Lapsen raivokohtaukset hajottaa perheen

Edelleen marttyroit vain itsesi puolesta etkä mieti miten pahalta lapsesta tuntuu ja mistä voisit saada apua nimenomaan LAPSELLESI. En ihmettele, et huutaa. Et ajattele mitään lapsesi näkökulmasta

Mun 2,5 vuotiaan raivarit vähenivät huomattavasti kun alettiin joustamaan vähän enemmän. Lapsi on kyllä raivonnut koko ikänsä, mutta uskon muutokseen. Joskus ei tietenkään voi joustaa mutta satunnaisia raivokohtauksia on helpompi sietää kuin jatkuvia.

Esikoisen kohdalla oli ehdottomuus tosi tärkeetä, että lapsi pysyi tyytyväisenä, mutta tämän toisen kohdalla jousto oli se joka auttoi.

Ei sillä oikeesti ole väliä peseekö se hampaat just nyt vai vasta kengät jalassa, kunhan tulee pestyksi.

Ei sillä ole väliä, pukeeko se hupparin vai tuulitakin, kunhan on lämmin. Sen tuulitakin voi ottaa mukaan tarvittaessa.

Ei sillä ole väliä haluaako se nukkumaanmennessä soittaa vielä lelupienoa tai piirtää yhden kuvan, iltapuuhat aloitetaan hyvissäajoin.

Jne.

Oman käytöksen muutos oli se avain meillä, rauhallisempaan lapseen, ja tarpeeksi unta.

Eikö lasta voi laittaa raivoamaan omaan huoneeseensa tai selkeästi vaan ilmasita lapselle, että päivittäinen raivoaminen saa nyt riittää, että kyseinen käytös ei käy ja piste??! Tuon ikäinen kuitenkin ymmärtää puhetta. 

Onko lapsen kasvattaminen todellakin niin ydinfysiikkaa? Kysyn koska en tiedä. Ei tarvi kivittää.

Paljon liikuntaa, ulkoilua ja kunnon leikkimistä.

Meidän 2,5 vuotias on erittäin periksiantamaton & impulsiivinen 104 senttinen ja 17 kiloinen voimapesä.

Joka päivä menee 3 tunnin leikkikerhoon, ja kotona leikitään paljon, ja isän kanssa vähän "rajumpia leikkejä", paljon pyöräilyä + metsässä samoilua ( erittäin hyvää motoriikkaharjoittelua ).

Ei nuku päikkyjä, 11-13h yöunet riittää.

Rauhoittunut erittäin paljon näillä keinoilla, pienet lapset ovat väsymättömiä joiden täytyy päästä riehumaan kunnolla JOKA päivä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä minä olen vain vieressä, kun parivuotias lapsi raivoaa. En reagoi muuten, koska en näe tarvetta tai että siitä olisi hyötyä (lapsi ei esim kuule mitään, kun hänellä raivari suurimmillaan). Kun raivari on ohi, otan syliin. Ja ottaisin syliin kesken raivarinkin, mutta lapsi potkii ja huitoo, jos raivari on kesken.

Mies sanoo, että minä olen tunteeton ja hylkään lapsen. Koska en reagoi, vaikka lapsi raivoaa.

Mies sanoo, että suuttuminenkin olisi parempi, koska silloin osoittaisin, että lapsen raivarilla on merkitystä.

onko näin?

Sinä olet oikeassa. Kun tilanne on mennyt yli, jaikki häslääminen & kontrollointiyritys vain stressaa entisestään. Miehesi ei erota kiukkua raivarista (mutra älä sano sitä hänelle).

Vierailija kirjoitti:

Meillä kolmevuotias saa lähes joka aamu raivokohtauksen (15-40 min). Yleensä syyksi riittää..no, mikä tahansa. Tarjotaan väärää vaatetta. Joskus saa myös iltapäivisin, mutta ei kovin usein.

