Lapsen raivokohtaukset hajottaa perheen

Miksi normalisoitte henkisen pahoinvoinnin? Koska sääntönne menevät kaiken yli?

Tämä on kyseenalaista, kun itselleni tulisi taustani vuoksi mieleen, että lapsihan on hullu. Johtuu siitä, että lapsuudenkodissani sisarukset tai minä emme saaneet mitään rääkykohtauksia, eikä samoin omat lapseni saaneet. Mutta onko sitten niin, että rääkyminen on uusi normaali ja me olemme epänormaaleja.

Vierailija kirjoitti:

Todellakin kuuluu ikään, rutiinit ovat tärkeitä, herätään ja nukkumaan aina samaan aikaan, säännöllinen ruoka rytmi, päiväkodin jälkeen pitää vielä ulkoilla lapsen kanssa.

Älä anna huomiota huudosta, kanna autoon, laita istuimeen ja vie vaikka rattaissa päiväkotiin, riittää että lapselle ilmoittaa nyt mennään hoitoon, älä yritä lepyytellä tai räjähdä lapselle, juuri huomiota hän yrittää tempuillaan saada. Väsymys ja ikävä saa aikaan iltaraivarit päiväkodin jälkeen, hyvin yleistä lapsille, laita omaan huoneeseen huutamaan tai ota syliin ja anna itkeä, katso kumpi toimii paremmin, kun rauhoittuu leikitte yhdessä.

Ei kuulu ikään. "Yrittää saada huomiota" on aikuisen itsekeskeinen tulkinta, koska se lopahtaa siihen oman navan kohdalle.

Meillä oli tuota samaa juurikin tuossa iässä, mutta neuvolasta ei ollut asian suhteen apua, totesivat vain olevan normaalia uhmaikää. Okei, oli normaalia uhmaikää, mutta en saanut mitään käytännön neuvoja tilanteeseen ja miten tulisi toimia. En oikeastaan tiedä vieläkään miten olisi pitänyt toimia, koitin olla vaan itse rauhallinen ja aika lopulta auttoi, tosin kyllä omat hermot oli vähän riekaleina ja jäi syyllisyys että teinkö mitään oikein.

Neuvolassa huolehditaan paljon vauvavuotena äidin jaksamisesta yms, mutta se huolehtiminen ja apu ja muut tuntuu jäävän silloin kun ihmisillä on se vaikein hetki eli lapsen uhmaikä. Vauvavuosi on uhmakausiin verrattuna todella ruusuista. Vauvan kanssa väsymys oli itselläni fyysistä ja helposti korjattavissa, mutta uhmiskauden (kausien, niitä tulee lisääkin) aikana väsymys oli täysin henkistä ja siitä ei niin helposti yli päässytkään.

No mut hei..ei hätää, se on normaalia uhmaikää.

Minä minä ja minun ja meidän vanhempien tunteet ja jaksaminen.....yhyy..

Etkö yhtään kiinnostu siitä, mitä lapsesi käy läpi tuon itsesäälin keskellä?!?! Selvästi lapsella ei ole kaikki hyvin. Sinun velvollisuutesi on selvittää asia ja luoda lapselle turvaa ja tukea. Ei itkeä oman perseen puolesta.

Ennen ajateltiin, että kun ihminen itkee vauvana, hän ei oikeastaan koe mitään: itku on vaistonvarainen, mekaaninen suoritus, kodka syntyessään ihmisen aivot ovat niin kehittymättömät, että häntä voi verrata kasviin.

Yllättävää on se, että jollain muotoa tämä mentaliteetti elää vielä tänäkin päivänä, ja vauvaakin vanhempiin ihmisiin.

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Tota sanottiin ennen vanhaan uhmaiäksi. Lapsi ei osaa vielä säädellä tunteitaan eikä tunnista esim. väsymystä vaan huutaa kurkku suorana.

