Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Maalla keskellä ei mitään asuminen oli ankeaa ja sitä en halua omille lapsilleni. Oli kamalaa kun ei ikinä päässyt mihinkään eikä ketään asunut lähellä. Olin todella kade yläasteellakin niille, jotka asuivat taajamassa ja pystyivät tekemään helposti kaikkea kivaa. Itse lähdin aina koulun jälkeen bussilla 30km:n päähän pimeyteen kökkimään kotiin kirjojen pariin.

Minua ei tuettu harrastuksessa. Vanhempien mielestä tyttöjen ja naisten urheilu ei ollut niin tärkeää. Sain käydä kerran viikossa jumpassa ja tykkäsin siitä hirmu paljon. Minua pyydettiin kilpailuryhmään, johon olisin todella halunnut mukaan, mutta vanhempani olivat sitä mieltä, että tämä kerran viikossa harrastaminen riittää varsin hyvin enkä saanut mennä kilpailuryhmään.

Veljeni saivat kuitenkin pelata jääkiekkoa joukkueessa monta kertaa viikossa.

Vieläkö joku aikuisena syö kaurapuuroa tai vispipuuroa? En ole kumpaakaan koskenut sen jälkeen, kun muutin omilleni yli 20 vuotta sitten.

No ei oikeastaan tule muuta mieleen kuin kesäisillä automatkoilla evästauot niillä tienvarren levähdysalueilla. Syötiin eväitä sellaisilla penkki+pöytä-ryhmillä mitä niillä levähdysalueilla oli. Emme omistaneet kylmälaukkua mutta evääksi oli silti laitettu esim. maitoa ja lauantaimakkaraa, jotka oli sitten autonlämpimiä. En osannut kyykkypissata ja joskus 7-vuotiaana kun minun jo odotettiin osaavan se eikä äiti enää tullut auttamaan puskaan, kastelinkin sitten housuni kun en osannut sitä niksiä että miten housunsa ja jalkansa pitää asetella ettei pissa osu niihin. Ennen tuota ikää äiti muistaakseni jotenkin auttoi minua kyykkypissan kanssa tienvarsitauoilla. Ei noista kuitenkaan mitkään huonot muistot ole jäänyt mutta näin aikuisena en koe mitään tarvetta syödä lämmintä lauantaimakkaraa valtatien varrella. Olimme lääkäriperhe joten tämäntyyppinen reissaaminen ei ymmärtääkseni ollut mikään taloudellinen pakkoratkaisu.

Minulla on kaksosveli ja äitini suosi häntä - olin itse aina syypää kaikkeen - ja ehkä sitten olinkin. Mutta äidilläni ei ollut helppo elämä, sillä isäni jäi sairauseläkkeelle, kun olin 10 v, MS-sairauden vuoksi. Äitini kyynistyi, kun oli niin rankkaa - ja itsekin olen aikuisena kyynistynyt. Lapsuus oli silti ihan hyvä, nämä 3 asiaa tulivat nyt mieleen ja olen yrittänyt vältää niitä omien lapsieni kanssa:



- Jouluna äiti oli aivan hirveän stressaantunut kaikista valmisteluista ja kaikki hikoilimme saunan jälkeen joulupöydän ääressä - oli pakko yrittää syödä, vaikka joulupukin tulo jännitti.

---- ex-avioliitossasani vietimme joulut aina ulkomailla, Aasian lämmössä



- Äiti nalkutti koko ajan kaikesta - sotkemisesta ym. ja kodin ilmapiiri oli kireä varsinkin teini-iässä

---- kahden teini-ikäisen äitinä olen lähes kokonaan lopettanut nalkuttamisen - sotkevat kumminkin



- Lapsena olin tosi nirso syömään ja jouduin istumaan tunnin jonkun hirveän läskisoosin äärellä, kunnes lopulta sain nousta pöydästä. Ymmärrän tämän, vanhemmat olivat tosi pienituloisia, emme koskaan matkustaneet missään, toki meillä oli halpa kuivan maan kesämökki, jossa vietimme kaikki kesät. PK-seudulla siis asuttiin.

