Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen mieheni kanssa pelkästään järkisyistä, mitä mieltä?
16.11.2013 |
Aloin odottaa kun olimme tunteneet 1,5 v. eli alkuhuuman aikana. Ei vaan ollut enää aikaa odottaa lapsen hankintaa, minä olin vähän alta 40, mies jo sen yli. Jo raskauden aikana huomasin ettei mies ole todellakaan minulle se oikea, olemme liian erilaisia. Ajattelin kuitenkin että "katsellaan". Ja siksi varsinkin, että puhuin vakavissani erosta mutta mies aneli jäämään. No olkoot, ajattelin.
Lapsen tuntua tunteeni eivät muuttuneet. Nyt olemme olleet yhdessä pian 7 vuotta, lapsi on 4,5 v. En ole pettänyt, eikä mieskään tietääkseni. Emme riitele sen enempää käsittääkseni kuin muutkaan. Olen kyllä ajatellut eroa, mutta mies on lähes täydellinen isä lapselleen. Minulle hän on täysin väärä ja itken joskus salaa ja haaveilen todellisesta rakkaudesta. Mies on laiska ja itsekäs, pahantuulisuuteen taipuvainen asperger-ihminen, itse tunteellinen, herkkä ja ehkä vähän liiankin kiltti, tosin olen opetellut pitämään puoleni.
Tuloni ovat niin pienet etteivät ne riittäisi täällä kuin 20 m2 vuokraan ilman että elämä olisi yhtä kituuttamista. velkaakin on kertynyt, pääasiassa siksi että mies ei osallistu mihinkään hankintoihin koska pitää lähes kaikkea turhana. Huonekalut hakee roskalavoilta ja vaatteensa uffin euron päiviltä, kerää romua nurkkiin eikä raaski heittää juuri mitään pois. velkani saan maksettua, mutta rahani eivät riittäisi tosiaan kuin siihen 20 m2 yksiöön. miehellä on runsaasti kiinteää omaisuutta, minulla ei mitään, vain velkaa, olen köyhästä perheestä ja minulla on ammattikoulutus, sekä tavallinen duunarin työ.
Tiedän etten rakasta miestäni enkä ole onnellinen, ja mieskin tietää sen. En jaksa joka päivä edes valittaa siitä että hän käyttää minua hyväkseen taloudellisesti elämällä minun pienillä tuloillani ja säästämällä omia rahojaan. Raivoaminen ei auta, hän vain siitä syyllistää minua. usein hän sanoo että kyllä hänellä on pitkä pinna kun hän sietää minua, ja pitää minua hankalana ja oikukkaana ihmisenä. Hankaluuteni tulee pelkästään hänen epäoikeudenmukaisuudestaan, ja siitä etten ole onnellinen hänen kanssaan. Ja siitä ettei hän juurikaan välitä kahdenkeskisestä ajasta kanssani. Minä kaipaisin suhteessa yhdessäoloa, juttelua ja yhdessä tekemistä, enkä vain niin että mies katsoo telkkaria tai on koneella. Hän on jotenkin kylmä ihminen minun makuuni.
Joskus kun huomaan haaveilevani lähtemisestä, unohdan sen samantien koska en pärjäisi rahallisesti millään, joutuisimme lapsen kanssa asumaan ahtaasti, ellei sitten mies vaatisi lähivanhemmuutta. Lisäksi minulla on sairaus jonka takia saatan joutua työkyvyttömyyseläkkeelle vaikka kuinka pian, sitä ei voi ennustaa missä tahdissa sairauteni pahenee.
Luulen että taitaa olla fiksuinta jatkaa kuten tähänkin asti. Ja onhan mies sentään onnellinen kun hänellä on minut hoitamassa kotia ja huolehtimassa hänen lapsestaan.
Kommentit (75)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 10:45"]
Kuinka ison kämpän sä tarviit?
