Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Meillä piti tiskikoneesta tulevat puhtaat lautaset laittaa aina pinon alimmaisiksi. Ymmärtääkseni ajatuksena oli, että kuluvat sitten tasaisesti. En ole vuosien varrella havainnut omien lautasieni kuluvan epätasaisesti, vaikka laitankin puhtaat pinon päälle.

Meillä vastattiin puhelimeen äidin sukunimellä, vaikka meillä kaikilla muilla oli eri nimi. Ei ole jäänyt tavaksi 😆

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapana oli haukkua kaikki tutut ja sukulaiset. Vaikka kuinka olisi oltu maireina ja mukavina heitä tavatessa, selän takana ruodittiin kaikki viat ja haukuttiin tylysti maan rakoon. Samanlaista ilkeyttä perheenjäsenten kesken, rumasti puhuttiin toisillemme. Olin lapsena ällistynyt, kun kävin kavereitteni kotona, miten niiden äiti ja isä olivat mukavia ja kehuivat lapsiaan.

Nyt aikuisena ei kävisi mielessäkään kohdella ketään kuten lapsuudenperheessäni kohdeltiin toisia ihmisiä. Oikein hävettää vanhempieni edelleen jatkuva moukkamaisuus.

Meillä oli vähän samantyylistä touhua. Tavatessa oltiin aina mukavia ja kohteliaita mutta selän takana ei. Ei haukuttu tylysti maan rakoon vaan suhtauduttiin ivallisesti ja arvostellen, oikein todella v*ttumaiseen tyyliin. Rivien välistä kävi meille lapsille selväksi, että me ollaan kaikki parempia kuin ihan kuka tahansa muu.

Kotoa kun muutin pois ja tutustuin uusiin ihmisiin niin vasta siinä vaiheessa ihan todella aukesi mulle se, että ei kaikki suhtaudukaan muihin ihmisiin noin. Oli aikamoinen kulttuurishokki, kun tajusin, että maailmassa on oikeasti todella paljon ihan mukavia ihmisiä.

 

Tää oli valaisevinta ja parasta mitä oon lukenut koko aikuiselämäni aikana. Meillä oli juuri täsmälleen näin, ihmisistä puhuttiin ihan hirveällä tavalla(siis ihan kaikista), ja me lapset aivopestiin juuri tuohon että ollaan niin paljon ylempänä ihan kaikkia.  

Tämä "kasvatus" oikeastaan tuhosi enemmän tai vähemmän meidät lapset kaikki ja meistä tuli alisuoriutujia ja epäonnistujia, koska tuo suhde muihin ihmisiin oli/on todella häiriintynyt. 

Epäluonnollinen oleminen muiden ihmisten kanssa, huono itseluottamus ja huonot sosiaaliset taidot. Sitten omalla porukalla vain uskalletaan puhua muista, oikein avautua. Se on luonut sellaisen olon, että muut ihmiset ovat epäilyttäviä, huonoja eivätkä ainakaan yritä tosissaan. Nyt yritän päästä tästä eroon, vaikeaa on.

Aina piti ostaa se halvin.

Koulureppua en saanut, kun äidin vanha olkalaukku oli ihan hyvä.

Farkut ostettiin jostain tarjoustalosta, ei puhettakaan micmacista.

Kun sain ekan kesätyöpaikan, ostin kaikkea ihanaa itselleni ja äiti kauhisteli. Omiapan tuhlasin.

Ostaessani omaa asuntoa, äiti ehdotti Järvenpää tai Kerava, ei missään nimessä Helsingistä saa ostaa, liian kallista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapana oli haukkua kaikki tutut ja sukulaiset. Vaikka kuinka olisi oltu maireina ja mukavina heitä tavatessa, selän takana ruodittiin kaikki viat ja haukuttiin tylysti maan rakoon. Samanlaista ilkeyttä perheenjäsenten kesken, rumasti puhuttiin toisillemme. Olin lapsena ällistynyt, kun kävin kavereitteni kotona, miten niiden äiti ja isä olivat mukavia ja kehuivat lapsiaan.

