Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Väkivalta ja seksijutut, ryyppääminen, meluaminen.

Pelkotilat jäi. Mitkään terapiat eivät ole auttaneet.

N61

Isi joi alkoholia kotona ja jossain vaiheessa iltaa meille tuli lähtö naapurin tädin luo. Ei voinut vaan erota?

Sitä kurittaa, jota rakastaa kirjoitti:

Olen 50-luvun puolivälissä syntynyt ja minua kasvatettiin 60-luvulla varmaan tyypilliseen ajan tapaan. Se ikävä rusiini oli, että äitini löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.

Isä on kertonut äitinsä tehneen ihan samaa ja täysin samalla perustelulla. Olikohan tuo yleinenkin käytäntö 🤔

Vierailija kirjoitti:

Talvella oli pakko mennä ainakin kerran murtomaahiihtämään jos sattui olemaan lunta. Ihan hirveää ja tylsää touhua. 

Joo toi hiihto oli hirveää 'reippailua'. Ei ikinä enää. Sitä paitsi soittoharrastus ja koulu rytmitti minulle vuosia n. 60-tuntista työviikkoa. Olisi sitten pitänyt koululaisen 'vapaa-aikanaan' reippailla vielä suksillakin. Lasteni ei tarvitse hiihtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Talvella oli pakko mennä ainakin kerran murtomaahiihtämään jos sattui olemaan lunta. Ihan hirveää ja tylsää touhua. 

Joo toi hiihto oli hirveää 'reippailua'.

Reippailu on myös itselleni karmea sana johon liittyy ahdistavia muistoja. Sen kanssa pystyi kilpailemaan tällä saralla ainoastaan happihyppely. (Happi on vaarassa loppua aivoista aina kun näen sen sanan.)

Lestadiolainen "usko". En ikinä tekisi mitään siihen liittyvää omalle lapselleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koivuniemen herra lauloi silloin tällöin. Kokemukseni on, että jos asiasta puhuu, niin on yksi ihmistyyppi, joka sanoo vihaisena että saisin olla vain kiitollinen siitä että kuria pidettiin, ja toinen ihmistyyppi, joka vaatii yhtä vihaisena että minun pitäisi katkaista kokonaan välini pahoinpitelevään hirviöäitiini. En ole kiitollinen, mutta en ole myöskään katkaissut välejä. Äiti oli 19 kun sai villit kaksoset, jotka joutui kasvattamaan yksin. Ymmärrän, että neuvottomuuden ja voimattomuuden tunne sai välillä tarttumaan samaan kivuliaaseen keinoon, jota äitiin oli omassa lapsuudessaan käytetty ja jota ei vielä silloin ollut yleisesti tuomittu kuten nykyään. En silti toisaalta näe siinä mitään ihailtavaakaan. Olisi saanut jäädä tapahtumatta, mutta olen antanut anteeksi.

Kyllä mä ymmärrän meidän vanhempia, jotka olivat itse kasvaneet erittäin tiukassa kurissa eikä vitsaa tai remmiä oltu säästelty, aikana jolloin se ei ollut edes kiellettyä, saatikka muutoin tuomittavaa. On melko luonnollista, että kun saivat omia lapsia, niin toteuttivat sitä kotoa saatua mallia kunnes yleinen mielipide alkoi pikku hiljaa kääntyä kurittamista vastaan. Kyllä mekin piiskaa saatiin vaikkei se silloin ns. luvallista enää ollutkaan.

Villit kaksoset saivat äidiltään piiskaa kertomansa mukaan jos oikein tulkitsen ihan aiheesta. Eikä heitä ilmeisesti piesty siniseksi. En oikein jaksa ymmärtää näitä aikuisia jotka potevat vielä aikuisena traumoja kun saivat joskus lapsena piiskasta. Sain itsekin pari kertaa lapsena piiskaa kun en muuten uskontut mitä piti tehdä ja mitä ei. Oppi meni kerralla perille. Samoin suurimmalla osalla maailman lapsista vierailee koivunniemenherra kasvattajana. Eikä lapset ole pääviallisia kuten nykyään puolet suomalaislapsista.

