

Aika pienestä olen kokenut, että on pitänyt pärjätä omillaan. Ei meillä ollut alkoholiongelmia tai väkivaltaa, vanhemmat asiallisia ja mukavia työssäkäyviä ihmisiä. Mutta ei minusta juuri kyllä huolehdittu. En muista, että ikinä olisi vanhemmat kyselleet läksyjen teon perään, huolehtineet koulumatkojen kulkemisesta (asuimme maalla, kuljin kilometrien pimeän metsätaipaleen yksin ihan ekaluokkalaisesta asti), olleet kiinnostuneita harrastuksistani tai huolehtineet, että vaatteet ja välineet ovat oikeanlaisia, kyselleet koulupäivän kuulumisia tai olleet kiinnostuneita esim. että mitä syön välipalaksi koulun jälkeen... Olen joskus miettinyt oikein, että mistä tämä johtui: olivatko vanhemmat jotenkin väsyneitä, eivätkä enää jaksaneet kuopuksen asioista niin kiinnostua? Oliko ilmapiiri 80-luvulla jotenkin yleisesti tuollainen? 

Vaatteet, harrastukset, läksyt, kuulumisten kyselyt, turvalliset koulumatkat... Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse käytän aika paljon aikaa ja energiaa alakouluikäisten lasten äitinä. 

Olin lapsesta asti tosi paljon yksin. Jostakin syystä ilmoitin 6-vuotiaana, että en halua enää käydä päivähoidossa tutulla perhepäivähoitajalla ja vanhempani suostuivat tähän päähänpistooni, joka nimenomaan oli päähänpisto, hoitopaikassa ei ollut mitään vikaa.

Jäin kotiin ja ajatuksena kai oli, että vieressä asuva mummo hoitaisi minua, mutta käytännössä mummo oli omissa oloissaan omassa asunnossaan ja minä yksin kotona. Muistan jopa käyneeni silloin 6-vuotiaana yksin päiväkerhossa kerran viikossa ja muiden lasten vanhempien tätä ihmetelleen, sillä matkaa oli kuitenkin pari kilometriä ja taival yksinäinen metsätie. En muista, että minulle olisi noiden yksinäisten päivien ja myöhemmin koululaisena pitkien iltapäivien ajaksi mitenkään huolehdittu esimerkiksi ruoasta tai välipalasta. Söin lihapiirakoita ja join kaakaota.

Tämä tapahtui 80-luvulla. Nykypäivänä tuntuisi jokseenksin absurdilta, että eskarilainen ilmoittaisi, ettei enää halua eskariin ja vanhemmat myöntyisivät siihen, että ok, naapuri varmaan vähän katsoo perääsi, kun olet yksin kotona aamuvarhaisesta iltaviiteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Tämä on mielenkiintoinen kysymys!

Itseni kasvatettiin reipasta alla, ja voin sanoa että ensimmäiseen 10 vuoteen minulla ei ollut mitään tunteita, paitsi ehkä kiukkua ja vihaa. Olin täysin emotionaalisesti yksin.

Oman lapseni kanssa olen panostanut juuri siihen, että lapsi saa paljon hellyyttä ja häntä kuunnellaan, sekä uskaltaa aina tulla syliin. Lapsi nyt 4 vuotias, ja ei ole ollut nopein oppimaan uusia kykyjä. Olenkin ihmetellyt tarhaa ym. siitä, että ovet todella huolestuneita lapsen kognitiivisesta etenemisestä. Tuntuu että tosi pieni ja haarukka, mihin toimintatavoiltaan jo 4 vuotiaan pitää mahtua.

Mielestäni ekan 4-5 vuoden aikana tärkeintä rakentaa juuri nuo emotionaaliset voimavarat lapselle. Ja olematta alan asiantuntija, epäilen että myöhemmin se on mahdotonta.

