Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Mulle ei tule 1980-luvulta oikein mitään mieleen! Meillä olikin huolehtivainen äiti, joka harjoitti monia vasta seuraavassa sukupolvessa laajemmin muotiin tulleita kiintymyysvanhemmuuden periaatteita.

PAITSI hei, se ei varmaan nykyään menisi läpi, että 12-vuotiaana sain koulumatkalla hakea 5-vuotiaan siskon päiväkodista ja olla sen kanssa kahdestaan kotona noin kaksi tuntia. Ei se jälkikäteen ajateltunakaan kauhean vaaralliselta tuntunnu, matka oli turvallinen muutaman sata metriä ja 5-vuotias sisko jo ihan järkevä (ja nuorempana en siis häntä yksin hakenut). Enkä kokkaillut sille itsekseni hellalla ruokia tai mitään sellaista. Mutta päiväkoti ei varmaan nykyään missään olosuhteissa luovuttaisi lasta 12-vuotiaalle?! :D

Aika moni näyttää sanovan että teki sitätätätota itse nuorena ja pärjäsi ihan ok mutta että omaa lastaan ei missään nimessä päästäisi tekemään samoin. Kokeeko nämä kommentoijat että heidän lapsensa on jotenkin kyvyttömämpiä pärjäämään? En nyt sano että kaikkia samoja juttuja pitääkään päästä tekemään ja onhan maailmakin muuttunut mutta vähän enemmän voisi kyllä antaa lapselle vastuuta olemisista. Jos sitten jotain pientä haveria sattuu niin olisihan se opetus että kannattaa miettiä mitä tekee ja noudattaa ohjeita mitä on annetetu ja omaakin järkeä saa käyttää. 

Jep, alle kouluikäisenä ajelin pikku pyörälläni ympäri Koskelaa ja kävin myös mm Toppilan puolella, Niittyarossa jne jne. Välillä taisin eksyäkin mutta aina löysin takaisin kotiin Koskelan perälle. Joskus 11 vuotiaana hypättiin mökillä veneestä keskellä hyvin syvää järveä kaverin kanssa ja tietysti ilman liivejä. Päälläni oli valkoinen villapaita joka sotkeutui tervaan ja jalassa farkut. Naurettiin niin että ihme ettei jo sen takia hukuttu kaverin kanssa ja että saatiin itsemme hilattua takaisin veneeseen. Melko apinoita oltiin tytöiksi!

On. Esimerkiksi kerran jouduin pyöräilemään kaupungista asti kotiin yli 3 kilometrin matka, ja olin vasta 10-vuotias. Ja sitten kerran äiti ei tehnytkään voileipää iltapalaksi, vaikka pyysin. Olin tapahtumahetkellä 12-vee ja vieläkin traumatisoitunut. En kyllä näitä nykymussukoita laittaisi noin vaikeisiin tilanteisiin, eikä laita kyllä moni muukaan! Onneksi.

Vierailija kirjoitti:

Eikö tuo aika monen kiireisen uravanhemman ja lasten elämää muistuta tänäkin päivänä? Siitä vain ei sovi hirveästi puhua.

Täällä yksi kiireinen uraäiti, jolla paljon työmatkoja. Ei muistuta, koska minun lapsillani on aina ollut täysi-ikäinen hoitaja matkojen aikana. Miksi siitä ei sovi puhua? Minä voin kyllä puhua. Kysy ihan vapaasti.

Pyykkimuori kirjoitti:

Jep, alle kouluikäisenä ajelin pikku pyörälläni ympäri Koskelaa ja kävin myös mm Toppilan puolella, Niittyarossa jne jne. Välillä taisin eksyäkin mutta aina löysin takaisin kotiin Koskelan perälle. Joskus 11 vuotiaana hypättiin mökillä veneestä keskellä hyvin syvää järveä kaverin kanssa ja tietysti ilman liivejä. Päälläni oli valkoinen villapaita joka sotkeutui tervaan ja jalassa farkut. Naurettiin niin että ihme ettei jo sen takia hukuttu kaverin kanssa ja että saatiin itsemme hilattua takaisin veneeseen. Melko apinoita oltiin tytöiksi!

..ja omatkin lapset ovat juosseet ympäri metsiä tämä poskella, kuten tämä lapsipsykologi, tai jotain, Sinkkonen kehoitti. Paremmin olen kysellyt niiden perään kuin minun vanhempani aikoinaan koska kännykät. Mutta suht vapaasti ovat saaneet mennä ainakin luonnossa. Kylillä turha kuljailu kiellettiin kylläkin, kuten minultakin, noin 16 ikäiseksi asti..

