Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Isä sairasti masennusta ja se rajoitti perheen elämää.  Toisaalta hän oli melkoinen tyranni ja vaimo ja tyttäret saivat tyytyä hänen tahtoonsa lähes kaikessa.   En todellakaan kaipaa nuoruusvuosiani.  No, oli meillä  ( lähinnä äidillä ja meillä tyttärillä ) välillä kivaakin.   Mutta irti kasvaminen perheestäni oli aika vaikea aikanaan..  En edes uskalla ajatella, miten perheeni kuviot vaikuttivat aikuiselämän rooleihini...   Nuorena oli liikaa perheen sisäistä elämää,  ulkomaailma oli välillä kuin suljettu pois.  Tietysti isän voinnin mukaan.

Isän päiväunet oli yksi raivostuttavista rutiineista.  Jo pienenä piti oppia, että isää ei saa häiritä.   

Vierailija kirjoitti:

Pysyvyyttä kirjoitti:

Se, ettei mikään ollut pysyvää. Muutettiin vähän väliä, äidillä miehet vaihtuivat vähän väliä, kaikki muukin muuttui vähän väliä ja mihinkään lupauksiin ei voinut luottaa. Jatkuvaa muutosta! Tuon takia minusta kasvoikin sellainen ihminen joka haluaa ja arvostaa PYSYVYYTTÄ ja vihaa muutosta. Joten oma parisuhde on kestänyt jo yli 30 vuotta - jos on vaikeaa niin asiat selvitetään, eikä heti rynnätä eroamaan kuten trendikäs nykyihminen tekee heti jos ei ole kivaa. Lupausten pitäminen on sellainen juttu mistä ei tingitä, toisaalta ei myöskään luvata jos ei olla varmoja että voiko pitää. Sama asuinpaikka on sekin ollut kymmeniä vuosia, muutenkin kun se on jo oma talo niin mihinkäs siitä lähdettäisiin.

Hienoa että olet saanut parisuhteesi kestämään noin pitkään, se on arvokasta. Et kuitenkaan puhuisi noin ylimielisesti ihmisistä joilla ei ole ollut samanlaista onnea. Harva nykyäänkään eroaa kevyin perustein, avioero on aina iso kriisi ihmisille ja joillain vie elämän kovin pohjamutiin. Mitään trendikästä siinä ei ainakaan ole.

Niin, tuli sama lukiessa mieleen. Olisiko kirjoittajalla mennyt hiukan ylikompensoimiseksi. On hyvä ymmärtää, että se oma tausta saattaa värittää omaa näkökulmaa aika rajusti, ennen kuin lähtee noin kovin sanoin kritisoimaan.

Remmillä persiille

Vierailija kirjoitti:

Tulevia lapsia ärsyttää vanhempana kun vanhemmat tuijottivat ja hiplasivat kännyköitään koko ajan jättäen kaiken muun huomaamatta.

Tulin lainaamaan tätä ihan vain siksi, ettei tätä voi mielestäni kylliksi korostaa.

Ja turha selitellä, että ne lapset tekevät itse ihan samaa - no kaipa niin, kun heidät on siihen opetettu. Ei yksikään lapsi synny älypuhelinriippuvuuden kanssa ja kummasti sukupolvet tähänkin asti ovat selvinneet ilman jatkuvaa somen räpläystä. Ihan vanhempien mallia siinä noudatetaan.

Sunnuntai siivous ja ruokalepo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen perunavihaajia täällä on? Kuoriperunat ja ruskeakastike on aivan hyvää arkiruokaa. Pyhänä voi sitten vaikka jauhelihakastikkeen tai läskisoosin tekaista jos haluaa herkutella. Ei kuulu makaroonit tai riisi Suomalaiseen ruokavalioon, pizzoista puhumattakaan.

Tiesitkö, että Suomessa on syöty riisiä paljon aiemmin, kun perunasta ollaan edes tiedetty mitään? Riisi on saapunut kauan ennen ensimmäisten perunoiden tuontia.