Nyt aikuisena ei kävisi mielessäkään kohdella ketään kuten lapsuudenperheessäni kohdeltiin toisia ihmisiä. Oikein hävettää vanhempieni edelleen jatkuva moukkamaisuus.

Meillä oli vähän samantyylistä touhua. Tavatessa oltiin aina mukavia ja kohteliaita mutta selän takana ei. Ei haukuttu tylysti maan rakoon vaan suhtauduttiin ivallisesti ja arvostellen, oikein todella v*ttumaiseen tyyliin. Rivien välistä kävi meille lapsille selväksi, että me ollaan kaikki parempia kuin ihan kuka tahansa muu.

Kotoa kun muutin pois ja tutustuin uusiin ihmisiin niin vasta siinä vaiheessa ihan todella aukesi mulle se, että ei kaikki suhtaudukaan muihin ihmisiin noin. Oli aikamoinen kulttuurishokki, kun tajusin, että maailmassa on oikeasti todella paljon ihan mukavia ihmisiä.

 

Tää oli valaisevinta ja parasta mitä oon lukenut koko aikuiselämäni aikana. Meillä oli juuri täsmälleen näin, ihmisistä puhuttiin ihan hirveällä tavalla(siis ihan kaikista), ja me lapset aivopestiin juuri tuohon että ollaan niin paljon ylempänä ihan kaikkia.  

Tämä "kasvatus" oikeastaan tuhosi enemmän tai vähemmän meidät lapset kaikki ja meistä tuli alisuoriutujia ja epäonnistujia, koska tuo suhde muihin ihmisiin oli/on todella häiriintynyt. 

Ei se kaikkien kohdalla mene noinkaan.  Mun luokalla oli rikkaan perheen tyttö, jonka vanhemmat oli just sellaisia arvostelijoita ja ihmisten luokittelijoita.  Lapset ei saaneet leikkiä vääränlaisten ihmisten lasten kanssa jne.  Perheen äiti oli opettaja ja oikein tunnettu siitä, että oli puolueellinen, köyhien lapset ei olleet mitään eikä ne ansainneet oikeamielistä kohtelua eikä hyviä numeroita.  Mun äidillä oli kerran asiaa tälle opettajalle (ei kouluun liittyvää), ja meni käymään niillä, niin ei tullut edes ovelle puhumaan, vaan asiat piti hoitaa apulaisen kautta, joka sitten kulki edestakaisin siinä oven ja rouvan kamarin välillä vieden viestiä.  Eihän nyt ylhäinen alhaisten kanssa asioi.

Samanlaisia on tyttärensäkin.  Alaluokilla vielä puhuivat toisten lasten kanssa välittömästi, mutta sitten alkoi se jaotteleminen, että kenen kanssa puhutaan ja kenen kanssa ollaan yleensä missään tekemisissä.  Ei ole näkemykset jalostuneet aikuisenakaan.  

Mun äiti ole erään lajin opettaja ja mä häpesin aina lapsena, miten sen kohteli ylimysolemuksellaan lapsia. Ei ole jalostunut narsistisuus, koska mä osaan katsoa ja puuttua helposti seikkoihin, jossa näen vanhemman tai aikuisen ihmisen mitätöivän lasta. Johtuu siitä, että teki mulle aina samaa, ihan niistä muistikuvista lähtien kun mitä ikinä muistan. Mulla oli tukena isä, joka oli päinvastainen kuin äiti, siksi osasin hahmottaa oikean ja vääränlaisen käytöksen lasta kohtaan.

Koulussa sain 10 arvosanan aineesta, josta omasta mielestäni en olisi sitä ansainnut, mutta kun opet arvovaltaisia kavereita. Olisin antanut itselleni arvosanaksi 7,5 tai 8-, kuten edelliset maikat antoivat.

