Miksi lapset pakotettiin aikanaan kaikille kyläilyreissuille vaikkei siellä kylässä ollut mitään tekemistä?

Joissakin kyläpaikoissa oli mukava käydä. Minulla on jotain muistoja ajalta kun olen ollut hyvin pieni, varmasti alle kouluikäinen mutta hyvin selkeästi muistan erään kyläpaikan. Se oli sellainen iso omakotitalo, jossa oli sellainen iso puutarha. Piha oli käytännössä yhtä puutarhaa, isoja puita, rönsyileviä kukkia, korkeat ruskeat puiset aidat ympäröi pihaa. Se oli kuin jostain satukirjasta koko paikka. Myös kaikki tavara oli jotain todella hienoa, sitä oli paljon ja kaikkea sai tutkia. Oli mm. vanhoja vaatteita paljon, niiden seassa sai seikkailla. Erilaisia hattuja, huiveja ja mekkoja. Sellainen Agatha Christie romaanien tyylinen sisustus tulee ekana mieleen tästä paikasta. 

Minun mielestä kyseinen paikka ei ole kenenkään sukulaisen, äidin kanssa siellä aina kyläiltiin. Äiti on jo kuollut joten en voi kysellä enää kuka tämä henkilö oli ja onko se talo vielä olemassa. Tai onko henkilö itsekään enää hengissä. Se puutarha on vain jäänyt niin syvästi mieleen, tavoitteena minulla on saada joskus itse samanlainen puutarha.

Mutta iso osa kyläilyistä oli niitä "istukaa hiljaa" tyylisiä vierailuja, teini-iässä ei onneksi enää ollut pakko kyläillä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aina tarvitse olla äksöniä lapselle. Kylässä oltiin nätisti, riehumatta. Tekisi hyvää nykymuksuilekkin.

Minä käyttäydyin hyvin, mutta tuollaisesta "ymmärrä ilman mitään mainintaa istua hiljaa, vastata kysymyksiin oikein ja toimia oikein" jäi kyllä hinnaksi valtava häpeä. Jos vaikka en tajunnut "kursailla" kun kutsuttiin pöytään niin aikuiset nauroivat tai katsoivat paheksuvasti kun menin pöytään pyydettäessä. Se oli kamalaa. Tuntui että sanottiin yhtä ja oikeasti tarkoitettiin aina toista. Lapsen tehtävä oli mystisesti vaan tajuta mitä häneltä odotetaan ja olla tekemättä mitään numeroa omista tarpeistaan. Vessaankan ei meinannut uskaltaa lapsena mennä sukulaisten luona kylässä. Tunne jatkuvan arvostelun kohteena olosta oli valtava. Ja minä todella olin rauhallinen ja kiltti lapsi.

Tämä olisi voinut olla minun näppikseltäni! Ei siinä päässyt oppimaan mitään sosiaalisia taitoja, kun piti vain olla hiljaa, kun aikuiset juttelivat keskenään. Lapsille ei montaa sanaa sanottu kyläilyn aikana. Keskustelutaitoja ei opi vain kuuntelemalla muita.

Omien vanhempieni kasvatusmenetelmä oli muutenkin sellainen ettei mitään kerrottu etukäteen tai ohjattu toimimaan oikein. Oletettiin ja odotettiin, että lapsi vain jotenkin tietää miten toimia. Jos toimi väärin, sai nuhtelua tai selkäsaunan. Häpeän kokemus on itselläni todella perustavanlaatuinen tunne ja se värittää vieläkin (+30v) kokemusta itsestäni ja kaikkea tekemääni. Kuitenkin onnistuin uskottelemaan vuosikausia, että lapsuuteni oli ihan ok. Vasta kun sain omia lapsia, tajusin millaista paskaa lapsuuteni oli. Muistan muutaman kyläilykokemuksen, jossa toisen lapsen äiti KEHUI omaa lastaan! Tämä oli minusta aivan käsittämätöntä, kun omat vanhemmat opettivat, ettei pidä ylpistyä eikä kuvitella itsestään liikoja. Mikään suoritukseni ei koskaan ollut niin hyvä, että sillä olisi voinut ylpeillä. Vanhempani eivät koskaan kehunee mistään.