Meillä se tuli n. ekan kerran 2,8 vuoden iässä ja silloinen kuopus oli silloin n. 4 kk ikäinen vauva. Yleensä se tuli kun lapsi oli riekkunut itsensä puhki, eli hän oli yliväsynyt ja nälkäinen. Siirtymätilanteet olivat varsin rankkoja eli kun lähdettiin leikkipuistosta kotiin, ja alkoi olla ruoka-aika. Laitoin karjuvan esikoisen rattaiden päälle poikittain ja työnsin koko kuorman kotiin. Onneksi ei ollut pitkä matka,200 metriä.  Avasin haalarit ja otin kengät, hatun ja hanskat pois.

Ei siinä auta kuin itse olla rauhallinen, purra hammasta ja yrittää hissuksiin jutella lapselle. Hän ei osaa sanoittaa sitä tunnetta mutta juttelemalla voi yrittää saada lapsen rauhoittumaan. Huutaminen tuossa tilanteessa lapselle ei sitten mitään auta, se karjuu kahta kauheammin vain. Jos se oikein kiljui, kannoin oman sängyn päälle ja sanoin että "Kuule, on tainnut tulla känkkäränkkä kylään, äiti laittaa nyt oven kiinni kun sun huuto sattuu äitiä korviin, tulepas juttelemaan sitten kun rauhoitut. Äiti tekee sulle voileipää" Välillä kävin kurkistamassa mikä on tilanne ja kysyin että vieläkö suututtaa. Jos suututti,  "Äiti odottaa tuolla olkkarissa, tule sitten kun tekee mieli tulla syliin" Sieltä se pieni naama sitten kurkisti ja tuli syliin. Tuntikin saattoi mennä. Tai sitten se nukahti.

Ja tämä sama toistui jokaisen kohdalla pari vuotta myöhemmin. Se meni ohi ja tuli taas siinä 4 ikävuoden tienoilla ja taisi joku kolmas lyhyt uhmakausi olla myöhemminkin. Kuuluu lapsen kehitykseen ja on ihan normaalia. Kärsivällisyyttä.

En tiedä miten teillä aamulähdöt menee, mutta tarhaan lähdöt hoidin siten että itseni ensin valmiiksi, sitten herätin lapset yksi kerrallaan ja kannoin pissille, pesin hampaat ja puin ja sitten seuraava tapaus. Puettu versio saattoi nukahtaa sohvalle tai alkoi katsella aamuteeveetä. Onhan se pienelle rankkaa herätä aamulla klo 6 kun makeimmin nukuttaisi vielä. Sitten kun kaikki oli päivävaatteissaan, puin kullekin haalarit päälle ja lähdettiin. Aamulla ei ollut ikinä mitään huutoa. Alle 6 veeltä on turha vaatia omatoimista pukemista kun uni painaa raskaasti niskaan.

terv. 4 äiti, nyt jo 50 v.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli tuota samaa juurikin tuossa iässä, mutta neuvolasta ei ollut asian suhteen apua, totesivat vain olevan normaalia uhmaikää. Okei, oli normaalia uhmaikää, mutta en saanut mitään käytännön neuvoja tilanteeseen ja miten tulisi toimia. En oikeastaan tiedä vieläkään miten olisi pitänyt toimia, koitin olla vaan itse rauhallinen ja aika lopulta auttoi, tosin kyllä omat hermot oli vähän riekaleina ja jäi syyllisyys että teinkö mitään oikein.

Neuvolassa huolehditaan paljon vauvavuotena äidin jaksamisesta yms, mutta se huolehtiminen ja apu ja muut tuntuu jäävän silloin kun ihmisillä on se vaikein hetki eli lapsen uhmaikä. Vauvavuosi on uhmakausiin verrattuna todella ruusuista. Vauvan kanssa väsymys oli itselläni fyysistä ja helposti korjattavissa, mutta uhmiskauden (kausien, niitä tulee lisääkin) aikana väsymys oli täysin henkistä ja siitä ei niin helposti yli päässytkään.

No mut hei..ei hätää, se on normaalia uhmaikää.