Esikoinen sai tunnin kestäviä raivokohtauksia tuossa iässä. Muistan että ne tuntuivat raskaammilta, mutta en tiedä olivatko ne oikeasti. Nykyään lasten tunteet eivät mene niin voimakkaasti ihon alle kuten ne esikoisen ollessa pieni menivät. Muistan miten järkyttynyt olin kun esikoinen sai ensimmäisen pitkän raivarinsa.

Tuskin näihin ei on mitään yhtä oikeaa vastausta. Herkkyyttä ja kärsivällisyyttä ap:lle!

Meillä keskimmäinen karjui 3-vuotiaana koko aamun siihen asti että päiväkodin ovi meni kiinni. Se oli ihan normi; herätettiin ja huuto alkoi, huutava lapsi puettiin, pestiin hampaat, puettiin taas, laitettiin autoon, vietiin päiväkotiin. Tietysti siinä puheltiin että älähän nyt, ei tässä hätää jne. Ei kai sellaiselle voi suuttua, pieni lapsi. Päiväkodissa ihmettelivät kun ääni oli aina käheä, no siitä huutamisesta. Päivän toinen konsertti oli ruokapöydässä, katsoi mitä ruokaa, ei kelvannut, alkoi karjumaan. Joskus mentiin vähäksi aikaa toiseen huoneeseen että toiset saa syödä ja sitten uusi yritys. Eipä syönyt paljoa noihin aikoihin. Vähän isompana kaikki askartelut ym. kädentaitoihin liittyvät jutut oli suoraa huutoa, tykkäsi tehdä niitä muuta lopputulos ei miellyttänyt.

Siitä pikkuhiljaa huudot väheni, on edelleen herkkä lapsi mutta nyt koululaisena osaa jo usein hillitä pettymyksensä. Ei aina. Lähteminen ei ole enää hankalaa eikä ruokailu, mutta selvästi lapsi ei pidä siitä että suunnitelmat muuttuu tai ei tiedetä mitä seuraavaksi tapahtuu. Osaa kuitenkin onneksi puhua asiat nykyään.

Sanoisin, että odottaakaa vuosi niin näette jaksatteko toisen lapsen. Voi olla vain uhmaikää yhdistettynä vaativaan luonteeseen, mutta voi olla myös taustalla jokin isompi haaste kehityksessä. Ihan omakohtaisella kokemuksella (minulla useampi lapsi, joista yksi nepsy) voin sanoa, että 4-vuotiaan kohdalla kyllä näet mikä on homman nimi. 4-vuotiaan irsesäätely ja tunnesäätely ei ole vielä hyvä, mutta raivokohtauksista lähtee yleensä pahin terä pois, ja lapsella on jo keinoja enemmän hillitä itseään ja pettymyksen sietokyky on parempi. 4-vuotiaalla ei ole myöskään samanlaista tarvetta uhmata joka asiaa, vaan enemmänkin kyse on siinä vaiheessa halusta tulla kuulluksi ja nähdyksi, jos uhmaa on.