No, lapsi on iloinen, kaikkien kaveri ja sosiaalisesti lahjakas ja saa helposti uusia kavereita sekä uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Sitten vuonna 2040 tänne vauva.fi tulee uusi thread, josta voimme lueskella, mikä kaikki meni vikaan :D

Tätä olen miettinyt, että Suomessa sekä vanhemmat että varhaiskasvatus edelleen vaativat lapselta paljon kognitiivisilta taidoiltaan alle kouluikäisenä. Ymmärrän kyllä esikoululaiselta, mutta leikki-ikäisen tärkein tehtävä on luoda hyviä ihmissuhteita ja oppia leikkimään mielikuvitusleikkejä. Noissa mielukuvitusleikeissäkin oma lapseni on "heikko". Ymmärtää kyllä siis niiden idean, mutta ei osaa niihin eläytyä ja se leikki oli vielä 4-5-vuotiaana samantyylistä kuin taaperoilla. Eli sellaista, teen hiekkakakun ja aikuinen maistaa. Muistan kun katsoin monesti kun toiset samanikäiset leikkivät todella mielenkiintoisia seikkaluleikkejä tuolloin. Eli olihan oma lapseni taitava ja etevä, mutta se olennaisin jäi kuitenkin vaillinaiseksi jotenkin. Ymmärsi kuitenkin leikin idean, joten ihan normaalisti kehittyi. Nyt kouluikäisenä onkin jo ongelmia esimerkiksi tarkkaavaisuuden kanssa. Usein olen miettinyt, että ehkä kaiken taitojen opettelun sijaan olisi pitänyt vain leikkiä ja olla lähellä fyysisesti, niin lapsi olisi saanut hyvät valmiudet kouluun ja elämään.

Eli sinulle sanoisin, että älä stressaa jos lapsi kuitenkin leikkii normaalisti ja teillä on hyvät välit lapseen. Teet varmaan juuri niin kuin pitääkin. Voihan se lapsi oppia kaikkea niin kuin minun lapseni oppi, mutta jos opetellaan asioita jotka eivät ole luonnollisia tuon ikäisille niin se voi tarkoittaa että lapsi ei sitten opi sellaisia asioita jotka hänen olisi luonnollista oppia tuossa iässä. Tällaista jälkiviisautta tämä vanhemmuus usein on. Kyllä varmasti hyvässä päiväkodissa myös ymmärretään, että se idea on oppia niitä sosiaalisia taitoja ja kehitetään mielikuvitusta. Numerot, aakkoset ym. tulevat siinä sitten leikin lomassa kun tulevat.

Kyllä nuo leikit ja jutut tulevat lapsille ihan luontaisesti, eikä niitä tarvitse erikseen opettaa. Ei ole siis vanhempien vika, jos lapsen leikki on ikätasolle epätyypillistä, ellei lapsella ole poikkeuksellisen huonot olot kotona.

Tämä ei tapahtunut minulle vaan sukulaisperheessä ja jo joskus 60-luvulla. Yksinhuoltajaäiti jätti neljä lastaan säännöllisen epäsäännöllisesti jopa viikoiksi yksin kotiin, kun "väsähti heihin" välillä. Perhe asui mökissä maalla ja nämä 5-12-vuotiaat lapset joutuivat huolehtimaan esimerkiksi puiden kantamisesta ja lämmittämisestä talvipakkasilla, kun äitin katosi pariksi viikoksi lomalle Ruotsiin. Asiaa vähän kauhisteltiin tuttavapiirissä, mutta sille myös naureskeltiin. Kenellekään ei tullut mieleenkään, että pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus. 

Mulla jostain syystä oli 80-luvulla hyvinkin huolehtivainen lapsuus näihin verrattuna, karkkiakaan ei tukehtumisvaaran takia saanut syödä kuin valvottuna. Joku sukulainen kai oli tukehtunut. Kouluun en saanut kävellä kuin tuplasti pidempää reittiä joka kulki puistikon/nurmialueiden läpi, tavallista kävelytietä joka kulki autotien varressa en saanut mennä.

Samanlainen hermoheikkous on kai periytynyt ja ylisuojelen omia lapsiani..

ohis