Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Minulla oli 90-luvulla mielestäni onnellinen lapsuus, mihin kuului rakastavat läheiset, taloudellinen vakaus, paljon matkustelua ym. mukavuuksia, eivätkä vanhempani käyttäneet holtittomasti alkoholia. Joitain asioita en kuitenkaan halua siirtää omaan perhe-elämääni:

- Ulkonäkökeskeisyys ja laihdutuskuurit: kaikkien ulkonäköä piti aina kommentoida. Vaikka eivät olisi olleet tuttuja, niin aina piti kommentoida, jos esim. joku juontaja tai muu julkkis oli lihonut/rupsahtanut tms. Mielestäni on halveksittavaa arvostella muiden ulkonäköä. Myös tädin (epäonnistuneet) meikkityylit käytiin läpi jokaisen vierailun jälkeen ja niille naureskeltiin. Isälläni oli päällä ikuinen laihdutuskuuri ja aina välillä piti esitellä, kuinka vanhat farkut menevät päälle. Minulle on jäänyt päälle sellainen, että helposti arvostelen päässäni muiden ulkonäköä ja myös omaani. Painon jojoilu ja tyytymättömyys painooni on ollut elämässäni aina läsnä, vaikka olenkin normaalipainoinen. En halua ikinä kommentoida ihmisten ulkonäköä tai painoa lasteni kuullen (tai muutenkaan!).

Mykkäkoulut: jos käyttäydyin äidin mielestä huonosti, hän saattoi olla päiväkausia puhumatta minulle, mikä vertautuu mielestäni henkiseen väkivaltaan ja loi turvattomuuden tunnetta. Muistan todella epäreiluja tilanteita, jolloin käytökseni oli reaktio epämiellyttävästä tilanteesta, mutta koskaan ei myöskään yritetty kysyä tai sanottaa sitä, mikä minua vaivasi tai mistä käytökseni johtui. Epäreilua lasta kohtaan, että kaikki tulkitaan vaan tahallisena huonona käytöksenä ja sitten vielä osoitetaan mieltä aikuisena ihmisenä lapselle todella lapsellisesti, vaikka pitäisi olla lapsen tuki ja turva. En koskaan pitäisi mykkäkoulua lapselleni. Jos lapseni käyttäytyvät huonosti, niin kysyn heti alkuun, että mikä tällä on ja miksi käyttäytyy tietyllä tavalla eli yritän ymmärtää syyn. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hyväksyisin huonoa käytöstä, koska olen suhteellisen tiukka. Lapsen henkiset ja fyysiset tunnetilat on kuitenkin mielestäni reilua huomioida ja tiedostaa.

kakkutaikinaa ei saanut vatkata molempiin suuntiin, vaan kokoajan alusta loppuun ensin aloittamaansa suuntaan.

Tosta valituslistasta tuli mieleen se, kun mun siskolla oli ensimmäinen "oikea" poikaystävä, jonka toi ihan kotiinkin käymään.

Ei sinä mitään, isä vaan ei ollut poikaa näkevinäänkään.  Ja kun sisko ja se poika istui sitten talon ulkorappusilla, isällä oli kovasti asiaa käymään eteisessä ja mennä siitä uloskin välillä ja takaisin.  Ja samalla päästeli järkyttäviä kovaäänisiä pieruja ohi mennessään.  Isällä oli muutenkin omituinen kyky saada pieraisu aikaan aina kun halusi.

Ja tämä tarina on ihan tosi.  Siitä myöhemmin sitten isän kanssa sotivat, sisko ja isä siis.  Että kun kaikki pitää aina pilata ja nolata.  Isä oli vaan sitä mieltä, että ei sitä passaa liikaa pidätellä, tule maha kipeeks ja mitäs olitte siinä. [/quote]

Sinun isäsi on SAIRAS ja KUVOTTAVA!!

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa oli niin paljon tuttuja juttuja. Isä raivosiivosi aina lauantai-aamuna. Pisti stereot täysille, jotta kaikki heräävät, välillä kiskottiin peitot pois päältä, sitten meni vähäintään 3-4 tuntia siihen että imuroitiin ja huudettiin. Paras oli mennä ulos pois tieltä.

Missään ei koskaan käyty. Poikkeus oli kesäloma, kun vanhemmat olivat säästäneet lounasseteleitä koko työvuoden, ja silloin saatettiin käydä ravintolassa monta päivää peräkkäin, jottei tarvinnut tehdä kotona ruokaa. Muulloin: laivalla käyminen oli jotenkin pahamaineista, ei käyty vaikka kaverit kävivät. Pikaruokaa ei syöty, mäkkäreille ym. vain tuhahdeltiin. Laiskat ja läskit käyvät niissä. Muistan että vanhemmat olisivat istuneet tasan yhden kerran kavereilla iltaa. Vieraita ei käynyt, paitsi harvoin vanhoja sukulaisia.

 

Muutettiin kolmannella luokalla pieneen kylään, jotta vanhemmat saivat sen omakotitalon. Samanikäisiä lapsia kylässä yksi. Lähimmälle kaverelle 3km, sinne saattoi kävellä tai pyöräillä.  Rikotiin mun kaikki ystävyyssuhteet ja uudessa kyläkoulussa jouduin koulukiusatuksi. Viikonloppuisin ja lomilla oli tuota pakkoulkoilua. Samoilin sitten yksin metsässä. Vanhemmilla oli vaan tapana heittää lapset pihalle ja ajatella, että keksivät siellä tekemistä. Itse olivat kasvaneet kaupungissa ja pikkukaupungissa, jossaseuraa varmaan löytyikin menemällä ulos.

Kun menin yläasteelle, kouluun 5 km ja julkista liikennettä ei. Mopoa ei ostettu, koska liian kallis. Parhaat luokkakaverit asuivat n. 10-15 km päässä. Sitten ihmeteltiin, miksei tuolla pojalla ole kavereita eikä tyttöystävää. En myöskään oppinut mitään sosiaalista elämää: Julkisten varrella asuvat luokkakaverit kävivät kaupungilla shoppailemassa, kahviloissa elokuvissa ym. Mulle tuotiin äidim valitsemia markettivaatteita.

Kun istuin tietokoneen ääressä kun ei ollut mitään muuta tekemistä, komennettiin yksin ulos, "sieltä niitä kavereita löytää". Kasvoi kiusattu, yksinäinen ja syrjäytynyt lapsi.

Kyytiä olisi tarvittu, jos olisi halunnut päästä jonnekin, mutta vanhemmat ottivat lama-aikana työt Helsingistä yli 100 km päästä eivätkä tietenkään muuttaneet sinne, koska omakotitalo, niin että kätevästi olivat arkisin kotona joskus 19-20 aikoihin. Kännyköitä ei vielä ollut yläkoululaisillakaan. Vaihtoehto oli lähteä kaverille koulun jälkeen ja toivoa, että joskus haetaan. Harvoin tuota tein. Tietysti olivat vihaisia, jos piti työpäivän jälkeen lähteä vielä hakemaan lasta jostain.

