Hölmöin lasten paapominen, mitä olet todistanut?

Mieheni veljentyttö. Ensimmäisellä tapaamisellamme mukula hyökkää lumihangesta joulupöytään ilman kenkiä pelkässä pyjamassa. Olivat ajaneet toisesta kaupungista mutta myöhässä olivat siksi ettei lapsi halunnut laittaa kenkiä jalkaan. Sama lapsi ei halua minään aamuna laittaa kenkiä jalkaan ja koulusta on myöhässä siksi joka päivä. Lapsen isä on sitä mieltä että heillä on sellainen erioikeus että tyttö *saa* olla joka päivä myöhässä.

Tämä on vasta jäävuoren huippu.

Kun olin ensimmäistä kertaa heillä kylässä oli uudenvuoden aatto. Minä olin heille uusi, mutta tutustumisen ja rupattelun sijaan me neljä aikuista istumme hiiren hiljaa katsomassa My Little Ponya. Silloinen poikaystäväni yritti hieman kuiskaten selittää minulle jaksojen juonta sillä en puhunut hollantia. Tyttö käski olla hiljaa ja juonen selostus loppui saman tien anteeksipyyntöjen kera. Kaksi tuntia hiljaisuutta. Sitten tytön äiti sanoi jotain ja tyttö käski olla hiljaa. Äiti pyysi anteeksi ja taas oltiin kaksi tuntia hiljaa.

Tyttö ei myöskään siedä häviämistä joten jokainen peli pelataan siten että hän saa voittaa. Hän on myös isovanhempiensa ainoa lapsenlapsi joten tietysti isovanhemmat käyvät moikkaamassa joka viikko. Järkytyin kun poikaystäväni naureskellen kertoi että kerran lapsi oli huonolla päällä, ja kun ovikello soi ja oven avattua selvisi että vieraina on isovanhemmat, tyttö huusi ettei halua heitä kylään. Niinpä vanhukset käännytettiin takaisin kotiinsa.

Olen monesti järkyttynyt näistä. Toiminnan alkuperä on se että mieheni veli on syvästi traumatisoitunut siitä että häntä on lapsena käsketty tekemään asioita. Nyt oma lapsi saa kaiken, ja siis aivan kaiken. Se on monesti johtanut todella absurdeihin tilanteisiin, mutta niitä on liikaa kirjoitettavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Työpaikan ”perhepikkujouluissa” arvottiin erään työntekijän Itse tekemä piparkakkutalo paikalla olleiden lasten kesken. Työkaverin noin 4-vuotias lapsi sai kamalan pettymys-kiukkukohtauksen ikäiselleen tyypilliseen tapaan kun arpaonni ei häntä suosinut.

Sen sijaan että äitinsä olisi lohduttanut ja auttanut sietämään pettymystä hän totesi: ”Älä kulta sure. Äiti pyytää että xx (talon leipoja) tekee meille uuden ja ihan samanlaisen talon. Äiti ostaa sulle sellaisen.” Oma lapseni oli silloin vasta vauva, joten muistan miettineeni, että onko tämä toimintatapa, joka kenties itsestänikin tuntuu järkevältä sitten kun äitiyttä on kauemmin plakkarissa ja lapsi isompi. Että se siinä hetkessä vain tuntui minusta uskomattoman typerältä tavalta hoitaa vanhempana tilanne.

No nyt lapseni on jo teini, ja edelleen välillä palaa mieleen tuo curling-vanhemmuuden paraatiesimerkki. Samoin mietin onko vastaava pettymyksen kokemusten totaalinen deletointi kyseisen lapsen elämässä jatkunut aikuisuuteen asti (emme ole olleet vuosiin samassa työpaikassa) ja jos on, niin millainen nuori aikuinen tästä lapsesta on kehittynyt. Vai oliko niin, että tuo oli yksittäinen paniikkiratkaisu äidiltä eikä kuvaa laajemmin hänen kasvatusfilosofiaansa.

Mitä mielestäsi olisi pitänyt tehdä?