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenkotini takapihalla kulki joki, eikä meidän leikkimistä joen rannassa mitenkään vahdittu. Muistan monta talvea, kun rikoimme keskellä jokea jäätä aina vähän kerrallaan ja kikattelimme, kun se alkoi lohkeilla.

Meillä oli myös virtaava syvä joki kodin lähellä, kesäisin siellä aina käytiin uimassa ilman aikuisia ja talvella oli kiva luistella uudella jäällä, erityisen hauskaa oli kun se oli vielä niin ohutta että näkyi läpi...

Vierailija kirjoitti:

Aika pienestä olen kokenut, että on pitänyt pärjätä omillaan. Ei meillä ollut alkoholiongelmia tai väkivaltaa, vanhemmat asiallisia ja mukavia työssäkäyviä ihmisiä. Mutta ei minusta juuri kyllä huolehdittu. En muista, että ikinä olisi vanhemmat kyselleet läksyjen teon perään, huolehtineet koulumatkojen kulkemisesta (asuimme maalla, kuljin kilometrien pimeän metsätaipaleen yksin ihan ekaluokkalaisesta asti), olleet kiinnostuneita harrastuksistani tai huolehtineet, että vaatteet ja välineet ovat oikeanlaisia, kyselleet koulupäivän kuulumisia tai olleet kiinnostuneita esim. että mitä syön välipalaksi koulun jälkeen... Olen joskus miettinyt oikein, että mistä tämä johtui: olivatko vanhemmat jotenkin väsyneitä, eivätkä enää jaksaneet kuopuksen asioista niin kiinnostua? Oliko ilmapiiri 80-luvulla jotenkin yleisesti tuollainen? 

Vaatteet, harrastukset, läksyt, kuulumisten kyselyt, turvalliset koulumatkat... Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse käytän aika paljon aikaa ja energiaa alakouluikäisten lasten äitinä. 

Minäkin olen maalta kotoisin ja tuo pärjäämisen eetos on ollut tuttua lapsesta saakka. Minulla on itse asiassa hyvin vähän muistoja ennen kouluun lähtemistä ja todennäköisesti olen ainoana lapsena ollut yksin kaikki päivät. Jotain muistoja on yksin leikkimisestä, mutta menneisyyttä miettiessäni vastassa on melkeinpä täysi pimeys ja muistojen vähyys. Välillä mietin, että oliko minulla vain niin tylsää, että muistoja ei syntynyt vai onko jotain, mitä en halua muistaa?

Olen vasta aikuisena tajunnut sellaisen asian, että hammaslääkärikammoni juontaa juurensa muutamaan ikävään hammaslääkärikäyntiin ekalla luokalla. Silloin hammaslääkärissä käytiin yksin eli koululta käveltiin hammashoitolaan. Minäkin olen kävellyt lääkäriin ja joutunut kestämään puuduttamatta tapahtuneen paikkauksen, joka on sattunut aivan hirvittävästi. Tämän jälkeen - seuraavalla viikolla - olen taas kävellyt hammashoitolaan yksin ja minulta on porattu toinen reikä, taas ilman paikkausta ja muistan vieläkin, miten yritin kestää kivun tunnetta siirtämällä itseni ajatusten voimalla pois tuolista (kuvittelin olevani ratsastamassa). Mutta minä en ole kertonut asiasta kotona, en ole kieltäytynyt menemästä hammaslääkäriin, en ole pyytänyt äitiä tai isää mukaan, en ole purkanut surua ja kauhua kenellekään.

Olen vieläkin tästä ajatuksesta ihan häkeltynyt. Miksi en kertonut siitä vanhemmilleni? Miksi he eivät huomanneet mitään? Minkälainen varhaislapsuuteni on ollut, jos minulla ei ollut a) ymmärrystä, että tällainen lapsen kidutus ei ole oikein ja b) tunnetta siitä, että olisin ollut oikeutettu hakemaan asiaan ja tunteisiin apua?

Kiipeiltiin katolla (ei ois ehkä saanut, mutta mentiin silti), leikittiin ratapenkalla ja kuljettiin usein (melko vilkkaan) junaradan yli muualtakin kuin tasoristeyksen kohdalta. Leikittiin hylätyssä, osin romahtaneessa kellarissa. Autossa istuttiin joskus ilman vöitä, joskus etupenkillä siskon kanssa samassa vyössä kun ei ollut takapenkille vöitä ollenkaan. Kouluiässä kuljettiin aika vapaasti ja käytiin uimassa ilman aikuisia.

