Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)
04.11.2013 |
Täällä on moneen otteeseen kirjoitettu pattitilanteista, joihin on parisuhteissa ajauduttu lasten syntymän myötä. Useampi vastaaja on kuitenkin ihmetellyt sitä, miten aloittaja on alunperinkään mennyt sellaisen kumppanin kanssa yhteen. Ihmiset eivät kuulemma muutu.
Olen itse yrittänyt pohtia, että mitä varoitusmerkkejä olisi ollut nähtävillä jo ennen lapsia, olisiko minun pitänyt huomata jotain. En parhaallakaan yrityksellä oikein ymmärrä, mitä olisi pitänyt nähdä.
Ennen lapsia meidän suhteemme oli oikeastaan loistava. Tasapuolinen, kotityöt menivät aika lailla tasan, seksielämä tyydytti molempia osapuolia. Molemmilla oli harrastuksia, niin omia kuin yhteisiäkin. Kunnianhimoa löytyi töiden suhteen, mutta kumpikaan ei juurikaan tehnyt ylitöitä. Ilmassa oli koko ajan flirttiä, riitoja ei juurikaan ollut. Perheen perustaminen oli yhteinen haave. Positiivinen raskaustesti sai miehen kyyneliin.
Kahden lapsen ja viiden vuoden jälkeen parisuhteemme on kuin pause-tilassa. Kotityöt ovat 90% minun vastuullani. Seksiä meillä ei enää juurikaan ole, lähinnä siksi ettei mies enää halua. Mies, joka ennen naureskeli ihmisille, jotka istuivat kaikki illat toimistolla, istuu siellä nykyään itse. Kaikki yhteiset harrastukset ovat jääneet, eikä mies enää halua käyttää vapaa-aikaansa minun kanssa. Mies haaveilee ajasta ennen perhettään, puhuu ylisanoin sinkkukavereistaan, jotka voivat mennä ja elää kuten tahtovat. En oikein ymmärrä miten olemme tähän tilanteeseen ajautuneet, me joilla oli monen mielestä kadehdittava suhde.
Paikoitellen on sellainen tunne, etten tunnista miestä enää samaksi ihmiseksi. Sisäpiirivitsit ovat vähentyneet, kosketusta ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Emme enää haaveile oikein mistään yhdessä, tuntuu että miehen haaveet ovat hänen omaansa, liittyvät häneen itseensä.
Mitä minun olisi pitänyt nähdä ennen kuin perustimme perheen? Toimia toisin, miten?
Mies on 36-vuotias, eli lapset on saatu kolmekymppisinä, ei keskenkasvuisina.
Miten te muut? Tuliko lasten myötä kumppanista ja parisuhteesta uusia piirteitä esille? Muuttuiko toinen? Muutuitko sinä? Vai olisiko nämä piirteet olleet nähtävissä jo ennen perheellistymistä?
Kommentit (233)
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 15:52"]
Parisuhteessa kun on aina osattava tukea ja laittaa niitä omia tarpeita syrjään toisen hyväksi edes joskus.
Onko tämä mielestäsi nyt se tilanne, kun minun pitäisi osata tukea ja laittaa omia tarpeitani syrjään? Antaa miehelle tilaa? Jos hänellä nyt jokin "kriisi" on meneillään.
Ap.
[/quote]
Ehkä sinun ongelmasi on sama kuin niin monella naisella: vaaditaan mieheltä samanlaista suhtautumista perhe-elämään kuin naisella on. Samaa panostusta, samaa tyyliä hoitaa asiat jne. Ja miestä sitten ahdistaa tuo muotti, joka on tullut hänelle yllättäen ja pyytämättä.
Mä en näe, että ainoa vaihtoehto on se, että sinä kannat miehen taakan. Mielestäni teidän kannattaisi nyt oikeasti miettiä, miten te saatte nuo asiat sellaiselle mallille, että kumpikin voi olla tyytyväisenä parisuhteessa. Jos on asioita, jotka on sinulle luontaisempia ja helpompia hoitaa, tee ne. Vaikka se tarkoittaisi, että mies tekee sitten vähemmän. Se vie huomattavasti vähemmän energiaa kuin jatkuva tyytymättömänä oleminen.
Jos on asioita, jotka voi ulkoistaa, ulkoista ne. Esim. siivous. Toimii ainakin meidän taloudessamme valtavan hyvin, poistaa ison osan stressistä ja myös niistä kotitöistä.
Sinun jatkuva tyytymättömyytesi ei varmasti voi jäädä mieheltä huomaamatta? Olethan sinäkin huomannut hänen pahan olonsa. Hän ei vaan osaa tai halua puhua asiasta, se on todella yleistä. Ehkä nyt ei ole oikea aika yrittää kaivaa niitä asioita esiin?Ehkä nyt olisi syytä lähteä ratkaisukeskeisesti liikenteeseen, miten teidän perhe-elämästä saisi sellaista, että se tyydyttäisi kaikkia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 17:50"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 17:41"]
Äidin on aina pakko jaksaa ja olla hyvä äiti, käydä töissä ja hoitaa koti ja lapset.