Tuo äiti kasvatti selviytyjän, joka ei jää rypemään pettymykseen, vaan ryhtyy heti miettimään, miten tilanteen voi ratkaista. Voit olla ongelmakeskeinen ja lohduttaa, että harmi, kun et saanut piparkakkutaloa. Tai sitten olet ratkaisukeskeskeinen ja muistutat, että sellaisen voi ostaa.

Millaisen lapsen sinä haluat kasvattaa, itsesäälissä rypevän lohdutettavan vai sellaisen, joka miettii seuraavan siirron, joka ei kuitenkaan loukkaa muita.

Suu loksahti auki vuosia sitten, kun oli joku sukukokous jossakin ja sukulaisnainen ei pelkästään antanut isojen alakouluikäisten lastensa poistua ruokapöydästä luvatta, vaan jopa kulki heidän perässään lautasen ja lusikan kanssa tunkemassa ruokaa lastensa suuhun. Älytöntä hommaa ja kyllä näkee nyt kun ovat teinejä, että mitkä on hemmottelun vaikutukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko tämä totta vai legendaa, mutta pahin paapominen lienee vanhempi, joka otti Afrikan tähdestä kaikki rosvo-kiekot pois, ettei lapselle tulisi pelatessa paha mieli.

Uskon täysillä. Yksi tuntemani kotirouva ei antanut lastensa katsoa luontodokkareita, koska heille saattaisi tulla paha mieli, jos vaikka leijona tappaa antiloopin tms.

Kaverin häissä oli tarjolla jotain possun kasleria liharuokana. Olen kasvissyöjä ja mulle tuotiin vegeversio. Samassa pöytäseurueessa oli ehkä 5-vuotias lapsi, joka ihmetteli miksi mulla on eri annos kuin muilla. Sanoin hänelle, että olen kasvissyöjä enkä syö lihaa. Hän kysyi jonkun "ai miksi" tyyppisen kysymyksen ja vastasin hänelle, että en vaan tykkää siitä ajatuksesta, että söisin jotain eläintä. Lapsi osoitti kasleria ja kysyi, että "onko tää eläintä". Sanoin että joo, se on possua. Ai POSSUA, lapsi ihmetteli silmät pyöreänä. Silloin lapsen äiti singahti kärppänä viereeni ja sihisi vihaisesti hampaidensa välistä, että he eivät ole kertoneet lapselle mistä liha tulee joten minunkaan ei pitäisi kertoa ja järkyttää lasta. 

Hassuinta, ettei lapsi edes vaikuttanut mitenkään järkyttyneeltä, vähän ihmeissään ehkä mutta tyytyväisenä söi paljastuksestani (liha=eläintä) huolimatta lautasensa tyhjäksi ja haki lisääkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko tämä totta vai legendaa, mutta pahin paapominen lienee vanhempi, joka otti Afrikan tähdestä kaikki rosvo-kiekot pois, ettei lapselle tulisi pelatessa paha mieli.

Ne vanhat rosvonapit oli minusta lapsena hurjat ja pelottavat eli hyvin voin ymmärtää niiden poiston jos jonkun lapsi niitä pelkäsi. Ei välttämättä siis siksi, ettei pettyisi vaan ettei huutokirkuisi öitä ja pissaisi sänkyyn painajaisia nähtyään.

Ei ne nyt niin pelottavia ole että huutokirkua pitäisi öisin ja sänkyyn pissata. 😬

Jos on noin herkkä niin apua! Siis Afrikan tähden rosvonappulat? Ne joissa violetti huivi kasvoilla ja hattu päässä? Vai oletko pelannut jotain ihan toista peliä?

Ei kai tuossa noista ollut kysy, vaan että lapsen ei tarvinnut pettyä kun rosvo vie kaikki rahat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ruoan pilkkominen, leipien voitelu ja maidon kaataminen 8-vuotiaalle, terveelle lapselle.

Kun äiti ei ole lähettyvillä, lapsi käyttäytyy ikäisensä tavoin. Mutta kun esim. äiti tulee hakemaan lastaan kylästä, alkaa lapsi lässyttää ja taantuu päiväkoti-ikäisen tasolle.