Ja mitenhän peruna, tuo etelä-amerikkalainen eksoottinen juures, olisi muutenkaan sen suomalaisempi, kuin  nuo muut? Peruna oli yleistynyt perinteisemmän riisin sijaan siksi, että se oli halvempaa ja sitä oli helppo kasvattaa itse, mutta täyttä tuontitavaraa se on. Ihan kirjaimellisesti maailman toiselta puolelta.

Taidat puhua ohrasta!

Äidin kotiintuloa töistä piti pelätä, koska poikkeuksetta tuli hirveä huuto, ellen ollut imuroinut. Meillä piti imuroida joka päivä, en tajua, miksi. (Minun piti, ei pikkuveljen.)

KOSKAAN ei oltu lomalla missään, ei ikinä.

Joka päivä piti syödä perunaa ja ruskeaa kastiketta. 

Vanhemmat tappelivat humalassa ollessaan, edelleen "pelkään" kovia ääniä. Kotiinmeno iltaisin pelotti.

Äitini oli marttyyri, jonka ainoa ilo oli muun perheen syyllistäminen ja paha olo. 

Koulussa piti olla luokan paras, en koskaan yltänyt, mutta kolmanneksi paras olin, se ei ihan riittänyt. 

Äiti oli arvaamaton, yleensä sai kauheita raivareita tekemistäni pienistä virheistä (joita en edes virheiksi ymmärtänyt). Joskus taas nauroi niille, tosin hyvin harvoin. Aina pelotti.

Itse olen syntynyt -59, äiti -41. Vaikka täällä on syytetty 50-lukulaisia vanhempia, niin uskallan väittää olevani poikkeus - tai sitten ne sääntö- ym. vanhemmat ovat poikkeuksia. Koska kaikki ikäiseni vanhemmat ovat olleet 100 % rennompia ja suvaitsevampia ja kiltimipiä kuin meidän ikäluokkamme vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini tarkkaili usein mun syömisiä ja liikkumisia. Koskaan ei olisi saanut syödä herkkuja, paitsi yhteisesti tarjottuja jälkiruokia (jotka nekin usein raivoterveellisiä, kuten kesäkurpitsakakkua vähärasvaisen rahkan kanssa). Liikunnan suhteen ainoa riittävä olisi varmaan ollut jokin tavoitteellinen liikuntaharrastus, mutta mua ei oikein ne kiinnostaneet, vaikka paria lajia harrastinkin. Äiti myös huomautti joskus suoraan, että nyt olet tainnut lihoa.

Ymmärrän, että äiti toimi rakkaudesta ja terveellisyys on oikeastikin tosi tärkeä asia. Mutta osittain hänen toimintansa seurauksena en vieläkään oikein hahmota, miten paljon herkkuja "saa" syödä ja miten paljon tulisi liikkua. Sama painoni kanssa. Se on aina ollut helposti normaalipainon rajoissa, mutta tuntuu että sitä on aina liikaa.

Toivottavasti en jatka samaa omille lapsilleni, vaan lempeästi kannustan kokeilemaan ja omalla esimerkillä pystyisin näyttämään terveellisiä elämäntapoja, joihin kuuluu myös ajoittainen herkuttelu. Onneksi vielä ei ole lapsia, koska omassa toiminnassa on vielä kehitettävää ja omissa tavoissa ja ajattelumalleissa muutettavaa.

Sivuhuomiona se, että musta on ollut hauskaa huomata miten monen lapsuuden kurjiin hetkiin kuului marjastus, ja että marjat saisi kaupastakin. Ymmärrän tavallaan, mutta miettikää nyt millaisia aarteita metsä on pullollaan täysin ilmaiseksi! Kaikilla ei tietenkään ole aikaa/terveyttä/kiinnostusta poimia omia marjojaan, mutta jos niitä kuitenkin tykkää syödä, niin kannattaisi mun mielestä edes harkita itse poimimista :) Parhaimmillaan siitä saa kivan koko perheen metsäretken, jos ei olla liian tavoitteellisia.