Omaa pahaa oloa ja alemmuutta on purettu puhumalla pahaa selän takana tai arvostelemalla televisiosta muita ihmisiä. On ruodittu kampaukset ja vaatteet, oltu hyvin ulkonäkökeskeisiä.

Voi vähän vaikuttaa lapsen kehosuhteeseen tuollainen.

Vierailija kirjoitti:

Aina piti ostaa se halvin.

Koulureppua en saanut, kun äidin vanha olkalaukku oli ihan hyvä.

Farkut ostettiin jostain tarjoustalosta, ei puhettakaan micmacista.

Kun sain ekan kesätyöpaikan, ostin kaikkea ihanaa itselleni ja äiti kauhisteli. Omiapan tuhlasin.

Ostaessani omaa asuntoa, äiti ehdotti Järvenpää tai Kerava, ei missään nimessä Helsingistä saa ostaa, liian kallista.

No siis tämä! Meillä kans aina halvinta jos mitään, kaikki vaatteet kirpparilta, aina hävetti olla se koulun ryysyläinen. Vain luonnon antimia ja itse kasvatettua/pyydettyä ruokaa (kuulostaa nykyään monista ihanan omavaraiselta luomulta, mutta kiva olis edes joskus ollut saada jotain muuta). Tämä jatkui vielä kun olin muuttanut omilleni kuten sisaruksetkin: töistä kesälomat olisi pitänyt ottaa rahana, ei kukaan lomia tarvitse, rahaa vain, rahaa rahaa rahaa! Huonekaluja ei olis saanut omaan kotiin ostaa, ihan hyvin riittää sänky ja pöytä. Edes pesukonetta ei olis saanut ostaa kukaan meistä lapsista, kun suvussa yksi sellainen jo on, sillä voidaan käydä pesemässä kaikki kerran viikossa. Autosta puhumattakaan vaikka ihan omilla rahoilla jokainen meistä hankintansa on tehnyt! Eikä tämä ollut siitä kiinni että olis pitänyt pihistellä köyhyyttään vaan samalla ostivat sijoitusasuntoja ym. Ei me lapset oltais paljoa tarvittu mutta jos edes jotain ylimääräistä joskus. Ja että omien rajojen käytöstä aikuisiällä ei syyllistettäisi.

^Siis omien rahojen.

Vierailija kirjoitti:

Rallireitti nuotitetaan. Selviää kyllä viestistä muutoinkin.

En ole se joka kysyi ylempänä, että mitä nuotitus tarkoittaa, mutta itsellekin aivan uusi termi, vaikka tykkään jopa katsoa ralleja. En osannut ollenkaan yhdistää alkuperäisessä viestissä nuotitusta ralliin ja ihmettelin jopa, että miksi siinä mainittiin koko ralli-asia.

Kiitos selvennyksestä!

Vierailija kirjoitti:

Voi että, voin niin samaistua monien teidän kertomuksiin.

Nyt kun mietin (ja vertaan lähipiirin lapsien elämään) niin mun lapsuus oli aika ankea. Oon itse vasta 23v mutta vanhemmat sai mut aika vanhana, ovat syntyneet 50-luvulla. Olen myös ainut lapsi.

Sunnuntait oli hirveitä. Siis niin masentavia. Mihinkään ei voinut mennä tai tehdä mitään. Vasta kun muutin omaan asuntoon ja aloin tienaamaan omaa rahaa, aloin nauttimaan sunnuntaista. Samoin joulut oli aika masentavia. Ei joulumusiikkia, ei katsottu jouluelokuvia, ei ollenkaan minkäänlaista ”joulufiilistä”. Vähän ennen aattoa vaan tehtiin torttuja ja pipareita ja sitten ne perinteiset ruuat. Moneen vuoteen meillä ei ollut kuustakaan. Olin jouluisin myös todella yksinäinen. Monet kaverit on kertoneet että heidän perheillään on tapana aattoiltana pelata lautapelejä/katsoa elokuvia tms myöhään yöhön, ja olen niin kateellinen siitä. Meillä ei ikinä vietetty minkäänlaista yhteistä perheaikaa, kun vanhempia ei kiinnostanut. Luulin pitkään että vihaan joulua, mutta oikeastihan minkä rakastan joulua! Nykyisin teen ensimmäiset tortut lokakuussa, kuuntelen joululauluja kun huvittaa, laitan paljon koristeita, katson jouluelokuvia, jne.