Oma lapsuus oli kyllä melko turvallisen kuuloinen näihin muihin juttuihin verrattuna, vanhemmat piti meistä hyvää huolta. En silti hetkeäkään usko, että nykylasten lapsuus olisi jotenkin tylsempää kun ei saakaan leikkiä hengenvaarallisia leikkejä tai istua autossa ilman turvaistuimia. Erilaista kyllä, mutta ei se ole mitenkään huono asia! Minulla on monta ihanaa lapsuusmuistoa ihan nykymittapuulla turvallisistakin jutuista ja puuhista.

Joella saatiin käydä keskenämme uimassa vaikkei osattu edes uida. Samoin pyörillä mentiin autojen keskellä ilman kypäriä. Ei meitä vahdittu.

Siskojen kanssa käytiin soutelemassa ilman aikuisten valvontaa ja ilman liivejä. Oltiin 10v molemmin puolin. Vaihdettiin soutajan paikkaa keskellä järveä. Järvessä oli pari vedenalaista karia joiden paikat me tiedettiin. Soudin yhdelle karille tahallani kun halusin tietää mitä tapahtuu. Vene jäi kiinni mutta hytkyttämällä saatiin se irti. Hauskaa oli. Tämä 60-70-lukujen taitteessa.

Ikinä en päästänyt omia lapsiani tällaisiin tilanteisiin. Eivätkä he vaarallisia typeryyksiä tehneetkään koska he saivat ihan erilaisen kasvatuksen kuin minä. Olen ollut omille lapsilleni läsnä, toisin kuin omat vanhempani.

Menin yksin kouluun 6 vuotiaana bussilla.Matka oli pitkä 4 km ja bussi lähti valtatieltä.Kävelin ensin pienen matkan ja sitten vasta menin loppumatkan bussilla.Siihen aikaan oli rahastaja semmonen tomera iso nainen joka istui omassa kopissaan harmaa suikka päässä ja harmaa työpuku kuin sotilas ja valtava kukkarolaukku olallaan.Kerran pudotin vahingossa osan bussimatkarahoistani lattialle ja rahastaja komensi etsimään ja jätti minut seuraavalla pysäkillä vasta pois kun rahaa ei löytynyt!Jouduin kävelemään pitemmän matkan kouluun ja myöhästyin!Tätä reissua tein vuoden päivät kun siihen aikaan ei ollut koulun puolesta matkalippuetuja.Välillä kävelin matkan ja löysin oikoreitin metsikön läpi koululle ja tunne oli mahtava kun pääsin perille.Isä kävi töissä ja äiti hoiti muiden perheiden muksuja oman siskoni lisäksi joten pakko oli mennä yksin kouluun.

Saimme kaksoissiskon kanssa käydä keskenämme kesällä uimassa jo 8-vuotiaina. Osasimme uida ja olimme olleet uimataitoisia jo 4-vuotiaina mutta en kyllä missään nimeessä omia lapsiani päästäisi vielä tuon ikäisenä vaikka olisivat kuinka taitavia uimareita. Ei oltu ainoita, kavereiden kanssa käytiin porukalla monesti rannalla. Luottivatko sitten sihen, että siellä on aikuisia jotka auttavat jos tulee hätä. 

Menin yksin kouluun 6 vuotiaana bussilla.Matka oli pitkä 4 km ja bussi lähti valtatieltä.Kävelin ensin pienen matkan ja sitten vasta menin loppumatkan bussilla.Siihen aikaan oli rahastaja semmonen tomera iso nainen joka istui omassa kopissaan harmaa suikka päässä ja harmaa työpuku kuin sotilas ja valtava kukkarolaukku olallaan.Kerran pudotin vahingossa osan bussimatkarahoistani lattialle ja rahastaja komensi etsimään ja jätti minut seuraavalla pysäkillä vasta pois kun rahaa ei löytynyt!Jouduin kävelemään pitemmän matkan kouluun ja myöhästyin!Tätä reissua tein vuoden päivät kun siihen aikaan ei ollut koulun puolesta matkalippuetuja.Välillä kävelin matkan ja löysin oikoreitin metsikön läpi koululle ja tunne oli mahtava kun pääsin perille.Isä kävi töissä ja äiti hoiti muiden perheiden muksuja oman siskoni lisäksi joten pakko oli mennä yksin kouluun.

