Miksi avoliitossa oleville ajetaan samoja etuja ja velvollisuuksia kuin avioliitossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avoliitto ilman taloudellisia sitoumuksia pitää säilyttää, sillä eivät kaikki halua jakaa omaisuuttaan avopuolison kanssa. Jos vaikka kypsällä iällä muutetaan yhteen ja molemmilla on jo lapsia, avopuolisot voivat haluta jättää kuolemantapauksessa omaisuutensa omille lapsilleen eikä sille avopuolisolle.

Käsittääkseni avoliitossa ei voi kuitenkaan juridisesti tehdä avioehtosopimusta, jossa kumpikin pitäisi eron tai kuoleman tapauksessa oman omaisuutensa vai voiko? Onko ainoa mahdollisuus näillä pareilla siis olla muuttamatta yhteen? Heikentää kyllä näiden parien asemaa.

Avopuoliso perii vain testamentilla,  joten lapsille se omaisuus menee ellet erikseen testamenttia lakiosan ulkopuolisesta osasta perintöä tee.

Avioehdossa ei olisi mitään järkeä koska ei avopuolisoiden välillä tehdä ositusta jonka ulkopuolelle avioehdolla voisi omaisuutta sulkea. Eli kumpikin pitää muutenkin oman omaisuutensa.

Jos avioliiton juridisia sopimuksia aletaan soveltaa myös avoliittoihin, niin silloinhan avoliitossa myös tehtäsiin eron tai kuoleman jälkeen ositus. Siitähän tässä käsittääkseni on kysymys, että myös avoliitossa halutaan, että toisen omaisuuteen olisi "avo-oikeus" eli omaisuus jaettaisiin avoliiton päättyessä - joko eroon tai kuolemaan. 

Minusta on vähän jännä, että itketään, kun eri sukupuolta olevat kämppikset katsotaan avopariksi ja toisaalla itketään kun avoparilla ei ole samoja oikeuksia kuin avioparilla. Eli tässä jatkumossa ollaanko kohta siinä tilanteessa, että jos muutat eri sukupuolta olevan kanssa kämppikseksi, sinun täytyy tehdä samalla myös avioehto, jotta ei tarvitse ruveta jakamaan omaisuutta (joka voi tulla yllättäenkin esim perintönä) jossain vaiheessa?

Ymmärrän siis täysin kuinka kohtuutonta voi olla, että eri sukupuolta olevien oletetaan heti olevan avopari. Sitä en tässä vähättele, yritän vaan osoittaa, miten paljon vakavammaksi tämä uudistus muuttaisi heidänkin asiansa. Samoin ihan jokaisen, joka päättää muuttaa puolisonsa kanssa yhteen. Mielestäni ihmisillä pitää olla mahdollisuus katsoa ja kokeilla yhdessäoloa ilman, että samalla tulee sitoutuneeksi avioliiton kaltaiseen taloudelliseen sopimukseen. Enkä ymmärrä, miksei vaan voi avioitua jos avioliiton tuomat edut haluaa. Ei ole pakko pitää kirkkohäitä tai mennä lähellekään kirkkoa tai pappia tai pitää juhlia tai edes kertoa yhdellekään sukulaiselle jos ei halua. Mutta kun kaikki pitäisi saada tarjottimella, kun kerta muutkin saa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avio -ja avoliitossa sitoutumisen aste on erilainen. Tunnetta voi löytyä yhtä paljon molemmista, mutta avioliitto on julkinen ja Jumalan edessä annettu lupaus rakastaa toista. Sitoutuminen kantaa paremmin avioliitossa, sillä se on ennen kaikkea tahdon ja omistautumisen asia. Sen solmimisen hetkellä pyydetty Jumalan siunaus ei jää sanahelinäksi. Näin Isä on liitossa varmasti läsnä.

Avoliittohan on kuin lähtisi ajamaan autoa ilman turvavöitä tai soutamaan ilman pelastusliivejä. Yleisesti ottaen parisuhde on aina matka, jolle kannattaa ottaa kaikki mahdolliset turvavälineet mukaan. 

