Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Vierailija kirjoitti:

Pakko syödä perunaa: peruna o.n! oikeaa ruokaa.... no syökää itte perunanne! Ehkä paras esimerkki: Tein lasagnea ja vanhempani tulivat syömään - kysyivät ”Etkö ole keittänyt perunoita?”.... lasangen kanssa???? Juu en ole!!!

Juontaa varmaan juurensa siihen, että perunalle oli aikoinaan oma lokeronsa siinä ruokaympyrässä, johon oli kuvattu päivän ravintotarpeet.

Oli viljatuotteet, hedelmät ja kasvikset, maitotuotteet, proteiini, rasva ja sitten oli peruna.

Orjana kotona kirjoitti:

Maalaistalossa täytyi tehdä raskaita töitä ja kotitöitä lomat ja viikonloput. Piti ikäänkuin ansaita oma elantonsa ja olemassaolonsa jo lapsena. Oli sellainen fiilis varsinkin näin jälkeenpäin ajatellen, että minut oli tehtykin vain työvoimaksi. Ei oikein jäänyt energiaa läksyjen lukuun, kavereiden tapaamisesta puhumattakaan. Kaverit oli koulukavereita, kun muita ei asunut lähellä. Heitäkin sai tavata vain koulussa, kun syrjäkylälle ei kulkenut muuta kuin koulukyydit. Omaa rahaa oli hyvin vähän. Vaatteisiin sai rahaa pari kertaa vuodessa, kun oikein aneli ja perusteli ja nekin tuntui armopaloilta. Kun menin muualle kesätöihin saadakseni omaa rahaa, isä suuttui.

Sama juttu, mietin jo 10-vuotiaana, että minut on hankittu vain työvoimaksi.

Pienestä asti aivan liian raskaita töitä aamusta iltaan. Muistan myöhäisiä iltoja, jolloin väsytti niin että pyörrytti, mutta pakko oli tehdä hommat loppuun.

Vapaapäivät ja lomat olivat kauheita, ylös aikaisin ja töihin. Jos erehtyi hetkenkään vaikka lukemaan lehteä, niin kajahti käsky "töihin siitä, on vielä hommat x ja y tekemättä, ne on sun vastuulla".

Vaatteita ei saanut juurikaan, saatoin pestä samoja sukkia joka päivä, kun ei ollut muuta kuin se yksi sukkapari.

Silloin harvoin kun vaatteita sai, niin olin jo oppinut kokemaan kovaa syyllisyyttä siitä, että minuun näin jouduttiin rahaa tuhlaamaan.

Nyt aikuisena en pidä vanhempiini mitään yhteyttä. Töissä uuvutan herkästi itseni loppuun, kun en osaa aina sanoa ei, vaikka töitä olisi jo ihan liikaa. Nyt olen alkanut ihan ajatuksella opetella tätä.

Vaatteidenkin kanssa yritän oppia pois syyllisyydestä. Edellisen talvitakin ostin vuonna 2007 ja sekin niin halvalla kuin mahdollista. Viime syksynä viimein päätin ostaa itselleni laadukkaan talvitakin, ja mikä ihme kun ei kylmillä säillä enää paleltanut koko ajan. Joku lukko tuossa katkesi, ja nyt tuntuu jo helpommalta ostaa itselleni vaatteita ja muuta tarpeellista.

Vierailija kirjoitti:

Mutsi ja faija erosivat kun olin kymmenen ja kysyivät minulta hirveän sivistyneesti, että no kumman luokse sä sitten haluaisit mennä? Sanoin, että isän, ja näin että kumpaakin vitutti. Faija olisi halunnut olla vapaa, ja mutsi taas ehkä piti itsestään selvänä että valitsisin hänet.

No, faija sitten kasvatti minut yksin ja se oli sellaista että se yritti aina tyrkyttää minua jonnekin sukulaisten luo pitkiksi ajoiksi pois jaloista. "Hei tehän lähdettä kohta sinne lomalle? pääsisikö M mukaan?

Vuoden nukuin sukulaisten vaatekomerossa ja asuin heidän luonaan, koska muualla ei ollut asunnossa tilaa. Vähän noloa, olivat suostuneet ottamaan minut vuodeksi kun faija oli tyrkyttänyt. Todennäköisesti maksoi.

Surullinen lapsuus. Järkyttävää kuin oli ei niin kauan sitten. 

Perunan syönti ja ankeat sunnuntaipäivä olivat tuttuja minunkin perheessäni. Mutta syy ei ollut pelkästään kapeakatseisissa vanhemmissa.