Vaan eipä oo pieksännästä huolimatta järkeväksi kasvaneella verrokkina itseä, joka ei saanu pieksäntää osakseen niin ei voi tietää että oisko ollu parempi (todennäköisesti ois)

Varsinaisesti ei ollut tarkoitus arvottaa, kumpi parempi. Pointti oli se, että ajat oli eri ja toimintatavat myös. Se, että vanhemmat käytti joskus piiskaa kertoo vaan siitä, että se oli toimintamalli silloin. Nyt on eri konstit. Kumpi parempi? Varmasti molempien aikakausien kasvatusmenetelmissä on sekä hyvät että huonot puolet

Ei, vaan se kertoo jotain näistä vanhemmista. He eivät nähneet siinä mitään väärää, eivät säälineet tai tunteneet empatiaa lasta kohtaan.

Kaikki vanhemmat eivät käyttäneet piiskaa tai muuta kuritusväkivaltaa silloinkaan, kun se oli vielä laillista. Eivät kaikki pystyneet tai halunneet niin tehdä. Aikalaiskertomuksia löytyy kyllä, lähtee vaan hakemaan. 

Tämä vaan unohdetaan kun halutaan puolustella esim omia vanhempia, jotka satuttivat. 

Se on ollut jokaisen vanhemman oma valinta, ei pelkästään aikakauden tapa, vaan myös vanhemman tekemä valinta. Aina on saanut olla satuttamatta. 

Edesmennyt äitini oli vuorotöissä, myös viikonloppuja. Siivouspäiviä meillä ei ollut, vaan päivittäistä pientä siivousta. Joskus isompi siivous. Negatiivisena asiana sanoisin raskaudella pelottelun teininä 80-luvulla.

Siivoaminen aina lauantaisin. Kaikella rakkaudella mut no thanks.

Vierailija kirjoitti:

Lestadiolainen "usko". En ikinä tekisi mitään siihen liittyvää omalle lapselleni.

Entä luterilainen, kuten piiskaaminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koivuniemen herra lauloi silloin tällöin. Kokemukseni on, että jos asiasta puhuu, niin on yksi ihmistyyppi, joka sanoo vihaisena että saisin olla vain kiitollinen siitä että kuria pidettiin, ja toinen ihmistyyppi, joka vaatii yhtä vihaisena että minun pitäisi katkaista kokonaan välini pahoinpitelevään hirviöäitiini. En ole kiitollinen, mutta en ole myöskään katkaissut välejä. Äiti oli 19 kun sai villit kaksoset, jotka joutui kasvattamaan yksin. Ymmärrän, että neuvottomuuden ja voimattomuuden tunne sai välillä tarttumaan samaan kivuliaaseen keinoon, jota äitiin oli omassa lapsuudessaan käytetty ja jota ei vielä silloin ollut yleisesti tuomittu kuten nykyään. En silti toisaalta näe siinä mitään ihailtavaakaan. Olisi saanut jäädä tapahtumatta, mutta olen antanut anteeksi.

Kyllä mä ymmärrän meidän vanhempia, jotka olivat itse kasvaneet erittäin tiukassa kurissa eikä vitsaa tai remmiä oltu säästelty, aikana jolloin se ei ollut edes kiellettyä, saatikka muutoin tuomittavaa. On melko luonnollista, että kun saivat omia lapsia, niin toteuttivat sitä kotoa saatua mallia kunnes yleinen mielipide alkoi pikku hiljaa kääntyä kurittamista vastaan. Kyllä mekin piiskaa saatiin vaikkei se silloin ns. luvallista enää ollutkaan.