Kasvatusvinkkejä saatte varmasti esimerkiksi neuvolan perheterapeutilta. Ehdottomasti kannattaa nyt tarttua jo tilanteeseen aktiivisella otteella, jos tuleekin vielä haasteita tulevaisuudesta. On tärkeää, että lapsi oppii ettei itse tilanteissa ole paljon neuvotteluvaraa, jotta hän ymmärtää että aikuinen on se turvallinen asioista päättäjä. Tämä ei tarkoita kuitenkaan lapsen vähättelyä tai nolaamista raivokohtauksien aikana. Jos tunne on voimakas, niin kannattaa asennoitua niin että elää sen vain lapsen kanssa läpi. Jos lapsi pitää samalla pukea ja kantaa autoon, niin sitten näin toimitaan, mutta ei kannata alkaa joko maanittelemaan lasta toimimaan toisin eikä myöskään moittimaan käytöksestä. Olet läsnä, mutta näytät että välttämättömät asiat tehdään raivareista huolimatta. Voit olla empaattinen ja luja samaan aikaan. Kun pahin terä raivareista on pois, aletaan ohjaamaan lasta muihin ajatuksiin, ja sitten kun koko tilanne on ohi, käydään keskustelua niistä raivareista. Jos lapsella tuntuu olevan huono itsetunto ja pettymyksen sietokyky, niin lapselle kannattaa antaa runsaasti positiivista palautetta, mutta ei taidoista tai asioiden lopputuloksesta, vaan ystävällisistä eleistä tai ihan vaan siitä kuinka ihana toinen on. Jos hän joskus sietääkin harmin hyvin, niin siitä kannattaa kehua. Samoin jos hän joskus ilmaisee vihan sanallisesti fyysisyyden sijaan, niin siitäkin kannattaa kehua. Koska joku kuitenkin käsittää tämän väärin, niin kehuminen ei suinkaan tarkoita sitä että lapsi saisi määrätä asioista. Lapselle pitää todellakin opettaa, että hän ei päätä ja määrää sellaisista asioista mitä ei ole iän puolesta kypsä päättämään.

Lapselle kannattaa myös aktiivisesti opettaa odottamisen taitoa. Odota hetki siinä, kun muut syövät loppuun niin saat jälkiruoan. Jos tulee raivarit niin sitten ne tulee. Kyllä ne poiskin menee. Eli älä sorru raivareiden pelossa jättämään tätä tärkeää taitoa johdonmukaisesti opettamatta!

Riehuuko myös lomilla ja vapailla? Jos ei, vastaus taitaa olla selvä. Liittyy hoitoon.

3-vuotiaan uhma voi olla perkeleellistä,tsemppiä ap:lle!

Vierailija kirjoitti:

Eikö lasta voi laittaa raivoamaan omaan huoneeseensa tai selkeästi vaan ilmasita lapselle, että päivittäinen raivoaminen saa nyt riittää, että kyseinen käytös ei käy ja piste??! Tuon ikäinen kuitenkin ymmärtää puhetta. 

Onko lapsen kasvattaminen todellakin niin ydinfysiikkaa? Kysyn koska en tiedä. Ei tarvi kivittää.

Narsistinen vanhempi tekee noin: hylkää, ehdollistaa rakkauden. Toisaalta lapsen purkausta ei saa yrittää estää, ei psyykkisesti (vänkäämällä) eikä fyysisesti. Se ettei hylkää, ei tarkoita, että pitää hyökätä verbaalisesti ja/tai käydä käsiksi.

Vierailija kirjoitti:

Riehuuko myös lomilla ja vapailla? Jos ei, vastaus taitaa olla selvä. Liittyy hoitoon.

Ja kuten joku sanoi, se että käyttäytyy hoidossa nätisti, ei todellakaan tarkoita, että siellä olisi kaikki hyvin!

Kasvatus auttaisi, mutta siitä on niin kovasti vaivaa, että parempi antaa lapsen vapaasti toteuttaa itseään.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että odottaakaa vuosi niin näette jaksatteko toisen lapsen. Voi olla vain uhmaikää yhdistettynä vaativaan luonteeseen, mutta voi olla myös taustalla jokin isompi haaste kehityksessä. Ihan omakohtaisella kokemuksella (minulla useampi lapsi, joista yksi nepsy) voin sanoa, että 4-vuotiaan kohdalla kyllä näet mikä on homman nimi. 4-vuotiaan irsesäätely ja tunnesäätely ei ole vielä hyvä, mutta raivokohtauksista lähtee yleensä pahin terä pois, ja lapsella on jo keinoja enemmän hillitä itseään ja pettymyksen sietokyky on parempi. 4-vuotiaalla ei ole myöskään samanlaista tarvetta uhmata joka asiaa, vaan enemmänkin kyse on siinä vaiheessa halusta tulla kuulluksi ja nähdyksi, jos uhmaa on.

