Mä oon niiiiin väsynyt superherkkään anoppiini, auttakaa!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on OMA äiti tuollainen. Koita kestää anoppisi kanssa, se ei kuitenkaan ole niin läheinen kun oma verisukulaine. Tai mulle anoppi on itseasiassa henkireikä kun omalle äitille pitää olla mielin kielin ettei sitä haurasta ihmistä mitenkään vaan sattuisi "loukkaamaan"... Kehottaisin olematta liikoja miettimättä sen tunnontuskia, jos se niin kokee sanomasi vääryydeksi eikä saa unta niin ei se ole sun ongelma.

Mä oon oppinut tässä vuosien saatossa kans samaa asennetta vaikka edelleen menee tosi pahasti hermot kun omalle äitilleen ei voi kertoa/sanoa yhtään mitään.

Moni käyttää kertoessaan näistä sukulaisistaan ja tuttavistaan sanaa raskas, koska heidän kanssaan oleminen ei ole helppoa eikä hauskaa. Nyt tuli ensimmäisen kerran eteen sana hauras ja se on hyvä havainto. Tällaiset ihmiset ovat hauraita ja on hyvä muistaa, että elämä niin hauraana on vaikeaa ja vaatii ponnisteluja enemmän kuin terveellä itsetunnolla varustetulta ihmiseltä. Monet kehottavat hankkimaan tai kasvattamaan itsetunnon, mutta eihän muilla ole tietoa, miten, milloin ja kuinka tehokkaasti tällaisen ihmisen itsetunto on aikanaan nujerrettu. Jos on raskasta keskustella ihmisen kanssa, joka koko ajan epäilee, että hänen tekemisensä eivät kelpaa muille, on vielä raskaampaa elää elämänsä olettaen, että itse ei koskaan täytä toisten vaatimuksia, vaan sitä on ikuinen pettymys kaikille muille. 

Ei he ole hauraita, suurin osa noista on täysiä talebaaneja, narsisteja.

Sen sijaan se ympäristö on kuin viiriäisen munan kuorilla silattu, koska kaikkea pitää varoa.

t. erityisherkän tytär

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juttele sen kanssa syvällisiä, niin saavutat luottamuksen häneen. Puhukaa tunteista ja ongelmista elämässä.

Joo ja sitten alkaa saada paimenkirjeitä kotiin. Mun anoppini  muisti olevansa uskovainen ja lähettelee nyt kömpelöllä käsialalla rustattuja hengellisiä kirjeitä meille.

Kuinka iso riesa ja harmi nämä kirjeet ovat sulle asteikolla 1-10 ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juttele sen kanssa syvällisiä, niin saavutat luottamuksen häneen. Puhukaa tunteista ja ongelmista elämässä.

Joo ja sitten alkaa saada paimenkirjeitä kotiin. Mun anoppini  muisti olevansa uskovainen ja lähettelee nyt kömpelöllä käsialalla rustattuja hengellisiä kirjeitä meille.

Kuinka iso riesa ja harmi nämä kirjeet ovat sulle asteikolla 1-10 ?

Riesa ovat. Sivutolkulla typerää paatosta ja sitten kiivaita puheluja perään ja sukulaisille valittamista kun me ei yhtäkkiä ollakaan körttiläisiä.

Vierailija kirjoitti:

Aaargh, raivostuttava ihmistyyppi.

Äitini on samanlainen, ja olenkin oppinut hänen seurassaan olemaan erityisen varovainen puheissani ja onnistun olemaan loukkaamatta häntä (ehkä, tai ainakaan isommin).