Olin mummin kanssa Turkin Sidessä ollessani 7-vuotias. Tapaus ei ole kovin vanha verrattuna noihin 70-80-luvun tapauksiin, sillä tämä tapahtui vuonna 2005. Mummi kävi ravintoloissa ja shoppailemassa suomalaisen rouvaporukan kanssa, johon tutustui paikan päällä. Mä olin monta tuntia päivässä yksin, vieraassa maassa, kieli- ja uimataidottomana. Päiväni kuluivat rannalla, altaalla ja yksin leikkien. Mummi kävi viimeisenä reissupäivänä pitkään kestävällä päiväretkellä amfiteatterissa uusien tuttavuuksiensa kanssa, sillä välin olin itse rannalla pulikoimassa ja leikkimässä katukoirien kanssa (joku olisi voinut valistaa tautiriskeistä..)

Mummi on isäni äiti, nykyään mielenterveysongelmainen ja alkoholisoitunut. Äitini oli raivoissaan, kun kuuli matkan jälkeen, miten pahasti mut oli jätetty heitteille. Tossa oli niin monta riskitekijää, että pahimmillaan en olisi palannut hengissä takaisin. Äiti ja mummi eivät ole olleet pitkään aikaan väleissä, vaikka vanhempani ovat edelleen yhdessä. Isäni sentään käy mummilassa joskus ja jouluisin.

Henkisistä vaikeuksista - peloista, jännittämisestä, surusta, mielikuvituksen hedelmistä ja väärinkäsityksistä - sai selvitä ihan itsekseen.

Äidillä ja isällä oli aina tärkeämpää tekemistä.

Tämä taitaa olla yleistä 70-80-luvulla lapsuutta ja nuoruutta eläneille.

Vaaroista taas varoiteltiin ja kiellettiin mielestäni liikaakin.

Mutta nykyajan lapsuuteen verrattuna elämä oli tapahtumantäyteistä. Työnteko alkoi kukkia myymällä ja lehtiä jakaen. 8nnella oli työharjoittelu, mikä jatkui jouluapulaisen hommilla. 15-16-vuotiaana olin ruokakaupan kassalla. Se oli aluksi vaikeaa, kun ei osannut maitokaappikaman ja juomien hintoja ulkoa, niissä kun ei ollut hintalappuja. Tarjoukset piti myös muistaa.

Tuntuu tosi oudolta kun olen kuullut että nykynuoret ei pääse töihin. Carrollsissakin oli nuorimmat 16-vuotiaita, mutta niiden työvuoro loppui viimeistään klo 21.

Vierailija kirjoitti:

Lasten tapaturmakuolleisuus on laskenut noista ajoista 90%.

Niin, ei varmaan ole yllätys: Ei ole asiaa, johon ihminen ei voisi kuolla, mutta harvoinpa lapsi vanhempansa käsipuolessa, tai pleikkarin edessä kuolemanvaaraan joutuu

Vierailija kirjoitti:

Kymmenvuotiaana olen ollut yksin nuorempien sisarusteni kanssa, nuorin vasta pikkuvauva, kotona, kun äiti on käynyt jouluostoksilla tai muuten kaupassa. Vauva toki nukkui, mutta eipä noista parin kuukauden ikäisten unirytmeistä voi vielä ihan varmaksi sanoa. Kehotus oli hyssytellä ja heijata vaunuja, jos veli kitisee. Ja kyllähän niitä heijattiinkin, joskus aikamoisella rytinällä.

Pientä kehitystä sentään on tapahtunut jo meidänkin vanhemmilla, isoäidillä oli pojilleen sääntö, että takaapäin ei saanut lyödä, eikä maassa makaavaa potkia tjsp. Muuten veljekset tapella nujuuttivat päivittäin. Me ei saatu lyödä.

Minun mummoni kertoi, että hänellä oli neljälle lapselleen sääntönä, että tapella saa mutta aseita ei käytetä. Eli nyrkillä lyöminen ok, kunhan ei ottanut kättä pitempää avuksi. Melkoista on ollut se vanhempieni lapsuus 60-luvulla muutenkin, mummon lapsuus 40-luvulla vielä hurjempaa.