Toinen aika ankea juttu on se, että mun synttäreitä ei ikinä vietetty. Tai no yksivuotissynttärit taisi olla, mutta siihen ne sitten jäi. Mua ei ikinä edes onniteltu. Mulla ei siis ikinä ole ollut minkäänlaisia syntymäpäiväjuhlia, paitsi ne yksivuotissynttärit joita en luonnollisesti muista. Muistan yhtenä vuonna kun oli mun syntymäpäivä, ja äiti oli menossa kauppaan. Pyysin että voisiko ostaa jäätelöä kerta on mun syntymäpäivä, ja sain osakseni tuhahtelua, huokailua ja silmienpyörittelyä.

Lisään nyt vielä tähän loppuun lyhyesti että ei myöskään ikinä käyty missään. Ei matkusteltu ulkomailla eikä kotimaassa, ei käyty missään syömässä, ei elokuvissa, ei siis kerta kaikkiaan missään. Nyt aikuisena yritän tehdä elämästä mahdollisimman mukavaa ja hauskaa. Tuo mun syntymäpäivättömyys näkyy ehkä siinä että olen tosi tarkka muiden syntymäpäivistä, lähetän aina onnitteluviestejä ja panostan lahjoihin aika paljon. En tiedä mistä johtuu tuo vanhemman sukupolven mentaliteetti että kaiken pitää olla mahdollisimman harmaata ja kurjaa.

Ainiin, muistin vielä yhden jutun. Millään ei ollut oikein mitään väliä, kaikkeen todettiin että ”sille nyt on ihan sama”. Esimerkiksi jos olisin halunnut vaihtaa mun huoneen verhot, niin todettiin vaan että se nyt on aivan sama mitkä siinä roikkuu. Mun lapsuudenkoti olikin aika hirveän näköinen, enkä usein kehdannutkaan pyytää kavereita kylään. Oman kotini suhteen (tai ylipäänsä minkä tahansa suhteen), olen tarkka. Etsin niin kauan että löydän tismalleen sen minkä haluan. Näen vaivaa asuntoni, vaatteideni ja kaiken eteen eikä mikään ole ”ihan sama”.

Ei tuo nyt ihan yleisesti vanhemman väen juttu ole. Omat vanhempani ovat syntyneet 40-luvulla. Meillä vietettiin aina isosti synttäreitä ja joulua. Lisäksi koti oli, ja edelleen on, kauniisti sisustettu. Designesineitä ja -huonekaluja yms.

Tapa, jolla äitini luopui lähes kaikesta hänelle tärkeästä minun ja nuoremman sisarukseni synnyttyä.

Äitini luopui lapsia saatuaan lähes kokonaan rakkaasta musiikkiharrastuksestaan ystävien tapaamisesta ja muistakin harrastuksista, eikä hän juuri koskaan käynyt omien ystäviensä kanssa missään. Heitä kyllä oli, sillä äitini puhui heistä usein. He tuntuivat pitävän yhteyttä kortein ja kirjein, mutta eivät juuri koskaan tavanneet.

Tapa, jolla äitini tavallaan hylkäsi itsensä perheen perustettuaan, on lyönyt leimansa minuun. Painiskelen parhaillaan sen kanssa, haluanko lapsia vai en. Asiaan on aivan selkeästi vaikuttanut kotoa saamani malli, että nainen muuttuu lapsia saadessaan pelkäksi äidiksi, eikä hän saa enää tehdä mitään muuta hänelle tärkeää. Ajatus tuntuu tukahduttavalta.