Vierailija kirjoitti:

No ei oikeastaan tule muuta mieleen kuin kesäisillä automatkoilla evästauot niillä tienvarren levähdysalueilla. Syötiin eväitä sellaisilla penkki+pöytä-ryhmillä mitä niillä levähdysalueilla oli. Emme omistaneet kylmälaukkua mutta evääksi oli silti laitettu esim. maitoa ja lauantaimakkaraa, jotka oli sitten autonlämpimiä. En osannut kyykkypissata ja joskus 7-vuotiaana kun minun jo odotettiin osaavan se eikä äiti enää tullut auttamaan puskaan, kastelinkin sitten housuni kun en osannut sitä niksiä että miten housunsa ja jalkansa pitää asetella ettei pissa osu niihin. Ennen tuota ikää äiti muistaakseni jotenkin auttoi minua kyykkypissan kanssa tienvarsitauoilla. Ei noista kuitenkaan mitkään huonot muistot ole jäänyt mutta näin aikuisena en koe mitään tarvetta syödä lämmintä lauantaimakkaraa valtatien varrella. Olimme lääkäriperhe joten tämäntyyppinen reissaaminen ei ymmärtääkseni ollut mikään taloudellinen pakkoratkaisu.

Tämä. Se kauhea nuukailu. Kesälomareissulla ei ollut koskaan varaa käydä vaikka pizzalla. Laitettiin ruokaa pysähdyspaikoilla. Ja syötiin jotain eväsleipiä.

Lista olisi loputon ja väkivallalla, häpeällä ja pelolla kasvatettu mutta yksi kevyemmistä aiheista on hygienian taso. Perheemme ei mielestäni ollut edes pihi? 

Me neljä lasta jaoimme niin pyyhkeet kuin hammasharjat. En edes ymmärtänyt sen olevan kuvottavaa kunnes tuli ohimennen mainittua jossain keskustelussa. Tavallinen hammasharja ei olisi maksanut tuskin edes euroakaan?

Sähköhammasharja olikin luksusta jonka ostin itselleni vasta aikuisiällä ja pyyhkeitä on liiaksikin kaapeissa...

Tavaran kerääminen on muodostunut ongelmaksi koska lapsena minulla ei koskaa ollut mitään omaa. En muista, että koskaan olisi kysytty mitä minä tahdon. Sisaruksilta sain käytettynä kaiken, niin vaatteet, pelit ja lelut ja niistä piti olla kiitollinen.

Sen verran traumaattinen lapsuus kuitenkin oli että lapsia en hankkinut lainkaan. Pelkään jo mielikuvituksen tasolla miten julma ja kamala vanhempi voisin olla lapselleni.

En ole koskaan lyönyt muita mutta silti se on ensimmäinen ajatukseni jos riita puhkeaa, minkä tahansa riidan aikana pelkään että se päättyy itkuun, haavoihin tai pahimmillaan ku olemaan.

Kuinka monet kerrat lapsena itkin päästämättä ääntäkään (itkiessä ei saanut pitää melua tai no, ei saanut itkeä lainkaan) kun pelkäsin niin paljon. Vieläkään en osaa itkeä ja jos itken, se on yksin ja hiljaa. Edes terapiassa en antanut itselle lupaa itkeä.

Kaikkien ei pitäisi lisääntyä. Omat vanhempani eivät sitä tajunneet, minä hylkään nämä kirotut geenit ja vien mennessäni. 

Vierailija kirjoitti:

Lista olisi loputon ja väkivallalla, häpeällä ja pelolla kasvatettu mutta yksi kevyemmistä aiheista on hygienian taso. Perheemme ei mielestäni ollut edes pihi? 