Niin joo, päälle vielä ruumiillinen kuritus ja ala-asteella kyläkoulussa fyysinen kuritus opettajan toimesta. Kannettiin mm. hiuksista opettajanhuoneeseen.  Aikuisiällä tajusin, että molemmat olivat rikoksia, mutta mitäs niille enää tekee. Vanhemmat ja opettaja ylpeilivät, kuinka saatiin hankala lapsi kuriin. Ts. lapsi, joka yritti puolustautua koulukiusaajia vastaan alistettiin niin ettei enää uskaltanut puolustautua.

Kun muutin sitten isoon kaupunkiin opiskelemaan, sosiaaliset taidot olivat about 0. Koin itseni vain huonoksi ja kykenemättömäksi. Viitisentoista vuotta on mennyt niiden opettelussa, ihan alkaen siitä että voi käydä tuopilla tai istua iltaa kavereiden kanssa, mennä mäkkiin tai tilata pizzan. Toki vanhemmilla itselläkään ei ollut hyvät eväät elämään, mutta kun olivat eläneet oman nuoruutensa kaupungissa niin tuo muutto syrjäseudulle omakotitalo-unelman perässä oli lasten kannalta niin vastuutonta kuin voi olla.

Juuri näin. Itsekin kasvoin pienessä maalaiskylässä. Vanhempani muuttivat sinne niin ikään omakotitalounelman perässä, sekä siksi, että isäni suku omisti maata sieltä.

Samanikäisiä tyttöjä oli muutamia, joista aika moni tuli arvoiltaan niin erilaisesta perheestä, ettei yhteistä säveltä löytynyt (esim. olivat uskonnollisia toisin kuin oma perheeni). Luokallani oli yksi tyttö jonka kanssa ystävystyin, mutta hän asui lähes 10 km päässä, eikä julkista liikennettä ollut.  Koulua käytiin yhdistelmäluokissa, joissa oppiminen oli haastavaa, kun opettaja hyppelehti kahden vuosiluokan ja toisinaan jopa kahden eri aineen välillä. Koulussa ei ollut kunnon tiloja kaikkeen opetukseen, ja minkäänlaista valinnaisuutta ei ollut, ei edes kielten opiskelussa (tämä siis 90-luvulla, eli olisi periaatteessa pitänyt olla mahdollisuus valita). Parhaimmillaan esim. liikuntatunneilla oli neljän eri vuosiluokan oppilaat samalla kertaa. 

Yläasteelle oli 20 km matka, lukioon 30 km, mutta bussireitti oli paljon tätä pidempi, joten pahimmillaan koulun jälkeen sai kökkiä bussissa jopa puolitoista tuntia. Tähän päälle vielä pitkä kävelymatka bussipysäkin ja kodin välissä. Kylällä ei ollut mitään palveluita. Kyläkauppa oli ollut, mutta lopulta sekin lopetti. Ainoa palvelu oli kerran viikossa käyvä kirjastoauto, ja noina vuosina luinkin todella paljon. 

Oli liki mahdotonta tavata lähellä koulua asuvia kavereita vapaa-ajalla kun julkista liikennettä ei oikeastaan ollut. Minä lähdin harvoin liikennöivällä bussilla korpeen, kun kaverit pystyivät käymään leffassa, shoppailemassa, nuorisotaloilla, kuntosalilla jne. Täysi-ikäisenä lukiolaisena ulkona käyminen oli mahdotonta, kun viimeinen bussi kotikylään lähti klo 20. Tunsin olevani todella yksinäinen ja eristyksissä. En päässyt samalla tavalla harjoittelemaan itsenäistymistä tai tapaamaan samanhenkisiä ihmisiä. Aikuisiällä tuntui siltä, että olen ikätovereitani paljon jäljessä, ja vasta kolmekymppisenä on alkanut tuntua siltä että on edes jokin haju siitä, miten sosiaaliset suhteet toimivat.

Jos minulla on joskus lapsia, en ikimaailmassa asettaisi heitä samaan tilanteeseen. Kaverit, aktiviteetit ja sosiaaliset suhteet ovat perusoikeus. Vanhemmat eivät saa olla niin itsekkäitä, että omilla elämänvalinnoillaan kieltävät nämä lapsiltaan. 

Minua raivostutti äitini tapa sanoa usein lapselleni, että "voit tulla joku viikonloppu mummilaan yökylään", mutta sitä "joskus" ei koskaan tullut.

Vierailija kirjoitti:

Itse syntynyt v. 1990, vanhemmat n. 1960. Lapsuus asuttu pienehkössä kaupungissa ja vanhemmatkin kaupungeista kotoisin.

Sanoisin, että onnellinen ja perusturvallinen lapsuus ollut, mutta pari juttua tulee mieleen:

 

Ylitiukat nukkumaanmenoajat, joista ei voitu  k o s k a a n  joustaa. Arki ja viikonloppu eivät juuri eronneet nukkumaanmenoajoiltaan. Esiteineinäkin oli pakko mennä uutena vuotena nukkumaan vielä kun raketit paukkuivat joka puolella.

Äidin puolelta myöskin tuttua tässä ketjussa lukuisia kertoja mainittu marttyyrimäinen siivous. Meillä se ei kuitenkaan toistunut viikkosiivouksina tai muina suursiivouksina, vaan äidin mielialan mukaan saattoi yhtäkkiä joutua puunaamaan tai pakenemaan jaloista. Meillä oli aina perussiistiä ja isäkin oli tarkka siisteydestä. Äidin marttyyriraivo purkautui meihin lapsiin. Erityisen ongelmallista oli se, että äidin ollessa hyvällä tuulella, ei meidän lasten tarvinnut (emmekä oikeastaan saaneet) tehdä mitään kotihommia ja äiti tyyliin kantoi välipalat ja herkut eteen ja paapoi, mutta auta armias, kun hän oli väsynyt tai muuten hermostunut, niin sitten saimme kuulla huutoa, että olemme laiskoja ja että äiti täällä yksin raataa ja kukaan ei auta. Eli ei mitään johdonmukaisuutta äidin puolelta. Isä oli johdonmukaisempi, mutta ei hänkään asiaa saanut muutettua.

Äiti myös ärtyneenä aina kilisteli ja kolisteli kovaäänisesti astioita. Vieläkin ahdistaa astioiden kilinä näin aikuisena. 

Sekä äidillä että äidin vanhemmilla, joiden luona olimme paljon hoidossa (asuivat parin km:n päässä) oli ärsyttävä tapa, että kaikenlaista suunniteltiin tehtäväksi "joskus" tai "sitten kun" eikä mitään retkeä, vierailua, tekemistä voitu tehdä heti tai sopia sille selkeää aikaa, vaikka kyse ei ollut mistään hankalasta. Esimerkki: Siskoni kanssa ehdotimme äidille, että mentäisiin retkelle/kävelylle luontopolulle, joka oli muutaman km:n päässä. Meillä oli auto pihassa eikä päivälle mitään suunniteltua menoa. Äidin vastaus oli: "Tänään ei ehdi mennä, kun täytyy laittaa ruoka ja pyykit pitää pestä ja on sauna. Täytyy joskus mennä." Ja sitten ei koskaan menty.