Avoliiton vaarana on sen hauraus ja toisesta eroaminen on liiankin helppoa. Toiselle lupaudutaan molemmissa, mutta hengen liittoon ei pyydetä siunausta. Avioliitossa ylä- ja alamäet on tarkoitettu kestettäviksi. Jos sen jostain syystä haluaa purkaa, on purkaminen työläämpää.

Ei vihkikaavassa luvata rakastaa toista!

Vihkikaavassa kysytään "Tahdotko..."

Tahtominen on aktiivista. Se ei ole siis sellaista, että "mä haluan tämän". Tahtominen tarkoittaa, että olet valmis tekemään suhteen eteen myös töitä, etkä lopeta sitä heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessasi.

Mutta noudattavatko ihmiset tätä yleisesti kuitenkaan? Eroista päätellen sillä ei ole lopulta mitään väliä.

Itse pitkään avoliitoissa (10 ja 6- vuotta) oleena olen tahtonut ja tämä on näkynyt myös konkreettisesti. Monista vastoinkäymisistä ja myötämäistä on selvitty. Olen konkreettisesti ollut suhteissa pidempään kuin toisten avioliitot ovat kestäneet. Suhteet tulevat joskus tiensä päähän, niin avioliitotkin. En pidä itseäni poikkeuksena, kestää minkä kestää. En voi tietää tulevaisuudestani, enkä etenkään sen toisen elämästä.

Silloin merkitystä on sillä, valitaanko olla yhdessä kun tätä ei keinotekoisesti tue "koko paketti" tai instituutio. Mielummin olen antamatta lupauksia joita en 100% voi pitää. Mielummin se, kuin lupaus jolla voi pyyhkiä pehvaa. Ja sitten uusi lupaus jolle käy samoin. Useinhan ihmiset naivat useampaan kertaan vielä. Aika tyhjältä tuntuu itselleni. Mikä on sen merkitys? Miltä tuntuu, kun on muiden edessä julistanut asiaa (kun tätä pidetään sitoutumisen merkkinä eritoten) ja sitten ei, se ei toteudukaan.

Tätähän se maailmassa on, teot ja puheet eivät kohtaa, tärkeintä että asiat näyttävät joltain; ehkä voi siinä itseäänkin huijata samalla jonkin aikaa. Eronnut-statuksen omaavat ovat todistetusti tehneet arviointivirheen, joko itsensä tai kumppaninsa kohdalla. Tai sitten eivät ole yrittäneet tarpeeksi. Joka tapauksessa, feilattu on. Missä se sitoutuminen? Minne se katosi? Mitä on luvattu ja miksi? Ja suurimpana ihmettelyn aiheena, miten voi luvata vielä toistamiseen, jos ei ensimmäinenkään lupaus ole pitänyt? Eka kerta vielä menee ymmärtämättömyyden piikkiin, että joo tää sitoutuminen ei ollutkaan mun juttu kun tulee vaikeeta.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on vähän jännä, että itketään, kun eri sukupuolta olevat kämppikset katsotaan avopariksi ja toisaalla itketään kun avoparilla ei ole samoja oikeuksia kuin avioparilla. Eli tässä jatkumossa ollaanko kohta siinä tilanteessa, että jos muutat eri sukupuolta olevan kanssa kämppikseksi, sinun täytyy tehdä samalla myös avioehto, jotta ei tarvitse ruveta jakamaan omaisuutta (joka voi tulla yllättäenkin esim perintönä) jossain vaiheessa?