 

Rasittavinta hänessa on se, että hän raportoi minulle muiden ihmisten (jopa pikkulasten) sanomisia ja ilmeitä ja tekemisiä. Hän esittää pitkiä monologeja mm. aiheesta 'miksi naapurin kallella (7v) oli niin tympeä ilme aamulla' tai 'miksi naapuri sanoi 'sinulla on kaunis käsilaukku'. Ja monologiensa lopuksi vaatii minulta vastauksia 'mitä se naapuri oikein tarkoitti kun se niin sanoi', 'miksi se naapuri sanoi niin, vittuiliko se', 'onko minulla yleensä rumia käsilaukkuja', 'olikohan minulla hiukset huonosti kun se siitä käsilaukusta niin sanoi'...  Ne keskustelut ovat oikeasti aivan absurdeja.

Mun korviin tuo kuulostaa todella hälyyttävältä ja siltä, että äitisi tarvitsisi ammattiapua. Kuulostaa jo tosi neuroottiselta ja vainoharhaiselta. On varmasti tosi paha olla.

Tunnistan oman äitini AP:n kuvauksesta. Todella herkkä, ottaa milloin kenenkin sanomisen itseensä, itkeskelee milloin mistäkin syystä, viettää unettomia öitä tosiaan vaikka sen naapurin siskon kummilapsen avioeron takia, kokee jatkuvasti olevansa muille jotenkin vaivaksi, usein iloiset asiat sivuutetaan ja unohdetaan, negatiivisia asioita paisutellaan ja märehditään päiväkausia...

Äiti on rakas, mutta sellaista mutkatonta ja iloista kanssakäymistä on tuollaisen ihmisen kanssa hyvin vaikea rakentaa. Meillä on koko aikuisikäni ollut asialliset ja ystävälliset, ehkä hiukan etäiset välit. En ikinä voisi kuvitella esimerkiksi kertovani äidille avoimesti arjestani ja omista huolistani, sillä en halua joutua kahvipöydän taivastelun ja märehtimisen kohteeksi, ja paisuttelu ja kauhistelu ja itkeskely vain pahentaisi omaa oloani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tuo lime-juttu oli brassailua. Kilpailuasetelma siis kyseessä...ainakin sinun puoleltasi..

Kuinka harmaa pitää ihmisen olla, jotta kokee limetin brassailuksi?

Aloitus on vuodelta 2013, joten nämä keskustelijat eivät välttämättä ole täällä enää kommentoimassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten anoppi ilmensi tunteensa?

Ja millä ap tietää että anoppi menettää yöuniaan ja tälläiset "viattomat lotkautukset" jotka hänestä on kritiikkiä tulee?

Itseäni häiritsee aloituksessa heti kerrottu naisen luonne ripustua mieheensä.. Mitä tuo siis pitää sisällään?

Koska tuollainen marttyyri piinaa koko lähipiiriään sitten vellomalla noissa sanomisissa.

Minun äitini on samanlainen. Aina kun nähtiin joku ihminen, jauhettiin viikko sitä kohtaamista ja käännettiin kaikki negatiiviseksi. Kyläreissujen jälkeen ruodittiin myös kaikki mitä me lapset oltiin tehty ja sanottu ja haukuttiin niistä. Kerran erehdyin ruokapöydässä serkun luona kertomaan mielestäni hauskan jutun työpaikaltani. Siitä räyhättiin puoli vuotta koska olin "mahtaillut". Kerroin jutun rikkinäisestä kopiokoneesta. En edelleenkään tiedä mikä siinä oli pröystäilyä.

Tämä kohtaamisten analysointi ja kaiken kääntäminen negatiiviseksi on muuten erikoinen ilmiö! Mulla on lähiperhepiirissä eläkeläisrouva, joka tekee juuri näin. Joku satunnainen kohtaaminen tuttavan kanssa kaupan pihalla käydään läpi tilanne tilanteelta ja moneen kertaan, ja aina pahastutaan. "Näin tänään sen Kirstin pojan marketin pihalla. Se heti niin jännästi siinä sanoi, että ootte tekin lähteneet kaupoille vaikka on sadepäivä. Kyllä mä vähän ihmettelin ja sanoinkin sille, että miten se sade nyt meitä haittaisi. Mitähän se sillä oikein meinasi? En kyllä mene Kirstin seittemänkymppisille, vaikka se kutsui, ei kiinnosta tuollaisia ihmettelijöitä tavata..."