Vanhempani ovat eläköidyttyään alkaneet elää sosiaalisempaa elämää, ja äitini on ottanut yhteyttä moniin vanhoihin ystäviinsä. Mietin silti, että asia ei saisi olla näin, vaan ystävien tulisi kulkea rinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä3932 kirjoitti:

Se ettei lasten kanssa leikitty. Ei autettu läksyissä eikä kiinnostanut oliko niitä ylipäänsä. Yksinkertaisesti omat lapset ei kiinnostaneet eikä niiden kanssa vietetty aikaa, aina oltiin joko töissä tai katsottiin telkkaria. 

Just tätä oon kans ihmetellyt. Miksi halutaan lapsia, jos niiden kanssa ei haluta/jakseta tehdä mitään..

..ja ainakin meillä faija oli aina lyttäämässä meitä lapsia ja sanoikin kerran, että ”te ette oo mitään”.

Onneks ei tarvi olla paljoo tekemisissä.

Jaa, ei niitä välttämättä haluttu. Enemmänkin se oli koko suvun kunniakysymys ettei ollut pelkkiä tuhkamunia ja mahoja, vähän kuin joissakin kehitysmaissa nykyään. Lisääntymiskyky piti osoittaa koko kylälle, sitten itse niistä lapsista ei ollut niin väliksi

Vierailija kirjoitti:

Meillä vastattiin puhelimeen äidin sukunimellä, vaikka meillä kaikilla muilla oli eri nimi. Ei ole jäänyt tavaksi 😆

Puolipakollista jos asuu maalla (ehkä vähän paikasta riippuen), koska eri sukunimihän on mahdottoman synnin merkki eikä sitä voi kukaan käsittää

Meilläkin vanhemmat riitelivät usrin esimerkiksi jos joku lapsista oli syönyt äidin jugurtin, ai että siitä tuli sota ja ero oli sina lähellä.

Myös outo kasvatustyyli että kaikki mitä me lapset tehtiin hyvin nii oli jotenkin noloa ja ikinä ei kehuttu. Tai kehuttiin mutta hyvin nolostellen jos oli muita ihmisiä. Ja vähän sellainen tyyli ettei vaan liikaa anneta kunniaa ja kehuja.

Ruoka pöydässä saatettiin tuijottas hyvän aikas ja sitten kun itselle oli tullut epävarma olo, kysyttiin vähän naureskellen että onko se maija vähän lihonnu ku näyttää niinkuin olisi tuohon leuan alle tullut vähän ylimääräistä (tämä siis kun oltiin lapsia.)

Jotenkin sitä kasvoi sellaiseksi hyvin epävarmaksi ihmiseksi omien asioiiden tai mielipiteiden suhteen.

Aina tuntuu, että joku muu tietää paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko teidän muiden äideillä tapana syödä erillään muusta perheestä? Muistan kuinka äiti söi avattu leikkuulauta pöytänään ja muu perhe ruokapöydän ääressä.

Noin kummallista tapaa en kyllä halunnut omaan kotiini.

Ei äidillä, mutta mummolla. Laittoi aina meille herkkuja notkuvan pöydän koreaksi ruokailutilaan ja itse söi keittiössä leikkuulaudan äärellä meiltä lapsilta jäänneitä rääppeitä. Olisikohan joku pula-ajan jäänne ollut? Oli itsensä suhteen todella nuuka kaikessa, mutta lapsiaan ja meitä lapsenlapsiaan hyysäsi ja hoivasi ja hemmotteli. Ihana mummo oli.

Sama juttu, että mummo laittoi aina herkut ja kunnon ruoka-annokset minulle, sisaruksilleni ja vaarille, mutta itse ei montaakaan kertaa syönyt kanssamme pöydän ääressä, vaan oli muka aina syönyt jo ruokaa laittaessaan. Olimme mummolla hoidossa paljon, joten tätä näki toistuvasti. Varmaan tyyliin jouluaterialla oltiin kaikki samaan aikaan pöydän ääressä syömässä.