Ymmärrän siis täysin kuinka kohtuutonta voi olla, että eri sukupuolta olevien oletetaan heti olevan avopari. Sitä en tässä vähättele, yritän vaan osoittaa, miten paljon vakavammaksi tämä uudistus muuttaisi heidänkin asiansa. Samoin ihan jokaisen, joka päättää muuttaa puolisonsa kanssa yhteen. Mielestäni ihmisillä pitää olla mahdollisuus katsoa ja kokeilla yhdessäoloa ilman, että samalla tulee sitoutuneeksi avioliiton kaltaiseen taloudelliseen sopimukseen. Enkä ymmärrä, miksei vaan voi avioitua jos avioliiton tuomat edut haluaa. Ei ole pakko pitää kirkkohäitä tai mennä lähellekään kirkkoa tai pappia tai pitää juhlia tai edes kertoa yhdellekään sukulaiselle jos ei halua. Mutta kun kaikki pitäisi saada tarjottimella, kun kerta muutkin saa. 

Sitä kutsutaan seurusteluksi, kun katsotaan ja kokeillaan yhdessäoloa. Miksi ihmisillä on niin julmettu kiire saman katon alle jo seurusteluvaiheessa? Eikö sinne ehdi vasta sitten, kun tietää haluavansa jakaa tulevaisuuden yhdessä?

Eikä avoliitossa tarvita avioehtoa, koska molemmilla on oma omaisuutensa. Tasoitus tai mikä se nyt onkin koskee vain ihan äärimmäisiä tapauksia, joissa toinen on toisen kustannuksella kartuttanut omaa omaisuuttaan. Ilman tietoa tarkemmista tilastoista uskaltaisin väittää, että yli 90% avopareista ei joudu sitä edes murehtimaan.

Ainoa ongelma ovat Kelan tuet. Yhtäältä niiden pitäisi mielestäni olla yksilöllisiä eli ei riippuvaisia asuinkumppanin tuloista silloin, kun ei olla naimisissa. Toisaalta on ihan selvää, että asumiskulut pienenevät reilusti kun kaksi yksinasuvaa muuttaa saman katon alle, mikä taas puolustaa sitä, että tuetkin voivat pienentyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on vähän jännä, että itketään, kun eri sukupuolta olevat kämppikset katsotaan avopariksi ja toisaalla itketään kun avoparilla ei ole samoja oikeuksia kuin avioparilla. Eli tässä jatkumossa ollaanko kohta siinä tilanteessa, että jos muutat eri sukupuolta olevan kanssa kämppikseksi, sinun täytyy tehdä samalla myös avioehto, jotta ei tarvitse ruveta jakamaan omaisuutta (joka voi tulla yllättäenkin esim perintönä) jossain vaiheessa?

Ymmärrän siis täysin kuinka kohtuutonta voi olla, että eri sukupuolta olevien oletetaan heti olevan avopari. Sitä en tässä vähättele, yritän vaan osoittaa, miten paljon vakavammaksi tämä uudistus muuttaisi heidänkin asiansa. Samoin ihan jokaisen, joka päättää muuttaa puolisonsa kanssa yhteen. Mielestäni ihmisillä pitää olla mahdollisuus katsoa ja kokeilla yhdessäoloa ilman, että samalla tulee sitoutuneeksi avioliiton kaltaiseen taloudelliseen sopimukseen. Enkä ymmärrä, miksei vaan voi avioitua jos avioliiton tuomat edut haluaa. Ei ole pakko pitää kirkkohäitä tai mennä lähellekään kirkkoa tai pappia tai pitää juhlia tai edes kertoa yhdellekään sukulaiselle jos ei halua. Mutta kun kaikki pitäisi saada tarjottimella, kun kerta muutkin saa. 

Sitä kutsutaan seurusteluksi, kun katsotaan ja kokeillaan yhdessäoloa. Miksi ihmisillä on niin julmettu kiire saman katon alle jo seurusteluvaiheessa? Eikö sinne ehdi vasta sitten, kun tietää haluavansa jakaa tulevaisuuden yhdessä?

Eikä avoliitossa tarvita avioehtoa, koska molemmilla on oma omaisuutensa. Tasoitus tai mikä se nyt onkin koskee vain ihan äärimmäisiä tapauksia, joissa toinen on toisen kustannuksella kartuttanut omaa omaisuuttaan. Ilman tietoa tarkemmista tilastoista uskaltaisin väittää, että yli 90% avopareista ei joudu sitä edes murehtimaan.