Mä laskin mummolassa aina kahvipöydässä kerniliinan mansikoita ja pidättelin hengitystä sen 3 tuntia kun pappa tuprutteli sisällä kerrostalossa. Silittelin myös kaikki puuvillamattojen tupsut suoriksi. Ei käyny aika pitkäksi, eikä tarvinnu riehua. Toisessa mummulassa mut istuttettiin mustikkamättäiden keskelle ja siinä tuli mustikoita popsittua sen aikaa kun muut kahvitteli. Kai se jotain kärsivällisyyttä opetti. Myös missä Vallu kirjat oli kovassa käytössä.

Itse tykkäsin kyläreissuista jos sai olla aikuisten seurassa. Jos talossa oli lapsia, en tykännyt, koska oletettiin että lapset leikkivät keskenään.

Muutan, kuinka kyläilyt oli kauheita. Äiti halusi aina mennä koko päiväksi sukulaisille tai omille tuttavilleen kylään eikö siellä ollut mitään tekemistä. Nämä eivät olleet itselleni yhtään läheisiä. Pakko oli lähteä. Ei saanut kuitenkaan leikkiä tai tehdä omia juttuja vaan piti istua kahvipöydässä tylsistyneenä. Ei kuitenkaan saanut kauheasti mitään ottaa kahvipöydästä koska se oli rumaa rohmuamista. T. N28

Vierailija kirjoitti:

Muistan olleeni hiljainen ja kiltti tyttö. Mutta aikuisten käytös lapsia kohtaan oli todella julmaa. Haukut ja huudot ja nöyryytykset olivat arkipäivää. Ja nuo kyläilyt oli kidutusta. Ja koko ajan pelkäsi että tekee jotain väärin. Itku oli silloin tosi herkässä. Ja oli kyläpaikkoja myös missä ihmeteltiin että onkos kissa vienyt kielen? Lapsena sitä ei uskaltanut tehdä oma-alotteisesti mitään. Arka ja pelokas lapsi oli sitten ilmeisesti se hyväkäytöksinen.

Haukut huudot ja nöyryytykset olivat työpaikoillakin arkipäivää, mutta kyllä vastaankin sanottiin. Sinä olet saanut liian kovan kasvatuksen luonteellesi, mutta jokainen aika kasvattaa osan lapsista väärin.

Arkuus ja pelokkuus ei ole mitenkään ehtymään päin nekään. Ystävien lapsikeskeisesti kasvatetut jälkeläiset ovat olleet lähes kyvyttömiä puhumaan mitään vierfaille muutaman ikävuoden täytettyään. Alun perin reippaita ja kivoja lapsia. Ystävät ovat melko vastakkaisia luonteeltaan, että tuskin selittyy ilmiö vanhempien luonneviallakaan. Kuitenkin molemmat ovat kasvattaneet lapsensa hyvin herkällä korvalla vastaten jokaiseen inahdukseen. En oikein usko, että lapsi kestää jatkuvassa valokeilassa oloa pitemmän päälle alkamatta itsekin toljottaa itseään ja epäillen syvästi, ettei aihetta moiseen huomioon oikeasti ole. Nuorina aikuisina ovat nyt hyvin epävarmoja ja vetäytyviä.

Vierailija kirjoitti:

Lasten nolaaminen oli tosiaan hirmu yleistä ennen. Olin n. kymmenvuotias kun olin vierailulle yrittänyt laittaa hiuksia nätisti lettikiharoille. Mutta sitten tukkani olikin yleinen naurunaihe. Mitä aikuiset tuosta saivat?