Me neljä lasta jaoimme niin pyyhkeet kuin hammasharjat. En edes ymmärtänyt sen olevan kuvottavaa kunnes tuli ohimennen mainittua jossain keskustelussa. Tavallinen hammasharja ei olisi maksanut tuskin edes euroakaan?

Sähköhammasharja olikin luksusta jonka ostin itselleni vasta aikuisiällä ja pyyhkeitä on liiaksikin kaapeissa...

Tavaran kerääminen on muodostunut ongelmaksi koska lapsena minulla ei koskaa ollut mitään omaa. En muista, että koskaan olisi kysytty mitä minä tahdon. Sisaruksilta sain käytettynä kaiken, niin vaatteet, pelit ja lelut ja niistä piti olla kiitollinen.

Sen verran traumaattinen lapsuus kuitenkin oli että lapsia en hankkinut lainkaan. Pelkään jo mielikuvituksen tasolla miten julma ja kamala vanhempi voisin olla lapselleni.

E

Tähän vielä kommentti miten kurjaa on ollut kun on "kehuttu" kuinka kauniisti itken. Kun ilmekään naamalla ei värähdä, silmistä valuu kyyneliä mutta muuten sitä ei huomaisi.

Ilmeetön itkeminen ei ole mitenkään kaunista ja on vain ja ainoastaan julmaa opettaa lapselle kuinka negatiivisia tunteita ei saa ilmaista.

Te keillä on lapsia, antakaa lastenne tuntea niin surua kuin myös vihaakin. Jos ette anna niin lopputuloksena on ihmisraunio joka tulee tekemään paljon huonoja päätöksiä elämänsä aikana. Kaikki tunteet ovat sallittuja tai ainakin niiden pitäisi olla. Kaikille sukupuolille. 

Loputon perunan syöminen. En syö keitettyä perunaa enää. 

Jos yöllä heräsi ja pelotti, menin pyytämään päästä äidin viereen. En päässyt enää, kun tuli isäpuoli (oma isä kuollut nuorena). Tässä muutamia uuden "perheemme" rutiineja: 

"Kakarat nukkuu omassa sängyssä."

"Näin kaikki iskät on tyttären kanssa." (No eivät ole, ja niitä jälkiä korjataan vieläkin.)

"Ammuin teidän kissan, kun en enää jaksanut sitä."

"Kyllä ne perunankuoret on syötävä, niissä on eniten vitamiineja."

(kännissä itkien joka lauantai) "Iskä niin rakastaa teitä."

"Mitä sää aina mariset."

Sellaisia meillä. Yllätys että en oo jatkanut omien lasten kanssa näitä."

Asuttiin maalla, täysin korvessa, jossa ei muita lapsia ollut parin kilometrin säteellä. Asuin mummon ja tädin luona. Täti oli kotona hoitamassa mummoa, joka ei pärjännyt ilman apua.



Jatkuva rahattomuus on jäänyt eniten mieleen. Se vaikutti aivan kaikkeen. Jos meillä ei olisi itse kasvatettu kaalia, perunaa, porkkanaa jne., niin varmaan ruokaa ei olisi ollut läheskään joka päivä. 

Missään ei koskaan käyty. Tein kaiken aina yksin ja opin keksimään leikkejä, mitä voi leikkiä yksin. Kesällä serkut olivat meillä n. viikon ja silloin pääsin heidän mukana keskustassa käymään. Kesän kohokohta. 

Vaatteet. Sain uuden hameen yleensä kevät- ja joulujuhlaan. Vaatteita oli todella vähän. Pari hametta, pari neuletta, yhdet kesä- ja talvikengät, saappaat, muutama t-paita, alusvaatteita. Pitkiä housuja ei meillä pidetty, ne ei mummon mielestä kuuluneet tytöille. Nykysin omistan tasan yhden hameen ja yhden mekon ja niitä tulee pidettyä ehkä kerran kesässä.