[/quote]
Joku 32 m2 ihan vähintään, tilaa voisi jakaa esim.verhoilla ja hyllyillä. Sen kokoisten vuokrat ovat täällä 700 e pintaan, eli melkein puoelt vuokrastani, ja tosiaan asuntotukea ei juuri tipu, laskurilla olen laskenut. pitäisi olla tulot pienemmät kuin vuokra, jos haluaisi saada yli 100 e/kk.
ap
Mun olisi pitänyt oikeastaan laittaa otsikoksi " Haluaisin erota mutta yksin pärjääminen pelottaa", se olisi ollut lähempänä ajatuksiani.
Tosiaan, viisi vuotta olen tiennyt että tästä ei tule mitään, ja todellakin olemme yrittäneet. Pariterapiaan mies ei halua.
ap
Kaikesta päätellen olet jo yli 40-vuotias. Ota huomioon, että ikäluokkasi miehistä parhaimmisto on onnellisesti parisuhteessa. On kovin epätodennäköistä, että löydät unelmiesi prinssin. Mielestäni sinun kannattaa hankkia kodin ulkopuolelta harrastuksia ja jokunen hyvä ystävä. Näin saat muuta sisältöä elämääsi ja luulenpa, että piristyttyäsi miehesi osoittaa enemmän kiinnostusta sinuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap,
Olen itse 36-vuotias nainen. Elää kituutan yhtä vähillä rahoilla, yhtä vanhalla autolla, mutta sillä erotuksella, että olen onnellinen. Olen parisuhteessa, mutta en ole (enkä suostuisi olemaan) maksajana. Olemme kaksi ihmistä, joilla on omat tilit ja omat omaisuudet. Se, mikä tekee minut ensimmäistä kertaa onnelliseksi elämäni parisuhteissa on se, että olen vapaa. Niin totaalisen vapaa.
Lasta me yritämme, mutta se ei tule muuttamaan omaisuusjärjestelyjä koskaan mihinkään muuhun suuntaan. Jos me emme saa lasta tai mies lopulta perääntyy projektista teen lapsen yksin.
Olen elämässäni kaksi miestä hylännyt sen vuoksi, että tajusin heidän olevan jotain muuta mitä haen vaikka he ovat joko kaupunkin verotilastojen kärjessä olleetkin tai akateemisesti lähes niin koulutettuja kuin mahdollista.
Itse olen akateemisesti koulutettu ja olen suhteessa ns. perusduunarin kanssa. Joka on ensimmäinen fiksu mies minulla. Se viestini mitä haluan sinulle sanoa on se, että uskalla seisoa omilla jaloillasi. Elämä kantaa. Koulutus ei tee ihmisestä yhtään fiksumpaa välttämättä. Olet upea oma itsesi ja nauti siitä. Jokaisella meistä on oman elämän ohjakset käsissään, jos niitä haluaa käyttää. Miksi antaa niitä jollekin toiselle kun meillä vain on yksi elämä?
Tsemppiä elämän valinnoissa!
[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 15:28"]
Kaikesta päätellen olet jo yli 40-vuotias. Ota huomioon, että ikäluokkasi miehistä parhaimmisto on onnellisesti parisuhteessa. On kovin epätodennäköistä, että löydät unelmiesi prinssin. Mielestäni sinun kannattaa hankkia kodin ulkopuolelta harrastuksia ja jokunen hyvä ystävä. Näin saat muuta sisältöä elämääsi ja luulenpa, että piristyttyäsi miehesi osoittaa enemmän kiinnostusta sinuun.
[/quote] Minulla on harrastuksia kodin ulkopuolella -tai yksi sellainen, joka vie aikaa yleensä 1-2 iltaa viikosta. Lisäksi minulla on jokunen hyvä ystävä, eli niiltä osin elämä ihan kunnossa. En ole mikään reppana joka aan istuu yksin kotona kaiket illat ja itkee omaa osaansa. :-D
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 15:47"]
Hei ap,
Olen itse 36-vuotias nainen. Elää kituutan yhtä vähillä rahoilla, yhtä vanhalla autolla, mutta sillä erotuksella, että olen onnellinen. Olen parisuhteessa, mutta en ole (enkä suostuisi olemaan) maksajana. Olemme kaksi ihmistä, joilla on omat tilit ja omat omaisuudet. Se, mikä tekee minut ensimmäistä kertaa onnelliseksi elämäni parisuhteissa on se, että olen vapaa. Niin totaalisen vapaa.