Mummo usein meille puhui, miten menisimme katsomaan hänen kotitaloaan, jossa hänen vanhapoika veljensä piti mökkinään. Talo oli n. 10 km:n päässä. Emme ikinä menneet sinne. Aina oli joku syy ettei pysty lähtemään, vaikkei se olisi vaatinut mitään muuta kuin soiton mummon veljelle (jonka kanssa mummo oli oikein hyvissä väleissä ja joka kyläili usein) ja hyppäämisen autoon. Tympeää oli se, että mummo jatkuvasti puhui siitä ja oltiin menossa aina "ensi kesänä". Kesät tulivat ja menivät.

Isä ei ollut ihan samanlainen, vaan hänen kanssaan oli spontaanimpaa ja saatettiin pysähtyä mökkimatkoilla (silloin kun äiti ei ollut mukana) esim. lentokentälle katsomaan koneita (silloin sinne vielä pääsi ilman lippua). Jos äiti oli mukana, emme koskaan pysähtyneet tutkimaan mitään jännittäviä uusia paikkoja. Aina puhuttiin että "täytyy joskus mennä". 

 

Ostimme mieheni kanssa talon pienestä kylästä, tuolloin kylässä toimi kyläkoulu. Saimme lapsen ja samoihin aikoihin kyläkoulu lakkautettiin. Huomasin, että olimme lähes tulkoon ainoa pikkulapsiperhe kylässä. Kun lapsen eskari-ikä alkoi lähestyä, päätimme muuttaa pois korvesta; halusimme ettei lapsen tarvitse istua koulukyydeissä tuntitolkulla. Onneksi saimme talon myytyä ja saimme uuden kodin ihmisten ilmoilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa oli niin paljon tuttuja juttuja. Isä raivosiivosi aina lauantai-aamuna. Pisti stereot täysille, jotta kaikki heräävät, välillä kiskottiin peitot pois päältä, sitten meni vähäintään 3-4 tuntia siihen että imuroitiin ja huudettiin. Paras oli mennä ulos pois tieltä.

Missään ei koskaan käyty. Poikkeus oli kesäloma, kun vanhemmat olivat säästäneet lounasseteleitä koko työvuoden, ja silloin saatettiin käydä ravintolassa monta päivää peräkkäin, jottei tarvinnut tehdä kotona ruokaa. Muulloin: laivalla käyminen oli jotenkin pahamaineista, ei käyty vaikka kaverit kävivät. Pikaruokaa ei syöty, mäkkäreille ym. vain tuhahdeltiin. Laiskat ja läskit käyvät niissä. Muistan että vanhemmat olisivat istuneet tasan yhden kerran kavereilla iltaa. Vieraita ei käynyt, paitsi harvoin vanhoja sukulaisia.

 

Muutettiin kolmannella luokalla pieneen kylään, jotta vanhemmat saivat sen omakotitalon. Samanikäisiä lapsia kylässä yksi. Lähimmälle kaverelle 3km, sinne saattoi kävellä tai pyöräillä.  Rikotiin mun kaikki ystävyyssuhteet ja uudessa kyläkoulussa jouduin koulukiusatuksi. Viikonloppuisin ja lomilla oli tuota pakkoulkoilua. Samoilin sitten yksin metsässä. Vanhemmilla oli vaan tapana heittää lapset pihalle ja ajatella, että keksivät siellä tekemistä. Itse olivat kasvaneet kaupungissa ja pikkukaupungissa, jossaseuraa varmaan löytyikin menemällä ulos.

Kun menin yläasteelle, kouluun 5 km ja julkista liikennettä ei. Mopoa ei ostettu, koska liian kallis. Parhaat luokkakaverit asuivat n. 10-15 km päässä. Sitten ihmeteltiin, miksei tuolla pojalla ole kavereita eikä tyttöystävää. En myöskään oppinut mitään sosiaalista elämää: Julkisten varrella asuvat luokkakaverit kävivät kaupungilla shoppailemassa, kahviloissa elokuvissa ym. Mulle tuotiin äidim valitsemia markettivaatteita.

Kun istuin tietokoneen ääressä kun ei ollut mitään muuta tekemistä, komennettiin yksin ulos, "sieltä niitä kavereita löytää". Kasvoi kiusattu, yksinäinen ja syrjäytynyt lapsi.

Kyytiä olisi tarvittu, jos olisi halunnut päästä jonnekin, mutta vanhemmat ottivat lama-aikana työt Helsingistä yli 100 km päästä eivätkä tietenkään muuttaneet sinne, koska omakotitalo, niin että kätevästi olivat arkisin kotona joskus 19-20 aikoihin. Kännyköitä ei vielä ollut yläkoululaisillakaan. Vaihtoehto oli lähteä kaverille koulun jälkeen ja toivoa, että joskus haetaan. Harvoin tuota tein. Tietysti olivat vihaisia, jos piti työpäivän jälkeen lähteä vielä hakemaan lasta jostain.

Niin joo, päälle vielä ruumiillinen kuritus ja ala-asteella kyläkoulussa fyysinen kuritus opettajan toimesta. Kannettiin mm. hiuksista opettajanhuoneeseen.  Aikuisiällä tajusin, että molemmat olivat rikoksia, mutta mitäs niille enää tekee. Vanhemmat ja opettaja ylpeilivät, kuinka saatiin hankala lapsi kuriin. Ts. lapsi, joka yritti puolustautua koulukiusaajia vastaan alistettiin niin ettei enää uskaltanut puolustautua.

Kun muutin sitten isoon kaupunkiin opiskelemaan, sosiaaliset taidot olivat about 0. Koin itseni vain huonoksi ja kykenemättömäksi. Viitisentoista vuotta on mennyt niiden opettelussa, ihan alkaen siitä että voi käydä tuopilla tai istua iltaa kavereiden kanssa, mennä mäkkiin tai tilata pizzan. Toki vanhemmilla itselläkään ei ollut hyvät eväät elämään, mutta kun olivat eläneet oman nuoruutensa kaupungissa niin tuo muutto syrjäseudulle omakotitalo-unelman perässä oli lasten kannalta niin vastuutonta kuin voi olla.

Juuri näin. Itsekin kasvoin pienessä maalaiskylässä. Vanhempani muuttivat sinne niin ikään omakotitalounelman perässä, sekä siksi, että isäni suku omisti maata sieltä.

Samanikäisiä tyttöjä oli muutamia, joista aika moni tuli arvoiltaan niin erilaisesta perheestä, ettei yhteistä säveltä löytynyt (esim. olivat uskonnollisia toisin kuin oma perheeni). Luokallani oli yksi tyttö jonka kanssa ystävystyin, mutta hän asui lähes 10 km päässä, eikä julkista liikennettä ollut.  Koulua käytiin yhdistelmäluokissa, joissa oppiminen oli haastavaa, kun opettaja hyppelehti kahden vuosiluokan ja toisinaan jopa kahden eri aineen välillä. Koulussa ei ollut kunnon tiloja kaikkeen opetukseen, ja minkäänlaista valinnaisuutta ei ollut, ei edes kielten opiskelussa (tämä siis 90-luvulla, eli olisi periaatteessa pitänyt olla mahdollisuus valita). Parhaimmillaan esim. liikuntatunneilla oli neljän eri vuosiluokan oppilaat samalla kertaa. 