Villit kaksoset saivat äidiltään piiskaa kertomansa mukaan jos oikein tulkitsen ihan aiheesta. Eikä heitä ilmeisesti piesty siniseksi. En oikein jaksa ymmärtää näitä aikuisia jotka potevat vielä aikuisena traumoja kun saivat joskus lapsena piiskasta. Sain itsekin pari kertaa lapsena piiskaa kun en muuten uskontut mitä piti tehdä ja mitä ei. Oppi meni kerralla perille. Samoin suurimmalla osalla maailman lapsista vierailee koivunniemenherra kasvattajana. Eikä lapset ole pääviallisia kuten nykyään puolet suomalaislapsista.

Vaan eipä oo pieksännästä huolimatta järkeväksi kasvaneella verrokkina itseä, joka ei saanu pieksäntää osakseen niin ei voi tietää että oisko ollu parempi (todennäköisesti ois)

Varsinaisesti ei ollut tarkoitus arvottaa, kumpi parempi. Pointti oli se, että ajat oli eri ja toimintatavat myös. Se, että vanhemmat käytti joskus piiskaa kertoo vaan siitä, että se oli toimintamalli silloin. Nyt on eri konstit. Kumpi parempi? Varmasti molempien aikakausien kasvatusmenetelmissä on sekä hyvät että huonot puolet

Ei, vaan se kertoo jotain näistä vanhemmista. He eivät nähneet siinä mitään väärää, eivät säälineet tai tunteneet empatiaa lasta kohtaan.

Kaikki vanhemmat eivät käyttäneet piiskaa tai muuta kuritusväkivaltaa silloinkaan, kun se oli vielä laillista. Eivät kaikki pystyneet tai halunneet niin tehdä. Aikalaiskertomuksia löytyy kyllä, lähtee vaan hakemaan. 

Tämä vaan unohdetaan kun halutaan puolustella esim omia vanhempia, jotka satuttivat. 

Se on ollut jokaisen vanhemman oma valinta, ei pelkästään aikakauden tapa, vaan myös vanhemman tekemä valinta. Aina on saanut olla satuttamatta. 

No, kyllä se todella harvinaista on, Suomessa, silti ollut. Esimerkiksi tähän kasvatustieteen väitöskirjaan (jossa tutkitaan monien muiden asioiden ohella mm. juuri sitä, miten kuritusta itse kokeneet päättävät joko jatkaa sen käyttöä omiin lapsiinsa tai lopettaa sen käytön) haastateltiin 85 eri suvusta kolme sukupolvea, eli 1900-luvun alkupuolella syntynyt isovanhempi, keskivaiheilla syntynyt vanhempi ja loppupuolella syntynyt lapsi: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-5308-9

Vanhimmassa näistä kolmesta sukupolvesta kaikkia oli kuritettu, myös niitä, jotka itse olivat tehneet siitä lopun kasvattaessaan omia lapsiaan. Eli vielä kolme sukupolvea sitten sen on täytynyt olla kokemuksena lähes sadalla prosentilla, koska yhtään poikkeusta ei tämän tutkimuksen otokseen mahtunut.

Yleisemmin tutkimuksen tuloksena tätä aihetta koskien on, että omat kokemukset vaikuttavat asiassa hyvin voimakkaasti. Niistä, joita oli lapsena kuritettu, osa piti sitä hyväksyttävänä ja osa ei, mutta niistä, joita ei ollut, yksikään ei pitänyt. Kurituksen muuttuminen ei-hyväksyttäväksi on tapahtunut pitkälti sitä kautta, että viimeksimainittuja on jokaisessa sukupolvessa enemmän kuin oli vielä edellisessä sukupolvessa.

Tapoja joita en aio jatkaa:

-Vanhempien jokailtainen kaljottelu humalaan asti. Etenkin äiti joi itsensä aina merkittävään humalaan. Nyt ovat 60v:nä vissiin vähän rajoittaneet tuota juomista. Harrastuksia mulla ei ollut kun niihin ei ole rahaa (molemmat vanhemmat töissä, olen ainut lapsi). Teini-iässä äiti sai perinnön ja olisin saanut alkaa harrastamaan mutta sitten ei enää kiinnostanut.