En voi sietää sitä, kun aikuiset räkänauravat lasten kömmähdyksille. Usein lapsi on ihan hämmentynyt itse, että mikä tässä nyt oli niin hauskaa ja aikuiset räkättävät riemuissaan. Mieheni perhe on tällaista ja olen joutunut rautalangasta vääntämään miehelleni, että meidän lapselle ei naureta. Jos jotain hassua tms. tapahtuu, nauretaan yhdessä eikä toiselle. Sillä tavoin opetellaan nauramaan itselleen eikä tarvitse häpeillä.

Anoppi on tässä pahin, hän voi nauraa rekottaa lapsien ja muiden touhuja mutta auta armias, kun hänen töppäilyjään joku hihittelisi.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan sillä istumisella sosiaalistunut yhtään. Teininä aloin käydä kavereiden luona kylässä ja oli ihan hirveää, jos kaverin vanhemmat yritti jutella. Olin oppinut siihen, että lapset ei saa näkyä eikä kuulua. Ja just tuo, että käsketään pöytään, mutta ei oikeasti saa mennä ja tarjotaan kahvileipää, jota ei oikeasti saa ottaa kuin pitkän tyrkytyksen jälkeen. Siinä sitä sai kuikuilla äitiin päin, joka saattoi sanoa, että ota nyt kun tarjotaan. Jos seuraavalla kerralla otti ilman äidin lupaa, kun tarjotaan, niin sekin meni yleensä väärin.

Ihan sama täällä! Teininä oli tosi vaikeaa edes tervehtiä kaverin vanhempia, koska meitä ei edes opetettu kyläillessä tervehtimään. Saimme jotenkin sulautua suoraan tapettiin, kun astuimme ovesta sisään. 

Kun alkaa miettimään millaisen kasvatuksen omat vanhempani ovat saaneet ja millaisen heidän vanhempansa, ei mikään ihme että terapia tulisi tarpeeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun käytiin pienenä 90- luvulla mummolassa: Sisällä polttivat sukulaiset tupakkaa, koko kämppä haisi aina tuhkakupille. Ihanat muistot :D

Me kävimme eräässä naapurissa, jossa oli itsensä jokseenkin liikuntakybyttömäksi syömä mummo kahden langanlaihan sisaruksen ja n 20 kissan kanssa.

Kissan virtsan haju oli tyrmäävä, mutta siihen tottui n. varttitunnissa. mummot tarjosivat meille muksuille karkkia ja pidimme kissoista.

Vanha vaari aina istui mykkänä halkolaatikon päällä.

Nykyään lapset saavat tehdä tai olla tekemättä mitä haluavat.

Sitten onkin shokki, kun elämässä on sääntöjä.

Pomo käskee tehdä kaikkea paskahommia jne....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oi, kyläreissut oli parasta, korva tarkkana kuunneltiin kun aikuiset puhuivat aikuisten juttuja tai jos oli serkkukatras koossa tai kyläilypaikassa oli lapsia leikittiin sydämen kyllyydestä. Olen syntynyt 1955 eikä yhtään tylsää kyläreissua muistu mieleen vaikka muisti juuri tutkimuksissa todettiin erinomaiseksi.

Ylipäätään ennen oli mukavaa se kun ihmiset pitivät yhteyttä toisiinsa, nykyään kaikki tuijottavat puhelintaan ja kyttäävät nk. jukkisten elämää.

Silloin kytättiin paikallisia julkkiksia. Kylähulluilla tms oli sen ajan Janne Katajan tai Duudsonien rooli.

En muista yhtään kylähullua, ihan tavallisista ihmisistä aikuiset puhuivat, juoruiksikin niitä kai voisi sanoa. ”Kylähulluja”, jos niitä oli, kohdeltiin suojellen, kukaan ei pilkannut, ymmärrettiin, että on hiukan ruuvi löysällä. Rikolliset asia erikseen mutta eipä niitä meidän elinpiirinsä ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aina tarvitse olla äksöniä lapselle. Kylässä oltiin nätisti, riehumatta. Tekisi hyvää nykymuksuilekkin.