[/quote]
Niinkö? Aika ankara ja epärealistinen ajatus minusta. -31
[/quote]
Ihanko todella? Kyllä tuo vaan on todella monelle ihan perusasia. Se on katsos se äidinrakkaus, joka saa naisen venymään loputtomasti. Joskus toki isänkin, mutta harvemmin.
Kuka nisitä lapsista pitää huolta, jos ei oma äiti?
En käsitä voivottelua. Miten tilanne päätyi siihen, ettei mies tehnytkään juuri mitään? Älkää silti vatvoko mennyttä, vaan ottakaapa topakka ote perheenne elämään tänään. Käskekää miestä! Jos te ette kykene sitä puolisonne päätä kääntämään ja johtamaan perheenne laivaa, se on kuin onkin tuuliajolla. Mutta älkää vatvoko sitä typerää käytöstänne toisten kuullen, vaan ottakaa opiksi, ryhdistäytykää!
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 00:21"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 17:50"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 17:41"]
Äidin on aina pakko jaksaa ja olla hyvä äiti, käydä töissä ja hoitaa koti ja lapset.
[/quote]
Niinkö? Aika ankara ja epärealistinen ajatus minusta. -31
[/quote]
Ihanko todella? Kyllä tuo vaan on todella monelle ihan perusasia. Se on katsos se äidinrakkaus, joka saa naisen venymään loputtomasti. Joskus toki isänkin, mutta harvemmin.
Kuka nisitä lapsista pitää huolta, jos ei oma äiti?
[/quote]
Kun se äiti nyt on niin etevä, niin miksei se käytä sitä oikeaa kättään ja delegoi sille tehtäviä?
[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 17:52"]
Eikö ole ilmeistä, että ap:n mies ei yksinkertaisesti pidä lapsiperhe-elämästä? Tämä ei ole mitenkään harvinaista. Onhan se elämäntapana hyvin erilainen kuin se, mistä moni mies haaveilee. Ap:n mies on saattanut monen muun tavoin haluta vanhemmaksi epärealistisin odotuksin ja ilman selkeää käsitystä siitä, onko lapsiperhe-elämä todella hänestä tyydyttävää vai ei. Hän joutuu nyt kärsimään huonosta itsetuntemuksestaan, ja muu perhe kärsii siinä sivussa.
[/quote]
Miksi sitten tehdä toinenkin lapsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:40"]
]Minustakin tämä on niin itsestäänselvää, että ihan turha etsiä syitä muualta. Mies on halunnut lapsia, kyllä, mutta lasten tekemisen jälkeen huomannut ettei lapsiperhe-elämä olekaan sellaista kuin hän kuvitteli.
Ja nyt ahdistaa, vituttaa, harmittaa, ja varmasti vielä päälle hirveän huono omatunto siitä kun ei osaakaan nauttia asiasta jonka itse on halunnut. Ja kun kyseessä todellakin on asia josta ei oikein ole poispääsyä (paitsi ero ja lasten hylkääminen, ei kovin hieno vaihtoehto) se varmasti vielä moninkertaistaa ahdistuksen ja noidankehän tunteen. Elämä on "paskaa" mutta muutkin vaihtoehdot ovat huonoja, joten minkäs teet muuta kuin ahdistut, ihan normaali ja ymmärrettävä reaktio.
Eipä siinä muuta voi tehdä kuin odottaa että lapset kasvaa, kiire ehkä hellittää ja mies saa takaisin elämän josta pitää enemmän.
T. Vela, joka liian hyvin osaa kuvitella vastaavan skenaarion omalle kohdalleen, ja siinä onkin suurin syy miksi en missään nimessä halua lapsia.
[/quote]
No en nyt tiedä itsestään selvää. Yksi vaihtoehto kyllä. Mieshän esim. puhuu myös sinkkuystäviensä naisseikkailuista haikaillen.
Toisekseen, jos "lasten tekemisen jälkeen" mieli muuttuu, pitäisi mennä itseensä. Ensimmäisen lapsen jälkeen olisi ollut syytä vähän viisastua.
Kolmannekseen, ei ero tarkoita lasten hylkäämistä. En tarkoita että ap:n pitäisi nyt ehdottomasti ottaa ero (ap itse tietää parhaiten mitä tulee tekemään),
vaan että ap:n mies tulee aina olemaan lasten isä, vaikka asuisi muualla, ja ottaisi lapset itselleen esim. joka toinen viikonloppu ja puolet lomista. Monet ovat eronneet ja joillekin se on lopulta oikea ratkaisu.
Ja väitätkö sun tilanteesi todella olevan sama eli haluaisit lapsia mutta pelkäät ap:n miehelle tapahtunutta, eli ettei lapsiperhe-elämä olekaan sellaista kuten odotat, ja siten olet päättänyt olla hankkimatta lapsia? Vai, että oikeasti et vain halua lapsia, ja thats it. (Ja niin pitää ollakin). Kunhan kysyn uteliaisuudesta.