-kaikki on aina paskaa. Sellainen negatiivisuus ja katastrofiajattelu, että jos jokin voi mennä pieleen se myös menee. Näin varsinkin äidilläni. Niin pienet ja lapselliset asiat menivät vanhemmillani tunteisiin, ja sitten maristiin että no tietysti näin taas kävi kyllähän sen arvasi.

-Siivousraivo töistä kotiin tullessa äidillä. Tämä oli toisaalta ymmärrettävää koska isäni ei laittanut tikkua ristiin kotitöiden suhteen ellei pakotettu. Ruokaa ei osannut tehdä lainkaan.

-Töiden vihaaminen ja valittaminen niistä. Aina haukuttiin jotain pomoa tai työkaveria, mutta asiastahan ei voinut keskustella niiden pomojen kanssa tai vaihtaa työpaikkaa vaikka kuinka perseestä olisi ollut, koska vanhempani pelkäsivät muutosta. Äiti oli kaupan kassalla joten olisi varmasti voinut tehdä missä vaan sitä, mutta väkisin teki vihaamaansa työtä samassa lafkassa kunnes potkittiin pois.

-Fyysinen kurittaminen. Ehkä alkeellisin kasvatustapa ja opettaa lapselle vaan, että heikompaa on oikeus satuttaa jos tämä tekee väärin. Reagoinkin kaikkeen lapsena nyrkein. En ikinä tukistelisi omaa lastani.

-Vastuuton rahankäyttö. Vanhempani eivät ole osanneet säästää tai sijoittaa rahojaan, kaikki on aina mennyt sen siliän tien, myös äidin perintö ja sen takaamana otetut velat, jotka johtivat lopulta molempien luottotietojen menettämiseen. Äitini osteli aina tosi kallista ruokaa ja toki se oli hyvää, äitini on hyvä kokki, mutta en käsitä miksi lähes joka sunnuntai pitää syödä pihviä kun on kuitenkin matalatuloinen. Sanomattakin selvää että kaljaan meni rahaa paljon myös. Myös isäni vaihtaa autoa jatkuvasti, en tiedä millä rahalla, luultavaksi velaksi. Uusi, kallis auto huonossa rahatilanteessa on yksi typerimpiä taloudellisia päätöksiä mitä tiedän.

Vanhempani ovat hyvin epäkypsiä emotionaalisesti ja näin aikuisena tuntuu välillä että he ovat ihan lapsia ja minä ainoa jolla on järkeä päässä. Toisaalta (terapian myötä) minulla on empatiaa heitä kohtaan, sillä ymmärrän että kumpainenkin on saanut laihat eväät kotoaan ja kasvatuksensa on ollut vielä hirveämpää kuin minun.

Opiskelen itse yliopistossa ja poikaystäväni, jonka kanssa tahdomme perhettä joku päivä, on upea, aikaansaava ihminen, täynnä energiaa ja positiivisuutta. Aion tehdä paljon toisin omien lasten kohdalla kun niitä toivottavasti joskus tulee, päällimmäisenä aion opettaa että he ovat kyvykkäitä ja kannustan tavoittelemaan asioita joita haluavat.

Perheessäni oli hyviäkin asioita, joita aion säilyttää. Meillä arvostettiin hyvää yleissivistystä ja suomen kieltä, kaikki perheessä lukivat vaikka onkin duunarivanhemmat. Vaikka rahaa ei ollut aina paljoa, tehtiin reissuja ja vanhemmat mielellään opettivat minua asioista, käytiin museoissa ja erilaisissa paikoissa ja aina vanhemmat osasivat kertoa vaikka mitä niistä. Lapsena jos kysyin vaikka jonkin sivistyssanan merkitystä, aina jompikumpi tiesi vastauksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Askeettinen elämä. Vanhemmat, äiti lähinnä, ei suostunut koskaan ostamaan mitään muotijuttuja, esim. hittileluja, "koska se maksaa" ja "on niin kallista". Kysymys ei ollut siitä, että rahaa ei olisi ollut, mutta porukoiden mielestä oli turhaa laittaa rahaa mihinkään. Lelujen lisäksi sama koski teininä merkkivaatteita, lomamatkoja ja ulkona syömistä. Perheemme oli suhteellisen hyvätuloinen, mutta silti kuljimme halpisvaatteissa, söimme aina edullista kotiruokaa, emme matkustelleet yms.