Ja siis näitä osin aivan absurdeja juttuja muistellaan viikkoja, jopa vuosia(!) tapaamisten jälkeen. Olen joskus miettinyt, että mistä ihmeestä tällainen käytös kumpuaa. Miksi toiset ihmiset ovat aina uhka ja heistä puhutaan pahantahtoisesti? Ovatko virikkeet ja ihmiskontaktit niin vähissä, että jotakin satunnaista tutun tapaamista on aikaa analysoida päiväkaupalla? Miksi oma itsetunto on niin ruhjeilla, että ajattelee aina niiden muiden ihmisten arvostelevan ja kettuilevan, vaikka lähestyminen olisi selvästi ystävällinen tai ihan neutraali?    

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on OMA äiti tuollainen. Koita kestää anoppisi kanssa, se ei kuitenkaan ole niin läheinen kun oma verisukulaine. Tai mulle anoppi on itseasiassa henkireikä kun omalle äitille pitää olla mielin kielin ettei sitä haurasta ihmistä mitenkään vaan sattuisi "loukkaamaan"... Kehottaisin olematta liikoja miettimättä sen tunnontuskia, jos se niin kokee sanomasi vääryydeksi eikä saa unta niin ei se ole sun ongelma.

Mä oon oppinut tässä vuosien saatossa kans samaa asennetta vaikka edelleen menee tosi pahasti hermot kun omalle äitilleen ei voi kertoa/sanoa yhtään mitään.

Moni käyttää kertoessaan näistä sukulaisistaan ja tuttavistaan sanaa raskas, koska heidän kanssaan oleminen ei ole helppoa eikä hauskaa. Nyt tuli ensimmäisen kerran eteen sana hauras ja se on hyvä havainto. Tällaiset ihmiset ovat hauraita ja on hyvä muistaa, että elämä niin hauraana on vaikeaa ja vaatii ponnisteluja enemmän kuin terveellä itsetunnolla varustetulta ihmiseltä. Monet kehottavat hankkimaan tai kasvattamaan itsetunnon, mutta eihän muilla ole tietoa, miten, milloin ja kuinka tehokkaasti tällaisen ihmisen itsetunto on aikanaan nujerrettu. Jos on raskasta keskustella ihmisen kanssa, joka koko ajan epäilee, että hänen tekemisensä eivät kelpaa muille, on vielä raskaampaa elää elämänsä olettaen, että itse ei koskaan täytä toisten vaatimuksia, vaan sitä on ikuinen pettymys kaikille muille. 

Olen tuntenut tällaisen hauraan ja siksi raskaan ihmisen joka muuttui ympäristonvaihdoksen jälkeen omaksi itsekseen. Alta kuoriutui aivan hurmaava ja rakastettava ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten anoppi ilmensi tunteensa?

Ja millä ap tietää että anoppi menettää yöuniaan ja tälläiset "viattomat lotkautukset" jotka hänestä on kritiikkiä tulee?

Itseäni häiritsee aloituksessa heti kerrottu naisen luonne ripustua mieheensä.. Mitä tuo siis pitää sisällään?

Koska tuollainen marttyyri piinaa koko lähipiiriään sitten vellomalla noissa sanomisissa.

Minun äitini on samanlainen. Aina kun nähtiin joku ihminen, jauhettiin viikko sitä kohtaamista ja käännettiin kaikki negatiiviseksi. Kyläreissujen jälkeen ruodittiin myös kaikki mitä me lapset oltiin tehty ja sanottu ja haukuttiin niistä. Kerran erehdyin ruokapöydässä serkun luona kertomaan mielestäni hauskan jutun työpaikaltani. Siitä räyhättiin puoli vuotta koska olin "mahtaillut". Kerroin jutun rikkinäisestä kopiokoneesta. En edelleenkään tiedä mikä siinä oli pröystäilyä.