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:09"]
Jos ap:n mies päättää sitoutua perheen kanssa elämiseen, hänen kannattaa ilman muuta etsiä tapoja, joilla hän voi tehdä arvojensa mukaisia asioita kaiken sen vaivalloisen mutta välttämättömän arjen ohella. Ja ap:n pitää myös hyväksyä, ettei perhe tule koskaan tuottamaan miehelle samanlaista täyttymystä kuin hänelle itselleen. -31
[/quote]
Ap:n mies on suorastaan velvollinen lasten takia etsimään itse aktiivisesti ratkaisua asiaan. Miettimään, miten tekisi itsensä ja sitä kautta muutkin perheenjäsenet onnellisemmiksi. Jos itse ajattelen itseäni ap:n miehen tilanteeseen (eli olisin onneton tekemieni lasten takia), niin kyllä aika vastuuton olisin, jos en itse etsisi ratkaisua ja miettisi, mikä olisi sitten lasten kannalta paras. Esim. että asuisinko muualla, vai että jäisin jakamaan jokapäiväistä arkea, ja jos jäisin, niin miten muuttaisin joko asennettani tai asioita. Kuten täällä usein äideille sanotaan, niin lapsethan vaistoavat mitä vanhemmat haluavat ja pyrkivät toteuttamaan sitä (ap:n miehen tapauksessa mahdollisesti olemaan kilttejä ja rasittamatta liikaa isäänsä).
Miten se muuten käytännössä ap:lle ilmenisi / tulisi ilmetä, jos ap:n mies ei tulisi koskaan olemaan onnellinen (saamaan täyttymystä on jo liioittelua, eiköhän ihan kohtullinen onnellisuus yleensäkin elämässä riitä) perhe-elämässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:13"]
Tämä on varmasti oikea huomio. Meistä kumpikaan ei nimittäin ole tippaakaan laumaeläjä, vaan tarvitsemme molemmat säännöllisesti sekä omaa aikaa että kahdestaan vietettyjä rauhallisia hetkiä. Ehkä tämän vuoksi emme ole lapsiakaan halunneet.
[/quote]
Jos joku tarvitsee säännöllisesti omaa aikaa ja parisuhdeaikaa, mutta muuten haluaisi lapsen, ja on täten ristiriitatilanteessa, ymmärrän hyvin, että haluaa hakea muihin peilaamalla varmuutta tilanteeseensa.
Sen sijaan jos ei vain halua lapsia, niin ketäköhän hyödyttää ongelmakohdissa tulla kertomaan ettei itsellä ole ko ongelmaa, koska oma tilanne on sellainen, ettei ko ongelmaa voi olla?
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:26"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:54"]
Lapsiperhe-elämä tai mikään elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista
[/quote]
Mikään elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta kyllä monet ovat siitä huolimatta onnellisempia sinkkuina tai lapsettomissa parisuhteissa kuin osana lapsiperhettä. Ja monet sinkut onnellisempia parisuhteissa, työttömät töissä jne. -31
[/quote]
Tarkoittaa ap:n tilanteessa mitä? Vai mikä on pointtisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 05:47"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:40"]
]Minustakin tämä on niin itsestäänselvää, että ihan turha etsiä syitä muualta. Mies on halunnut lapsia, kyllä, mutta lasten tekemisen jälkeen huomannut ettei lapsiperhe-elämä olekaan sellaista kuin hän kuvitteli.
Ja nyt ahdistaa, vituttaa, harmittaa, ja varmasti vielä päälle hirveän huono omatunto siitä kun ei osaakaan nauttia asiasta jonka itse on halunnut. Ja kun kyseessä todellakin on asia josta ei oikein ole poispääsyä (paitsi ero ja lasten hylkääminen, ei kovin hieno vaihtoehto) se varmasti vielä moninkertaistaa ahdistuksen ja noidankehän tunteen. Elämä on "paskaa" mutta muutkin vaihtoehdot ovat huonoja, joten minkäs teet muuta kuin ahdistut, ihan normaali ja ymmärrettävä reaktio.
Eipä siinä muuta voi tehdä kuin odottaa että lapset kasvaa, kiire ehkä hellittää ja mies saa takaisin elämän josta pitää enemmän.
T. Vela, joka liian hyvin osaa kuvitella vastaavan skenaarion omalle kohdalleen, ja siinä onkin suurin syy miksi en missään nimessä halua lapsia.
[/quote]
No en nyt tiedä itsestään selvää. Yksi vaihtoehto kyllä. Mieshän esim. puhuu myös sinkkuystäviensä naisseikkailuista haikaillen.
Toisekseen, jos "lasten tekemisen jälkeen" mieli muuttuu, pitäisi mennä itseensä. Ensimmäisen lapsen jälkeen olisi ollut syytä vähän viisastua.