Minä käyttäydyin hyvin, mutta tuollaisesta "ymmärrä ilman mitään mainintaa istua hiljaa, vastata kysymyksiin oikein ja toimia oikein" jäi kyllä hinnaksi valtava häpeä. Jos vaikka en tajunnut "kursailla" kun kutsuttiin pöytään niin aikuiset nauroivat tai katsoivat paheksuvasti kun menin pöytään pyydettäessä. Se oli kamalaa. Tuntui että sanottiin yhtä ja oikeasti tarkoitettiin aina toista. Lapsen tehtävä oli mystisesti vaan tajuta mitä häneltä odotetaan ja olla tekemättä mitään numeroa omista tarpeistaan. Vessaankan ei meinannut uskaltaa lapsena mennä sukulaisten luona kylässä. Tunne jatkuvan arvostelun kohteena olosta oli valtava. Ja minä todella olin rauhallinen ja kiltti lapsi.

Tämä olisi voinut olla minun näppikseltäni! Ei siinä päässyt oppimaan mitään sosiaalisia taitoja, kun piti vain olla hiljaa, kun aikuiset juttelivat keskenään. Lapsille ei montaa sanaa sanottu kyläilyn aikana. Keskustelutaitoja ei opi vain kuuntelemalla muita.

Omien vanhempieni kasvatusmenetelmä oli muutenkin sellainen ettei mitään kerrottu etukäteen tai ohjattu toimimaan oikein. Oletettiin ja odotettiin, että lapsi vain jotenkin tietää miten toimia. Jos toimi väärin, sai nuhtelua tai selkäsaunan. Häpeän kokemus on itselläni todella perustavanlaatuinen tunne ja se värittää vieläkin (+30v) kokemusta itsestäni ja kaikkea tekemääni. Kuitenkin onnistuin uskottelemaan vuosikausia, että lapsuuteni oli ihan ok. Vasta kun sain omia lapsia, tajusin millaista paskaa lapsuuteni oli. Muistan muutaman kyläilykokemuksen, jossa toisen lapsen äiti KEHUI omaa lastaan! Tämä oli minusta aivan käsittämätöntä, kun omat vanhemmat opettivat, ettei pidä ylpistyä eikä kuvitella itsestään liikoja. Mikään suoritukseni ei koskaan ollut niin hyvä, että sillä olisi voinut ylpeillä. Vanhempani eivät koskaan kehunee mistään.

Aika tavallisia ovat ikäpolveni(olen syntynyt 1971) lapsuuskokemukset, että ei opetettu käyttäytymään, mutta jälkeenpäin syyllistettiin huonosta käytöksestä.

Myös nopeasti sopotettu "äläpähöpötä!" on monelle tuttu, kun lapsi puhuu sopimattomia sitä itse tajuamatta.

Niin monta kertaa olisi riittänyt "ei nyt" tai "puhutaan tuosta myömemmin", sen sijaan saatiin lapsi häpeämään olemassaoloaan.

Vierailija kirjoitti:

Elämä on joskus tylsää, hyvää harjoitusta, aina ei voi viihdyttää itseään esim. kirjaa lukemalla vaan pitää vaan kestää ne turhat ja tylsät lätinät ja esittää tekohymyä ja nauraa paskoille vitseille.

Näin aikuisenakin se on vaan pakko osallistua tällaisiin karkeloihin, jos haluaa yleensäkkään olla missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Vihaan, mutta pakko toisinaan kestää.

Itse opin näissä pakkokyläilyissä vain inhoamaan tylsiä sukulaiskäyntejä. En mitään muuta.

Onneksi näin aikuisena ei ole pakko osallistua mihinkään pakkososialisointiin, jos ei halua.

Ei tarvitse kuunnella kenenkään tylsiä lätinöitä, esittää tekohymyä tai nauraa kenenkään paskoille vitseille.