Mun siskoni tekee tätä miehelleen. Siis aikuistenoikeasti annostelee ruoan ja voitelee leivän. Mies on 45-vuotias arkkitehti.

Ja sisko räyhää minulle, kun minä en passaa lapsiani tarpeeksi. Hän yrittää aina kirjaimellisesti syöttää kuusivuotiastani! 

Mun äiti on tällainen. Hän kantaa isälle valmiit annokset nojatuoliin telkkarin ääreen. Isä on eläkkeellä, äiti ei. Äiti oikeasti tulee kotiin lounastauolla tekemään ruokaa isälle... Ja joo, syöttää myös 6-vuotiastani, jos hän kiukuttelee ruuasta.

Anoppi miehelleen myös, tekee leivät ja kantaa eteen ruuat. Jos mies haluaa maistaa jotain vaikka meillä kylässä niin ei anna, sivaltaa vaan tiukasti että et sinä siitä kuitenkaan tykkää. Kun mies oli vielä työelämässä niin nousi aamulla syöttämään aamupalan ja tietenkin teki voikkarit evääksi mukaan.

Jossakin blogissa näin, kuinka hammaslääkäriin viety lapsi makoili tuolissa äitinsä sylissä. Joku 10-vuotias. Eikä blogin perusteella ollut mitenkään vammainen lapsi, seuraavissa päivityksissä oltiin ihan normisti jossakin juoksutapahtumassa.

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt tule mieleen mitään tämän kummempaa, vaikka varmasti olen todistanut sellaista. Mutta ihan normaalina toimintana ilmeisesti nykyään pidetään sitä, että synttäreille tullessa tuodaan lahjat myös sankarin sisaruksille, ettei vaan tule paha mieli. Tätä harrastavat etenkin lasten isovanhemmat, mutta myös nuoremmat sukulaiset. Mielestäni sisarusten on hyvä oppia, että jokaisella on omalla vuorollaan juhlapäivä ja jokainen saa lahjoja omalla vuorollaan.

Meillä jo 30 vuotta sitten mummo toi sankarille lahjan ja sisaruksille esim. pienet karkkipussit. Muut eivät sitä tehneet, joten jo lapsena ajattelin, että se on joku mummojen juttu hemmotella lapsenlapsiaan.

Läksyjen tekeminen lapsen puolesta

Minun mielestäni paapominen ja hemmottelu on kaksi eri asiaa. On ihan ok välillä hemmotella lasta ja voidella hänelle leipä tai tehdä se jopa säännöllisesti, mutta paapomista on se että estetään lapselta normaali itsenäistymiskehitys samalla kun tehdään lapsen puolesta asioita. Paapomista ei ole se että voidellaan lapsen leipä tai annetaan vaikka nukkua vieressä. Paapomista on mielestäni se, ettei lapsen anneta kokea pettymyksiä tai häneltä ei vaadita ikätasoisia asioita, esim. 3-4v harjoittelee vielä pukemista mutta häneltä vaaditaan ettei toisia lyödä tai tönitä tai puhuta rumasti vaikka kiukuttaa. 5-vuotiaalta jo vaaditaan itsenäistä pukeutumista, mutta monia ruokailutapoja (veitsi ja haarukka) harjoitellaan jne Aina näissä tulee takapakkeja, mutta aikuinen määrää sen vaatimustason, joka on kohtuullinen lapsen yksilölliseen kehitysvaiheeseen nähden, ja siihen vähintäänkin pyritään aktiivisesti.

Itsenäistää voi myös liian varhain. Suomalaisessa kulttuurissa tämä on yleisempää kuin paapominen. Ollaan ylpeitä, kun pieni lapsi ei tarvitse syliä tai tekee itse kaiken, eikä kaipaa apua. Ei sillä että paapominenkaan tervettä olisi, ja varmasti tähän sortuvat eniten mummot, jotka kenties katuvat jotain omassa äitiydessään sitten.