Meillä ei ollut muuta pesupaikkaa, kuin sauna. Ei siis mitään erillistä pesuhuonetta ollut, vaan siinä kuumassa saunassa piti peseytyä. Vedet kannettiin kaivosta ja saunottiin kynttilän valossa. Inhoan yhä saunaa yli kaiken.

Meillä ei koskaan halattu tai otettu syliin. Enkä muista koskaan lapsuudesta, että kotona joku olisi sanonut, että rakastaisi toista. Eikä myöskään kehuttu. 



Häpesin ja pelkäsin monia asioita lapsuudessani. Eniten äitini ja äitini miehen käytöstä. Heidän vuokseen olin mm. koulukiusattu koko peruskoulun ajan. Lapsuuden pelko johtui myös heistä. 



Haaveilin aina omasta huoneesta, mitä minulla ei koskaan ollut. Meillä oli vain tupakeittiö ja yksi huone, joka oli mummon makuuhuone. 

Läksyt tein aina yksin. Apua en niihin juurikaan saanut.



Tuossa nyt muutamia. Paljon enemmänkin on. Jostain syystä olen itse lapseton (toki monestakin eri syystä).

Minulla vaatteet olivat käytännössä aina isosisarusten vanhoja tai kirpputorilta mahdollisimman halvalla ostettu. Joskus äiti myös teki meille vaatteita, mutta kaupasta niitä ei juurikaan ostettu. Syynä oli muka rahan puute, mutta vanhemmille ja isommille sisaruksille niitä kyllä ostettiin. Minä tosin olin ei-toivottu lapsi, joka sai alkunsa kun ehkäisy petti, niin minun vaatteisiin ei siksi ehkä kannattanut satsata. Muistan yhä, kuinka minua kiusattiin ryysyläiseksi huonojen vaatteiden takia ja kuinka talvella saattoi olla kylmä kun ei ollut esim. kunnollista talvitakkia tai kenkiä. 

Pesulla ei saanut käydä kuin kerran viikossa vaikka olisi ollut tarve. Vaatteitakaan ei saanut vaihtaa kuin silloin kun saunassa käytiin. 

Ruokana oli melkein aina perunaa ja sianlihakastiketta tai sianlihasta, perunasta, porkkanasta ja lantusta tehtyä keittoa. Kun sitten olisi halunnut jotain muuta, niin sanottiin, että "Ei sitä aina voi makaroniakaan syödä ja se on vain vehnäjauhoa ja vettä". Niin, mitään muuta ruokaa ei ole kuin nuo edellä mainitut? Eikö esim. kana täysjyväriisin kanssa tai kala muiden kasvisten kuin porkkanan ja lantun kanssa ole ruokaa? Kun muutin asumaan yksin, niin en ole syönyt koskaan sianlihaa ja melko pian jätin kokonaan nisäkkään lihan pois ruokavaliosta. Enkä syö koskaan puuroa, sitä kun oli aamiaisena joka ikinen aamu.

Se että vanhempien mielestä olin aina väärässä ja ikinä ei saanut olla surullinen. Alkoholin vuoksi hirveitä riitoja. Enkä yritä tappaa itseäni kostoksi riidoista 6v lapsen vieressä, ainut joka paikalla. Enkä lähetä lasta koko kesäksi pois häiritsemästä. 

Enkä puhu vain omista asioista ja murheista niin, että ne olisivat kaikkein tärkeimpiä maailmassa. Ja kukaan ei koe niin suurta maailmantuskaa jne. Lisäksi jatkuva siivosminen pilaa pinnat. 

Meillä oli sellainen sääntö että lasten huoneiden ovia ei saanut pitää päivisin kiinni, poikkeuksena ainoastaan kaverien käynti meillä, koska he halusivat että ovi pidetään kiinni.