Yläasteelle oli 20 km matka, lukioon 30 km, mutta bussireitti oli paljon tätä pidempi, joten pahimmillaan koulun jälkeen sai kökkiä bussissa jopa puolitoista tuntia. Tähän päälle vielä pitkä kävelymatka bussipysäkin ja kodin välissä. Kylällä ei ollut mitään palveluita. Kyläkauppa oli ollut, mutta lopulta sekin lopetti. Ainoa palvelu oli kerran viikossa käyvä kirjastoauto, ja noina vuosina luinkin todella paljon. 

Oli liki mahdotonta tavata lähellä koulua asuvia kavereita vapaa-ajalla kun julkista liikennettä ei oikeastaan ollut. Minä lähdin harvoin liikennöivällä bussilla korpeen, kun kaverit pystyivät käymään leffassa, shoppailemassa, nuorisotaloilla, kuntosalilla jne. Täysi-ikäisenä lukiolaisena ulkona käyminen oli mahdotonta, kun viimeinen bussi kotikylään lähti klo 20. Tunsin olevani todella yksinäinen ja eristyksissä. En päässyt samalla tavalla harjoittelemaan itsenäistymistä tai tapaamaan samanhenkisiä ihmisiä. Aikuisiällä tuntui siltä, että olen ikätovereitani paljon jäljessä, ja vasta kolmekymppisenä on alkanut tuntua siltä että on edes jokin haju siitä, miten sosiaaliset suhteet toimivat.

Jos minulla on joskus lapsia, en ikimaailmassa asettaisi heitä samaan tilanteeseen. Kaverit, aktiviteetit ja sosiaaliset suhteet ovat perusoikeus. Vanhemmat eivät saa olla niin itsekkäitä, että omilla elämänvalinnoillaan kieltävät nämä lapsiltaan. 

Joulu - oli aina ihme teeskentelyä. Kello 12 jälkeen ei mitään voinut sanoa tai tehdä koska ”joulurauha”, viinipullo avattiin heti jo kokkaillessa ja jouluateria pönotettiin. Vielä teininäkin piti esittää tonttuja jotka jakaa lahjat ja sitten ne paketit avattiin yksitellen ja kovaan ääneen päivitellen että ai miten se pukki osasikin. Iltaa kohti viini virtasi ja ilmapiiri kiristyi kunnes räjähti käsiin. Inhosin joulua.

Joka kesäinen ja viikonloppuinen mökkeily oli kanssa toinen mikä ei kiinnostanut. Nämäkin reissut usein alkoholilla siivotettyjä ja meillä lapsilla / varhaisteini-ikäinen usein aika tylsää. Onneksi n 14-15v alkoivat uskoa että en lähde ja sain jäädä kotiin omaan rauhaan eikä tarvinnut enää katsella aivan joka viikonloppu aikuisten ryyppäämistä.

Minä kuulun suuriin ikäluokkiin, ja minulle on jäänyt lapsuudesta mieleen, ei niinkään mitkään rutiinit, vaan kotini ankeus.  Me oltiin todella köyhiä.  Ainoa "hyvä" puoli oli se, että yhtä köyhiä oli muitakin, mutta minulle on jäänyt lapsuudenkodista sellainen ikävä köyhä ja ankea tunnelma.

Äiti ja isä oli menneet naimisiin sodan jälkeen, ja kaikki mitä meillä oli, oli silloin joko häälahjaksi saatua tai silloin hankittua.  Meille ei koskaan ostettu mitään kotiin sen jälkeen.  Ne samat huonekalut, matot, verhot ja vuodevaatteet seurasi meidän elämäämme koko sen ajan, kun me lapset asuimme vielä kotona.  Ei koskaan ostettu uusia astioita, ei koskaan uutta lampunvarjostinta,  ei mitään.  Muutimmekin monta kertaa vuokrahörskistä toisiin, ja aina ne samat vanhat kuluneet tavarat.  En osannut itsekään silloin edes kuvitella, että meille olisi ostettu vaikka uudet kahvikupit joskus.  Ei meillä koskaan ollut mitään sellaisia juhliakaan, missä olisi tarvittu ns. parempia kuppeja tai enemmän niitä.  

Minulle on jäänyt parhaiten mieleen 60-luvun kodit, jollaisia näin joillakin parempiosaisilla kavereilla, tai mainosten kuvista.  Niissä oli jo kauniita sohvaryhmiä, matalia sohvapöytiä, kaitaliinoja, kukkamaljakoita jne.  Meillä ei ollut edes yhtään ainutta kukkavaasia kotona sen jälkeen kun se yksi sininen meni rikki kun olin kuuden vanha.  Aina oli likaiset tapetit, mustuneet pönttöuunit, rumat lattiat ja ne samat kuluneet ja rispaantuneet matot.

Siksi kai minä olen jotenkin jäänyt sille tasolle.  Sisustan kotiani aina sellaiseksi, kuin olisin halunnut sen meillä olleen silloin 60-luvulla.  Tykkään kauniista suomalaisista räsymatoista, poppanaliinoista, hulmuavista ohuista verhoista, kukka-asetelmista ja sohvatyynyistä.   Nykyaikainen verhottomuus tai matottomuus on minulle ihan vierasta.  Vanhanaikaista, tiedän, mutta sitä lapsuuden ja nuoruuden lohduttomuuttakaan en halua.  

Lapsuudessani maalla sohvat, nojatuolit ja sängyt patjoineen kannettiin kovilla pakkasilla pihalle joidenkin vuorokausien ajaksi. Meille lapsille ei koskaan asiaa selitetty.

Vasta myöhemmin aikuisena tajusin, että näin haluttiin tappaa lutikat. Ymmärtääkseni lutikkaongelma on palannut Suomeen viimeaikoina esim. kirpputorien takia.

Muistan myöskin Täystuho-nimisen myrkyn, jota äitini tuprutteli kasvimaalla etenkin kaalin- ja porkkanantaimien päälle. Altistuimme siis joka vuosi DDT-myrkylle. Vasta aikuisiässä tehdyissä tutkimuksissa meillä kaikilla sisaruksilla on löydetty ihmeellisiä poikkeamia elimistöissämme.

Tuohon aikaan raskaana olevat naiset eivät myöskään ajatelleet altistavansa sikiötä vaaroille esim. alkoholia käyttäessään.

En ole vihainen enkä katkera vanhemmilleni. He toimivat parhaan tietonsa mukaan. Oletko varma, että se, mitä nyt teet, on hyväksyttävää muutaman vuosikymmenen kuluttua?