Kannattaa myös muistaa, että yksi hetki on yksi hetki. Aika monella vanhemmalla on epätoivon partaalla vähintään kerran tullut uhkaus tai lahjonta suustaan. Ei se silti tarkoita että se vakituinen toimintatapa olisi. Lähinnä juurikin sosiaalisessa paineessa yritys selvitä lapsen kiukkukohtauksen aiheuttamasta häpeästä. Häpeän tunne voi olla todella voimakasta, kun oma lapsi raivoaa epäsopivasta asiasta. Minun lapset ovat jo teinejä, ja olen oppinut näkemään vanhemmat armollisemmin. Nähnyt ne omat virheet, ja kovasti itse yritän olla vieressä tuomitsematta ja kannustaa nuorempia, vaikka ne mokat näkisinkin.

Tuttavani pitää 5-vuotiasta vielä pinnasängyssä. Siis onhan hän kyllä pieni ikäisekseen, mutta ehkä kannattaisi jo vaihtaa tavalliseen sänkyyn.... lapsen puheenkehityskin on jäljessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työpaikan ”perhepikkujouluissa” arvottiin erään työntekijän Itse tekemä piparkakkutalo paikalla olleiden lasten kesken. Työkaverin noin 4-vuotias lapsi sai kamalan pettymys-kiukkukohtauksen ikäiselleen tyypilliseen tapaan kun arpaonni ei häntä suosinut.

Sen sijaan että äitinsä olisi lohduttanut ja auttanut sietämään pettymystä hän totesi: ”Älä kulta sure. Äiti pyytää että xx (talon leipoja) tekee meille uuden ja ihan samanlaisen talon. Äiti ostaa sulle sellaisen.” Oma lapseni oli silloin vasta vauva, joten muistan miettineeni, että onko tämä toimintatapa, joka kenties itsestänikin tuntuu järkevältä sitten kun äitiyttä on kauemmin plakkarissa ja lapsi isompi. Että se siinä hetkessä vain tuntui minusta uskomattoman typerältä tavalta hoitaa vanhempana tilanne.

No nyt lapseni on jo teini, ja edelleen välillä palaa mieleen tuo curling-vanhemmuuden paraatiesimerkki. Samoin mietin onko vastaava pettymyksen kokemusten totaalinen deletointi kyseisen lapsen elämässä jatkunut aikuisuuteen asti (emme ole olleet vuosiin samassa työpaikassa) ja jos on, niin millainen nuori aikuinen tästä lapsesta on kehittynyt. Vai oliko niin, että tuo oli yksittäinen paniikkiratkaisu äidiltä eikä kuvaa laajemmin hänen kasvatusfilosofiaansa.

Nyt en ihan ymmärrä. Jos sellaisen piparkakkutalon voi ostaa, niin miksi pettynyttä lasta ei saisi lohduttaa toteamalla, että näin me tehdään.

Pettymyksen sietäminen ei tarkoita sitä, että lapselle sanotaan, että ei ole mitään ratkaisua tarjolla. Pettymys on jo koettu, ei sitä ole tuossa mitätöity, on vain keksitty keino jatkaa eteenpäin. Ihan samalla tavalla luistimilla kaatuneelle lapselle annetaan "kelkka", jonka avulla pysyä pystyssä sen sijaan että lapsi kampataan heti, kun luistelu onnistuu.

Piparkakkutalon oli kivana eleenä leiponut ja rakentanut yksi työpaikan työntekijöistä perhepikkujouluun osallistuville ohjelmanumeroksi. Ihan pyyteettömästi ja maksutta. Siksi se olikin niin hämmentävää että äiti ryhtyi ”tilaamaan” tältä ihmiseltä uutta taloa maksua vastaan. Kyseessä oli toimistotyö, ei siis mikään leipomo tai ruokapaikka. Jotenkin tilannetaju oli siis myös siinä suhteessa mielestäni äidillä hukassa kun alkoi virastoihmiseltä ostelemaan leipomuksia.

