Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Nyt ymmärrän miksi niin moni inhoaa siivoamista.

Vierailija kirjoitti:

Joka viikkoinen soittotunneille kävely ja ne soittotunnit. Soittoläksyn harjoittelu. Miksi oli pakko, vaikka ei yhtään napannut? No, ne porvarilliset ihanteet ja tavoitteet. 

Lastenpsykka on sanonut, että lapsella ei tarvitse olla ainoatakaan harrastusta. Saattaapi yllättätää monet vanhemmat.

Hoidan konfliktit asiallisesti ja kunnioittavasti aviopuolisoa kohtaan. Molempien vanhempien sosiaaliset taidot olemattomat, eli nälvivät ja vittuilivat toisilleen jatkuvasti. Perjantaisin joutui aina kusi sukassa odottamaan, milloin äidillä oli parin oluen pohjat ja uskalsi ruveta rähjäämään isälle, joka rähjäsi takaisin. Yhtä ahdistavaa ilmapiiriä en toivoakseni lue omaan kotiini.

Itse olen yksinhuoltajan kasvatti, ollaan tosi läheisiä kyllä edelleen.

Meillä ei ole koskaan halailtu tai näytetty kiintymystä, tänäkin päivänä huomaan kuinka juuri vaikka halaamiseen on ”kynnys”, että haluaako toinen nyt sitä. Äitini ilmeisesti vihaa halauksia, ja muitakin halatessaan antaa sellaisen löysän vain.

Ruoka on toinen, ruokaa tehtiin pari kertaa vuodessa ja muuten elin leivällä, eineksillä ja muilla herkuilla. Geeneille kiitos, että olen hoikka, en noilla elintavoilla olisi pysynyt.

Myös täällä mainittu jatkuva tekeminen, siitä koen usein syyllisyyttä. Että jos ei käy töiden jälkeen kävelyllä, niin tulee laiska olo. Hän kun minulla vierailee Helsingissä, niin ei montaa tuntia päivästä olla kotosalla, aina kiviä kääntämässä. Sitten ihmetellään, että kun minä en jaksa tai ei aina kiinnosta.

Leipää aamupalaksi, leipää välipalaksi, leipää iltapalaksi. Se leivän mussuttaminen otti aivoon ja en todellakaan nykyään syö leipää, ellen itse leivo.

Telkkaria ei saanut katsoa muuta kuin iltapäivällä pikku kakkonen ja jotain äidin tylsiä sisustusohjelmia illalla. Aina piti olla siis tekemässä jotain, mieluusti ulkona. Ja vaikka keli olisi ollut mikä...

Aika moni muukin ilmeisesti kokenut samaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen perunavihaajia täällä on? Kuoriperunat ja ruskeakastike on aivan hyvää arkiruokaa. Pyhänä voi sitten vaikka jauhelihakastikkeen tai läskisoosin tekaista jos haluaa herkutella. Ei kuulu makaroonit tai riisi Suomalaiseen ruokavalioon, pizzoista puhumattakaan.

Tiesitkö, että Suomessa on syöty riisiä paljon aiemmin, kun perunasta ollaan edes tiedetty mitään? Riisi on saapunut kauan ennen ensimmäisten perunoiden tuontia.

Ja mitenhän peruna, tuo etelä-amerikkalainen eksoottinen juures, olisi muutenkaan sen suomalaisempi, kuin  nuo muut? Peruna oli yleistynyt perinteisemmän riisin sijaan siksi, että se oli halvempaa ja sitä oli helppo kasvattaa itse, mutta täyttä tuontitavaraa se on. Ihan kirjaimellisesti maailman toiselta puolelta.

Taidat puhua ohrasta!

Oikeassahan hän on, rikkaat söivät riisiä Suomessa yli sata vuotta ennen kuin peruna saapui maahan. 

Kun isä halusi ottaa sunnuntaina päivälevot ja käski meidän olla hiljaa. Ei pystytty.

Sit se nousi istumaan sängynreunalle ja sanoi, et vanhempana ymmärrätte.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka viikkoinen soittotunneille kävely ja ne soittotunnit. Soittoläksyn harjoittelu. Miksi oli pakko, vaikka ei yhtään napannut? No, ne porvarilliset ihanteet ja tavoitteet. 

Lastenpsykka on sanonut, että lapsella ei tarvitse olla ainoatakaan harrastusta. Saattaapi yllättätää monet vanhemmat.

Onneksi itselläni oli niin laiskat vanhemmat että vapaa-ajallaan eivät takuulla lähteneet viemään mihinkään. Sain siis olla kotona ja kaverien kanssa tekemässä jotain oikeasti kivaa.

Meillä on ollut vaikka mitä. Ensimmäisenä tulee mieleen se, että jos näki painajaista niin ei ikinä saanut mennä äidin viereen nukkumaan vaikka hän nukkui yksin isossa parisängyssä. Äiti suuttui jos meni yöllä herättämään ja käski aina vain mennä takaisin nukkumaan, vaikka tätä ei edes tapahtunut usein.