Olen toki yhteydessä niihin yhteydessä niihin sukulaisiin joiden kanssa synkkaa, mutta pääsääntöisesti

ystävät ovat se itse valittu perhe ja siihen perheeseen ei valita sellaisia ihmisiä joiden seurassa ei viihdy.

Minunkin 90-luvulla syntyneet lapseni on raahattu mukaan kaikkiin sukujuhliin, pienestä alkaen ihan aikuisuuteen asti.  Ei siellä mitään äksöniä ollut, normaalia seurustelua ja tarjoilusta nauttimista.  Varmaan oli usein tylsää, mutta ainakin se hyvä puoli siinä on, että osaavat käyttäytyä kaikenikäisten kanssa ja myös niissä tylsissä pönötysjuhlissa.  Eivät myöskään ole tuppisuita kun pitää vanhusten kanssa keskustella, kun ovat tottuneet myös vanhoihin sukulaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jUu

Vierailija kirjoitti:

Koska ennen lapset olivat mukana kaikkialla ja oppivat siinä samalla monia tärkeitä asioita joita elämässä tarvitaan. Kuten riittävä sosiaalisuus, erilaisten ihmisten (myös eri ikäisten) kohtaaminen, luonteva knassakäyminen/kohtaaminen ja itsensä esittely ilman kattoon tai varpaisiin tuijottamista, käytöstavat yms.  Lisäksi lapset oppivat odottamaan ja sietämään tylsyyttä. Kumma kyllä kaiken tämän karmeuden ja rääkin jälkeenkin ennen ei ollut kuin murto-osa siitä henkisestä pahoinvoinnista ja kermaperseilystä mitkä piinaa nykynuorisoa. On sse vaan kumma juttu, se.

Nuorten itsemurhia ja väkivaltarikoksia oli ennen enemmän kuin nykyään. Lapsia mm. piestiin kyläilyreissujen jälkeen jos jotain käytöksessä oli mennyt pieleen.

ikinä en ole kuullut aiemmin lasten vierailujenjälkeisestä pieksemisestä. Ei ole ollut normaalia perhe-elämää eikä vertailukelpoista muiden muistojen kanssa

Olen pahoillani kokemistasi henkisestä ja ruumiillisesta väkivallasta <3

Tuo nyt riippuu ihan vuosikymmenestä. Ennen 80-lukua enemmistö lapsista koki ruumiillista kuritusta ainakin kerran elämässään. Todellakin on vertailukelpoista.

No ehkei nyt enemmistö sentään. Ei meidän perheessä ainakaan lapsia lyöty 70-80-luvulla, eikä mitään poikkeavia oltu suvussa tai naapuristossa.

Itsellä on kivoja muistoja lapsuuden kyläilyistä. Oli aina jännää mennä uuteen tai tuttuunkin paikkaan, joka oli erilainen kuin oma koti. Lapset kyllä toivotettiin tervetulleiksi siinä missä aikuisetkin. Ehkä menneiden vuosikymmenien lapset eivät tylsistyneet niin helposti kuin nykylapset? Kylässä riitti itselleni aina ihmeteltävää: sisustus, esineet, kirjat... En muista että tylsää olisi ollut vaikkei kännyköitä ollutkaan räplättävänä.

Omassa lapsuudessani 70-luvulla todella rampattiin jatkuvasti kylässä, tai sitten sukulaiset ja tuttavat tuli meille kylään. Siihen aikaan elämä oli jatkuvaa kyläilyä. Kyläpaikoissa oli kuitenkin radikaaleja eroja. Toisissa paikoissa oli kuolettavan tylsää, kun taas toisia vierailuja odotti innoissaan.