Ainoa ongelma ovat Kelan tuet. Yhtäältä niiden pitäisi mielestäni olla yksilöllisiä eli ei riippuvaisia asuinkumppanin tuloista silloin, kun ei olla naimisissa. Toisaalta on ihan selvää, että asumiskulut pienenevät reilusti kun kaksi yksinasuvaa muuttaa saman katon alle, mikä taas puolustaa sitä, että tuetkin voivat pienentyä.

Tavallaan vastasit alempana omaan kysymykseesi. Se julmettu kiire saman katon alle on, kun ei ole varaa asua yksinkään. Etenkin jos tienaa juuri ja juuri sen verran ettei olisi noihin tukiin oikeutettu muutenkaan. Asuminen on todella kallista. Tästä syystä olen muuttamassa seurustelukumppanin kanssa yhteen jo pian. Jos olisimme varakkaita, tuskin tekisimme niin vielä tai välttämättä koskaan. Keskustelimme asian niin että kokeillaan yhteisasumista nyt ainakin puoli vuotta, jotta molemmat ovat säästäneet ainakin jonkin verran rahaa, ja katsotaan sitten jatkoa.

Kunpa olisin tiennyt ennen naimisiin menoa, että siviilisäätyni tulisi eron jälkeen olemaan ikuisesti "eronnut". En olisi mennyt naimisiin vana jatkanut avoliittoa, josta saa erota ihan vapaasti ilman että yhteiskunta puuttuu tällä tavalla siihen. Kuvottaa tulla ikuisesti määritellyksi jonkun asian kautta joka ei toiminutkaan. Ei se nyt usein iske vasten kasvoja mutta aina välillä joidenkin lainahakemusten yms yhteydessä.

En kyllä ymmärrä ketä tuo muinaisjäänne palvelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoiselta tuntuu, mikä siinä avioliitossa niin kammoksuttaa? Sitoutumiskammoa vai mitä?

Suhde on jo alunperin huonolla perustuksella, jos pelkää naimisiin menoa ja sitoutumista yhteiseen elämään.

Minua oikeastaan kammoksuttaa avioliitossa lähinnä sen tietynlainen perinteinen normatiivisuus - sitä pidettiin, ja monet pitävät edelleen, sitä yhdessäolon normina. Monelle se on myös moraalikysymys. Itse olen myös aina kokenut vastenmielisenä sen, että omalle suhteelle ja yhdessäololle pitäisi saada yhteisön tai yhteiskunnan "vahvistus". En ole kokenut itse tarvitsevani tällaista. Lähinnä ehkä näiden syiden vuoksi en itse ole koskaan kokenut, että avioliitto olisi minulle omannäköinen tapa olla yhdessä rakastamani ihmisen kanssa. Sitoutumisen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Minulle avioliitto ei ole sitoutumisen synonyymi.

Itse asiassa juuri tuo, että sinäkin viestissäsi pidät avioliittona ainoana sitoutumisen muotona, on juuri niitä syitä, joiden vuoksi itse tunnen vastenmielisyyttä avioliittoinstituutiota kohtaan. Minusta tuollainen ajattelu on vaan niin yksinkertaista, mustavalkoista ja laiskaa ajattelua. Ja koska avioliittoinstituution ympärillä tuntuu sellaista niin paljon olevan, ei se oikein tunnu omalta jutulta. Kaipa on sitten niin, että saan iloa ja tyydytystä siitä, että voin sitoutua toiseen ihmiseen ilman avioliittoa.

Pitkät plörinät sait aikaan asiasta, jonka olisit voinut kiteyttää yhteen ainoaan lauseeseen.

Kertoo siitä, että sinulla on tarve selittää kovasti.  Uskotaan ilman selityksiäsikin.