Kasvatusvinkkejä saatte varmasti esimerkiksi neuvolan perheterapeutilta. Ehdottomasti kannattaa nyt tarttua jo tilanteeseen aktiivisella otteella, jos tuleekin vielä haasteita tulevaisuudesta. On tärkeää, että lapsi oppii ettei itse tilanteissa ole paljon neuvotteluvaraa, jotta hän ymmärtää että aikuinen on se turvallinen asioista päättäjä. Tämä ei tarkoita kuitenkaan lapsen vähättelyä tai nolaamista raivokohtauksien aikana. Jos tunne on voimakas, niin kannattaa asennoitua niin että elää sen vain lapsen kanssa läpi. Jos lapsi pitää samalla pukea ja kantaa autoon, niin sitten näin toimitaan, mutta ei kannata alkaa joko maanittelemaan lasta toimimaan toisin eikä myöskään moittimaan käytöksestä. Olet läsnä, mutta näytät että välttämättömät asiat tehdään raivareista huolimatta. Voit olla empaattinen ja luja samaan aikaan. Kun pahin terä raivareista on pois, aletaan ohjaamaan lasta muihin ajatuksiin, ja sitten kun koko tilanne on ohi, käydään keskustelua niistä raivareista. Jos lapsella tuntuu olevan huono itsetunto ja pettymyksen sietokyky, niin lapselle kannattaa antaa runsaasti positiivista palautetta, mutta ei taidoista tai asioiden lopputuloksesta, vaan ystävällisistä eleistä tai ihan vaan siitä kuinka ihana toinen on. Jos hän joskus sietääkin harmin hyvin, niin siitä kannattaa kehua. Samoin jos hän joskus ilmaisee vihan sanallisesti fyysisyyden sijaan, niin siitäkin kannattaa kehua. Koska joku kuitenkin käsittää tämän väärin, niin kehuminen ei suinkaan tarkoita sitä että lapsi saisi määrätä asioista. Lapselle pitää todellakin opettaa, että hän ei päätä ja määrää sellaisista asioista mitä ei ole iän puolesta kypsä päättämään.

Lapselle kannattaa myös aktiivisesti opettaa odottamisen taitoa. Odota hetki siinä, kun muut syövät loppuun niin saat jälkiruoan. Jos tulee raivarit niin sitten ne tulee. Kyllä ne poiskin menee. Eli älä sorru raivareiden pelossa jättämään tätä tärkeää taitoa johdonmukaisesti opettamatta!

Jo ekasta lauseesta (lähestymistavasta) veikkasin, että nepsy.

Ja miksi muuten jakaa ruuat huonoihin ja hyviin?

Vierailija kirjoitti:

Kasvatus auttaisi, mutta siitä on niin kovasti vaivaa, että parempi antaa lapsen vapaasti toteuttaa itseään.

Antaisivatkin, niin kaikki olisi paremmin. Mutta kun se mokoma tiukka kasvatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö lasta voi laittaa raivoamaan omaan huoneeseensa tai selkeästi vaan ilmasita lapselle, että päivittäinen raivoaminen saa nyt riittää, että kyseinen käytös ei käy ja piste??! Tuon ikäinen kuitenkin ymmärtää puhetta. 

Onko lapsen kasvattaminen todellakin niin ydinfysiikkaa? Kysyn koska en tiedä. Ei tarvi kivittää.

Narsistinen vanhempi tekee noin: hylkää, ehdollistaa rakkauden. Toisaalta lapsen purkausta ei saa yrittää estää, ei psyykkisesti (vänkäämällä) eikä fyysisesti. Se ettei hylkää, ei tarkoita, että pitää hyökätä verbaalisesti ja/tai käydä käsiksi.