Samoin aikuisenakin kun menimme mummolle kahville, meille vieraille katettiin aina hieno kahviastiasto, mutta mummo ja vaari joivat kulahtaneista mukeistaan, joista olivat ryystäneet kaikkia juomia jo koko päivän. Ne oli ällön näköisiä :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli lukeminen lähestulkoon kielletty. Läksyt sai tehdä, mutta muutoin ei kirjoihin koskettu, koska se oli laiskottelua ja kunnon ihmiset tekevät töitä aamusta iltaan tai ainakin puuhailevat jotain järkevää ja tuottavaa.

Ei tulisi mieleenikään toimia omassa kodissa nyt samalla tavalla.

Toiselta mukulalta on ollut pakko kiletää lukeminen osaksi, koskoa se kohdistuu vain yhteen hömppäkirjasarjaan jota luetaan nonstoppina. Se on vähän kuin katselisi netflixsarjaa 10h putkeen jos ei kukaan puutu.

Mitä h*lvettiä? Anna nyt lapsen lukea, jos se kerran siitä tykkää. Ei se sitä hömppäsarjaa lopun elämäänsä lue, mutta jos lukeminen kielletään, saattaa lopettaa kokonaan.

En ole tämä jolle vastasit, mutta hän totesi että lukeminen on pitänyt kieltää _osaksi_ ei kokonaan.

Omalta lapseltani on myös rajoitettu lukuaikaa,kun hän lukisi tuntikausia päivittäin ja kotihommat, läksyt, muut harrastukset ja kaverit tuppaavat jäämään taka-alalle. Myös uni on jäänyt vähälle, kun hänet on yllätetty lukemasta klo 2 aikaan yöllä.

Pakkohan se on laittaa rajoja, vaikka lukeminen sinänsä tärkeää onkin.

Itse olin samanlainen että en malttanut käydä nukkumaan, vaan luin salaa sängyssä. Jäin kiinni ja kirja otettiin yöksi pois minulta :D

Faija laittoi aina saunan päälle lauantaisin ja kaikkien oli pakko käydä siellä. En pitänyt lapsena saunomisesta ja olisin halunnut käydä vain suihkussa ja vain kuivatella saunassa hetken pyyhkeen. Tästä oli joka viikko hirveä tappelu, koska faijalla oli joku ihmeellinen pakkomielle saunassa istumiseen. Teininä sanoin haluavani käydä saunassa yksin ettei tarvinnut heittää löylyä tai oikeesti käydä ollenkaan. Tästä faija alko tietenki vittuilemaan että olen niin ujo etten kehtaa edes miesten kanssa saunassa. Tästä jakso huomautella etenkin jos oli vieraita käymässä. En edelleenkään nauti saunomisesta. Kerran pari vuodessa voin käydä mökillä rantasaunassa lämmittelemässä uinnin jälkeen. En voi käsittää miksi jostain saunassa käymisestä piti tehdä niin järkyttävän iso asia.

Lumihankeen juokseminen talvipakkasella juoppoa isää karkuun. Siinä oli lapsuutta kerrakseen.

Vierailija kirjoitti:

Jälkikäteen ajatelìlen vanhemmat sanoivat kyllä melko ilkeitä juttuja reaktioksi ihan tavallisiin juttuihin. Esimerkiksi "rumat ne vaatteilla koreilee", jos haluttiin siskon kanssa uusia vaatteita. Ei yhtäkkiseltään kuulosta pahalta, mutta ajatelkaa pienen kasvavan tytön ajatusmaailman kannalta. Reilumpaa olisi ollut sanoa, että ei ole varaa kuin että olet ruma.

Köyhä oli minunkin perheeni ja tuota samaa sanontaa (rumat ne vaatteilla koreilee) kuulin, kun joskus rohkenin pyytää uusia vaatteita. Minä kuitenkin ymmärsin lauseen niin, että jos olisin ruma,niin sitten tarvitsisin uusia vaatteita rumuutta kompensoimaan 😄

Itse syntynyt v. 1990, vanhemmat n. 1960. Lapsuus asuttu pienehkössä kaupungissa ja vanhemmatkin kaupungeista kotoisin.