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudessani maalla sohvat, nojatuolit ja sängyt patjoineen kannettiin kovilla pakkasilla pihalle joidenkin vuorokausien ajaksi. Meille lapsille ei koskaan asiaa selitetty.

Vasta myöhemmin aikuisena tajusin, että näin haluttiin tappaa lutikat. Ymmärtääkseni lutikkaongelma on palannut Suomeen viimeaikoina esim. kirpputorien takia.

Muistan myöskin Täystuho-nimisen myrkyn, jota äitini tuprutteli kasvimaalla etenkin kaalin- ja porkkanantaimien päälle. Altistuimme siis joka vuosi DDT-myrkylle. Vasta aikuisiässä tehdyissä tutkimuksissa meillä kaikilla sisaruksilla on löydetty ihmeellisiä poikkeamia elimistöissämme.

Tuohon aikaan raskaana olevat naiset eivät myöskään ajatelleet altistavansa sikiötä vaaroille esim. alkoholia käyttäessään.

En ole vihainen enkä katkera vanhemmilleni. He toimivat parhaan tietonsa mukaan. Oletko varma, että se, mitä nyt teet, on hyväksyttävää muutaman vuosikymmenen kuluttua?

Voi olla, että muutaman vuosikymmenen jälkeen lapset kysyvät, että käytettiinkö ennen tosiaan eläimiä ja kasveja ruoaksi?!

Anti-Taistolainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainainen kotona olo ja yleinen elämän harmaus. Elettiin köyhempää elämää kuin mitä tulotaso oli. Ei käyty juuri koskaan missään ja isän inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan tarkoitti sitä, ettei ollut videoita, pelikonsolia tai hittileluja. Sittemmin olen ottanut takaisin matkustamalla ja käymällä paljon tapahtumissa. Säilynyt on kunnioitus kotia kohtaan ja hyvällä tavalla vähään tyytyminen ja materian välttäminen.

Tämän tapainen inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan kumpuaa kyllä 100% kateudesta. Ei ole varaa hienosteluun eli istutaan kotona katkerana ja valitetaan kuinka "pinnallisia" muut ihmiset ovat.

Tämä johtaa helposti siihen että lapset tuntevat vielä aikuisiässäkin huonoa omatuntoa jos ostavat vähän kalliimman auton itselleen, vaikka siihen olisi varaa siis. Isoisäni oli tällainen enkä pidä sitä mitenkään hienona ominaisuutena ihmisessä.

Pelkkää vasemmistolaista kyynisyyttä, negativisuutta, katkeruutta ja kateutta. Ei kiitos.

Olisi pelikonsolin videonauhurin tms. saanut ostettua pienituloinenkin työssä käyvä. Ei ne nyt maltaita maksanut. Olet ihan oikeassa tuosta vasemmistolaisesta kateudesta, katkeruudesta, kyynisyydestä ja kateudesta. Lisään siihen vielä henkisen köyhyyden ja tylsämielisen näköalattomuuden. Tällä sitten ylennwtään itseä "kerskakulutuksen" yläpuolelle. Toisinaan siihen yhdistyy vielä uskonnollisuus. Sellainen teko hurskaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei oma, mutta nyt kun asia tuli mieleen niin ihmetyttää vielä aikuisenakin lapsuudenystävän kotona ollut tapa että kotona syödään aina tasan kello 17. Ei mitään joustoa, kaikki kyläilyt piti sopia tämän mukaan ja kaveri juoksi kotiin jos vahingossa oli 10min liian pitkään

Sellaisista kodeista tulee hyviä säntillisiä kentokapteeneita ja -emäntiä, juna- ja bussikuskeja, tilintarkastajia, leikkaussalihenkilökuntaa, kokkeja...

Mitä ammatteja vielä keksitte?

Enpä tiedä tuleeko....kun muutaman kerran saat selkäsaunan kun olet ruoka-ajasta myöhästynyt 5 minuuttia, niin ei aikuisena välttämättä halua opiskella tuonkaltaisiin työtehtäviin. Lapsena kun ei vielä tarvitsisi olla tilintarkastajan säntillisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Tapa, jolla äitini luopui lähes kaikesta hänelle tärkeästä minun ja nuoremman sisarukseni synnyttyä.

Äitini luopui lapsia saatuaan lähes kokonaan rakkaasta musiikkiharrastuksestaan ystävien tapaamisesta ja muistakin harrastuksista, eikä hän juuri koskaan käynyt omien ystäviensä kanssa missään. Heitä kyllä oli, sillä äitini puhui heistä usein. He tuntuivat pitävän yhteyttä kortein ja kirjein, mutta eivät juuri koskaan tavanneet.

Tapa, jolla äitini tavallaan hylkäsi itsensä perheen perustettuaan, on lyönyt leimansa minuun. Painiskelen parhaillaan sen kanssa, haluanko lapsia vai en. Asiaan on aivan selkeästi vaikuttanut kotoa saamani malli, että nainen muuttuu lapsia saadessaan pelkäksi äidiksi, eikä hän saa enää tehdä mitään muuta hänelle tärkeää. Ajatus tuntuu tukahduttavalta.

Vanhempani ovat eläköidyttyään alkaneet elää sosiaalisempaa elämää, ja äitini on ottanut yhteyttä moniin vanhoihin ystäviinsä. Mietin silti, että asia ei saisi olla näin, vaan ystävien tulisi kulkea rinnalla.

Mulla myös tällainen äiti. Pienenä ihan kysyinkin että eikä sulla ole yhtään kavereita, kuulemma ei, kun naiselle oma perhe riittää. No, tästä sitten jalostui vuosien mittaan sairaalloinen riippuvuus meihin lapsiin, muunmuassa soitteli liikkeisiin joissa tiesi meidän asioineen että oltiinko saatu hoidettua asiamme, ambulanssin äänen jossain kuultua soitteli itkien että onko se jotain meistä hakemassa, murtautui siskoni kotiin kun ei saanut tätä puhelimella kiinni koska jokin on varmasti hätänä, ja itsemurhalla uhkailu jos emme vastanneet satoihin yhteydenottoihin. Samanaikaisesti marttyyrina vollotus kuinka perhe ja lapset on vieneet häneltä elämän ja jo meidän ollessa lapsia esitelmöinti siitä kuinka lapset olisi pitänyt jättää tekemättä. Vainoaminen ja syyllistäminen jatkuu tänä päivänäkin kun me lapset olemme keski-ikäisiä, lienee turha arvuutella olemmeko kukaan itse tehneet lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Anti-Taistolainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainainen kotona olo ja yleinen elämän harmaus. Elettiin köyhempää elämää kuin mitä tulotaso oli. Ei käyty juuri koskaan missään ja isän inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan tarkoitti sitä, ettei ollut videoita, pelikonsolia tai hittileluja. Sittemmin olen ottanut takaisin matkustamalla ja käymällä paljon tapahtumissa. Säilynyt on kunnioitus kotia kohtaan ja hyvällä tavalla vähään tyytyminen ja materian välttäminen.