Tämä sivuhuomio nyt on todella typerä. Eihän se nyt ole se marjastus ja metsäretki sinänsä se ongelma, vaan juuri se, millä tavalla se on toteutettu, miten sitä on vaadittu, miten siihen on pakotettu ja millaisia tavoitteita on ollut. 

Samalla logiikalla voisi sinulle naureskella, että hauskaa huomata, miten terveellisiin valintoihin ohjaaminen on sinun lapsuutesi kurjimpia asioita. Että voi herranen aika, olet saanut mahtavan esimerkin, mikä aarre! Mutta tiedät itsekin, ettei se ole niin. Miksi et osaa nähdä, että sama mekanismi tuossa marjastuskokemuksessa on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini tarkkaili usein mun syömisiä ja liikkumisia. Koskaan ei olisi saanut syödä herkkuja, paitsi yhteisesti tarjottuja jälkiruokia (jotka nekin usein raivoterveellisiä, kuten kesäkurpitsakakkua vähärasvaisen rahkan kanssa). Liikunnan suhteen ainoa riittävä olisi varmaan ollut jokin tavoitteellinen liikuntaharrastus, mutta mua ei oikein ne kiinnostaneet, vaikka paria lajia harrastinkin. Äiti myös huomautti joskus suoraan, että nyt olet tainnut lihoa.

Ymmärrän, että äiti toimi rakkaudesta ja terveellisyys on oikeastikin tosi tärkeä asia. Mutta osittain hänen toimintansa seurauksena en vieläkään oikein hahmota, miten paljon herkkuja "saa" syödä ja miten paljon tulisi liikkua. Sama painoni kanssa. Se on aina ollut helposti normaalipainon rajoissa, mutta tuntuu että sitä on aina liikaa.

Toivottavasti en jatka samaa omille lapsilleni, vaan lempeästi kannustan kokeilemaan ja omalla esimerkillä pystyisin näyttämään terveellisiä elämäntapoja, joihin kuuluu myös ajoittainen herkuttelu. Onneksi vielä ei ole lapsia, koska omassa toiminnassa on vielä kehitettävää ja omissa tavoissa ja ajattelumalleissa muutettavaa.

Sivuhuomiona se, että musta on ollut hauskaa huomata miten monen lapsuuden kurjiin hetkiin kuului marjastus, ja että marjat saisi kaupastakin. Ymmärrän tavallaan, mutta miettikää nyt millaisia aarteita metsä on pullollaan täysin ilmaiseksi! Kaikilla ei tietenkään ole aikaa/terveyttä/kiinnostusta poimia omia marjojaan, mutta jos niitä kuitenkin tykkää syödä, niin kannattaisi mun mielestä edes harkita itse poimimista :) Parhaimmillaan siitä saa kivan koko perheen metsäretken, jos ei olla liian tavoitteellisia.

 

Tämä sivuhuomio nyt on todella typerä. Eihän se nyt ole se marjastus ja metsäretki sinänsä se ongelma, vaan juuri se, millä tavalla se on toteutettu, miten sitä on vaadittu, miten siihen on pakotettu ja millaisia tavoitteita on ollut. 

Samalla logiikalla voisi sinulle naureskella, että hauskaa huomata, miten terveellisiin valintoihin ohjaaminen on sinun lapsuutesi kurjimpia asioita. Että voi herranen aika, olet saanut mahtavan esimerkin, mikä aarre! Mutta tiedät itsekin, ettei se ole niin. Miksi et osaa nähdä, että sama mekanismi tuossa marjastuskokemuksessa on?

Niin, on aivan totta, että melkein mikä tahansa on kurjaa ja ankeaa, kun mennään ns. liian pitkälle. Oli kyse sitten tavoitteista marjojen keruun suhteen tai lapsen ruokailun tarkkailusta.