70-luvulla ja vielä 80-luvullakin riisiä oli kaupoissa yhtä sorttia, ei ollut basmati- tai jasmiiniriisiä. Tuoreita hedelmiä ja vihanneksia oli, mutta vain peruslaatuja.

Sunnuntaisin kaupat olivat kiinni. Ei ollut kauppakeskuksia eikä kylpylöitä, missä hengailla. Käytiin paljon kylässä tai meillä maalla hiihdettiin. Oli tylsää. Meitä ei kyllä elokuviin tai kesällä huvipuistoihin viety.

Muistan kun 80-90-luvun taitteessa tulivat kylpylät. Se lisäsi heti vapaa-ajan vieton mahdollisuuksia. Ja vielä enemmän se kun kaupat sai olla auki sunnuntaisinkin. En kyllä muista milloin se tapahtui. Eipä sunnuntait ole olleet tylsiä sen jälkeen

Vierailija kirjoitti:

En tiedä mistä tämä johtuu, mutta aina kaikki mitä omat vanhemmat on tyrkyttänyt tuntuu ankealta. Ja huomaan että ne ei ole halunnut tehdä mitään, mitä niiden vanhemmilla oli tapana tehdä. Mitä enemmän omat vanhemmat on väkisin yrittäny kasvattaa johonkin tiettyyn käyttäytymismalliin, sitä kauemmas siitä on halunnut pyrkiä.

Omat lapsesi kokevat samoin sinut eivätkä halua aikuisena tehdä mitään mitä sinä teet. Näin se menee.

Monet vanhemmat näköjään pitää huolen ettei oille lapsille jää mitään kivaa muistoa  lapsuudessa. Isät paljastuu täällä  oiein takavittumaisiksi.  Meillä oli hauska suku ja lapsuus, ei turhia sääntöjä.  Taidan olla sitten onnekas  vaikka isäni kuoli  kun me lapset oltiin pieniä. Oma mieheni on myös tosi kiva lapsille , myös niille  vieraille. Voisko olla niin että naiset pitää    ilkeetä ukkoa perheessä vaan  rahan tähden. Mies on vieras kodissaa ja kaiki häntä hiljaa inhoo , rahalla saa jotai huolenpitoa   mutta ei sitten rakkautta voi ostaa.  Kerran nuorena kuulin miehen sukulaisrouvalta , että hän rakastaa koiraa enemmän kuin  juoppoa miestään. Sais jo kuolla, mutta  taivas ei huoli ja piru tietää sen kuitenin saavansa.

Vierailija kirjoitti:

Orjana kotona kirjoitti:

Maalaistalossa täytyi tehdä raskaita töitä ja kotitöitä lomat ja viikonloput. Piti ikäänkuin ansaita oma elantonsa ja olemassaolonsa jo lapsena. Oli sellainen fiilis varsinkin näin jälkeenpäin ajatellen, että minut oli tehtykin vain työvoimaksi. Ei oikein jäänyt energiaa läksyjen lukuun, kavereiden tapaamisesta puhumattakaan. Kaverit oli koulukavereita, kun muita ei asunut lähellä. Heitäkin sai tavata vain koulussa, kun syrjäkylälle ei kulkenut muuta kuin koulukyydit. Omaa rahaa oli hyvin vähän. Vaatteisiin sai rahaa pari kertaa vuodessa, kun oikein aneli ja perusteli ja nekin tuntui armopaloilta. Kun menin muualle kesätöihin saadakseni omaa rahaa, isä suuttui.

Sama juttu, mietin jo 10-vuotiaana, että minut on hankittu vain työvoimaksi.

Pienestä asti aivan liian raskaita töitä aamusta iltaan. Muistan myöhäisiä iltoja, jolloin väsytti niin että pyörrytti, mutta pakko oli tehdä hommat loppuun.

Vapaapäivät ja lomat olivat kauheita, ylös aikaisin ja töihin. Jos erehtyi hetkenkään vaikka lukemaan lehteä, niin kajahti käsky "töihin siitä, on vielä hommat x ja y tekemättä, ne on sun vastuulla".

Vaatteita ei saanut juurikaan, saatoin pestä samoja sukkia joka päivä, kun ei ollut muuta kuin se yksi sukkapari.

Silloin harvoin kun vaatteita sai, niin olin jo oppinut kokemaan kovaa syyllisyyttä siitä, että minuun näin jouduttiin rahaa tuhlaamaan.