Esimerkkisi pettymyksen käsittelystä ontuu. Jos tilanteessa oli toteutunut kelkka-esimerkki, olisi äiti tarjonnut lapselle jotain harmituksen ja huomion muualle vievää aktiviteettia tai asiaa. ”Oletkos jo huomannut minkälainen joulukoriste täällä toisella puolella huonetta on” -tyyppisesti. Se että huomio kiinnitetään juuri siihen pettymyksen aiheuttajaan ja tukahdutetaan harmi korvaamalla menetys lapselle on lyhytnäköistä vanhemmuutta. Entä sitten kun pettymys on niin suuri ettei vanhempi voi sitä kompensoida ja lasta ei ole yhtään siedätetty epämiellyttävien tunteiden hallintaan ja käsittelyyn?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko tämä totta vai legendaa, mutta pahin paapominen lienee vanhempi, joka otti Afrikan tähdestä kaikki rosvo-kiekot pois, ettei lapselle tulisi pelatessa paha mieli.

Uskon täysillä. Yksi tuntemani kotirouva ei antanut lastensa katsoa luontodokkareita, koska heille saattaisi tulla paha mieli, jos vaikka leijona tappaa antiloopin tms.

Kaverin häissä oli tarjolla jotain possun kasleria liharuokana. Olen kasvissyöjä ja mulle tuotiin vegeversio. Samassa pöytäseurueessa oli ehkä 5-vuotias lapsi, joka ihmetteli miksi mulla on eri annos kuin muilla. Sanoin hänelle, että olen kasvissyöjä enkä syö lihaa. Hän kysyi jonkun "ai miksi" tyyppisen kysymyksen ja vastasin hänelle, että en vaan tykkää siitä ajatuksesta, että söisin jotain eläintä. Lapsi osoitti kasleria ja kysyi, että "onko tää eläintä". Sanoin että joo, se on possua. Ai POSSUA, lapsi ihmetteli silmät pyöreänä. Silloin lapsen äiti singahti kärppänä viereeni ja sihisi vihaisesti hampaidensa välistä, että he eivät ole kertoneet lapselle mistä liha tulee joten minunkaan ei pitäisi kertoa ja järkyttää lasta. 

Hassuinta, ettei lapsi edes vaikuttanut mitenkään järkyttyneeltä, vähän ihmeissään ehkä mutta tyytyväisenä söi paljastuksestani (liha=eläintä) huolimatta lautasensa tyhjäksi ja haki lisääkin. 

Minä olen vastaavassa tilanteessa (tosin ne ei olleet häät) todennut omalle lapselle, että nirsoille aikuisille pitää tehdä eri ruuat. Kun ei ole oppinut syömään kaikkea, niin sitten juhlissakin tuodaan oma lautanen ja kaikki ajattelee, että onpa se lellivauva ja kummallinen, kun ei syödä osaa.

Vierailija kirjoitti:

Jossakin blogissa näin, kuinka hammaslääkäriin viety lapsi makoili tuolissa äitinsä sylissä. Joku 10-vuotias. Eikä blogin perusteella ollut mitenkään vammainen lapsi, seuraavissa päivityksissä oltiin ihan normisti jossakin juoksutapahtumassa.

Miksi 10-vuotias ei saisi istua sylissä? Istuvathan teinitkin toistensa sylissä ja aikuisetkin toisinaan. Läheisyys ei ole huono asia, päinvastoin. Hammaslääkäri on saattanut pelottaa lasta ja äidin läheisyys on rauhoittanut. Täysin normaalia lapselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ruoan pilkkominen, leipien voitelu ja maidon kaataminen 8-vuotiaalle, terveelle lapselle.

Kun äiti ei ole lähettyvillä, lapsi käyttäytyy ikäisensä tavoin. Mutta kun esim. äiti tulee hakemaan lastaan kylästä, alkaa lapsi lässyttää ja taantuu päiväkoti-ikäisen tasolle.

Mun siskoni tekee tätä miehelleen. Siis aikuistenoikeasti annostelee ruoan ja voitelee leivän. Mies on 45-vuotias arkkitehti.

Ja sisko räyhää minulle, kun minä en passaa lapsiani tarpeeksi. Hän yrittää aina kirjaimellisesti syöttää kuusivuotiastani! 