Ne pitää avioliittoa vanhan aikaisena ja ei-feministisenä. Silti halutaan se mutta vaan eri nimikkeellä 😅🤦‍♀️

Vierailija kirjoitti:

Kunpa olisin tiennyt ennen naimisiin menoa, että siviilisäätyni tulisi eron jälkeen olemaan ikuisesti "eronnut". En olisi mennyt naimisiin vana jatkanut avoliittoa, josta saa erota ihan vapaasti ilman että yhteiskunta puuttuu tällä tavalla siihen. Kuvottaa tulla ikuisesti määritellyksi jonkun asian kautta joka ei toiminutkaan. Ei se nyt usein iske vasten kasvoja mutta aina välillä joidenkin lainahakemusten yms yhteydessä.

En kyllä ymmärrä ketä tuo muinaisjäänne palvelee.

Mikä sitten olisit avoliitosta eronneena?   Jos olet nainen, niin sitten ilmeisesti nimityksesi olisi vanhapiika.  Muinaisjäänne se on sekin, mutta ihan osuva.

Vierailija kirjoitti:

Ap voisi vähän tarkentaa mistä eduista tarkalleen puhuu?

Leskeneläke kai tässä on viimeaikoina ollut muutoksen alla, ja minusta on erittäin hyvä että edusta ollaan tekemässä määräaikaista ja myös avoliittoja koskevaa. Vielä parempi olisi ollut jos koko leskeneläke olisi poistettu ja jätetty vain perhe-eläke mahdollisille lapsille.

Siinä vaiheessa kun se leskeys kaatuu niskaan ja pitää selvitä lapsiarjesta yksin, se leskeneläke on taivaan lahja.

t. leski

Meillä ei asumiskulut pienentyneet. Tilaa tarvitaan enemmän, kumpikin omat työhuoneet/ makkarit nukkumis rauhaan erilaisten elämänrytmien takia. Varakkaampi puolisoni halusi maksaa enemmän kalliimmasta alueesta ja asumismuodosta. Itselläni ei olisi ollut varaa pienempituloisena. Korona aikana on ollut todella hyvä että on tilaa ja saa oma rauhaa. Itse haluan katsella telkkaria sängystä ennen nukkumaan menoa eikä se onnistuisi yhteisessä makuuhuoneessa. Sitten jos haluan aikaisin nukkumaan niin ei onnistuisi puolison valvoessa myöhempään. Ennemmin isommat asumiskulut kuin joku liian pieni asunto jossa hermot kiristyisi. 

Avopuolisoja koskevat samat velvoitteet, kuin avioliitossa olevia. Soisin heidän tästä liitosta samalla tavoin hyötyvän, kuin avioliitossa olevat - tosin en tiedä mistä eduista tässä ketjussa on kyse. Kolme sivua luin ja se ei tullut vastaan.

Avoliitossa toisen tulot otetaan huomioon asumistukiasioissa ja esimerkiksi kansaneläkkeessä. Saisin itse vajaan satasen vähemmän kansaneläkettä, jos asuisin avomieheni kanssa yhdessä. Siis, jos olisin kirjoilla samassa taloudessa. Myös hulppea vajaan 20 eken asumistukeni häipyisi. Epäkohtia, joihin voi vain yksilö omilla toimillaan vaikuttaa, kuten myös parhaani mukaan teen, nyt ja vastaisuudessa.

Ei oo tada-arvoista että homot voivat rekisteröidä liittonsa ja mennä naimisiin kirkossa, mutta heterot eivät voi rekisteröidä suhdettaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei tarvitse noita mainitsemiasi juridisia etuja, niin miksi sinusta ei voi sitoutua toiseen ilman avioliittoa?

Esim. jos ei aio adoptoida, ei halua yhteistä sukunimeä, ei halua perintöoikeutta (tai ei vaikka ole mitään perittävää), ei koe isyydentunnustamista neuvolassa raskausaikana ongelmaksi, jne. Mikä siinä tapauksessa on ongelma siinä, jos pariskunta haluaa elää yhdessä ilman avioliittoa? 

Ei avioliitto pakota yhteiseen sukunimeen. 

Mielestäni avioliitto pitäisi olla ikuinen ja eron saa vain paavin luvalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei tarvitse noita mainitsemiasi juridisia etuja, niin miksi sinusta ei voi sitoutua toiseen ilman avioliittoa?