Olen onnellinen, että minulla on mahdollisuus tarjota lapsilleni kokemusrikkaampi lapsuus ja nuoruus, ilman itse tehtyä taloudellista ankeutta. Me harrastetaan ja matkustellaan. Enkä halua antaa lapsilleni sitä mielikuvaa, että perheen talous romahtaa, jos kauppareissulla ostetaan joku lelu tai käydään arjen piristykseksi jäätelöbaarissa herkuttelemassa. Jos teini haluaa muotifarkut, miksi pitäisi rahapulaan vedoten kieltäytyä ostamasta, jos se eioletodellinen syy? Olen sairaalloisen tarkka siitä, että en perustele ostoksia rahalla, koska niin traumaattinen se ikuinen "rahapula" oli omassa lapsuudessa. Jos jotain en halua ostaa tai hankkia yritän etsiä sille aina muun syyn kuin rahanmeno vaikka sekin olisi siellä taustalla vaikuttamassa.

Tämä kuulostaa hyvin tutulta. Minulle perusteltiin tämä sillä, että "pitää jo lapsena oppia rahan arvo". Tulos oli se, että opin sen rahan arvon täysin naurettavassa määrin yläkanttiin. Toisin sanoen muistan kuinka joskus ala-asteikäisenä ajattelin, että jos jokin maksaa (esim.) 250 markkaa, minulla ei ehkä koskaan koko elämäni aikana tule olemaan varaa siihen.

:D

Tämä. Niin tämä. Tämän vanhempien nuukuuden takia väliin jäi kaikki nuoruuden "siirtymäjuhlat", kuten vanhojentanssit tai penkkarit. Rippikoulun sentään sain käydä ja konfirmaatiojuhlat. Ylppäritkin olivat säälittävän pienet ja tarjoiluna pelkkää kahvia ja halpiskeksejä. Vasta omille muutettuani silmäni kunnolla avautuivat hintojen suhteen ja tajusin, ettei markka olekaan niin iso raha kuin luulin. Olin hemmetin katkera ja olin vahempieni kanssa tekemisissä mahdollisimman vähän.

Opintojen jälkeen sain onneksi nopeasti töitä ulkomailta ja häivyin. En ole sen jälkeen pitänyt yhteyttä lainkaan. Heillä on jo useampikin lapsenlapsi, mutta eivät ole niitä koskaan nähneet, sillä olen asettanut näkemisen ehdoksi kunnollisen anteeksipyynnön. Ei anna heillä ylpeys periksi. Ovat sitten ennemin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Sitä kurittaa, jota rakastaa kirjoitti:

Olen 50-luvun puolivälissä syntynyt ja minua kasvatettiin 60-luvulla varmaan tyypilliseen ajan tapaan. Se ikävä rusiini oli, että äitini löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.

Isä on kertonut äitinsä tehneen ihan samaa ja täysin samalla perustelulla. Olikohan tuo yleinenkin käytäntö 🤔

Kyllä se karttu heilui vielä 70- ja 80-luvuilla ihan rutiininomaisesti melkein kodissa kuin kodissa.

Oma kokemukseni ei ole pahimmasta päästä, mutta ankeinta oli kun ei ikinä ollut omaa aikaa.