Kolmannekseen, ei ero tarkoita lasten hylkäämistä. En tarkoita että ap:n pitäisi nyt ehdottomasti ottaa ero (ap itse tietää parhaiten mitä tulee tekemään),
vaan että ap:n mies tulee aina olemaan lasten isä, vaikka asuisi muualla, ja ottaisi lapset itselleen esim. joka toinen viikonloppu ja puolet lomista. Monet ovat eronneet ja joillekin se on lopulta oikea ratkaisu.
Ja väitätkö sun tilanteesi todella olevan sama eli haluaisit lapsia mutta pelkäät ap:n miehelle tapahtunutta, eli ettei lapsiperhe-elämä olekaan sellaista kuten odotat, ja siten olet päättänyt olla hankkimatta lapsia? Vai, että oikeasti et vain halua lapsia, ja thats it. (Ja niin pitää ollakin). Kunhan kysyn uteliaisuudesta.
[/quote]Minä näen sen sinkkukaverien elämästä haaveilunkin yhtenä oireena siitä, että mies ei ole tyytyväinen nykyelämäänsä ja etsii (ainakin alitajuisesti) pakokeinoa tilanteesta. Jos ei olisi vaimoa, ei olisi lapsia, ei olisi lapsiperhe-elämää.. sinkkukaverien seikkailut voivat näyttää paljon kivemmalta vaihtoehdolta, tienhaaralta jonne hän ehkä olisi sittenkin halunnut kääntyä.
Aika moni tekee sen toisenkin lapsen, vaikka ekan jälkeen huomaisi ettei nyt oikein olekaan mun juttu. Pitäähän se olla sisarus, samassahan ne menee, tehdään nyt samaan "vahinkoon" jne jne. Kyllä tekosyitä löytyy, ja ikävä kyllä jotkut tekevät vielä enemmänkin kuin kaksi lasta vaikka selkeästi ekan jälkeen olisi pitänyt älytä jättää siihen.
Ja nii-in, nimenomaan edes eroamalla (vaimosta) ei lapsista pääse kokonaan eroon. Siksi tilanne voikin tuntua toivottamalta, kun ei ole mitään keinoa painaa "eiku" nappia ja palata alkutilanteeseen jossa oli vain kiva aikuisten parisuhde ilman lapsiperhe-elämän rasituksia. Tai että olisi edes oma elämä ilman lapsia. Täydellinen umpikuja, ilman pakoonpääsyä. Kuten sanoin, ihmekös jos ahdistaa.
En ole itse koskaan halunnut lapsia, ja itse asiassa se mitä oletan lapsiperhe-elämältä olisi juurikin tuollaista ansaan joutunutta kauheutta. En minä näe siinä yhtään mitään hyvää, ja siksi olen ja pysyn lapsettomana. Mutta koska ihmismieli ei ole on/off niin voin kuvitella hyvin tilanteen jossa ihminen on minun kaltaiseni (=ei lapsiperhe-elämään sopiva) muttta ei vaan ole hoksannut sitä. Ja/tai on "aivopesty" siihen että kyllähän lapset on ihania, pitäähän niitä haluta.
Toisinsanoen, ei vaan ole tuntenut itseään tarpeeksi hyvin vaan on kuvitellut olevansa siinä perinteisessä "naimisiin lapset talo jee jee" muotissa. Ja/tai ei oikeasti ole ollut tietoinen siitä millaista lapsiperhe-elämä on! Yllättävän monet ihmiset kun eivät aidosti edes mieti sitä MIKSI haluavat lapsia, ts. onko se halu ihan ihan oikeasti oma sisäinen halu elää lapsiperhe-elämää (ja tietääkö edes etäisesti millaista se on) vai jokin yhteiskunnan / lähipiirin luoma illuusio ikuisista kodak -hetkistä. Tämän huomaa jo siitä, että hyvin moni hämmentyy, jopa suuttuu, jos heiltä kysyy miksi haluat lapsia. Ei sitä asiaa ole edes ajateltu! Sitten jos tällainen ihminen sattuukin olemaan "sisäisesti vela", niin hups, ollaan ap:n miehen tilanteessa. Ilman pakokeinoa.
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 21:07"]
105 lisää. Aiemman viestini sisältö siis koskee miestä ja naista; naista ja miestä miten päin tahansa. Ap:n tilanteessa vain ahdistunut ja onneton osapuoli on mies, minkä vuoksi puhun "miestä sympatiseeraavasta ja naisen roolin unohtavasta" ajattelumallista. Yhtä mahdoton tilanne olisi myös silloin, jos nainen olisi se perhe-elämään syvästi tyytymätön, joka pakenisi kotiarkea ylitöihin ja jättäisi lapsi- ja kotityöarjen pyörittämisen täysin miehen vastuulle. Pointtini oli se, ettei perhe-elämästä vetäytymistä oikein voi perustella vain omaan itseen liittyvällä tyytymättömyydellä ja jonkin oman potentiaalin hukaan menemisellö, koska ei sillä perheen toisella aikuisellakaan ole mahdollisuutta tällaiseen vetäytymiseen. Jonkun on perhe kannateltava ja lapset huolehdittava.