Tietenkään marjastus ei yksinkertaisesti myöskään ole vaan kaikkien mielestä kivaa, mikä on myös täysin ymmärrettävää. Moni muutoin kiva asia on myös mennyt pilalle nimenomaan siksi, että on joutunut lapsena pakolla mukaan.

Kommenttini oli ehkä huonosti muotoiltu. Ei ollut tarkoitus kommentoida ollenkaan siihen suuntaan, että marjastuksen olisi kaikkien mielestä oltava kivaa. Itsekin olen viettänyt lapsena marjametsässä aikaa, ja joukkoon on mahtunut sekä hyviä että huonoja hetkiä.

Lähinnä mielenkiintoista oli, miten moni on valmis maksamaan toisen poimimista marjoista, vaikka niitä on saatavilla myös ilmaiseksi. Kaikilla on kuitenkin oma syynsä poimia tai olla poimimatta, eikä tarkoitus ollut missään tapauksessa tuomita kenenkään toimintaa - tapansa ja mieltymyksensä kullakin.

Käytiin marjassa ja naapurin ihana täti lupasi 50 markkaa mustikoista.

Kysyin käykö tiettybä päivänä. Vein ja sain rahat.

Isä kuuli ja kertoi hän olisi maksanut 60 markkaa.

Poimin ja ne laitettiin pakkaseen. Pitkin talvea syötiin ja kehuttiin, rahoja en saanut.

Kissa elää kiitoksella ja sopimus se on suullinenkin sopimus

Vierailija kirjoitti:

Pakolliset pianotunnit siinä vaiheessa, kun oli oppinut jo soittamaan aika hyvinkin. Olen aina soittanut mieluiten korvakuulolta ja minulle oli yhtä pakkopullaa käydä pianotunneilla missä opeteltiin lähinnä klassisia ja vanhoja suomalaisia kappaleita. Sitten niitä oli pakko harjoitella, vaikka olisin mielummin opetellut radiosta soivan kivan kappaleen.

Pianotunnit lopetettuani en ole vilkaissutkaan mihinkään klassisiin nuotteihin, saati sitten joihinki suomalaisiin ikivihreisiin, vaan opetellut juuri ne kappaleet mitkä olen halunnutkin aina Apulannasta Nightwishiin.

Itsekin kävin soittotunneilla. Aluksi olin innoissani, mutta soitonopettaja vei ilon kaikesta opiskelusta. Isä olisi kovasti halunnut kuunnella soittamistani, koitti kannustaa ja tsempata. Ongelma oli siinä, että siitä soittokirjasta piti opetella jokaikinen kappale järjestyksessä, oli mitä oli. Ja ne kappaleet muistuttivat enemmänkin kirkkovirsiä. Olisin halunnut opetella nopeatempoisia vauhdikkaita kappaleita, joissa sormet menevät solmuun ja saa tosissaan tehdä töitä, että saa sormitukset kohdilleen. Mutta ei. Toivoin monesti että ottaisiin tietyt kappaleet työn alle. Tämä toteutettiin kuuden vuoden aikana kahdesti. Lisäksi soitonopettajan mielestä 8 -vuotiaan pitäisi osata soittaa prima vistana suoraan nuoteista. Jepjep.

Lopetin soittotunnit kun menin yläasteelle.

Myöhemmin olen lukenut pitkänlinjan soitonopettajan mietteitä, että

- harjoiteltavaksi kappaleeksi otetaan oppilasta kiinnostava ja innostava kappale

- uusi kappale kuunnellaan useasti levyltä ja mielellään eri soittajien tulkitsemana

Oli osittain vanhempien vikaa, että kävin yksityisellä soitonopettajalla. Kaikki kaverit olivat musiikkiopistossa. Meilläkin oli tarkoitus, että kävisin ensin vuoden yksityisellä ja hakisin sitten opistoon.

"Se vaan sitten jäi".

Niin jäi kyllä soittoharrastuskin.