Itse oli lapsi ysärin alussa ja vanhempani pitivät meistä kyllä hyvää huolta. Pyöräilykypäriä ei juuri käytetty ja aina ei tarvinnut autossa vöitäkään, muuten lapsuus oli turvallista ja vanhemmat läsnä. Teininä tosin eivät olleet ihan perillä mitä tietokoneella tein, meillä oli suurinta hupia roikkua joskus 14-vuotiaana seksichateissa kaverin kanssa ja joskus ne lähetti meille kaikenlaisia kuviakin... Me ei sentään laitettu omia kuviamme niille vaan jotain netistä kopioituja. Monelle ei tuntunut olevan mikään ongelma, että toinen osapuoli on alaikäinen. Nykyään nämä vaarat on paremmin kaikkien tiedossa ja siitä puhutaan, toisin kuin silloin.

Alakouluikäisenä 80-luvulla oltiin päivät pihalla ja illaksi piti tulla kotiin. Ei ollut kännyköitä, ei turvavöitä, kypäriä, pelastusliivejä jne.

Joella soudeltiin ihan omin päin veljien kanssa. Keskellä oli kova virta, joskus mentiin virran mukana monen kilometrin päähän ja sieltä kävellen kotiin. Isä kävi sitten peräkärryn kanssa hakemassa veneen kotiin. Ja tämä siis vanhempien puolesta ihan luvallista. Onget oli mukana, kalasteltiin ja uitiin, saatettiin olla koko päivä retkellä. 

Mökillä mentiin lapset keskenään marjametsään koko päiväksi. Suunta tietysti oli vanhemmilla selvillä, mutta joskus aina eksyttiinkin ja hortoiltiin muutama kilometri hukkaan, kunnes löytyi joku maamerkki, mistä osattiin suunnistaa takaisinpäin. 

Ilmakiväärillä ammuskeltiin käpylehmiä.  Mökkitiellä lapset matkusti auton peräkärryn lavalla, ihan vaan siksi kun se oli hauskaa. 

Katolta hypeltiin lumihankeen. 

Keskenään ajeltiin moottorikelkallakin useamman tunnin retkiä. Monesti siten, että tavallinen muovipulkka oli narunperässä ja yksi istui aina pulkassa. Joskus kelkka jäi kaatuessa jumiin, eikä meinattu millään saada liikkeelle. Kerran loppui bensakin, mutta isä tuli naapurin kelkalla hakemaan, kun seurasi jälkiämme.

Laivalla tosiaan sai seikkailla missä vaan, kunhan tuli tiettyyn kelloaikaan hyttiin.

Harrastusporukan kanssa kävin ulkomailla joskus "isompana" 11-15 vuotiaana ja siellä me nuoret tytöt saatiin iltakaudet seikkailla ihan oudoissa kaupungeissa 3 hengen ryhmissä.  Tukholma, Hampuri, Berliini, Tallinna, Lontoo... 

Muistan kun ajeltiin metroilla karttojen kanssa ja kyseltiin paikallisilta suuntaa johonkin. 

Ei tulisi enää nykymaailmassa kuuloonkaan.

 

Olin paljon yksin, tai veljeni (6 vuotta vanhempi minua) kanssa. Äiti oli kolmivuorotyössä ja isä reissuhommissa, eikä 90-luvulla nyt niin nuukaa ollut jos joku oli koko päivän tai illan yksin kotona. Kesällähän tuo menetteli, sekä silloin kun veli oli vielä kotona, mutta kun syksyn pimeät illat iski niin kyllä pelotti. Pidin telkkaria päällä ihan vain että on jotain ääntä talossa, mutta koskaan en tietenkään myöntänyt kenellekään että pelotti. Kavereita oli vaihtelevasti, välillä olin silmätikkuna joten toisinaan oli kyllä melko yksinäistä. Mopoikäisenä homma oli jo ihan OK, meille tuli kunnon nettiyhteys taloon ja löysin samanhenkistä väkeä IRC:n kautta... Siinähän ne illat ja yöt sitten menikin. 

Mopolla sain ajaa kymmenvuotiaasta lähtien minne halusin, ohjeet oli että "Älä jää kiinni" :D Asuimme siis ihan tavallisella omakotitaloalueella. En muista että mulla olisi enää yläasteella ollut kotiintuloaikoja, piti vain kertoa mihin aikaan aikoo saapua.

Olin myös usein mukana vanhempien terassikierroksella, se oli jotenkin siistiä kun sai aina limsaa mihin ikinä pysähdyimmekään! Kun koitti ilta, saatoin fillaroida kotiin pitkänkin matkan päästä ja vanhemmat tulivat sitten kun tulivat. Joskus valvoin siihen asti että ulko-ovi kävi, ja vasta silloin pystyin rauhoittumaan unille. 

Esimerkkejä olisi varmaan vaikka kuinka paljon, mutta nämä nyt päällimmäisenä mielessä