Hahhah, mun lähes 80v äiti tekee samaa isälleni. Isä ei ole koko ikänään päässyt voitelemaan itse leipiään, kuorimaan perunoitaan tai pesemään pyykkejään. Vallankäyttöähän se on, äiti haluaa hallita muiden ihmisten elämää. Pysyttelen itse vähän kauempana välttyäkseni samalta XD

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko tämä totta vai legendaa, mutta pahin paapominen lienee vanhempi, joka otti Afrikan tähdestä kaikki rosvo-kiekot pois, ettei lapselle tulisi pelatessa paha mieli.

Uskon täysillä. Yksi tuntemani kotirouva ei antanut lastensa katsoa luontodokkareita, koska heille saattaisi tulla paha mieli, jos vaikka leijona tappaa antiloopin tms.

Kaverin häissä oli tarjolla jotain possun kasleria liharuokana. Olen kasvissyöjä ja mulle tuotiin vegeversio. Samassa pöytäseurueessa oli ehkä 5-vuotias lapsi, joka ihmetteli miksi mulla on eri annos kuin muilla. Sanoin hänelle, että olen kasvissyöjä enkä syö lihaa. Hän kysyi jonkun "ai miksi" tyyppisen kysymyksen ja vastasin hänelle, että en vaan tykkää siitä ajatuksesta, että söisin jotain eläintä. Lapsi osoitti kasleria ja kysyi, että "onko tää eläintä". Sanoin että joo, se on possua. Ai POSSUA, lapsi ihmetteli silmät pyöreänä. Silloin lapsen äiti singahti kärppänä viereeni ja sihisi vihaisesti hampaidensa välistä, että he eivät ole kertoneet lapselle mistä liha tulee joten minunkaan ei pitäisi kertoa ja järkyttää lasta. 

Hassuinta, ettei lapsi edes vaikuttanut mitenkään järkyttyneeltä, vähän ihmeissään ehkä mutta tyytyväisenä söi paljastuksestani (liha=eläintä) huolimatta lautasensa tyhjäksi ja haki lisääkin. 

Minä olen vastaavassa tilanteessa (tosin ne ei olleet häät) todennut omalle lapselle, että nirsoille aikuisille pitää tehdä eri ruuat. Kun ei ole oppinut syömään kaikkea, niin sitten juhlissakin tuodaan oma lautanen ja kaikki ajattelee, että onpa se lellivauva ja kummallinen, kun ei syödä osaa.

Sinä oletkin persujuntti, joten tottakai keksit mahdollisimman ikävän selityksen lapsellesi, jotta hänkin oppii halveksimaan muita ihmisiä, varsinkin kasvissyöjiä.

Muistan aina, kun yli kymmenvuotiaan sukulaislapsen sukulaisäiti pilkkoi sukujuhlissa jälkikasvulleen perunat ja lihapullat 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt tule mieleen mitään tämän kummempaa, vaikka varmasti olen todistanut sellaista. Mutta ihan normaalina toimintana ilmeisesti nykyään pidetään sitä, että synttäreille tullessa tuodaan lahjat myös sankarin sisaruksille, ettei vaan tule paha mieli. Tätä harrastavat etenkin lasten isovanhemmat, mutta myös nuoremmat sukulaiset. Mielestäni sisarusten on hyvä oppia, että jokaisella on omalla vuorollaan juhlapäivä ja jokainen saa lahjoja omalla vuorollaan.

Meillä harrastettiin myös tätä lohdutuslahjojen antamista ihan hetken aikaa.:-D Lisäksi meillä oli tapana että äiti kävi ostamassa meille tilipäivinään eli joka tietty perjantai Mäkkärin lelut ja lopulta aikamoiset säkit niistä meijän kolmen lapsen (2 tyttöä ja 1 poika) leluista lopulta muodostui.:-D Lopulta suurin osa niistä leluista päätyi kirpputorin kautta lahjoituksena jonnekin venäläiseen lastenkotiin. Ollaan me toki myös tehty töitä lelujemme eteen lapsina eli ollaan jouduttu haravoimaan meijän lapsuudenkodin isoin piha-alue (ns. alapiha eli meijän talon mäen takapuolinen piha-alue joka rajautuu metsään ja pururataan) parina syksynä kolmeen pekkaan, joten ihan onneks lellipenskoja ei olla oltu luojan kiitos.