Lasta me yritämme, mutta se ei tule muuttamaan omaisuusjärjestelyjä koskaan mihinkään muuhun suuntaan. Jos me emme saa lasta tai mies lopulta perääntyy projektista teen lapsen yksin.
Olen elämässäni kaksi miestä hylännyt sen vuoksi, että tajusin heidän olevan jotain muuta mitä haen vaikka he ovat joko kaupunkin verotilastojen kärjessä olleetkin tai akateemisesti lähes niin koulutettuja kuin mahdollista.
Itse olen akateemisesti koulutettu ja olen suhteessa ns. perusduunarin kanssa. Joka on ensimmäinen fiksu mies minulla. Se viestini mitä haluan sinulle sanoa on se, että uskalla seisoa omilla jaloillasi. Elämä kantaa. Koulutus ei tee ihmisestä yhtään fiksumpaa välttämättä. Olet upea oma itsesi ja nauti siitä. Jokaisella meistä on oman elämän ohjakset käsissään, jos niitä haluaa käyttää. Miksi antaa niitä jollekin toiselle kun meillä vain on yksi elämä?
Tsemppiä elämän valinnoissa!
[/quote]Kiitos sinulle rohkaisevista sanoista. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä jaksaisin vielä liitossa. Kun lapsi tulisi kouluikäiseksi, muuttaisin jonnekin kauemmas, maalle. Mukava edullinen kerrostalokaksio pikkukylässä pikkukoulun lähellä. Siellä alkaisin sitten elämääni rakentamaan uudelleen. Kouluikää odottaisin koska päivähoito tuo omat haasteensa ja kustannuksensa. Kuulostaisi ihan mukavalta elämältä, eikö, ap? Sitten vaikka netissä tutustuisin hiljalleen uusiin ihmisiin ilman kiirettä.
[quote author="Vierailija" time="18.11.2013 klo 13:36"]
Minä jaksaisin vielä liitossa. Kun lapsi tulisi kouluikäiseksi, muuttaisin jonnekin kauemmas, maalle. Mukava edullinen kerrostalokaksio pikkukylässä pikkukoulun lähellä. Siellä alkaisin sitten elämääni rakentamaan uudelleen. Kouluikää odottaisin koska päivähoito tuo omat haasteensa ja kustannuksensa. Kuulostaisi ihan mukavalta elämältä, eikö, ap? Sitten vaikka netissä tutustuisin hiljalleen uusiin ihmisiin ilman kiirettä.
[/quote] Oikeassa olet, tuo kuulostaa aivan ihanalta. <3 Uskon että tämä menee näin ihan hyvin, siis jokapäiväinen elämä sujuu ihan hyvin. Saatan olla muutaman vuoden päästä jo sairaseläkkeellä, ja jossain pienemmässä paikassa jossa olisi puolet halvemmat kämpät, pärjäisin ihan mukavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 09:38"]
Työssä käyvä pärjää ilman midestäkin ja jos pienet tulot niin saa asumistukea. On vaan yksi elämä, miksi tuhlata se liitossa jossa ei rakkautta. Lapsihan ei eroa joten hänellä tulee olemaan isä.
[/quote] No siis minä olen sairaslomalla enkä tiedä kykenenkö enää välttämättä töihin edes... sairaseläkkeellä tuloni tulisivat olemaan ehkä pikkuisen vähemmän kuin tämänhetkisen asunnon vuokra...:-D
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 10:24"]
onko sinulla ap lääkitys masennukseesi?
[/quote] On ollut monta vuotta, perusmielialaa parantaa mutta tilannetta tietenkään ei, eikä siihen psykoterapiat auta. Haluaisin vaan olla onnellinen, en muuta.
ap