Kerran sitten tapahtui, joskus yläasteen loppukuukausina, että kun pari meidänluokkalaista kaveria tuli meille, niin isä oli ilmeisesti tuijottanut telkkaria niin nenä ruudussa kiinni, että huomatessaan huoneeni oven olevan suljettu isä avasi sen karjaisten samalla "MIKSEI TÄMÄ OVI SAA OLLA AUKI!!!!" ja vasta sitten huomasi että huoneessa oli myös pari kaveria, mutta ei kuitenkaan sanonut tästä mitään, meni vain takaisin olohuoneeseen.

Minä tajusin isän erehdyksen heti, mutta en hiiskunut siitä kavereille - koskaan jälkeenpäinkään - koska olin jo oikeastaan kyllästynyt siihen että kaverit meillä käydessään aina tulivat ja lähtivät yhtenä joukkona.

Hetkisen kuluttua kaverit sitten hipsivät vähin äänin meiltä ulos, ja tämä jäikin sitten näistä kavereista toisen viimeiseksi vierailuksi meillä, toinen kävi sen jälkeen vielä kerran, ja sen jälkeen ei minun kavereitani enää lainkaan, vain pikkusiskoni kavereita.

Muistan hämärästi kuulleeni myöhemmin huhuja että toinen näistä kavereista olisi asiasta kertoessaan jopa näytellyt tämän kohtauksen muiden kaverien kodeissa vieläpä useampaan otteeseenkin.

Vierailija kirjoitti:

Lista olisi loputon ja väkivallalla, häpeällä ja pelolla kasvatettu mutta yksi kevyemmistä aiheista on hygienian taso. Perheemme ei mielestäni ollut edes pihi? 

Me neljä lasta jaoimme niin pyyhkeet kuin hammasharjat. En edes ymmärtänyt sen olevan kuvottavaa kunnes tuli ohimennen mainittua jossain keskustelussa. Tavallinen hammasharja ei olisi maksanut tuskin edes euroakaan?

Sähköhammasharja olikin luksusta jonka ostin itselleni vasta aikuisiällä ja pyyhkeitä on liiaksikin kaapeissa...

Tavaran kerääminen on muodostunut ongelmaksi koska lapsena minulla ei koskaa ollut mitään omaa. En muista, että koskaan olisi kysytty mitä minä tahdon. Sisaruksilta sain käytettynä kaiken, niin vaatteet, pelit ja lelut ja niistä piti olla kiitollinen.

Sen verran traumaattinen lapsuus kuitenkin oli että lapsia en hankkinut lainkaan. Pelkään jo mielikuvituksen tasolla miten julma ja kamala vanhempi voisin olla lapselleni.

E

Aika paljon tuttuja juttuja. Otin tietoisesti eri linjan ja onnistuin melko hyvin. Vanhemmatkin osasivat olla hyviä isovanhempia. Onneksi!

Ankeinta oli lähteä vanhempien kavereiden luokse yöksi tai kahdeksi kyläilemään. Se tarkoitti aikuisten ryypiskelyä ja metelöintiä pitkälle yöhön. Kummassakin näissä yöpaikoissa oli vain poikia ja itselläni oli vain veljiä. Tyttönä sitten yritin yksikseni keksiä tekemistä, kun ei autoleikit napanneet. 

Yömyöhään asti siis kuuntelin voimistuvaa kännäilyä. Toisessa paikassa kaikille ei riittänyt patjoja ja nukuin paimentolaismaton päällä. Ei siinä oikeasti nukuttanut. Toisessa yöpaikassa oli sentään sohva, mutta sekin oli niin lyhyt, että jalkoja ei mahtunut suoristamaan. Surkuhupaisaa. Lisäksi häpesin isän kännistä mölinää ja sitä, että ainoat halit, joita lapsuudessani sain, tulivat humalaiselta. 