Tiede ei tunnista uhmaiän syitä ja mekanismeja. Siksi on kai todettu parhaimmaksi, ettei ruveta keksimään auttamiskeinoja?

meillä raivarit kestää 'vain' ehkä noin 20 minuuttia (ja lapsella ikää vasta kaksi vuotta).

Mutta ei lyhyempikään raivari mukavaa ole. Neuvola mainitsi yhtenä vaihtoehtona holdingin, mutta se ei kyllä ole meidän juttu. Itsestäni ajatuskin puolipakolla kiinnipitämisestä tuntuu erittäin vastenmieliseltä. Toimii ehkä jollakin muilla, mutta ei meillä, koska tosiaan itsestäni ajatus on niin vastenmielinen. Tulee mieleen, että joku pitäisi minua kiinni väkisin, ja se ajatus on kyllä kovin ahdistava.

Meillä on myös melko turha koettaa sanottaa raivaria, koska raivarin ollessa päällä ei lapsi kuule mitään. Ehkä raivarin jo alkaessa hieman laantumaan, voin kysyä, että sinua taisi raivostuttaa todella pahasti.

Yleensä mitä itse teen, on että koetan olla saatavilla, mutta muuten odotan, että raivari menee ohi. Joskus istun vieressä ja seurailen, kuinkan lapsi raivarin ohessa välillä raottaa silmiiän, ja tarkistaa, että olen siinä paikalla.

Herkkyyttä ja kärsivällisyyttä ap:lle!

Kyllä minä vanhempana olisin ensisijassa huolissani lapsen puolesta.

Ellei lapsi saa riittävästi haluamaansa, ongelmat kasautuvat - voittonne on näennäinen. Itse asiassa, voittonne on enemmän häviämistä...

Meillä esikoisella oli tuollaisia raivokohtauksia. Syyksi paljastui ruoka-aine allergiat. Mitään muuta oiretta ei näkynyt kuin karseat raivokohtaukset.

Sattumalta huomasimme että lapsi alkoi raivota aina kaksi tuntia siitä kun oli syönyt tiettyjä ruoka-aineita. Kun nuo ruoka-aineet jätettiin ruokavaliosta pois raivarit loppui. Kun niitä ruokia taas kokeiltiin alkoi raivarit uudestaan. Kun lapsi alkoi raivota annoimme antihistamiinin ja lapsen raivo alkoi hiipua jo noin 10-15 minuuttia antihistamiinin antamisesta kun aiemmin raivoaminen kesti noin 60 minuuttia.

Vierailija kirjoitti:

Todellakin kuuluu ikään, rutiinit ovat tärkeitä, herätään ja nukkumaan aina samaan aikaan, säännöllinen ruoka rytmi, päiväkodin jälkeen pitää vielä ulkoilla lapsen kanssa.

Älä anna huomiota huudosta, kanna autoon, laita istuimeen ja vie vaikka rattaissa päiväkotiin, riittää että lapselle ilmoittaa nyt mennään hoitoon, älä yritä lepyytellä tai räjähdä lapselle, juuri huomiota hän yrittää tempuillaan saada. Väsymys ja ikävä saa aikaan iltaraivarit päiväkodin jälkeen, hyvin yleistä lapsille, laita omaan huoneeseen huutamaan tai ota syliin ja anna itkeä, katso kumpi toimii paremmin, kun rauhoittuu leikitte yhdessä.

Sairasta. Todella sairasta tekstiä.

Lapsen kiinnipitäminen pakolla on fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Piste.

Vierailija kirjoitti:

Meillä esikoisella oli tuollaisia raivokohtauksia. Syyksi paljastui ruoka-aine allergiat. Mitään muuta oiretta ei näkynyt kuin karseat raivokohtaukset.

Sattumalta huomasimme että lapsi alkoi raivota aina kaksi tuntia siitä kun oli syönyt tiettyjä ruoka-aineita. Kun nuo ruoka-aineet jätettiin ruokavaliosta pois raivarit loppui. Kun niitä ruokia taas kokeiltiin alkoi raivarit uudestaan. Kun lapsi alkoi raivota annoimme antihistamiinin ja lapsen raivo alkoi hiipua jo noin 10-15 minuuttia antihistamiinin antamisesta kun aiemmin raivoaminen kesti noin 60 minuuttia.