Kaikille ei ollut huoneita. Äiti nukkui olohuoneessa, isä omassa huoneessaan ja veli joutui nukkumaan kodinhoitohuoneessa josta kaikki kulkivat aina vessaan. Ei mukamas ollut tarvetta isompaan asuntoon, vaikka rahaa kyllä varmasti oli. Ikinä ei saanut toivoa kaupasta mitään eikä lämmintä ruokaa koulun jälkeen useinkaan ollut. Kaverit eivät jostain syystä saaneet tulla kylään, mutta meninkin mieluummin heidän luokseen. Äiti päätti ihan kaikesta eikä isä puuttunut mihinkään koskaan, en oikeastaan edes tunne isääni vaikka asuimme samassa osoitteessa koko lapsuuden ajan.

Vihaa ja surua ei saanut oikeastaan näyttää, eikä liiallista innostustakaan. Lapsista voi tuollaisessa ympäristössä tulla todella kieroonkasvaneita ja itse ainakin kärsin nykyäänkin tämän vuoksi. Nämä siis tapahtuivat ihan 2000-luvulla, eli ei ole mitään kovin mennyttä aikaa. Näitä juttuja olisi vaikka kuinka paljon, mutta ei nyt tullut mieleen enempää.

Vanhempien riitely etenkin rahasta ja viinankäytöstä ja sen toisen osapuolen turha mollaaminen oli aika tympeää kuunneltavaa. Valitettavasti tätä laatua en ole täysin voinut välttää omienkaan lasteni kanssa, mutta pyrkimys on.

Tylsintä oli se, että vanhemmat eivät oikein kerinneet eivätkä ymmärtääneet elämääni, ajatuksiani ja vaikeuksiani lapsena. Saati että olisivat antaneet tukea asioissa, joissa en sitä osannut pyytää. Jos reagointia johonkin asiaan tuli, se oli enimmäkseen pelottelua "tee tämä nyt tai myöhemmin et pärjää" tai rankaisua joistain hölmöilyistä. Positiivinen kannustaminen ei meillä näytellyt mainittavaakaan roolia, paitsi satunnaisesti esim. hyvän koulutodistuksen myötä. Näissä asioissa yritän totiseti toimia viisaammin kuin vanhempani.

Meillä syötiin pullaa ja pullaa ja vielä vähän enemmän pullaa.  Joka päivä pullaa ainakin päiväkahveilla ja iltakahveilla.

Lounasta ei äiti jaksanut koskaan laittaa eli viikonloppuisin ja lomilla sitten syötiin eka kerran kunnolla vasta illalla. Siksi tykkäsinkin aina kouluruuista, kun siellä sai päivällä kunnon ruokaa ja se oli jopa hyvää ja monipuolista kodin perunaan ja pullaan verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Joka viikkoinen soittotunneille kävely ja ne soittotunnit. Soittoläksyn harjoittelu. Miksi oli pakko, vaikka ei yhtään napannut? No, ne porvarilliset ihanteet ja tavoitteet. 

Musiikilla saa yhteyttä ihmisten kanssa. Olen kokenut jääväni ulkopuolelle joissain tilanteissa, koska en ole käynyt soittotunneilla, enkä "ymmärrä" musiikista teoreettisesti mitään. Kaverini musisoivat mielellään porukalla. Lapset olen lähettänyt soittotunneille edes pariksi vuodeksi. Toinen tykkäsi alun jälkeen, toinen ei.

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Väkivaltaisuus ja ennenkaikkea se hirveä henkinen väkivalta.

Mutsi kasteli pitkää sähköjohtoa vesiämpärissä ja sille löi. Vaikka tuli sormenpaksuisia juomia ihoon, niin jatkoi lyömistä, kunnes ne aukenevat ja verta valui tai taju lähti.

Oltiin alle kouluikäisiä, niin ei kukaan ole tai muu nähnyt pahoinpitelyn jälkiä.

Faija keskellä yötä, kun tuli kännissä kotiin, sitoi mun pikkuveljen ja heitti komeroon. Sitten hakkasi ja potki avutonta myttyä.

Yhtä helvettiä oli. Veli herää vielä nytkin aikuisena painajaisiin kauhuissaan, kun luulee, että ukko tulossa.

Ihan käsittämätöntä, että joku voi toimia noin omia lapsia kohtaan, varsinkin kun itse en voi lapsia saada. Kaikkea hyvää elämääsi.

Kasvoin Jehovan todistaja perheessä.

Kolmena päivänä viikossa oli kokous, tiistaina, torstaina ja sunnuntaina. Ne kestivät pari tuntia aina kerrallaan ja vuodesta toiseen täysin samat aiheet joista puhuttiin. Lapsena ei saanut piirtää, liikkua penkistä saati puhua tuon parin tunnin aikana, piti kuunnella ja oppia.