Koskaan en saanut kehuja, haleja enkä yhtään pusua vanhemmiltani. Tunsin olevani vääränlainen ja usein surullinen. Tästä tunteesta on ollut vaikea muuntautua hyväksi ja rakastavaksi äidiksi. Mutta meillä, minun perheessäni, on tunteet näytetty ja kannustettu lapsia. Ihan tietoisesti.Olen ottanut opikseni.

Verhojen auki repiminen viikonloppuna klo 8 koska mitä naapuritkin nyt miettii,  jos verhot ovat kiinni puoleen päivään!

Lakanoiden vetäminen ja mankelointi.

Happihyppely eli pakko ulkoilu vaikka satoi tai oli kova pakkanen,lapsena tuo ei haitannut mutta teininä sitä ei lähtenyt sateella muualle kuin kouluun

Välinpitämättömyys. Olihan meidän perheessä hamstraamisongelmaa myös, mutta mielestäni välinpitämättömyys oli sotkuakin pahempi.

Olin lapsena urheilullinen lapsi, joka rakasti ryhmäliikuntaa ja ryhmissä tehtäviä juttuja. Harrastin niin partiota, tanssia, ja olin näytelmäkerhossakin. Vanhempien puolelta kannustusta tuli todella vähän tai ei ollenkaan. 

Tanssiharrastus tosiaan loppui siihen, kun vanhempani eivät tulleet katsomaan yhtä esitystä, jota varten oltiin harjoiteltu ties kuinka kauan ja jonka oikeasti halusin heidän näkevän.

Muistan vanhempieni suuttuneen minulle, jos en kouluaikana enää kutsunut heitä katsomaan mitään esityksiä missä esiinnyin. Myös harrastuksien puutetta myöhemmin teininä ihmeteltiin.

Kiinnostukseni ryhmäharrastuksiin laski niin alas, etten harrastanut yläasteen alun jälkeen yhtään mitään. Olin vain kavereiden kanssa ja pelasin tietokoneella, kun vanhempia ei tuntunut paskaakaan kiinnostavan mitä tein.

Vanhemmat, tukekaa lapsianne heidän harrastuksissa. Vaikka teitä ei kiinnostaisi pätkän vertaa lapsen harrastus, niin vähintään esittäkää.

Vaikka olen vanhempieni kanssa keskustellut heidän tekemistään kasvatuksellisista virheistä, en ole vieläkään antanut heille anteeksi sitä, miten he lupasivat pienelle 8-vuotiaalle tytölle tulevansa hakemaan hänet kotiin, eivätkä koskaan saapuneet.

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli jonkin sortin persoonallisuushäiriöinen ja äidilläni oli kylmät ja etäiset vanhemmat. Lopputulemana minkäänlaista tunnekasvatusta ei ollut. Isääni ärsytti äänekäs nauru tai hapan naama. Kyseessä oli useimmiten siitä että isäni oli pahalla päällä ja yritimme olla mahdollisimman hiljaisia, eleettömiä ja huomaamattomia. Isän mukaan se oli happaman naaman näyttämistä joka sai hänet räyhäämään. Kuuntelin koko lapsuuteni ajan säännöllisesti miten isä haluaisi että me lapset painuisimme v*n asunnostaan. Isä oli räjähdysherkkä ja aggressiivinen ja tyhjensi hyllyt ja kaapit lattialle rangaistuksena vähintään kerran viikossa. Henkinen väkivalta oli jatkuvaa ja opin itsekin salailemaan ja valehtelemaan jo pienestä pitäen. Minulla ja sisaruksillani on lapsena ilmennyt vähintäänkin erikoista käytöstä ja sosiaalista kömpelyyttä joka on varmasti lapsuuden ansiota. Sain nuorena aikuisena ihan tosissaan opetella käyttäytymään ja

Sairas narsisti ollut isäsi. Itsellä eks mies oli vähän tollanen paska. Onneksi ollut jo yli 16vuotta muiden riesana. Nykyinen vaimo kuulema matkustelee paljon yksin 🙊🤣

Up up