Tästä keskusteltiin viime marraskuussa. Jokin vain laukaisee taustalla olevat ongelmat? Hyvä tietysti, jos pysyvät laukeamatta.

Lasta voidaan vaikka kiusata. En kyllä luottais pelkästään päiväkodin palautteeseen. Ei ne mitään huomaa eikä mihinkään puutu. Monta kertaa olen ollut lapsen kanssa samoissa paikoissa kuin päikkyryhmät (esim puistossa, kirjastossa ym) ja olen kyllä kuullut kun vanhemmille valehdellaan päin naamaa - todella järkyttävää. Yhden kerran meinasin käräyttää jo, kun oli sen verran törkeää toimintaa.

Hei Kiitos kaikista vastauksista! Helpottavaa kuulla, että ainakin joillakin muilla myös vastaavaa rääkkiä..

Lapsi on aina ollut ns vaativa ja kovatahtoinen, mutta nämä raivarit on kestäneet nyt ehkä alkukesästä. Oltiin perheneuvolassa mutta sieltä ei oikein saanut apua. Kyseltiin meidän vanhempien elämänhallinnasta ym. Ja koska pk on sitä mieltä, että lapsi on aivan normaali niin eivät nähneet mitään syytä jatkotoimille.

Yritetään olla läsnä, kuunnella lasta, tehdään asioita yhdessä, telkkaria ei katsota kuin poikkeustapauksissa jne. Mutta ei tää vaan auta.. Neuvolasta saatiin mukaan "ohjekirja", ihan kiva, mutta eipä ne vinkit paljon meidän arjessa auta. Lapsi ei anna raivareissa ottaa syliin, huutaa vaan. Eilen esimerkiksi minun oli pakko iltapäivällä hoitaa yksi lyhyt (n. 15 min) työasia puhelimessa ja lapsi huusi kuin viimeistä päivää. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin laittaa lapsi keittiöön, ovi kiinni ja itse parvekkeelle puhumaan asiakkaan kanssa. Kuinkahan monta miinuspistettä sain oppaan mukaan.. En vaan tiedä mitä muutakaan voisi tehdä! Teen aikaisia aamuja, jotta voin hakea lapsen aikaisin hoidosta, mutta se vaatii sen, että olen silloin tällöin puhelimitse tavoitettavissa töiden jälkeen.

Meillä on hermot ihan riekaleina vähitellen. Mutta neuvolan mielestä kaikki on ihan normaalia ..

Ap

Miksi kiusata lasta vielä toteamalla, että taisi olla todella vihainen? Kun se viha tms. oli selvääkin selvempi asia. Onko tarkoitus manipuloida lapsi syylliseksi, että muistaa seuraavalla kerralla olevansa myös paha?

Meillä minä olen vain vieressä, kun parivuotias lapsi raivoaa. En reagoi muuten, koska en näe tarvetta tai että siitä olisi hyötyä (lapsi ei esim kuule mitään, kun hänellä raivari suurimmillaan). Kun raivari on ohi, otan syliin. Ja ottaisin syliin kesken raivarinkin, mutta lapsi potkii ja huitoo, jos raivari on kesken.

Mies sanoo, että minä olen tunteeton ja hylkään lapsen. Koska en reagoi, vaikka lapsi raivoaa.

Mies sanoo, että suuttuminenkin olisi parempi, koska silloin osoittaisin, että lapsen raivarilla on merkitystä.

onko näin?

Ap, neuvola ei voi teitä auttaa, koska neuvola seuraa vain normaalia kehitystä - kaikista poikkeamista se pesee kätensä; ohjaa totrakai avun saamiseen, jos sitä pyydetään, mutta ei tyrkytä eikä painosta. Apu voi tarkoittaa laosen lääkitsemistä, mikä on todella suuri vääryys ha suuri bisnes. Ehkä tietävät tämän neuvolassa, mutra ei siitä puhuta.