Toisaalta on myös totta, että ihanteellisessa parisuhteessa osapuolet pystyisivät tasapuolisesti tukemaan toisiaan: sellaisessa vaiheessa, kun toista ahdistaa mutta toinen pystyy toimimaan normaalisti, ottaa se toimintakykyinen vastuun. Tällöin tilanteesta tulee mielestäni kuitenkin kyetä puhumaan. Menettelytavoista ja vastuunjaosta pitäisi pystyä avoimesti keskustelemalla sopimaan. Se, että toinen vain jättää toisen täysin yksin, ei ole minusta hyvä ja reilu ratkaisu. Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni.
[/quote]
Jep, puhut niin ideaalista. Mutta kun tuo ei ole arkipäivää. Sehän se ongelma on!
Pitäisi puhua asioista. Joo, mutta mitäs sitten kun siihen keskusteluun ei pystytä?? Eikö sitä kykenemättömyyttä puhua juuri paeta ylitöihin tms.
On jotenkin turha neuvoa, että "puhukaa". Mutta miten? Mitä jos toinen ei pysty puhumaan? Ja aika suuri osa suomalaisista on tällaisia. Onko ratkaisu, että tällaiset ihmiset älköön hankkiko perhettä, mistä ne miehet edes löytyisi..
Nämä puhukaa-neuvot ovat yhtä käyttökelpoisia kuin sanoa masentuneelle, että ryhdistäydy.
Ymmärrän että tarkoitat viestissäsi ihan hyvää, mutta jotenkin ohi se menee.
Miten neuvoisit minua, jonka puoliso ei kestä puhua, on ollut niin haavoitettu lapsena että kokee kaiken puhumisen uhkana ja on sitä mieltä, että ongelmat unohtuu, kun niitä ei ajattele.
Joo, tähän voi sitten vastata, että ei olisi pitänyt tällaisen miehen kanssa perustaa perhettä. No, kun se jo on perustettu, niin onko ainoa vastaus sitten avioero?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:40"]
Jos mieheni jossain vaiheessa haluaa lopettaa suhteemme, tulen olemaan hetken rikki. Lapsiani en silti kadu. Jos tarvittiin lapset näyttämään suhteemme ja mieheni todellisen luonteen, olen heistä kiitollinen siitä. Mies olisi voinut pettää lupauksensa ja luottamukseni jossain muussa kohtaa lapsetonta elämäämme.
Ap.
[/quote]
Ap:lle tsemppiä. Totta puhut kaikin puolin.
Ei nyt liity tähän mutta juuri puhuin siskoni kanssa siitä, kuinka tärkeää on ollut läheisille se, että vastoinkäymisissä ovat saaneet tukea juuri omilta lapsiltaan, kun miestä ei enää ole ollut kuvioissa.
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:47"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:01"]
Nuo spontaanit jutut on eri asia, mutta mites nämä etukäteen miettimistä tai suunnittelemista vaativat asiat? Mites arkipäivien ruuat, kauppalistat, kaupassakäynnit? Kuka ne äkkilähdöt varasi, katseli ja vertaili eri vaihtoehtoja? Entäs nuo muistamiset? Laskut?
[/quote]
En ole se jolta kysyit, mutta aika vähissä kai on lapsettoman pariskunnan pakolliset suunnittelua vaativat asiat? Ei meillä ainakaan tehdä sen kummempia kauppasuunnitelmia, sinne mennään kun ruoka on loppu ja ostetaan sitä mitä halutaan syödä. Arkisin ei edes syödä "ruokaa" kuin lounaalla työpaikkaruokalassa, ja aamu-/iltapalat menee tyyliin rahkalla, hedelmillä ja voileivällä. Ei niiden osto suunnittelua kaipaa.
Laskut rullaa suoraveloituksina ja e-laskuina. Matkoja harva tekee enemmän kuin 2-3 kertaa vuodessa, joten ei niidenkään suunnitteluun hirveitä tuntimääriä mene, ja silloinkin hommaa on helppo jakaa "etsi sinä hotelleja niin minä katson lentoja". Muistamiset hoitaa se kenen sukulaisesta/ystävästä on kyse.
Vieraantuukohan lapsiperheelliset lapsettomasta elämästä, samalla lailla kuin lapsettomien on vaikea kuvitella millaista lapsiperhe-elämä todellisuudessa on? Eli unohtuuko oikeasti se kuinka vähän tavallisessa lapsettomassa aikuiselämässä on pakollisia muistettavia velvollisuuksia - ei juuri ollenkaan :P.
- Vela-
[/quote]
Mutta vaikka lapsettomalla pariskunnalla on vähemmän suunniteltavaa, se on kuitenkin ainoa keino, jolla etukäteen noita asioita voidaan mitata.
Voisi saivarrella että kumpi sitten sanoo että katso sinä hotelli niin minä katson lennot. Eli kumpi organisoi vai onko tasapuolista.