Nyt aikuisena en pidä vanhempiini mitään yhteyttä. Töissä uuvutan herkästi itseni loppuun, kun en osaa aina sanoa ei, vaikka töitä olisi jo ihan liikaa. Nyt olen alkanut ihan ajatuksella opetella tätä.

Vaatteidenkin kanssa yritän oppia pois syyllisyydestä. Edellisen talvitakin ostin vuonna 2007 ja sekin niin halvalla kuin mahdollista. Viime syksynä viimein päätin ostaa itselleni laadukkaan talvitakin, ja mikä ihme kun ei kylmillä säillä enää paleltanut koko ajan. Joku lukko tuossa katkesi, ja nyt tuntuu jo helpommalta ostaa itselleni vaatteita ja muuta tarpeellista.

Lisäys vielä, että ylipäätään jäin sellaista normaalia huolenpitoa vaille. Pyykkiä piti alkaa pestä itse jo varhain, samoin tekemään itse ruoat.

Koulusta kun tuli kotiin, oli se käytännössä vaatteiden vaihto ja töihin.

Homma paheni vielä kasvaessa, käytännössä vanhemmat sanelivat hommat mitä tehdä, itse eivät laittaneet enää rikkaa ristiin.

Meille ostettiin ja meillä syötiin samoja ruokia vuodesta toiseen. Vaikka vanhemmat olivat johtotehtävissä, nuukailtiin ruoassa ja mitään uutuustuotteita tai -makuja ei voitu kokeilla tai maistaa ikinä. Aina samaa Reissumiestä 15 vuotta putkeen, ei tuoretiskin leipiä, ei toista merkkiä tai vaikkapa sämpylöitä vaihtelun vuoksi.

Ruokapöydässä piti istua suorassa, ryhdikkäästi ja (muiden annostelema) ruoka piti aina syödä loppuun. Jos päivällisellä oli ruokaa, josta et pitänyt tai ruokaa oli liikaa, jouduit istumaan ruokapöydässä siihen asti, että oli aika mennä nukkumaan tai lautanen oli tyhjä. Luonnollisesti myös valot sammutettiin, joten siinä sitten istuit pimeässä keittiössä n. 2-3 tuntia ja lupa oli lähteä vain vessaan. Joskus kävin "vessassa" suu täynnä ruokaa niin monta kertaa, että lautanen oli tyhjä.

En ikinä olisi yhtä ehdoton. Oikeastaan inhoan ehdottomuutta näin aikuisena ja haluan, että kaikki "turhat" säännöt perustellaan, kai siksi ettei lapsuuteni säännöissä minusta ollut usein mitään järkeä. Käytän ruokaan rahaa suht hövelisti, ostan jotain hyvää joka päivä, kokeilen uusia ruokia ja tuotteita ja ostan mitä huvittaa. Välillä tuntuu, että paikkaan sitä, miten monesta olen jäänyt paitsi (ehdottomuus jatkui myös muille elämän osa-alueille).

Jos minulla oli lapsena vatsa kipeä, minut pakotettiin nieleskelemään kasapäin hiilitabletteja. Se oli kammottavaa.

Omia lapsia en ole moisella kiusannut.

Mikähän siinäkin oli, että äiti yleensä suuttui, jos loukkasin itseäni ja motkotti samalla kun laittoi laastaria tai otti tikkua sormesta.

Oliko teidän muiden äideillä tapana syödä erillään muusta perheestä? Muistan kuinka äiti söi avattu leikkuulauta pöytänään ja muu perhe ruokapöydän ääressä.

Noin kummallista tapaa en kyllä halunnut omaan kotiini.

Monella tuntuu vanhempien alkoholinkäyttö olleen ongelma. Meillä isä joi viikonloppuisin, ehkä välillä vähän liikaakin. Ei silti ollut mitenkään agressiivinen, vaan mukava ja hyvillä mielin. Hän kyllä teki viikot paljon töitä, oli reissutöissä sekä oli myös viikonloppuisin omakotitalossa kotona paljon hommaa. Äiti joi silloin tällöin valkoviiniä, mutta kumminkin harvemmin. Omasta mielestä alkoholin kohtuukäyttö kuuluu viikonloppuihin, lomiin, juhlapyhiin jne. Ei se tarkoita mitään räkäkännissä olemista, vaan sellaista pientä tissuttelua päivänmittaan.

Monella tutulla kenen lapsuudessa alkoholia pidettiin jotenkin tabuna tai sen käyttöä jotenkin hävettiin, niin lapset sitten vanhempana ovat ottaneet senkin edestä. Eivätkä ole oppineet kohtuukäyttöä, silloin vaihtoehtona on vain joko ei lainkaan tai sitten on aivan sekaisin.