Mutta joo, omasta mielestä turhin on ehkä nää nimipäivälahjat, joita ollaan saatu isovanhemmiltamme vuosien mittaan, joita on ollut yleensä suklaalevy, villasukat tai joku 20 euron seteli. Äidin puolen mummo on jatkanut samaa perinnettä myös nyt meijän toiseksi nuorimmaisen serkun 14-vuotiaan tytön kanssa. Ja sama perinne on jatkunut viime vuosina vielä meille vanhimmillekin lapsenlapsille, vaikka oon kieltäynyt muutaman kerran niistä.

T: M26

Minusta nimipäivälahjat olisi kiva ele, sellainen muistaminen. Suklaaleyv olisi minusta kiva saada, ja 20 euron seteliä olisin arvostanut todella. No, villasukkia taas tykkään kovasti neuloa, joten sellaisia en tarvitse. Mielelläni niitä annan muille, mutta yleensä tiedustelen hyvissä ajoin etukäteen, onko tarvetta.

Juu siis on se hyvä ele ja myös itsekin oon alkanut arvostamaan villasukkia enemmän kun ikää on tullut lisää. Sitä ei vaan joskus 12-vuotiaana vielä tajunnut. Itsekin piirtelen kuntavaakunoita tilaisuuden tullen sukulaisille lahjoiksi, sillä pidän siitä puuhasta erittäin paljon ja pääsen luovuuden tilaan piirtelemällä niitä.

T: M26

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ruoan pilkkominen, leipien voitelu ja maidon kaataminen 8-vuotiaalle, terveelle lapselle.

Kun äiti ei ole lähettyvillä, lapsi käyttäytyy ikäisensä tavoin. Mutta kun esim. äiti tulee hakemaan lastaan kylästä, alkaa lapsi lässyttää ja taantuu päiväkoti-ikäisen tasolle.

Mun siskoni tekee tätä miehelleen. Siis aikuistenoikeasti annostelee ruoan ja voitelee leivän. Mies on 45-vuotias arkkitehti.

Ja sisko räyhää minulle, kun minä en passaa lapsiani tarpeeksi. Hän yrittää aina kirjaimellisesti syöttää kuusivuotiastani! 

Hahhah, mun lähes 80v äiti tekee samaa isälleni. Isä ei ole koko ikänään päässyt voitelemaan itse leipiään, kuorimaan perunoitaan tai pesemään pyykkejään. Vallankäyttöähän se on, äiti haluaa hallita muiden ihmisten elämää. Pysyttelen itse vähän kauempana välttyäkseni samalta XD

Nyt ehkä naurattaa, mutta se on surullinen näky sitten jos käy niin että se äiti dementoituu ja isä yrittää sitten epätoivoisesti huolehtia kaikesta, vaikkei ole siihen tottunut ja sen seurauksena alkaa talo ränsistyä ja asunto muuttuu likaiseksi ja ruuatkin menee eineslinjalle :( Siinä on jotakin ihan tajuttoman surumielistä, kun sivusta sitä joutuu seuraamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työpaikan ”perhepikkujouluissa” arvottiin erään työntekijän Itse tekemä piparkakkutalo paikalla olleiden lasten kesken. Työkaverin noin 4-vuotias lapsi sai kamalan pettymys-kiukkukohtauksen ikäiselleen tyypilliseen tapaan kun arpaonni ei häntä suosinut.

Sen sijaan että äitinsä olisi lohduttanut ja auttanut sietämään pettymystä hän totesi: ”Älä kulta sure. Äiti pyytää että xx (talon leipoja) tekee meille uuden ja ihan samanlaisen talon. Äiti ostaa sulle sellaisen.” Oma lapseni oli silloin vasta vauva, joten muistan miettineeni, että onko tämä toimintatapa, joka kenties itsestänikin tuntuu järkevältä sitten kun äitiyttä on kauemmin plakkarissa ja lapsi isompi. Että se siinä hetkessä vain tuntui minusta uskomattoman typerältä tavalta hoitaa vanhempana tilanne.