Lisäksi, lapsettomanakin voi suunnitella monia asioita, tai esim. valita, että välttelee mahdollisímman paljon kaikkea suunnittelua vaativaa, ja sekin itsessään jo kertoo jotain.
Lisäksi, sä yhdistät nyt kaikki lapsettomat yhdeksi suureksi samanlaiseksi ryhmäksi. Teillä molemmilla on töitä, molemmilla työpaikkaruokala. Ilmeisesti ei lemmikkejä esim. Joita pitäisi rokottaa, leikkauttaa, madottaa, kouluttaa, ulkoiluttaa. Monila lapsettomilla on lemmikkejä, monet rakentavat taloa, tai hoitavat säännöllisesti sukulaiskummityttöä. Jotkut ovat työttömiä ja joutuvat suunnittelemaan ruokansakin tarkemmin. Meillä esim. ei ole työpaikkaruokalaa eikä ole varaa syödä ulkona, vaan pitää tehdä eväät (jolloin taas illalla ei ole hyvä olla pelkän rahkan varassa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 11:19"]
Hahhhhahah, niin tyhjyyttä kolisevia ja ulkokultaisen oikeaoppisia ovat nuo kaikki 105:n antamat neuvot. Ja tuollaisella sossuntäti tai törpötti opettaa -tyylillä kirjoitettuna Oletko jo yli 20-vuotias ja onko elämässäsi koksaan tapahtunut mitään aidosti ikävää? Voi elämä.
[/quote]
etkö enää keksi hyviä vasta-argumentteja?
Luin koko ketjun ja ehdotan että annat miehesi mennä. Jos hoidat jo nyt suurimman osan kodista ja lastenhoidosta, sano miehellesi että hän on vapaa elämään sinkkuelämää oman mielensä mukaan.
Todennäköisesti se ei tule olemaan sitä mitä miehesi haluaa, ja todennäköisesti hän palaa jonkun ajan päästä häntä koipien välissä luoksesi. Eri asia on, haluatko sitten enää ottaa hänet takaisin.
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 10:59"]
Kirje on hyvä ehdotus.
Miten reagoisitte siihen, että olen kirjoittanut kirjeen, mutta mies ei ottanut kirjettä millään lailla puheeksi?
Olen ollut syvästi loukkaantunut tästä, että mitkään yritykseni tulla kuulluksi eivät tuota tulosta.
Mies hoitaa ongelmat siten, että kun on riidelty ja mökötetty, niin tulee jossain vaiheessa halaamaan, ja olettaa että sillä asia on selvä. Eikö meillä ole kaikki ihan hyvin -tyylisesti.
t. se joka valittanut, että kaikki eivät pysty puhumaan ja jonka puoliso hyvin välttelevästi kiintynyt (mikähän itse olen..?)
[/quote]
En ole se, jonka kirjoitukseen vastasit, mutta tuossa tilanteessa itse ottaisin asian esille, että puhumattomuus loukkaa syvästi ja sitä voi verrata osittain henkiseen väkivaltaan. Kertoisin, että rakastan ihan hirveästi, mutta miehen puhumattomuus sattuu ja jättää yksin, niin on vaikeaa nähdä koko loppuelämän mittaista yhteistä tulevaisuutta. Toisin sanoen, miehen on opeteltava puhumaan tai jossain vaiheessa tulee se piste, että lakkaa rakastamasta. Itselläni se ainakin on ihan fakta. Ehdottaisin miehelle, että kerran viikossa lämmittäisitte kahdestaan saunan (miehelle vaikka aluksi muutama olut) ja juttelisitte. Kertoisin, että se tekisi minut todelle onnelliseksi. Alkuun juttelisin niitä näitä. Kertoisin viikon juttuja ja hauskoja tapahtumia. Kyselisin mieheltä miten viikko on mennyt. Hiljalleen ottaisin mukaan tunteistakin puhumista. Mitä mieltä olet, mitä ajattelet, onko ollut raskas viikko jne. Näyttäisin aina miten onnellinen olen meidän keskusteluista, halaisin ja suukottelisin ja rakastelisin.
Itselläni on puhumattomuuteen taipuvainen mies. Olen huomannut, että se vaatii todella paljon työtä ja rauhallisia, kahdenkeskisiä hetkiä, että hänet saa puhumaan avoimesti. Meillä mies kyllä puhelee kaikkea muuta, mutta tunteista ja sisimmistä ajatuksistaan hänen on vaikea puhua.
Tämä on meillä ongelma edelleen ja tulee varmasti aina olemaan. Hänessä on kuitenkin tapahtunut huima muutos yhteisen 10v aikana. Keskusteluyhteys on kuitenkin jotain, joka lopulta luo sen yhteenkuuluvuuden tunteen, jonka avulla parisuhde voi kestää koko loppuelämän.
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 10:07"]
Ja mielestäni esim. tähän keskusteluun olen tuonut ihan hyödyllisiäkin näkökantoja siitä, kuinka ihminen joka ei ole lapsiperhe-elämään sopiva voi tilanteen tulkita.