Ruokien ym epäterveellisyys. Mulla on molemmissa suvuissa (isän ja äidin puolelta) laihoja ihmisiä ja isän ja äidin vanhemmat olivat kontrolloineet heidän syöisiään minkä vuoksi sitten kun vanhemmat tapasivat ja muuttivat yhteen, päättivät syödä mitä haluavat ja koska haluavat. Ruokatottumukset kamalia. Leipää, lihaa, juustoa, voita ym syödään paljon herkkujen ohella ja kun asuin veljeni ja siskoni kanssa kotona, meidän oli syötävä todella isoja annoksia joissa hirveästi suolaa ja voita. Jos salaattia oli harvoin niin siinä oli hirveästi salaatinkastiketta ja majoneesia. Limsoja juotiin päivittäin ja kouluruoka oli ainoa kun sai itse päättää mitä syö ja kuinka paljon. Ja kyllä, me lapset oltiin todella ylipainoisia vanhempien kanssa. Itse olin ruipelo nuorena minkä vuoksi mulle jatkuvasti tuputettiin herkkuja ja sitten lihoin :/ Muutettuani pois kotoa, päätin alkaa itse syömään mitä halusin ja aloin kuntoilla, mikä oli kauhistus vanhemmilleni. Laihduin sitten, mitä vanhemmat eivät voi vieläkään ymmärtää.

Mulle tuo lapsuus ja nuoruusaika oli kammottavaa ja epämiellyttävää aikaa ja todellakaan en omalle lapselleni joka juuri täytti 2-vuotta, määräisi että mitä hän saa syödä ja yritä tuputtaa ruokaa. Vanhemmat eivät itse ole saaneet painoa pudotettua, sisaruksista toinen mun ohella laihtui. Mutta, esim omaa tyttöäni en voi vanhemmilleni hoitoon viedä koska esim kun käytiin kahvilla, he yrittivät hälle tuputtaa kaikkia herkkuja ja kiellot menivät kuin kuuroille korville joten oli pakko lähteä tytön kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakolliset pianotunnit siinä vaiheessa, kun oli oppinut jo soittamaan aika hyvinkin. Olen aina soittanut mieluiten korvakuulolta ja minulle oli yhtä pakkopullaa käydä pianotunneilla missä opeteltiin lähinnä klassisia ja vanhoja suomalaisia kappaleita. Sitten niitä oli pakko harjoitella, vaikka olisin mielummin opetellut radiosta soivan kivan kappaleen.

Pianotunnit lopetettuani en ole vilkaissutkaan mihinkään klassisiin nuotteihin, saati sitten joihinki suomalaisiin ikivihreisiin, vaan opetellut juuri ne kappaleet mitkä olen halunnutkin aina Apulannasta Nightwishiin.

Itsekin kävin soittotunneilla. Aluksi olin innoissani, mutta soitonopettaja vei ilon kaikesta opiskelusta. Isä olisi kovasti halunnut kuunnella soittamistani, koitti kannustaa ja tsempata. Ongelma oli siinä, että siitä soittokirjasta piti opetella jokaikinen kappale järjestyksessä, oli mitä oli. Ja ne kappaleet muistuttivat enemmänkin kirkkovirsiä. Olisin halunnut opetella nopeatempoisia vauhdikkaita kappaleita, joissa sormet menevät solmuun ja saa tosissaan tehdä töitä, että saa sormitukset kohdilleen. Mutta ei. Toivoin monesti että ottaisiin tietyt kappaleet työn alle. Tämä toteutettiin kuuden vuoden aikana kahdesti. Lisäksi soitonopettajan mielestä 8 -vuotiaan pitäisi osata soittaa prima vistana suoraan nuoteista. Jepjep.

Lopetin soittotunnit kun menin yläasteelle.

Myöhemmin olen lukenut pitkänlinjan soitonopettajan mietteitä, että

- harjoiteltavaksi kappaleeksi otetaan oppilasta kiinnostava ja innostava kappale

- uusi kappale kuunnellaan useasti levyltä ja mielellään eri soittajien tulkitsemana

Oli osittain vanhempien vikaa, että kävin yksityisellä soitonopettajalla. Kaikki kaverit olivat musiikkiopistossa. Meilläkin oli tarkoitus, että kävisin ensin vuoden yksityisellä ja hakisin sitten opistoon.