Tämä kohtaamisten analysointi ja kaiken kääntäminen negatiiviseksi on muuten erikoinen ilmiö! Mulla on lähiperhepiirissä eläkeläisrouva, joka tekee juuri näin. Joku satunnainen kohtaaminen tuttavan kanssa kaupan pihalla käydään läpi tilanne tilanteelta ja moneen kertaan, ja aina pahastutaan. "Näin tänään sen Kirstin pojan marketin pihalla. Se heti niin jännästi siinä sanoi, että ootte tekin lähteneet kaupoille vaikka on sadepäivä. Kyllä mä vähän ihmettelin ja sanoinkin sille, että miten se sade nyt meitä haittaisi. Mitähän se sillä oikein meinasi? En kyllä mene Kirstin seittemänkymppisille, vaikka se kutsui, ei kiinnosta tuollaisia ihmettelijöitä tavata..."

Ja siis näitä osin aivan absurdeja juttuja muistellaan viikkoja, jopa vuosia(!) tapaamisten jälkeen. Olen joskus miettinyt, että mistä ihmeestä tällainen käytös kumpuaa. Miksi toiset ihmiset ovat aina uhka ja heistä puhutaan pahantahtoisesti? Ovatko virikkeet ja ihmiskontaktit niin vähissä, että jotakin satunnaista tutun tapaamista on aikaa analysoida päiväkaupalla? Miksi oma itsetunto on niin ruhjeilla, että ajattelee aina niiden muiden ihmisten arvostelevan ja kettuilevan, vaikka lähestyminen olisi selvästi ystävällinen tai ihan neutraali?    

Olet asian ytimessä ja kuvasit hyvin ilmiötä. Täällä moni ei tunnu ymmärtävän, mistä on kyse ja kuinka raskasta on elää tällaisen ihmisen lähipiirissä. Oma anoppini on vastaava mielensäpahoittaja, joka kääntää kaikki mahdolliset sanomiset ja tekemiset itseään kohtaan negatiivisesti tarkoitetuiksi, vaikka ne ovat täysin normaalia harmitonta jutustelua ja toimintaa. 

Kun joka tapaamiskerran jälkeen kuului perästä päin ikävää palautetta, kun anoppi oli loukkaantunut jostain käsittämättömästä asiasta (ja tosiaan muistelee vielä näitä 'kaltoinkohtelujaan' jopa vuosien päästä), niin eipä siinä enää huvita kyseistä henkilöä tavata enää. Lakkasin käymästä anoppilassa ja mies meni sinne lasten kanssa. Anoppi pahoitti joka tapauksessa mielensä, mutta itse säilytin oman mielenterveyteni. Toki miehen kanssa asiasta riideltiin ja hän oli loukkaantunut siitä, kun en halunnut käydä hänen vanhempiensa luona, mutta yritin selittää, ettei hänkään haluaisi käydä omassa anoppilassaan, jos joka kerta tulee haukkumista ja valitusta perässä. Tosin minä pääasiassa kävin muutenkin ilman miestä äidilläni, kun mies oli jatkuvasti omilla harrastusreissuillaan, mutta sehän oli sitten tietenkin eri asia.

Mikähän mt-ongelma näille herkkispahoittajille annettaisiin jos menisivät päälääkäriin?

Lässyn lässyn Ap ja muut

Nykyajan tapa on etsiä ja löytää vikoja muista, katkaista välit kun ei miellytä, jättää perheenjäsenet ulkopuolelle ja valittaa netissä.

Kauheaa tekopyhää lässytystä ja tekemällä tehtyjä ongelmia.

Miettikää Afganistanin perheitä, jotka olisivat onnellisia, jos saisivat ELÄÄ.

Tuli iso myötähäpeä Ap sun typerän avauksen johdosta

Minun anoppi ja lasten mummi on kuollut.

Myös myötähäpeä Apn puolesta. Kannattaa joskus katsoa peiliin.

Vierailija kirjoitti:

Minun anoppi ja lasten mummi on kuollut.