Miksi käsiksi pitäisi käydä? Onko asioihin puuttuminen aina hylkäämistä tai fyysistä kurittamista. Kovin outo ajatusmaailma. 

Eiköhän ihan asiasta puhuminen ja jämäkkä sanominentai siirtäminen toisiin tiloihin riitä? Kyllä minusta raivoavan  lapsen voi ihan fyysisesti siirtää pois vaikka eteisestä huutamasta. Itsellä on niin herkät korvat, että jos joku ipana karjusisi tunnin lattialla, pakko olisi joko itse siirtyä muualle tai siirtää huutaja pois. 

Ap. Mieti onko suvussa ko käytöstä?

Yrittäkää päästä psykologin testeihin. Meidän poika oli hiljainen mutta hirveä touhuamaan. Nykyään ihan ok, mutta stressiä ei siedä yhtään. Elämän pitää olla tasaista.

Meillä on uhmaikäinen ja monenlaista raivoa, mielipahaa ja draamaa on monta kertaa päivässä.

Me vanhemmat olemme tietoisesti harjoitelleet pysymään tyynenä ja olemaan ottamatta tilannetta henkilökohtaisesti. Verenpaine ei nouse eikä omat tunteet kuohu kun oppii asettumaan uhmakohtauksen yläpuolelle. Siihen tottuu ja tietää että kohtaus menee kyllä ohi. Lapsella on suuria tunteita mutta ei muita keinoja käsitellä niitä.

Lapsi parkuu ja raivoaa, mutta me pysymme rauhallisena, annamme lapsen päästää höyryt ulos ja lohdutamme ja rauhoittelemme sekä sanoitamme tunteita heti kun lapsi on siihen valmis ja hakee lohtua. Tilanne yleensä laukeaa tähän. Lapsi oppii pikkuhiljaa ettei tunteet ole pelottavia ja suurimmastakin kuohusta selviää yhdessä vanhemman kanssa.

Meillä ei kukaan muu huuda koskaan, olemme luonteeltamme rauhallisia ja tasaisia. Tärkeää on, että ei koskaan itse lähde mukaan raivoon ja huutokilpailuun.

Olemme löytäneet tiettyjä ongelmatilanteita, joiden ennakoiminen sujuvoittaa elämää. Säännöllinen päivärytmi, asioiden ennakoitavuus, hyvä tunnelma, paljon syliä ja hellyyttä tasoittaa monta tilannetta. Annamme lapselle aikaa tehdä asioita omaan tahtiinsa. Varaamme esim. lähtöihin riittävästi aikaa jotta ei tarvitse tiuskia ja hoputtaa. Päivähoidon jälkeen saa olla riittävästi sylissä jotta päivän aikana koettu stressi ja ikävä helpottaa. Riittävä ruoka ja uni on oleellista.

Meillä on selkeät säännöt, ja asiat hoidetaan uhmasta huolimatta. Raivoamisella ei pääse luistamaan ikävistä asioista, mutta annamme tosiaan lapselle aikaa, ja tarvittaessa lempeästi kannamme hänet ja suoritamme tehtävän mikäli muu ei auta. Valitsemme taistelumme, jotkin asiat ovat tärkeitä ja toiset eivät ole, turha vääntää jostain epäoleellisesta.

Lasten luonteissa on eroa, mutta olen vakuuttunut siitä että kodin lämmin ja stressitön tunnelma, vanhempien rauhallisuus ja lempeys sekä lapsen kehityksen ymmärtäminen näkyy myös lapsessa. Häntä harmittaa kun jokin ei mene mielen mukaan, mutta uhmakohtausten ulkopuolella hän on aurinkoinen, lempeä ja rakastava pieni taapero. Raivokohtauksetkin menevät ihan ”hyvin”, lapsi ei esim. riko mitään tai satuta itseään eikä koskaan ole suuttuneena käynyt kenenkään päälle ja yrittänyt vahingoittaa.