Jouduin harrastamaan salibandyä, viulunsoittoa ja 4H-kerhoa. Mikään näistä ollut minulle mieleinen harrastus, mutta näihin kului joka ainoa arki-ilta. Laitoin aina arkisin koulun jälkeen ruoan koko perheelle, jotta ruoka oli valmiina vanhempien töistä tullessa ja ehdimme harrastuksiin.

Viikonloppuisin oli usein pelimatkoja. Jos lauantai oli vapaapäivä, se käytettiin aina suureen viikkosiivoukseen. Minun vastuullani oli imurointi, lattian moppaaminen ja pölyjen pyyhkiminen kirjoista. Ja ne hiton kirjat piti ottaa joka kerta yksitellen pois hyllystä. Äiti tarkasti työn jäljen ja usein tuli huutamista vaikka yritin olla huolellinen.

Paloinkin loppuun jo lukioikäisenä ja nelikymppisenäkin pystyn vain osa-aikatyöhön. Enkä ikinä pyyhi pölyjä kirjoistani enkä harrasta muuta kuin lukemista.

Yksi erikoinen "juttu/rutiini" oli se, että isä pisti minut (olin poika) ja veljeni aina joskus tekemään etunojapunnerruksia lattialla. Jos esim. vänkäsin tai sanoin vastaan ja ylitin silloin jonkun isällä olleen näkymättömän siedettävyysrajan: "no niin, se on kymmenen punnerrusta!"

Joskus myös muutenkin sama toistui esim. jos pyysin lupaa johonkin, kuten normaalista kotiintuloajasta poikkeamiseen, tai menemiseen kaverin kanssa jonnekin oman kaupunginosan ulkopuolelle jonne ei saanut muuten mennä kuin luvan kanssa. Kymmenen punnerrusta ja sitten sain pyytämäni luvan. En ole puhunut asiasta isän kanssa aikuisena, enkä oikein tiedä mihin sillä tällaisissa tapauksissa pyrittiin.

Vierailija kirjoitti:

Munkkivuori-sarjaa katsoessa muistui mieleen paljon omia lapsuusjuttuja kasarilta.

Tää nyt menee asian vierestä, koska kyse ei ole rutiineista, mutta sarjassakin korostuu se että lapsille ei juuri puhuttu tai selitetty asioita, ja monesti kysymykset vain ohitettiin sanomatta mitään. Siis jos aikuiset koki että ei tää asia tuolle kakaralle kuulu.

Meidän pienessä kylässä jossa kasvoin kavereiden vanhemmat kyllä tervehti kun heille meni leikkimään, mutta muistan senkin miten aikuiset lähikaupungissa vain mulkaisi sanomatta mitään jos seurasi kaveria hänen kotiinsa, ihan niin kuin sarjassakin huomaa että ei lapsilla/teineillä ole väliä, ne on vaan lasten kavereita.

Yksitoikkoinen ruoka myös! Ei ihme ettei oltu lihavia, kun ruoka oli jauhelihakastiketta ja perunaa, perunakeittoa, perunaa ja kyljys ja muuta vastaavaa ilman lisukkeita. Leivän päälle pelkkää voita, ei puhettakaan että siihen olisi saanut juustoa, leikkeleitä ja vielä kurkku- tai tomaattisiivuja. Hyvällä säkällä pöydässä oli punainen nahkeakuorinen pallojuusto. Tuoremehua sai muutaman kerran vuodessa pienen lasillisen ja sitä juotiin hartaasti kuin vuosikertaviiniä.

Hedelmiä oli harvoin. Joskus äiti oli ostanut pussillisen satsumia tai tertun banaaneja, ja kiivit oli uutta ja ihmeellistä just silloin kasarilla. Niitä siivutettiin kakun päälle synttäreillä.

Oli se kasari melkoisen ankeaa aikaa!

Olisko ollu parempi olla lihava? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Munkkivuori-sarjaa katsoessa muistui mieleen paljon omia lapsuusjuttuja kasarilta.