Vihasin kokouksia ja uskontoon liittyvää oheistoimintaa enemmän kuin mitään muuta jo aivan pienenä. Kokoukset oli kidutusta vilkkaalle lapselle.

Koko elämän saneli uskonto ja pikkutarkat säännöt oikeastaan kaikesta mitä kuvitella voi.

Lähdin uskonnosta 17-vuotiaana enkä ole kyllä katunut hetkeäkään. Omat lapseni saavat normaalin lapsuuden, eivät samanlaista uskonnon sanelemaa lapsuutta kuin minä.

Näen edelleen näin 40-vuotiaana vähintään 2-3 yönä viikossa unta, että olen jälleen lapsi ja istun noissa kuolettavan tylsissä kokouksissa.

Mitähän mun lapsuudessa on tapahtunut kun en oikeen muista mitään sieltä. Jotain ihan pieniä yksittäisiä juttuja. Teini vuosista kyllä muistot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se kun äiti tuli töistä kotiin ja alkoi aina huutaa että ei ole siivottu vaan sotkettu. En ole kertaakaan huutanut tästä asiasta omille lapsille vaikka olisi mikä sikolätti vastassa. Yhdistän siivoamisen vihaan ja raivoon ja pahaan mieleen, kiitos äitini ja isäni.

Muistuttaisin kuitenkin että äitien vika nämä siivoushommat eivät olleet, vaan se oli osa kunniallisen naisen toimintaa entisaikoina. Sikolätissä oleminen olisi ollut sama asia kuin nykyään kaikkien kanssa makaaminen. Yhtä kauhistus, noloa ja häpeilyn aihe koko perheelle.

Muuten samaa mieltä, mutta tuo "kaikkien kanssa makaaminen" kuulostaa sairaan lahkon seksuaalikielteisyydeltä ja naisvihalta.

Seksihän on normaali kanssakäymisen muoto, joka sitäpaitsi tapahtuu muiden silmiltä suojassa, joten ei se ketään pahenna. Juoruilu taas on oire sielun sairaudesta.

Tynnyrissä kasvattaminen. Piti kohdata sitten kasvettuani kaikki maailman pahuudet yksin.

Koivuniemen herralla uhkailtiin, jos ei syönyt tai kiukutteli. Oksa oli joskus keittiön pöydän lähellä taulun taakse laitettuna. Kuulin radiosta, että lasten pahoinpitely on laissa kielletty, ja ilmoitin vanhemmille, että jos tulee piiskaa tai tukkapöllyä, otan yhteyttä lastensuojeluun. Muistaakseni fyysinen kuritus loppui, mutta henkien pahoinpitely jatkui. Kamalaa irvailua, matkimista, humalaisen ilkeilyä ja vähättelyä, ei koskaan normaalia keskustelua tai kannustusta.

Pitkän terapian avulla olen päässyt muistojen kanssa rauhaan. Yksi terapeutti sanoi viisaasti, että vanhemmat tekivät parhaansa niillä taidoilla kuin heillä oli. Koskaan en tule ymmärtämään, miksi ihmiset hankkivat lapsia, jos lasten olemassaolo jo ärsyttää niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei saanut ottaa kahvipöydässä kakkua ennen kuin oli ottanut pullaa.

Olin jo aikuinen kun tajusin, että sehän oli ihan älytön sääntö. Mitä järkeä? Harmi ettei ole enää äitiä, jolta kysyä perusteluja.

Sehän on vanha sääntö joka oli ilman muuta selvä minun lapsuudessani .

Kun kylään mentiin , niin ensin piti ottaa pullaa ja sitten kakkua.

Meillä päin kaikki tiesivät tämän.

En tiedä syytä mutta olen itse ajatellut että pullapitko oli halvempaa ja oli usein pullan ja vehnäleivän sekamuoto.

Siinä oli vähemmän rasvaa ja sokeria kuin nykyreseptien mukaan tehdyssä pullassa.

Kakkuviipale oli siis ikäänkuin jälkiruokaa.

Ja kruunasi kahvihetken.

Tämä oli aikana jolloin kaikkea oli paljon niukemmin.

Itse en muista varsinaista sääntöä tai kehoitusta toimia näin, mutta mielestäni on ahneuden merkki, jos heti otetaan kakkua.

Ainoa Oikea Kahvileipäjärjestys:

1. Pulla

2. Kuiva kakku

3. Pikkuleipä

4. Täytekakku

Tämä liittyi siihen, että pulla oli halvinta ja täytti mahan, täytekakku kalleinta ja siksi sen menekin tuli olla pienempi. Hintajärjestys.

Äiti sai raivareita ja hakkasi vyön solkipäällä. Muistan kun katsoin peilistä selkääni, joka oli täynnä kirkkaan punaisia juovia. Alle kouluikäinen olin. Lopetti hakkaamisen kun en enää itkenyt kun hän hakkasi, otin tyynesti vastaan kivun. Silloin olin ehkä 8- vuotias.