Esimerkiksi omissa mummoloissani oli todella radikaalit erot. Molemmat oli leskiä, mutta toinen asui kaupungissa pienessä kerrostaloasunnossa ja toinen maatalossa pikkuisella tilalla. Kaupunkimummo oli hiljainen hissukka, jonka luona todella vain tuijotettiin jotain seinäryijyä ja odotettiin kotiinlähtöä, koska lapselle sielä ei ollut kertakaikkiaan mitään tekemistä. Maalaismummo taas suulas karjalaismummeli jolla tarinaa riitti ja hänen luonaan oli vaikka minkälaisia seikkailupaikkoja navetanvintteineen ja metsineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten nolaaminen oli tosiaan hirmu yleistä ennen. Olin n. kymmenvuotias kun olin vierailulle yrittänyt laittaa hiuksia nätisti lettikiharoille. Mutta sitten tukkani olikin yleinen naurunaihe. Mitä aikuiset tuosta saivat?

En voi sietää sitä, kun aikuiset räkänauravat lasten kömmähdyksille. Usein lapsi on ihan hämmentynyt itse, että mikä tässä nyt oli niin hauskaa ja aikuiset räkättävät riemuissaan. Mieheni perhe on tällaista ja olen joutunut rautalangasta vääntämään miehelleni, että meidän lapselle ei naureta. Jos jotain hassua tms. tapahtuu, nauretaan yhdessä eikä toiselle. Sillä tavoin opetellaan nauramaan itselleen eikä tarvitse häpeillä.

Anoppi on tässä pahin, hän voi nauraa rekottaa lapsien ja muiden touhuja mutta auta armias, kun hänen töppäilyjään joku hihittelisi.

En viitsi hirveän spesifisti kirjoittaa, mutta yksi sukulainen kerran nauroi kun lapseni ensin roikkui minussa (oli taapero) ja sitten kaatui ja itki. En saanut sanaa suustani siihen reaktioon, kestyin vain lapseen. On todella vaikeaa ymmärtää tällaisen ihmisen ajatuksenkulkua ja ei ole ekana soittolistalla, kun lastenhoitajaa tarvitaan.

Mulla on lapsuudestani 1970-luvulla hyvin monenlaisia kyläilykokemuksia, hyviä ja huonoja. Silloin kyläiltiin aika paljon ja vapaamuotoisestikin. Oli sukulaisia, vanhempien ystäviä, työkavereita, naapureita, omia kavereita, päiväkoti- ja koulukavereita, joitten kanssa kyläiltiin vapaasti miten milloinkin. Oli myös virallisempi sukulaisvierailut ja juhlia. Joissakin kyläpaikoissa sain keskustella aikuisten kanssa, toisissa paikoissa olin hiljempaa tai leikin toisten lasten kanssa. Jotkut sukulaiset tai muut aikuiset olivat tylyjä ja nolasivat lapsia. Näistä on jäänyt oikeasti traumoja, koska joitakin ilkeitä sukulaisia tavattiin säännöllisesti. Vastaavasti toisaalta on myös roppakaupalla hyviä kokemuksia kyläilystä ja ihmisistä. Opin keskustelemaan ihmisten kanssa ja olemaan monenlaisessa seurassa. Toisaalta en nykyään halua viettää aikaa ilkeitten ihmisten seurassa.

Nykyään lapsilla taitaa olla vähemmän tällaisia erilaisia ja spontaanejakin kyläilykokemuksia? Muutenkin tuntuu, että se on nykyään enemmän jonkinlainen sosiaalinen palkinto, että ne hyvät ja suositut tyypit tutustuvat ja pääsevät porukoihin, joissa kyläillään vapaamuotoisesti. Asialla muistetaan myös kehua ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teille, jotka olette sitä mieltä, että lapsen on opittava olemaan hiljaa paikallaan tunteja. Missä te olette aikuisena tätä taitoa tarvinneet?

Juuri näin. Mitä kasvatuksellista siinä on? Kuulostaa enemmän arestirangaistukselta.

Koettakaa ymmärtää, ettei läheskään kaikkien lasten tarvinnut istua kylässä mykkänä sohvan nurkassa. Ei minunkaan, ja 60-luvulla olen syntynyt.

Nämä sohvannurkkalapset eivät varmaan oppineet sosiaalisuutta ja keskustelua. Sääli.