Tää nyt menee asian vierestä, koska kyse ei ole rutiineista, mutta sarjassakin korostuu se että lapsille ei juuri puhuttu tai selitetty asioita, ja monesti kysymykset vain ohitettiin sanomatta mitään. Siis jos aikuiset koki että ei tää asia tuolle kakaralle kuulu.

Meidän pienessä kylässä jossa kasvoin kavereiden vanhemmat kyllä tervehti kun heille meni leikkimään, mutta muistan senkin miten aikuiset lähikaupungissa vain mulkaisi sanomatta mitään jos seurasi kaveria hänen kotiinsa, ihan niin kuin sarjassakin huomaa että ei lapsilla/teineillä ole väliä, ne on vaan lasten kavereita.

Yksitoikkoinen ruoka myös! Ei ihme ettei oltu lihavia, kun ruoka oli jauhelihakastiketta ja perunaa, perunakeittoa, perunaa ja kyljys ja muuta vastaavaa ilman lisukkeita. Leivän päälle pelkkää voita, ei puhettakaan että siihen olisi saanut juustoa, leikkeleitä ja vielä kurkku- tai tomaattisiivuja. Hyvällä säkällä pöydässä oli punainen nahkeakuorinen pallojuusto. Tuoremehua sai muutaman kerran vuodessa pienen lasillisen ja sitä juotiin hartaasti kuin vuosikertaviiniä.

Hedelmiä oli harvoin. Joskus äiti oli ostanut pussillisen satsumia tai tertun banaaneja, ja kiivit oli uutta ja ihmeellistä just silloin kasarilla. Niitä siivutettiin kakun päälle synttäreillä.

Oli se kasari melkoisen ankeaa aikaa!

Olisko ollu parempi olla lihava? 

On parempiakin tapoja olla olematta lihava kuin se 70-80-luvun tapa, jossa tavallinen arkiruoka oli niin pahaa ettei oltu lihavia, mutta syötiin silti niin epäterveellisesti että kuoltiin sydän- ja verisuonitauteihin.

Meillä taas ei ollut minkäänlaisia rutiineja. Vanhemmat olivat ns. vapaan kasvatuksen kannattajia ja hekin elelivät aikalailla hälläväliä asenteella elämäänsä ja jatkavat edelleen vielä tänä päivänäkin.

Esim. Meillä lapsilla ei ollut nukkumaanmeno- tai kotiintuloaikoja, harrastaa ei tarvinut, ruokaa ei kotona laitettu, normaaleja hygieniajuttuja ei vaivauduttu lapsille opettamaan, läksyjä ei kyselty eikä koulusta poissaoloista välitetty, ei ollut siivouspäivää jne.

Jos koulussa oli ongelmia, vanhemmat viis välittivät ja jos sai jälki-istuntoa, meitä teinejä uskottiin kunhan vaan muistettiin syyllistää niuhoa opettajaa tms.

Listaa vois jatkaa loputtomiin, mutta varmaan hoksaatte, jos mietitte omia lapsuuden rutiineja, niin meillä ei ollut niistä mitään.

Meistä lapsista tuli kaikista kamalia alisuorittajia ja normaalit arjen rutiinit on ollut pakko opetella kotoa poismuuttaessa (jokainen meistä lapsista on nakattu pihalle 18v täytettyä) Oli muuten aika hankalaa ennen nettiä, kun ei kaikkia noloja asioita kehdannut edes kavereilta kysyä.

Jos riehui ja käyttäytyi häiritsevästi, eikä rauhoittunut kun oli muutaman kerran käsketty, tapahtui toisinaan niin, että isä raahasi kovakouraisesti kylpyhuoneeseen ja pakotti vaatteet päällä jääkylmään suihkuun. Sitten kun surkeana vettä valuvana ja välillä melkein itkuisena yritti koota itseään, isä vielä kettuili päälle.

Tämä oli ilmeisesti ihan laillista ja sallittua, koska siihen ei liittynyt mitään fyysisen kivun aiheuttamista. Silti todella nöyryyttävä kokemus.