[/quote]
Mun mielestä sä et ole asiantuntevampi tässä asiassa verrattuna muihin. Kuten todettua, ihminen ei voi luotettavasti tietää etukäteen miten kokisi vanhempana olon. Ihmiset muuttuvat vanhemmiksi tullessaan. Ei tarkoita sitä, että sinun kannattaisi harkita lasten hankkimista, tai sitä, ettei ap:n mies voisi kokea tilanteen kuten esim 31 arveli. Vaan sitä, että ap:n miehellä voi myös olla kyseessä joku muu kriisi, ja siirtää ehkä tiedostamattaan oikean ongelman muualle. Emme tiedä varmasti (vaikka jotkut sanovatkin, että on turha edes miettiä muita syitä. Mutta miksi ihmeessä pitäisi hyssytellä pois ne muut mahdolliset syyt?).
"Ihmisiä, jotka eivät ole lapsiperheeseen sopivia" (ja tarkoitan
aivan kunnollisia ihmisiä, vastuullisia, jne), on paljon. Mutta sellainen "tulen täältä toiselta puolelta leima otsassa kertomaan teille toisen puolen leima otsassa ihmisille" asenne on jotenkin kaavamaista ajattelua tässä asiassa. Moni on ollut eri puolilla, muuttunut, nähnyt elämää, ja moni joka on tehnyt lapsia eikä todellakaan kadu vaan on onnellinen, voi pitää itseään lapsiperhe-elämään sopimattomana.
En ole nähnyt tässä keskustelussa sun tai muiden veloiksi itsensä kutsuvien tahoilta uusia näkökulmia. Samaa argumenttia kuin ennenkin tällä palstalla, näissä monissa ketjuissa, jotka jossain vaiheessa kääntyvät lapsettomuudesta keskusteluun: juuri tai ehkä tämän ja tämän syyn takia en ole lapsia tehnytkään, tiedättekö naiset että miehet ovat onnettomampia lapsiperheissä, tiedättehän että lapsettomat pariskunnat ovat onnellisempia kuin lapsiperheet, käärmevertailut jne.
En ole tämä vela, mutta mikä ihme tuo 149-viesti on? Eikö tänne saisi kirjoittaa jos on vela? Ei kai hän (tai kukaan muukaan) ole väittänyt, että on asiantuntevampi kuin joku muu? Vaan että hän, kuten kaikki muutkin, tuo uusia näkökulmia tähän keskusteluun.
Kukaan ei mun mielestä myöskään ole väittänyt että miehet olisi onnettomampia lapsiperheissä tai että lapsettomat pariskunnat ovat onnellisempia, vaan että lasten saaminen on niin iso asia parisuhteessa, että se voi aiheuttaa kriisejä.
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 11:38"]
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 10:59"]
Kirje on hyvä ehdotus.
Miten reagoisitte siihen, että olen kirjoittanut kirjeen, mutta mies ei ottanut kirjettä millään lailla puheeksi?
Olen ollut syvästi loukkaantunut tästä, että mitkään yritykseni tulla kuulluksi eivät tuota tulosta.
Mies hoitaa ongelmat siten, että kun on riidelty ja mökötetty, niin tulee jossain vaiheessa halaamaan, ja olettaa että sillä asia on selvä. Eikö meillä ole kaikki ihan hyvin -tyylisesti.
t. se joka valittanut, että kaikki eivät pysty puhumaan ja jonka puoliso hyvin välttelevästi kiintynyt (mikähän itse olen..?)
[/quote]
En ole se, jonka kirjoitukseen vastasit, mutta tuossa tilanteessa itse ottaisin asian esille, että puhumattomuus loukkaa syvästi ja sitä voi verrata osittain henkiseen väkivaltaan. Kertoisin, että rakastan ihan hirveästi, mutta miehen puhumattomuus sattuu ja jättää yksin, niin on vaikeaa nähdä koko loppuelämän mittaista yhteistä tulevaisuutta. Toisin sanoen, miehen on opeteltava puhumaan tai jossain vaiheessa tulee se piste, että lakkaa rakastamasta. Itselläni se ainakin on ihan fakta. Ehdottaisin miehelle, että kerran viikossa lämmittäisitte kahdestaan saunan (miehelle vaikka aluksi muutama olut) ja juttelisitte. Kertoisin, että se tekisi minut todelle onnelliseksi. Alkuun juttelisin niitä näitä. Kertoisin viikon juttuja ja hauskoja tapahtumia. Kyselisin mieheltä miten viikko on mennyt. Hiljalleen ottaisin mukaan tunteistakin puhumista. Mitä mieltä olet, mitä ajattelet, onko ollut raskas viikko jne. Näyttäisin aina miten onnellinen olen meidän keskusteluista, halaisin ja suukottelisin ja rakastelisin.