Esim. jos ei aio adoptoida, ei halua yhteistä sukunimeä, ei halua perintöoikeutta (tai ei vaikka ole mitään perittävää), ei koe isyydentunnustamista neuvolassa raskausaikana ongelmaksi, jne. Mikä siinä tapauksessa on ongelma siinä, jos pariskunta haluaa elää yhdessä ilman avioliittoa? 

Ei avioliitto pakota yhteiseen sukunimeen. 

Avoliitto vaatii yhdessäasumista.  Jos nimittäin haluaa siihen joissakin asioissa virallisesti vedota, on asuttava yhdessä oikeasti.  Ja jos haluaa oikeuden leskeneläkkeeseen, on oltava asunut yhdessä vähintään viisi vuotta kuoleman kohdatessa ja on oltava yhteinen lapsi, eikös ne näin sitä esitä.  Kaiketi sillä pyritään osoittamaan, että kyseessä on pariskunta, joka elää ns. avioliitonomaista elämää, eli on tosiaan parisuhde, eikä vain mikään kaverisuhde.  Muutenhan sitä voisi väittää asuneensa avoliitossa vaikka naapurin Kallen kanssa, kun Kalle on kuollut ja häneltä jäämässä hyvä perintö.

Avioliitossa ei tarvitse asua yhdessä. Tiedän pariskuntia, jota ovat edelleen aviossa, mutta asuvat erillään, jotkut jo vuosia.  

Avioparilla ei tarvitse olla yhteistä lasta.  Jos toinen kuolee, leski perii kaiken ja saa vielä sen leskeneläkkeenkin.

On tässä kuitenkin vaarana se, että oikeuslaitosta alkaa kuormittaa juuri tällaiset kiistat siitä, onko todella joku pari asunut yhdessä vai ei, vaikka heillä olisi se yhteinen lapsikin.  Entä jos on ollut sellainen on/off -suhde, jossa asutaan hetken yhdessä ja muutetaan kuitenkin erilleen, kun ei natsaa hyvin ja taas muutetaan yhteen ja siitä taas erikseen jne.  Onko kyseessä avoliitto vai vain hatara seurustelusuhde? 

Avioliitto kun on juridisesti helppo todentaa.   Se joko on tai ei ole.  Välimuotoja ei ole, huolimatta tippaakaan siitä, miten se yhteiselämä rakentuu, asutaanko yhdessä ja ollaanko oikeasti suhteessa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa olisin tiennyt ennen naimisiin menoa, että siviilisäätyni tulisi eron jälkeen olemaan ikuisesti "eronnut". En olisi mennyt naimisiin vana jatkanut avoliittoa, josta saa erota ihan vapaasti ilman että yhteiskunta puuttuu tällä tavalla siihen. Kuvottaa tulla ikuisesti määritellyksi jonkun asian kautta joka ei toiminutkaan. Ei se nyt usein iske vasten kasvoja mutta aina välillä joidenkin lainahakemusten yms yhteydessä.

En kyllä ymmärrä ketä tuo muinaisjäänne palvelee.

Mikä sitten olisit avoliitosta eronneena?   Jos olet nainen, niin sitten ilmeisesti nimityksesi olisi vanhapiika.  Muinaisjäänne se on sekin, mutta ihan osuva.

Pölhö. Olisin se sama "naimaton" kuin jo syntyessäni. Olisin sitä hamaan hautaan asti vaikka olisin asunut kymmenessä avoliitossa. Mieluummin niin kuin tuo järkyttävä "eronnut". Mutta ei voi enää mitään.

Juu, esim. leskeneläke kuuluu mielestäni vain avioleskelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avio -ja avoliitossa sitoutumisen aste on erilainen. Tunnetta voi löytyä yhtä paljon molemmista, mutta avioliitto on julkinen ja Jumalan edessä annettu lupaus rakastaa toista. Sitoutuminen kantaa paremmin avioliitossa, sillä se on ennen kaikkea tahdon ja omistautumisen asia. Sen solmimisen hetkellä pyydetty Jumalan siunaus ei jää sanahelinäksi. Näin Isä on liitossa varmasti läsnä.