Tämän tapainen inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan kumpuaa kyllä 100% kateudesta. Ei ole varaa hienosteluun eli istutaan kotona katkerana ja valitetaan kuinka "pinnallisia" muut ihmiset ovat.

Tämä johtaa helposti siihen että lapset tuntevat vielä aikuisiässäkin huonoa omatuntoa jos ostavat vähän kalliimman auton itselleen, vaikka siihen olisi varaa siis. Isoisäni oli tällainen enkä pidä sitä mitenkään hienona ominaisuutena ihmisessä.

Pelkkää vasemmistolaista kyynisyyttä, negativisuutta, katkeruutta ja kateutta. Ei kiitos.

Olisi pelikonsolin videonauhurin tms. saanut ostettua pienituloinenkin työssä käyvä. Ei ne nyt maltaita maksanut. Olet ihan oikeassa tuosta vasemmistolaisesta kateudesta, katkeruudesta, kyynisyydestä ja kateudesta. Lisään siihen vielä henkisen köyhyyden ja tylsämielisen näköalattomuuden. Tällä sitten ylennwtään itseä "kerskakulutuksen" yläpuolelle. Toisinaan siihen yhdistyy vielä uskonnollisuus. Sellainen teko hurskaus.

Riippuu varmaan mistä ajasta puhutaan. 70-luvun lapsena muistan kuulleeni mystisistä ”TV-peleistä”, mutta eihän meillä sellaisia ollut. Televisiokin oli mustavalkoinen.

Joskus 70-80-luvun taitteessa videot maksoivat jotain 6000mk, mikä oli reilusti enemmän kuin keskivertoduunarin bruttotulot kuukaudessa. Nykyrahassa noin 3000€.

Pelikonsolien hintoja en muista, mutta muutama vuosi eteenpäin ja huippusuosittu Commodore 64 maksoi 2995mk. Siis pelkkä kone. Siihen tarvittiin lisäksi joko kasetti- tai levyasema (495,- tai 2995,-)

Peliohjain päälle 129,-

Koko setti kasettiasemalla 1387€ ja levyasemalla 2345€ nykyrahassa.

Vertailun vuoksi Playstation 5 maksaa 429-529€.

Eli nuo hupivehkeet olivat aikoinaan todella kalliita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anti-Taistolainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainainen kotona olo ja yleinen elämän harmaus. Elettiin köyhempää elämää kuin mitä tulotaso oli. Ei käyty juuri koskaan missään ja isän inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan tarkoitti sitä, ettei ollut videoita, pelikonsolia tai hittileluja. Sittemmin olen ottanut takaisin matkustamalla ja käymällä paljon tapahtumissa. Säilynyt on kunnioitus kotia kohtaan ja hyvällä tavalla vähään tyytyminen ja materian välttäminen.

Tämän tapainen inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan kumpuaa kyllä 100% kateudesta. Ei ole varaa hienosteluun eli istutaan kotona katkerana ja valitetaan kuinka "pinnallisia" muut ihmiset ovat.

Tämä johtaa helposti siihen että lapset tuntevat vielä aikuisiässäkin huonoa omatuntoa jos ostavat vähän kalliimman auton itselleen, vaikka siihen olisi varaa siis. Isoisäni oli tällainen enkä pidä sitä mitenkään hienona ominaisuutena ihmisessä.

Pelkkää vasemmistolaista kyynisyyttä, negativisuutta, katkeruutta ja kateutta. Ei kiitos.

Olisi pelikonsolin videonauhurin tms. saanut ostettua pienituloinenkin työssä käyvä. Ei ne nyt maltaita maksanut. Olet ihan oikeassa tuosta vasemmistolaisesta kateudesta, katkeruudesta, kyynisyydestä ja kateudesta. Lisään siihen vielä henkisen köyhyyden ja tylsämielisen näköalattomuuden. Tällä sitten ylennwtään itseä "kerskakulutuksen" yläpuolelle. Toisinaan siihen yhdistyy vielä uskonnollisuus. Sellainen teko hurskaus.

Riippuu varmaan mistä ajasta puhutaan. 70-luvun lapsena muistan kuulleeni mystisistä ”TV-peleistä”, mutta eihän meillä sellaisia ollut. Televisiokin oli mustavalkoinen.

Joskus 70-80-luvun taitteessa videot maksoivat jotain 6000mk, mikä oli reilusti enemmän kuin keskivertoduunarin bruttotulot kuukaudessa. Nykyrahassa noin 3000€.

Pelikonsolien hintoja en muista, mutta muutama vuosi eteenpäin ja huippusuosittu Commodore 64 maksoi 2995mk. Siis pelkkä kone. Siihen tarvittiin lisäksi joko kasetti- tai levyasema (495,- tai 2995,-)

Peliohjain päälle 129,-

Koko setti kasettiasemalla 1387€ ja levyasemalla 2345€ nykyrahassa.

Vertailun vuoksi Playstation 5 maksaa 429-529€.

Eli nuo hupivehkeet olivat aikoinaan todella kalliita.

Kirjoitat kuin 80-luku olisi ollut vielä jotain 60-lukua. 80-luvun puolivälissä normiduunari sai jonkun 10 000-15000 Mk kk. Raksa duunari saattoi saada urakalla 200 000mk parhaimmillaan. Et taida tietää monen tehdas ja raksa duunarin saaneen tuolloin parempaa tai ainakin samaa reaalipalkkaa kuin nykyään.

Ei ollut kouluissa todellakaan vanhoja oppikirjoja, eikä laskettu montako kalapuikkoa ottaa, luokkaretket olivat huvipuistoihin joka vuotisia. Eikä se päivän lippu niihin maltaita maksanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anti-Taistolainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainainen kotona olo ja yleinen elämän harmaus. Elettiin köyhempää elämää kuin mitä tulotaso oli. Ei käyty juuri koskaan missään ja isän inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan tarkoitti sitä, ettei ollut videoita, pelikonsolia tai hittileluja. Sittemmin olen ottanut takaisin matkustamalla ja käymällä paljon tapahtumissa. Säilynyt on kunnioitus kotia kohtaan ja hyvällä tavalla vähään tyytyminen ja materian välttäminen.

Tämän tapainen inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan kumpuaa kyllä 100% kateudesta. Ei ole varaa hienosteluun eli istutaan kotona katkerana ja valitetaan kuinka "pinnallisia" muut ihmiset ovat.

Tämä johtaa helposti siihen että lapset tuntevat vielä aikuisiässäkin huonoa omatuntoa jos ostavat vähän kalliimman auton itselleen, vaikka siihen olisi varaa siis. Isoisäni oli tällainen enkä pidä sitä mitenkään hienona ominaisuutena ihmisessä.

Pelkkää vasemmistolaista kyynisyyttä, negativisuutta, katkeruutta ja kateutta. Ei kiitos.