"Se vaan sitten jäi".

Niin jäi kyllä soittoharrastuskin.

Ei se musiikkiopisto sen parempi ollut. Sitä soitettiin, mitä opettaja halusi, kamalaa Bartokia tai liedejä. Minulle traumaattisinta on ollut riippuvuus kyydeistä. Isän piti tulla hakemaan soittotunneilta. Istuin rakennuksen eteisessä portailla ja lapsia tuli ja meni ohitseni. Siis niin, että sama lapsi tuli tunnilleen ja poistui, eli käytännössä istuin tuntikausia portaikossa peläten, että isä ei haekaan.

Tämä odottaminen leimasi ison osan lapsuuttani ja nuoruuttani, kun asuttiin periferiassa. Joku muukin aiheesta avautunut. Vähän vanhempana liftattiin (80- luku), ja ajoin pyörällä jopa 30 km, että pääsin kaupungille.

En pysty käymään vanhempieni luona ilman ahdistusta. Tuntuu kuin joutuisin vankilaan. Menemme kylään pitemmäksi aikaa kerralla, kun asuvat toisessa päässä Suomea. Minulla on oltava käytössä OMA auto, jotta tiesän pääseväni sieltä pois heti, kun haluan.

Rahasta oli puutetta ja jos oli kokolihaa ruuaksi niin annokset oli tarkkaan laskettu. Ja kun silloisena juhlaruokana oli esimerkiksi porsaankyljyksiä, niin äidille ei ollut ikinä omaa kyljystä, vaan hän söi ne rasvaviipaleet, jotka ei meille mukuloille kyljyksestä maistuneet. Muistan, että jo alle kouluikäisenä se oli mielestäni suuri vääryys. Hän ei myöskään ikinä istunut ruokapöydässä, vaan seisoi valmiina passaamaan, lähinnä siis isäämme, ei niinkään lapsia. Ruokapöydässä hänelle ei ollut edes vakiopaikkaa. Näin aikuisena ajatellen ihan he*vetin törkeetä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakolliset pianotunnit siinä vaiheessa, kun oli oppinut jo soittamaan aika hyvinkin. Olen aina soittanut mieluiten korvakuulolta ja minulle oli yhtä pakkopullaa käydä pianotunneilla missä opeteltiin lähinnä klassisia ja vanhoja suomalaisia kappaleita. Sitten niitä oli pakko harjoitella, vaikka olisin mielummin opetellut radiosta soivan kivan kappaleen.

Pianotunnit lopetettuani en ole vilkaissutkaan mihinkään klassisiin nuotteihin, saati sitten joihinki suomalaisiin ikivihreisiin, vaan opetellut juuri ne kappaleet mitkä olen halunnutkin aina Apulannasta Nightwishiin.

Itsekin kävin soittotunneilla. Aluksi olin innoissani, mutta soitonopettaja vei ilon kaikesta opiskelusta. Isä olisi kovasti halunnut kuunnella soittamistani, koitti kannustaa ja tsempata. Ongelma oli siinä, että siitä soittokirjasta piti opetella jokaikinen kappale järjestyksessä, oli mitä oli. Ja ne kappaleet muistuttivat enemmänkin kirkkovirsiä. Olisin halunnut opetella nopeatempoisia vauhdikkaita kappaleita, joissa sormet menevät solmuun ja saa tosissaan tehdä töitä, että saa sormitukset kohdilleen. Mutta ei. Toivoin monesti että ottaisiin tietyt kappaleet työn alle. Tämä toteutettiin kuuden vuoden aikana kahdesti. Lisäksi soitonopettajan mielestä 8 -vuotiaan pitäisi osata soittaa prima vistana suoraan nuoteista. Jepjep.