Tulevaisuudessa, 10-20 vuoden kuluttua, valitetaan että aikuiset oli koko ajan kännyköillä, eivätkä kuunnelleet jos lapsilla oli jotain asiaa. :D

Tämä voi olla hiukan hassu "vitsaus", mutta koin sen erittäin ankeana: viikonloppuisin meillä syötiin viisi kertaa päivässä ja varsinkin kesäaikana ehdottomasti pihalla ulkona.

Olen perheen ainoa tytär ja minun tehtäviini kuului tietenkin kattaa pöytä viisi kertaa päivässä mieluiten sinne ulos, kantaa ruuat tarjoiluastioissa pöytään ja pöydästä pois.

Ei meillä mitään tiskikonetta ollut ja äiti oli hysteerinen ns. paremmista astioista, jotka ruokailun ja tiskaamien jälkeen oli kuivattava pyyhkeellä ja aseteltava kaappiin, vaikka tietenkin kuivauskaappikin oli.

Ja minä kuivasin ja asettelin.

Ei sitä viikonloppuina ehtinyt paljon muuta tekemään kuin tätä kattaus- ja kuivausrumbaa.

Puhutaan vuosista 1978-1989.

4.6.1989 muutin pois kotoa. Phiuu.

Meillä oli maatila ja hevostalliyritys, joita vanhemmat pyöritti päivätöidensä lisäksi iltaisin ja viikonloppuisin. Varsinkin isää ei kotona usein juuri näkynyt ja kun näkyi, isä tuntui vieraalta ja pelottavalta. Molemmat vanhemmat kuin viulunkieliä työtaakkansa alla. Töiltä ei tietenkään säästyneet lapsetkaan, ei paljoa kyselty että tuletko auttamaan hevosten hoitamisessa/karsinoiden siivouksessa/heinähommissa/perunannostoon jne. jne. loputtomasti, ei ollut vaihtoehtoja. Yksi ikävimpänä mieleen jäänyt juttu oli se, että puulämmitteisen ison maatalon lämmityksen hoitaminen oli mun ja veljen vastuulla jo ala-asteikäisinä; veli teki halot ja kuljetti ne maitokärryllä pihan poikki talolle, ja mun tehtävä oli sytyttää kattilanuuni ja pitää tulta yllä, kuitenkin niin ettei kattila pääse kiehumaan. Jos tuli sammui tai puita oli pistetty kerralla liikaa ja kattila kiehui, isä raivostui tullessaan kotiin ulkotöistä. Kaiken kruunuksi mihinkään ei päässyt, koska lähimpään parin tuhannen asukkaan taajamaan oli noin 10 km. Rahaa ei ollut oikein mihinkään ja lapsia syyllistettiin, jos jotain olisi halunnut tai tarvinnut. Kadehdin kylällä asuvia luokkakavereitani niin että mahaan sattui, kun ne saivat tulla ja mennä keskenään siellä kylällä, missä oli asfaltoidut tiet ja jopa kirjasto, kauppaan pääsi koska vain aukioloaikojen puitteissa ja jotkut asuivat jopa rivitalossa, missä ei tarvinnut tehdä juuri mitään ulkotöitä, murehtia lämmityksestä tms. Tämä oli ysärillä. Viime vuosina olen terapiassa käsittänyt, että multa vaadittiin liikaa niin fyysisesti kuin henkisestikin (henkisestä tuesta ei ollut puhettakaan, esim. minkä myöhemmin tajusin ekaksi masennuksekseni, piti salata vanhemmilta ettei kuormita heitä minun turhilla asioilla - jos jotain ongelmia tuli vahingossa ilmi, äiti huusi ja syyllisti kun ei ehkä kireydeltään muutakaan osannut).

Nykyisin nautin aivan suunnattomasti siitä, että oma aikuiselämä on esikaupunkialueella helppoa ja mutkatonta. Lapset osallistuvat kotitöihin tietenkin, mutta ei tulisi mieleenkään vaatia heiltä samanlaista yli oman ikätason olevaa työpanosta kuin meiltä vaadittiin. Annan lapsen mennä kavereilleen ja tuoda kavereita meille aina kun mahdollista. Minulle saa puhua kaikista asioista enkä suutu jos lapsella on paha mieli, koitetaan mieluummin keksiä yhdessä ratkaisuja.