Tämä kaikki on vaatinut meiltä vanhemmilta paljon itsetutkiskelua ja tietoista opettelua pois huonoista reagointitavoista. Paljon kärsivällisyyttä se vaatii, mutta on sen arvoista. Lapsi ottaa mallia vanhemmistaan ja reagoi vanhempien tunnetilaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset on niiiiiin ihanii!!!! <3 <3 <3

Ota yhteys asiantuntijaan heti. Jotenkin asiaa pitää lähteä purkamaan.

Mitä jos et tulisi ketjuun keskustelemaan, jos sulla ei oo oikeasti mitään tarjottavaa? Ihmiset ovat joskus ihania, joskus eivät. Tämä pätee ihan kaikkiin ihmisiin ikään katsomatta. Ei kenellekään voi tarjota sellaista roolia, että aina olisi ihana.

itse et tarjonnut mitään, et edes raivoltasi pystynyt lukemaan kommenttia loppuun asti. antoi paljon enemmän kuin sinun vuodatuksesi.

15 minuuttiakin 3 vuotiaalle on PITKÄ AIKA olla yksin jossain keittiössä oven taakse suljettuna. Varmaan vaarallisimpia paikkoja koko talossa, haloo!

Joo, älkää missään nimessä hankkiko toista.

Vierailija kirjoitti:

Meillä minä olen vain vieressä, kun parivuotias lapsi raivoaa. En reagoi muuten, koska en näe tarvetta tai että siitä olisi hyötyä (lapsi ei esim kuule mitään, kun hänellä raivari suurimmillaan). Kun raivari on ohi, otan syliin. Ja ottaisin syliin kesken raivarinkin, mutta lapsi potkii ja huitoo, jos raivari on kesken.

Mies sanoo, että minä olen tunteeton ja hylkään lapsen. Koska en reagoi, vaikka lapsi raivoaa.

Mies sanoo, että suuttuminenkin olisi parempi, koska silloin osoittaisin, että lapsen raivarilla on merkitystä.

onko näin?

Ei pidä suuttua, ei se lapsi voi tunteilleen mitään, aikuinen voi tehdä.

Voi sanoittaa lapselle tunteita. nyt sinua taitaa väsyttää, harmittaa, kiukuttaa mutta se menee ohi.

Voi pitää kevyesti sylissä jos lapsi antaa pitää ilman isoa protestia, jos sylissä pitäminen lisää kierroksia on hyvä niinkuin teet, olla vieressä ja näin luoda turvallisuuden tunteet.

Tärkeintä on että itse pysyy rauhallisena(vaikeaa joskus) ja ei jätä /hylkää lasta yksin tunteisiinsa esim toiseen huoneeseen.

Jos lapsi meinaa vahingoittaa muita/itseään/tavaroita estetään se tarvittaessa fyysisesti kiinnipitämällä.

Jos meinaa mennä hermot niin poistuu itse minuutiksi tai kahdeksi kauemmaksi.

Meillä kotona minä käytin korvasupjaimia jotta kestin sen huudon rauhallisena lapsen raivokohtauksen alkaessa. Kannattaa kokeilla niitä.

Raivoamisen jälkeen on hyvä olla yhdessä ja sanoittaa tunteita. Sitten jatketaan mihin jäätiin tai keksitään jotain muuta joka harhauttaa.

Nälkä oli meillä iso laukaisija, samoin päivät päiväkodissa jolloin oli jotain tavallista poikkeavaa ja rasittavaa.

Toimintaterapiasta voisi olla apua jos kiukkukohtaukset ovat pitkiä, saisit ammattilaisen näkökulmaa. Koita pyytää apua josko päiväkodissa olisi erityisvarhaiskasvatuksen opettaja, hän voi antaa lähetteen toimintaterapiaan jos neuvolasta ei ole hyötyä.

Meille päiväkoti ehdotti apua.