Lopetin soittotunnit kun menin yläasteelle.

Myöhemmin olen lukenut pitkänlinjan soitonopettajan mietteitä, että

- harjoiteltavaksi kappaleeksi otetaan oppilasta kiinnostava ja innostava kappale

- uusi kappale kuunnellaan useasti levyltä ja mielellään eri soittajien tulkitsemana

Oli osittain vanhempien vikaa, että kävin yksityisellä soitonopettajalla. Kaikki kaverit olivat musiikkiopistossa. Meilläkin oli tarkoitus, että kävisin ensin vuoden yksityisellä ja hakisin sitten opistoon.

"Se vaan sitten jäi".

Niin jäi kyllä soittoharrastuskin.

Ei se musiikkiopisto sen parempi ollut. Sitä soitettiin, mitä opettaja halusi, kamalaa Bartokia tai liedejä. Minulle traumaattisinta on ollut riippuvuus kyydeistä. Isän piti tulla hakemaan soittotunneilta. Istuin rakennuksen eteisessä portailla ja lapsia tuli ja meni ohitseni. Siis niin, että sama lapsi tuli tunnilleen ja poistui, eli käytännössä istuin tuntikausia portaikossa peläten, että isä ei haekaan.

Tämä odottaminen leimasi ison osan lapsuuttani ja nuoruuttani, kun asuttiin periferiassa. Joku muukin aiheesta avautunut. Vähän vanhempana liftattiin (80- luku), ja ajoin pyörällä jopa 30 km, että pääsin kaupungille.

En pysty käymään vanhempieni luona ilman ahdistusta. Tuntuu kuin joutuisin vankilaan. Menemme kylään pitemmäksi aikaa kerralla, kun asuvat toisessa päässä Suomea. Minulla on oltava käytössä OMA auto, jotta tiesän pääseväni sieltä pois heti, kun haluan.

Kuulostaa tutulta. Usein vietiin myöhässä ja haettiin myöhässä. Ties missä eteisissä sai istua tai luuhata kavereilla vielä iltapala-aikaankin koska kukaan ei ehtinyt hakea pois. En itsekään mene sinne periferiaan mielelläni kovin pitkäksi aikaa. Tuntuu edelleen niin epäreilulta

Lauantaiaamun raivosiivous. Joka ikinen viikko matotkin pihalle, isä hakkasi niitä vihainen ilme naamalla niin että mattopiiska välillä katkesi ja äiti huusi meille lapsille kun pölynpyyhinnän jälki ei ollut muka tarpeeksi hyvää. Samalla riehui imurin kanssa.

Tuo pakkoneuroottinen siivoaminen on kamalaa. Mistä ihmeestä se aikuisten paha olo on kummunnut, kun on pitänyt raivon vallassa siivota?

Jouluevankeliumin lukeminen. Hyi saatana.

Se, että televisiota ei koskaan saanut katsoa päiväsaikaan, sillä piti olla ulkona tai tehdä jotain hyödyllistä, ettei elämä mene hukkaan. Lankapuhelimella ei saanut soittaa koskaan kaverille, koska se maksoi, piti ajaa pyörällä vaikka kymmenen kilometriä todetakseen, että kaveri ei ollut kotona. Sunnuntaina ei saanut mennä hakemaan kavereita ulos, eikä saanut mennä kaverille kylään eikä kukaan saanut tulla meille. Matkoilla käytiin aina aikuisten ehdoilla (silti niitä muistellaan ikäänkuin ne olisivat olleet meitä lapsia varten). Ajettiin autolla jonnekin kauas sukulaisvierailulle vieraiden ihmisten pariin, jossa aikuiset vain juttelivat keskenään. Tai käytiin jossakin reissuilla, jossa oli museoita tai näyttelyitä.

Joka viikkoinen soittotunneille kävely ja ne soittotunnit. Soittoläksyn harjoittelu. Miksi oli pakko, vaikka ei yhtään napannut? No, ne porvarilliset ihanteet ja tavoitteet.