Itselläni on puhumattomuuteen taipuvainen mies. Olen huomannut, että se vaatii todella paljon työtä ja rauhallisia, kahdenkeskisiä hetkiä, että hänet saa puhumaan avoimesti. Meillä mies kyllä puhelee kaikkea muuta, mutta tunteista ja sisimmistä ajatuksistaan hänen on vaikea puhua.
Tämä on meillä ongelma edelleen ja tulee varmasti aina olemaan. Hänessä on kuitenkin tapahtunut huima muutos yhteisen 10v aikana. Keskusteluyhteys on kuitenkin jotain, joka lopulta luo sen yhteenkuuluvuuden tunteen, jonka avulla parisuhde voi kestää koko loppuelämän.
[/quote]
Mä alan jo olla muuttunut välinpitämättömäksi, ja ajatus saunaillasta tuntuu ahdistavalta, teennäiseltä ja että pitäisi vielä rakastella.
Vaikea sanoa, johtuuko se puhumattomuudesta että tähän pisteeseen on tultu. Juuri nyt on vaikea nähdä toisessa mitään kiinnostavaa.
On myös mahdollista, että olen jotenkin viestittänyt, että en hyväksy häntä ja siksi hänen on niin vaikea puhua kanssani. Tätä hän mulle joskus sanoo. Olen ihminen joka tykkää analysoida ja hän taas ei yhtään. En silti voi millään väittää, että painostaisin häntä puhumaan, muuta kuin sitten kun omat käämit on jo niin palaneet, että alan puhumaan erosta koska en näe mitään yhteyttä. Silloin otan puheeksi puhumattomuuden ja totean, että meillä ei ole mitään keskinäistä, on vain lapset. Että meillä ei koskaan ole keskenämme kivaa.
Vikaa on tietysti minussakin, mutta en keksi mitään tapaa, jolla kumppanini loisi minuun yhteyttä ja että juuri minun kommunikointitapani olisi niin huono ettei kanssani voi puhua. Kun mies ei puhu kenenkään kanssa, niin mielestäni hän ei voi vedota siihen, että minun kanssani ei voi puhua. Hän ei siis juttele muiden kuin työkavereidensa kanssa, ei siis mitään henkilökohtaista koskaan kenellekään.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:23"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:15"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:07"]
Mutta etkö puhu miehesi kanssa asiasta? Tajuaako tämä yhtään missä mennään? Jos et sano mitään, hän ehkä luulee, että kaikki on sinun puolestasi ok ja hän on ainoa, jota ahdistaa.
[/quote]
Olemme puhuneet, monen monta kertaa. Kävimme pari kertaa pariterapiassakin, mutta mies lopetti sen kesken.
Ap.
[/quote]
Kyllä varmaan kaikki yrittävät puhua näissä tilanteissa. Onko se oikeasti niin, että miehet eivät osaa puhua?
Meillä tilanne sellainen, että mies osallistuu kotitöihin ja lasten hoitoon kuten minäkin. Minä en ole tyytyväinen parisuhteeseen, joka on vain tätä perhe-elämää.
Tunnen silti olevani meillä se, joka pitää kaiken pystyssä. Mies ei tajua, että olen tosissani, ei vaikka siitä on vuosia yritetty puhua, tai siis minä olen yrittänyt puhua, että tunnen olevani yksi, koska mies ei puhu minulle mistään. Hänelle ei ole olemassa mitään muita kuin käytännön asioita. Kaikki muu keskustelu vaikka hänestä itsestään on 'en tiedä'. Hänellä ei ole kavereita, hänellä on vain me perhe. En koe,että hän on suhteessa muhun, vaan vain perheeseen. Niin tosin minäkin tällä hetkellä.
Itseä jotenkin harmittaa kauheasti, että vain minulla on siteitä/suhteita "ulkomaailmaan". Tapaamme minun ystäviä, matkat tehdään minun aloitteestani. Hän käy töissä, siellä tapaa ihmisiä, siinä kaikki. Joskus käymme hänen vanhemmillaan syömässä.
Hänellä ei ole tarjota minulle mitään muuta, kuin panos kotitöihin ja lapsiin.
Onko tällaista muilla?
[/quote]
Meillä on! Kun tapasimme, miehellä oli valtava sosiaalinen piiri. Ikävä kyllä se piiri koostui narkkareista. Joten on todella hyvä, että hän hylkäsi kaikki entiset kaverinsa, kun aloimme olemaan.
Nyt olemme olleet 10 vuotta yhdessä, ja meillä ei IKINÄ käy yhtä ainoaa miehen ystävää. Yhtäkään tuttavapariskuntaa meillä ei ole miehen kautta. Miehen sisarukset ja sukulaiset on ihan kivoja, ja miehellä on harrastus- ja työkavereita joiden kanssa hengaa -harrastuksissa ja töissä, ei muuten.
Joten kyllä, muakin ärsyttää, että miehellä ei ole mitään annettavaa ollut sosiaaliseen piiriimme. Onneksi mulla on valtavasti ystäviä, ja sosiaalinen elämämme on sinänsä vilkasta. Mutta täysin mun harteilla.