Myös myötähäpeä Apn puolesta. Kannattaa joskus katsoa peiliin.

Minä voin lähettää sulle erityisherkän äitini. Anna osoite.

Vierailija kirjoitti:

Lässyn lässyn Ap ja muut

Nykyajan tapa on etsiä ja löytää vikoja muista, katkaista välit kun ei miellytä, jättää perheenjäsenet ulkopuolelle ja valittaa netissä.

Kauheaa tekopyhää lässytystä ja tekemällä tehtyjä ongelmia.

Miettikää Afganistanin perheitä, jotka olisivat onnellisia, jos saisivat ELÄÄ.

Tuli iso myötähäpeä Ap sun typerän avauksen johdosta

Näinhän se on että kylmyys ja kovuus on muodissa ja samalla se on monille ehkä ainoa keino säilyttää oma mielenrauha, muista keinoista ei ole edes tietoa. Itse olen kulkenut pidemmän ja vaikeamman tien. Oli todellakin usko loppua lähes päivittäin vuosien tai vuosikymmenten ajan mutta lopputulos on palkitseva. En silti voisi vaatia samaa muilta. Toimintaani ohjaa paljolti se että olen nähnyt kärsimystä muuallakin kuin itsessäni.

En edes oleta että joku voisi ymmärtää motiivejani.

Minulla oli tuollainen ystävä joskus. Hirveän raskasta. Varmasti saatoin minäkin olla joskus liian suorasukainen jossain tilanteessa, mutta hänellä oli näitä loukkaantumisdraamoja aika monien ihmisten kanssa. Sitten niitä piti selvitellä hirveän pitkän kaavan kautta ja pohtia miksi sanoi sitä tai tätä juuri sellaisella tavalla tai äänensävyllä, ja mitä sitä OIKEASTI tarkoitti. Siis lähtökohtana saattoi olla ihan tuollainen: "minä pidän kalakeitosta", "Ai, minä en niin välitä kalasta, mutta tykkään bataattisosekeitosta" -keskustelu.

Jos jollain ihmisellä on tosi huono itsetunto, niin keskustelusta tulee tuollaista. Ei voi enää normaalisti keskustella, vaan jokainen sanottu sana voidaan tulkita arvosteluksi toista kohtaan. Ei sitä pysty ymmärtämään, ellei itse ole samanlainen.

Tämä minun ystäväni tulikin parhaiten toimeen sellaisten ihmisten kanssa, jotka ihan koko ajan anteeksipyytelivät itseään ja jokaista lausettaan. Tai en tiedä tuliko edes parhaiten toimeen, mutta ainakaan loukkaantumisdraamoja ei ollut. Raskas tapa olla maailmassa.

Narsismin yksimuoto; marttyyri/uhrikompleksi

Vierailija kirjoitti:

Minun anoppi ja lasten mummi on kuollut.

Myös myötähäpeä Apn puolesta. Kannattaa joskus katsoa peiliin.

Oletko itse jonkun anoppi tai mummi? Vai miksi pahoitit mielesi? Katsotko myös itse peiliin?

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni on kaltaisesi miniä, joka sivulauseissa pyrkii jatkuvasti teilaamaan äidin tekemiset. Juuri tuo "minä laitan kastikkeeseen limeä sitruunan sijaan" on oiva tapa osoittaa anopille, mitä mieltä on tämän tekemästä ruuasta. Toinen kätevä tapa on muistuttaa, että "Ikeassa näin kivat verhot, jotka sopisi tänne" eli et sitten osaa anoppi sisustaakaan.

 

Miksi et sano anopille, että "jossain ohjeessa oli korvattu sitruuna limellä, olisikohan se läheskään näin hyvää" jolloin pääset puhumaan ruuanlaitosta, mutta et tarkoituksella loukkaa toista.

En ainakaan itse viitsisi alkaa lipomaan anopin persiitä sen takia ettei hän vain pahoita mieltänsä.

Enkä kyllä muutenkaan.