Avoliittohan on kuin lähtisi ajamaan autoa ilman turvavöitä tai soutamaan ilman pelastusliivejä. Yleisesti ottaen parisuhde on aina matka, jolle kannattaa ottaa kaikki mahdolliset turvavälineet mukaan. 

Avoliiton vaarana on sen hauraus ja toisesta eroaminen on liiankin helppoa. Toiselle lupaudutaan molemmissa, mutta hengen liittoon ei pyydetä siunausta. Avioliitossa ylä- ja alamäet on tarkoitettu kestettäviksi. Jos sen jostain syystä haluaa purkaa, on purkaminen työläämpää.

Ei vihkikaavassa luvata rakastaa toista!

Vihkikaavassa kysytään "Tahdotko..."

Tahtominen on aktiivista. Se ei ole siis sellaista, että "mä haluan tämän". Tahtominen tarkoittaa, että olet valmis tekemään suhteen eteen myös töitä, etkä lopeta sitä heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessasi.

Mitä täällä taas jankutetaan tuosta vihkikaavasta? Uskotteko todella, että vihkikaavan vuoksi ihmiset ovat jotenkin motivoituneempia ja sitoutuneempia? En itse käsitä tällaista ajattelua ollenkaan. Kyllähän ihmissuhteen yleensä ja etenkin PARISUHTEEN pitäisi perustua hiukan syvällisempään, psykologisempaan ja enemmän kahdenväliseen asiaan kuin johonkin vihkikaavan toistamiseen. Ja miksi tuo vihkikaavan toistaminen ei sitten muuta esimerkiksi lumeavioliittoa aidoksi? Joku siis kuitenkin voi "sanoa tahdon" tarkoittamatta sitä, eikö? Ajatteletteko, että halua tai tahto olla yhdessä on jotenkin vahvempi siksi, että on lausuttu ääneen jonkun muun kirjoittama vihkikaava - että ilman tuota seremoniaa on väistämätöntä, että ei olla niin sitoutuneita?

 

Käsittämätöntä ajattelua.

Se, minkälaisen ja kuinka monennen vastoinkäymisen kohdatessaan ihminen luovuttaa ja haluaa lopettaa suhteen, on tietenkin yksilöllistä. En myöskään näe jarkevänä tuollaista ajattelua, että "vastoinkäymiset pitää kestää ja ei saa ensimmäisestä luovuttaa". Sehän riippuu ihan vastoinkäymisestä. Jos kyseessä on työttömyys, sairaus tai se, että kumppani on pikkujouluissa flirttaillut kollegalleen, pitäisin noita sellaisina ongelmina, joiden kanssa voi kyllä selviytyä yhdessä. Mutta jos ensimmäinen vastoinkäyminen olisikin se, että kumppani lyö riidan päätteeksi tai alkaa kontrolloida vaikka sitä, kuinka usein toinen saa tavata sukulaisiaan, pitäisin suotavana mieluummin luovuttaa siihen vastoinkäymiseen kun alkaa sankarillisesti "kestää" ja "sietää" avioliittoinstituution pyhyyden vuoksi. Toivon, että ette opeta lapsilleni tuollaista haitallista ajattelua, että avioliitossa pitää vaan jaksaa ongelmia ja vastoinkäymisiä, koska se voi johtaa siihen, että edes oikeasti vaarallisten vastoinkäymisten edessä ei sitten voi lähteä, kun se olisi "luovuttamista".

 

Ottamatta kantaa siihen, kumpi on parempi tapa elää, mietin että olisi järkevää olla juridiselta näkökannalta kaksi selkeästi toisistaan eroavaa yhteiselon muotoa, jotta ihmiset voisivat aidosti valita, mitä haluavat esim. omaisuuden osituksen ym. suhteen. Jos molemmat liitot ovat käytännössä sama asia, kummallakaan ei ole mitään merkitystä.