Olisi pelikonsolin videonauhurin tms. saanut ostettua pienituloinenkin työssä käyvä. Ei ne nyt maltaita maksanut. Olet ihan oikeassa tuosta vasemmistolaisesta kateudesta, katkeruudesta, kyynisyydestä ja kateudesta. Lisään siihen vielä henkisen köyhyyden ja tylsämielisen näköalattomuuden. Tällä sitten ylennwtään itseä "kerskakulutuksen" yläpuolelle. Toisinaan siihen yhdistyy vielä uskonnollisuus. Sellainen teko hurskaus.

Riippuu varmaan mistä ajasta puhutaan. 70-luvun lapsena muistan kuulleeni mystisistä ”TV-peleistä”, mutta eihän meillä sellaisia ollut. Televisiokin oli mustavalkoinen.

Joskus 70-80-luvun taitteessa videot maksoivat jotain 6000mk, mikä oli reilusti enemmän kuin keskivertoduunarin bruttotulot kuukaudessa. Nykyrahassa noin 3000€.

Pelikonsolien hintoja en muista, mutta muutama vuosi eteenpäin ja huippusuosittu Commodore 64 maksoi 2995mk. Siis pelkkä kone. Siihen tarvittiin lisäksi joko kasetti- tai levyasema (495,- tai 2995,-)

Peliohjain päälle 129,-

Koko setti kasettiasemalla 1387€ ja levyasemalla 2345€ nykyrahassa.

Vertailun vuoksi Playstation 5 maksaa 429-529€.

Eli nuo hupivehkeet olivat aikoinaan todella kalliita.

Kirjoitat kuin 80-luku olisi ollut vielä jotain 60-lukua. 80-luvun puolivälissä normiduunari sai jonkun 10 000-15000 Mk kk. Raksa duunari saattoi saada urakalla 200 000mk parhaimmillaan. Et taida tietää monen tehdas ja raksa duunarin saaneen tuolloin parempaa tai ainakin samaa reaalipalkkaa kuin nykyään.

Ei ollut kouluissa todellakaan vanhoja oppikirjoja, eikä laskettu montako kalapuikkoa ottaa, luokkaretket olivat huvipuistoihin joka vuotisia. Eikä se päivän lippu niihin maltaita maksanut.

Äitini palkka kaupan myyjänä kokopäivätyössä oli n. 5000 mk. Isä oli valtiolla töissä pikkupomona ja sai 8000 mk.

Rahaa oli, kun se ei valunut yksityisten kassoihin eikä ulkomaille zalandolle ym. Paljon ostettiin kotimaista. Sillä kaikella rahalla pyöritettiin Suomea ja valtio satsasi kuntiin.

En tiedä miten muut muistavat kouluruoan, mutta meidän koulussa se oli pahaa. Oma keittiö oli ja ruoka oli kuvottavaa. Omat lapset nykyisin herkuttelee kouluruoalka.

Isä tuijotti televisiosta vain urheilua - katsoi jopa biljardin pelaamista. Ja vain hän hallitsi sitä mitä kanavaa tv:stä katsotaan. No onneksi sain omaan huoneeseeni sitten jossain vaiheessa tv:n. Sen verran on vaikuttanut, että en katso koskaan urheilua tv:stä.

Vierailija kirjoitti:

Krääsää kirjoitti:

Tavaran hamstraaminen. Kaikki piti säilyttää kaiken varalta tai vietiin mökille. Vanhat vaatteet mökkivaatteiksi. Myös kirjahyllyihin kaikkea pientä ja isoa krääsää.

Itsellä ei varsinaisia kirjahyllyjä ja esillä vain oleellinen. Vuosittain turhat kamat kiertoon jne ettei ole kaikki kaapit ja tilat täynnä puoliksi toimivaa tavaraa.

Omat appivanhemmat tällaisia, omistavat useamman perityn mökin, talon ja vapaa-ajan asunnon omiensa lisäksi. Jokainen on lattiasta kattoon täynnä tavaraa ja jokaiseen hankitaan koko ajan lisää. Esimerkiksi mattoja taitaa olla yli 100 kappaletta. Jokaisessa talossa on omat vaatteet, sukset, vedenkeittimet, kahvinkeittimet, ruohonleikkurit, juhla-astiastot, arki-astiastot, kirjahyllyt, meikit, hajuvedet... Kaikkien lasten vaatteet on säästetty vauvasta asti, samoin keskeneräiset käsityöt, vanhat lehtileikkeet, lastenkirjat, rikkoutuneet huonekalut, vanhat autot... Mitään ei saa heittää tai antaa pois.

On siinä kyllä tavaraa kerrakseen. Itse en oikein piittaa tavarasta ja laitan kaiken turhan kiertoon tasaisin väliajoin.

Ompa boheemia. Tai sitten et vain arvosta mitään. Sillä vaivalla minkä jonkun tavaran hankkiminen on vaatinut ei ole sinulle mitään arvoa.

Vierailija kirjoitti:

Itse syntynyt v. 1990, vanhemmat n. 1960. Lapsuus asuttu pienehkössä kaupungissa ja vanhemmatkin kaupungeista kotoisin.

Sanoisin, että onnellinen ja perusturvallinen lapsuus ollut, mutta pari juttua tulee mieleen:

 

Ylitiukat nukkumaanmenoajat, joista ei voitu  k o s k a a n  joustaa. Arki ja viikonloppu eivät juuri eronneet nukkumaanmenoajoiltaan. Esiteineinäkin oli pakko mennä uutena vuotena nukkumaan vielä kun raketit paukkuivat joka puolella.

Äidin puolelta myöskin tuttua tässä ketjussa lukuisia kertoja mainittu marttyyrimäinen siivous. Meillä se ei kuitenkaan toistunut viikkosiivouksina tai muina suursiivouksina, vaan äidin mielialan mukaan saattoi yhtäkkiä joutua puunaamaan tai pakenemaan jaloista. Meillä oli aina perussiistiä ja isäkin oli tarkka siisteydestä. Äidin marttyyriraivo purkautui meihin lapsiin. Erityisen ongelmallista oli se, että äidin ollessa hyvällä tuulella, ei meidän lasten tarvinnut (emmekä oikeastaan saaneet) tehdä mitään kotihommia ja äiti tyyliin kantoi välipalat ja herkut eteen ja paapoi, mutta auta armias, kun hän oli väsynyt tai muuten hermostunut, niin sitten saimme kuulla huutoa, että olemme laiskoja ja että äiti täällä yksin raataa ja kukaan ei auta. Eli ei mitään johdonmukaisuutta äidin puolelta. Isä oli johdonmukaisempi, mutta ei hänkään asiaa saanut muutettua.

Äiti myös ärtyneenä aina kilisteli ja kolisteli kovaäänisesti astioita. Vieläkin ahdistaa astioiden kilinä näin aikuisena. 

Sekä äidillä että äidin vanhemmilla, joiden luona olimme paljon hoidossa (asuivat parin km:n päässä) oli ärsyttävä tapa, että kaikenlaista suunniteltiin tehtäväksi "joskus" tai "sitten kun" eikä mitään retkeä, vierailua, tekemistä voitu tehdä heti tai sopia sille selkeää aikaa, vaikka kyse ei ollut mistään hankalasta. Esimerkki: Siskoni kanssa ehdotimme äidille, että mentäisiin retkelle/kävelylle luontopolulle, joka oli muutaman km:n päässä. Meillä oli auto pihassa eikä päivälle mitään suunniteltua menoa. Äidin vastaus oli: "Tänään ei ehdi mennä, kun täytyy laittaa ruoka ja pyykit pitää pestä ja on sauna. Täytyy joskus mennä." Ja sitten ei koskaan menty.