Vierailija kirjoitti:

Monella tuntuu vanhempien alkoholinkäyttö olleen ongelma. Meillä isä joi viikonloppuisin, ehkä välillä vähän liikaakin. Ei silti ollut mitenkään agressiivinen, vaan mukava ja hyvillä mielin. Hän kyllä teki viikot paljon töitä, oli reissutöissä sekä oli myös viikonloppuisin omakotitalossa kotona paljon hommaa. Äiti joi silloin tällöin valkoviiniä, mutta kumminkin harvemmin. Omasta mielestä alkoholin kohtuukäyttö kuuluu viikonloppuihin, lomiin, juhlapyhiin jne. Ei se tarkoita mitään räkäkännissä olemista, vaan sellaista pientä tissuttelua päivänmittaan.

Monella tutulla kenen lapsuudessa alkoholia pidettiin jotenkin tabuna tai sen käyttöä jotenkin hävettiin, niin lapset sitten vanhempana ovat ottaneet senkin edestä. Eivätkä ole oppineet kohtuukäyttöä, silloin vaihtoehtona on vain joko ei lainkaan tai sitten on aivan sekaisin.

Allekirjoitan lainaamani tekstin täysin.

Olin lapsi 70-luvulla, jolloin ainakin ns. meidän piireissä viikonloppuiset kokoontumiset vanhempien kesken enemmän tai vähemmän kosteissa merkeissä oli ihan normaalia.

Vanhempani ystäviä tuli kylään tai me menimme jonkun ystävän/perheen luo.

Usein ainakin osa porukasta oli yön meillä ties missä patjalla, sohvalla ja siskonpedissä.

Aikuiset joivat ja juttelivat, syötiin, grillattiin, mitä milloinkin tehtiin, mutta yhtä kaikki: lapset leikkivät keskenään ja vanhemmat ns. dokasivat.

Kukaan ei rähjännyt, tapellut, itkenyt eikä huutanut: kaikilla oli kivaa.

Nykyään tuollainen "hurjastelu" olisi ihan selvä lasun paikka, kun vielä kehtasivatkin tehdä niin, ettei kukaan ollut selvin päin.

Olen noudattanut tätä periaatetta omassa kodissani myös lasten ollessa pieniä lasun uhallakin.

Ketään ei ole otettu huostaan.

Raivosiivoaminen meilläkin, äiti teki raskasta hoitotyötä ja viikonloppuna siivottiin hampaat irvessä, ymmärrän nyt että hän oli väsynyt mutta sen sijaan että äiti olisi opastanut meitä lapsia haukkui meitä laiskaksi ja marttyyrina teki kaiken yksin. Harrastukset: halusin kokeilla erästä harrastusta ja kokeiltuani sitä totesin ettei ole mun juttu, rahaa meni muutama kymppi, äiti vit tui li tästä minulle vuosikausia. Muutenkin koko lapsuuteni sain kuulla että olen laiska ja jotenkin vääränlainen.

Kasarityttö kirjoitti:

Perunan syönti ja ankeat sunnuntaipäivä olivat tuttuja minunkin perheessäni. Mutta syy ei ollut pelkästään kapeakatseisissa vanhemmissa.

70-luvulla ja vielä 80-luvullakin riisiä oli kaupoissa yhtä sorttia, ei ollut basmati- tai jasmiiniriisiä. Tuoreita hedelmiä ja vihanneksia oli, mutta vain peruslaatuja.

Sunnuntaisin kaupat olivat kiinni. Ei ollut kauppakeskuksia eikä kylpylöitä, missä hengailla. Käytiin paljon kylässä tai meillä maalla hiihdettiin. Oli tylsää. Meitä ei kyllä elokuviin tai kesällä huvipuistoihin viety.

Muistan kun 80-90-luvun taitteessa tulivat kylpylät. Se lisäsi heti vapaa-ajan vieton mahdollisuuksia. Ja vielä enemmän se kun kaupat sai olla auki sunnuntaisinkin. En kyllä muista milloin se tapahtui. Eipä sunnuntait ole olleet tylsiä sen jälkeen

Täytyy kyllä olla äärimmäisen köyhä mielenmaailma lapsella/nuorella, jos ilman kauppakeskuksia ja kylpylöitä on "tylsää". Mutta kodin vika tietysti tuokin, jos ei ole eväitä muuhun saanut. 

Rikkaruohojen kitkeminen käsin. Oli iso perunapelto, porkkanat ja salaatit, ym niin meidät lapsena laitettiin kitkemään.

Perunannosto.

Sitten kun isä leikkasi nurmikkoa niin minun piti kerätä ne ruohotupot nurmikolta. Mulla oli tosi paha siitepölyallergia mutta ei kukaan välittänyt.

Väkivaltaa