No nyt lapseni on jo teini, ja edelleen välillä palaa mieleen tuo curling-vanhemmuuden paraatiesimerkki. Samoin mietin onko vastaava pettymyksen kokemusten totaalinen deletointi kyseisen lapsen elämässä jatkunut aikuisuuteen asti (emme ole olleet vuosiin samassa työpaikassa) ja jos on, niin millainen nuori aikuinen tästä lapsesta on kehittynyt. Vai oliko niin, että tuo oli yksittäinen paniikkiratkaisu äidiltä eikä kuvaa laajemmin hänen kasvatusfilosofiaansa.

Nyt en ihan ymmärrä. Jos sellaisen piparkakkutalon voi ostaa, niin miksi pettynyttä lasta ei saisi lohduttaa toteamalla, että näin me tehdään.

Pettymyksen sietäminen ei tarkoita sitä, että lapselle sanotaan, että ei ole mitään ratkaisua tarjolla. Pettymys on jo koettu, ei sitä ole tuossa mitätöity, on vain keksitty keino jatkaa eteenpäin. Ihan samalla tavalla luistimilla kaatuneelle lapselle annetaan "kelkka", jonka avulla pysyä pystyssä sen sijaan että lapsi kampataan heti, kun luistelu onnistuu.

Piparkakkutalon oli kivana eleenä leiponut ja rakentanut yksi työpaikan työntekijöistä perhepikkujouluun osallistuville ohjelmanumeroksi. Ihan pyyteettömästi ja maksutta. Siksi se olikin niin hämmentävää että äiti ryhtyi ”tilaamaan” tältä ihmiseltä uutta taloa maksua vastaan. Kyseessä oli toimistotyö, ei siis mikään leipomo tai ruokapaikka. Jotenkin tilannetaju oli siis myös siinä suhteessa mielestäni äidillä hukassa kun alkoi virastoihmiseltä ostelemaan leipomuksia.

Esimerkkisi pettymyksen käsittelystä ontuu. Jos tilanteessa oli toteutunut kelkka-esimerkki, olisi äiti tarjonnut lapselle jotain harmituksen ja huomion muualle vievää aktiviteettia tai asiaa. ”Oletkos jo huomannut minkälainen joulukoriste täällä toisella puolella huonetta on” -tyyppisesti. Se että huomio kiinnitetään juuri siihen pettymyksen aiheuttajaan ja tukahdutetaan harmi korvaamalla menetys lapselle on lyhytnäköistä vanhemmuutta. Entä sitten kun pettymys on niin suuri ettei vanhempi voi sitä kompensoida ja lasta ei ole yhtään siedätetty epämiellyttävien tunteiden hallintaan ja käsittelyyn?

Tai sitten äiti tunsi sen leipojan ja tiesi, että hän tekee piparkakkutaloja mielellään! Usein ihmiset puhuvat keskenään myös harrastuksistaan, joten jos jo on kolmena vuonna työkaverilta piparkakkutalon tilannut, niin miksi ei tekisi niin tänäkin vuonna.

Sinä sotket nyt pettymyksen ja menetyksen toisiinsa. Jos koira repii lapsesi lempipaidan palasiksi, niin sinäkö osoitat lamppua todeten, että eikö olekin ihana valaisin ja asia on sitten siinä? Koska lapselle ei pidä kompensoida pettymystä.

Lasta nimenomaan siedätetään epämiellyttävien tunteiden hallintaan ja ratkaisemiseen opettamalla, että siihen tunteeseen ei ole tarkoitus jäädä vellomaan, kuten sinä omaa lastasi opetat. Ei ihme, että nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät, jos pettymyksestä ei edes yritetä päästä, vaan vanhemmat nimenomaan opettavat, että pettymyksen tunteeseen pitää jäädä vellomaan.