Sanoisin, että onnellinen ja perusturvallinen lapsuus ollut, mutta pari juttua tulee mieleen:

 

Ylitiukat nukkumaanmenoajat, joista ei voitu  k o s k a a n  joustaa. Arki ja viikonloppu eivät juuri eronneet nukkumaanmenoajoiltaan. Esiteineinäkin oli pakko mennä uutena vuotena nukkumaan vielä kun raketit paukkuivat joka puolella.

Äidin puolelta myöskin tuttua tässä ketjussa lukuisia kertoja mainittu marttyyrimäinen siivous. Meillä se ei kuitenkaan toistunut viikkosiivouksina tai muina suursiivouksina, vaan äidin mielialan mukaan saattoi yhtäkkiä joutua puunaamaan tai pakenemaan jaloista. Meillä oli aina perussiistiä ja isäkin oli tarkka siisteydestä. Äidin marttyyriraivo purkautui meihin lapsiin. Erityisen ongelmallista oli se, että äidin ollessa hyvällä tuulella, ei meidän lasten tarvinnut (emmekä oikeastaan saaneet) tehdä mitään kotihommia ja äiti tyyliin kantoi välipalat ja herkut eteen ja paapoi, mutta auta armias, kun hän oli väsynyt tai muuten hermostunut, niin sitten saimme kuulla huutoa, että olemme laiskoja ja että äiti täällä yksin raataa ja kukaan ei auta. Eli ei mitään johdonmukaisuutta äidin puolelta. Isä oli johdonmukaisempi, mutta ei hänkään asiaa saanut muutettua.

Äiti myös ärtyneenä aina kilisteli ja kolisteli kovaäänisesti astioita. Vieläkin ahdistaa astioiden kilinä näin aikuisena. 

Sekä äidillä että äidin vanhemmilla, joiden luona olimme paljon hoidossa (asuivat parin km:n päässä) oli ärsyttävä tapa, että kaikenlaista suunniteltiin tehtäväksi "joskus" tai "sitten kun" eikä mitään retkeä, vierailua, tekemistä voitu tehdä heti tai sopia sille selkeää aikaa, vaikka kyse ei ollut mistään hankalasta. Esimerkki: Siskoni kanssa ehdotimme äidille, että mentäisiin retkelle/kävelylle luontopolulle, joka oli muutaman km:n päässä. Meillä oli auto pihassa eikä päivälle mitään suunniteltua menoa. Äidin vastaus oli: "Tänään ei ehdi mennä, kun täytyy laittaa ruoka ja pyykit pitää pestä ja on sauna. Täytyy joskus mennä." Ja sitten ei koskaan menty.

Mummo usein meille puhui, miten menisimme katsomaan hänen kotitaloaan, jossa hänen vanhapoika veljensä piti mökkinään. Talo oli n. 10 km:n päässä. Emme ikinä menneet sinne. Aina oli joku syy ettei pysty lähtemään, vaikkei se olisi vaatinut mitään muuta kuin soiton mummon veljelle (jonka kanssa mummo oli oikein hyvissä väleissä ja joka kyläili usein) ja hyppäämisen autoon. Tympeää oli se, että mummo jatkuvasti puhui siitä ja oltiin menossa aina "ensi kesänä". Kesät tulivat ja menivät.

Isä ei ollut ihan samanlainen, vaan hänen kanssaan oli spontaanimpaa ja saatettiin pysähtyä mökkimatkoilla (silloin kun äiti ei ollut mukana) esim. lentokentälle katsomaan koneita (silloin sinne vielä pääsi ilman lippua). Jos äiti oli mukana, emme koskaan pysähtyneet tutkimaan mitään jännittäviä uusia paikkoja. Aina puhuttiin että "täytyy joskus mennä".