Mummo usein meille puhui, miten menisimme katsomaan hänen kotitaloaan, jossa hänen vanhapoika veljensä piti mökkinään. Talo oli n. 10 km:n päässä. Emme ikinä menneet sinne. Aina oli joku syy ettei pysty lähtemään, vaikkei se olisi vaatinut mitään muuta kuin soiton mummon veljelle (jonka kanssa mummo oli oikein hyvissä väleissä ja joka kyläili usein) ja hyppäämisen autoon. Tympeää oli se, että mummo jatkuvasti puhui siitä ja oltiin menossa aina "ensi kesänä". Kesät tulivat ja menivät.

Isä ei ollut ihan samanlainen, vaan hänen kanssaan oli spontaanimpaa ja saatettiin pysähtyä mökkimatkoilla (silloin kun äiti ei ollut mukana) esim. lentokentälle katsomaan koneita (silloin sinne vielä pääsi ilman lippua). Jos äiti oli mukana, emme koskaan pysähtyneet tutkimaan mitään jännittäviä uusia paikkoja. Aina puhuttiin että "täytyy joskus mennä". 

 

Tunnistan itsessäni tuon "pitää joskus mennä" -mentaliteetin omissa suunnitelmissa. Osittain se saattaa johtua siitä, että näihin suunnitelmiin sisältyy myös ikäviä piirteitä, joiden takia niitä ei sitten koskaan toteuta, usein niihin liittyy tapaamisia sellaisten ihmisten kanssa, joita arastelen. 

Toisaalta olen selittänyt omaa jahkailuani sillä, että totuin siihen lapsena. Kaikki asiat joita suunnittelin vaatteista alkaen, olivat vain suunnitelmia, joiden tiesinkin jäävän sellaisiksi, koska en olisi kuitenkaan saanut rahaa niiden toteuttamiseen (esimerkiksi vaateostokset). Nyt jatkan samalla sitku-linjalla...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anti-Taistolainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainainen kotona olo ja yleinen elämän harmaus. Elettiin köyhempää elämää kuin mitä tulotaso oli. Ei käyty juuri koskaan missään ja isän inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan tarkoitti sitä, ettei ollut videoita, pelikonsolia tai hittileluja. Sittemmin olen ottanut takaisin matkustamalla ja käymällä paljon tapahtumissa. Säilynyt on kunnioitus kotia kohtaan ja hyvällä tavalla vähään tyytyminen ja materian välttäminen.

Tämän tapainen inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan kumpuaa kyllä 100% kateudesta. Ei ole varaa hienosteluun eli istutaan kotona katkerana ja valitetaan kuinka "pinnallisia" muut ihmiset ovat.

Tämä johtaa helposti siihen että lapset tuntevat vielä aikuisiässäkin huonoa omatuntoa jos ostavat vähän kalliimman auton itselleen, vaikka siihen olisi varaa siis. Isoisäni oli tällainen enkä pidä sitä mitenkään hienona ominaisuutena ihmisessä.

Pelkkää vasemmistolaista kyynisyyttä, negativisuutta, katkeruutta ja kateutta. Ei kiitos.

Olisi pelikonsolin videonauhurin tms. saanut ostettua pienituloinenkin työssä käyvä. Ei ne nyt maltaita maksanut. Olet ihan oikeassa tuosta vasemmistolaisesta kateudesta, katkeruudesta, kyynisyydestä ja kateudesta. Lisään siihen vielä henkisen köyhyyden ja tylsämielisen näköalattomuuden. Tällä sitten ylennwtään itseä "kerskakulutuksen" yläpuolelle. Toisinaan siihen yhdistyy vielä uskonnollisuus. Sellainen teko hurskaus.

Riippuu varmaan mistä ajasta puhutaan. 70-luvun lapsena muistan kuulleeni mystisistä ”TV-peleistä”, mutta eihän meillä sellaisia ollut. Televisiokin oli mustavalkoinen.

Joskus 70-80-luvun taitteessa videot maksoivat jotain 6000mk, mikä oli reilusti enemmän kuin keskivertoduunarin bruttotulot kuukaudessa. Nykyrahassa noin 3000€.

Pelikonsolien hintoja en muista, mutta muutama vuosi eteenpäin ja huippusuosittu Commodore 64 maksoi 2995mk. Siis pelkkä kone. Siihen tarvittiin lisäksi joko kasetti- tai levyasema (495,- tai 2995,-)

Peliohjain päälle 129,-

Koko setti kasettiasemalla 1387€ ja levyasemalla 2345€ nykyrahassa.

Vertailun vuoksi Playstation 5 maksaa 429-529€.

Eli nuo hupivehkeet olivat aikoinaan todella kalliita.

Kirjoitat kuin 80-luku olisi ollut vielä jotain 60-lukua. 80-luvun puolivälissä normiduunari sai jonkun 10 000-15000 Mk kk. Raksa duunari saattoi saada urakalla 200 000mk parhaimmillaan. Et taida tietää monen tehdas ja raksa duunarin saaneen tuolloin parempaa tai ainakin samaa reaalipalkkaa kuin nykyään.

Ei ollut kouluissa todellakaan vanhoja oppikirjoja, eikä laskettu montako kalapuikkoa ottaa, luokkaretket olivat huvipuistoihin joka vuotisia. Eikä se päivän lippu niihin maltaita maksanut.

En tiedä, milloin olet koulusi käynyt, mutta lukutaidossasi on toivomisen varaa. Palkkaesimerkkini oli 70- ja 80-lukujen taitteesta. Omasi oli 80-luvun puolivälistä. Tuolloin inflaatio oli voimissaan ja palkat nousivat ripeästi.

Kuitenkin esim lukioaikainen opettajani, jolla oli lisätuloja oppikirjoista, tienasi 80- luvun loppupuolella ”vain” 180000mk vuodessa.

Minun ilmoittama summa oli siis peruspalkka, sinä aloit keksiä kaiken maailman ylitöitä ja muita urakkatienestejä. Saan minäkin tässä kuussa ylitöiden ja vuosibonusten ansiosta bruttona melkein 14k€, mutta ei mun peruspalkka ole kuin 5k€/kk.

Mutta varsinaisestihan tässä vertailtiin noiden pelikoneiden ja videoiden hintoja. ”Kaikkien kakaroiden haluama” pelikone maksaa tällä hetkellä vain murto-osan siitä, mitä 80-luvulla.

Toisaalta halvin IBM PC maksoi vuonna 1984 noin 24000mk, joka on nykyrahassa noin 8600€. Siis tavallisesta tietokoneesta. Nykyään siihen nähden ylivertaisen laitteen saa alle 500€.