Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)
04.11.2013 |
Täällä on moneen otteeseen kirjoitettu pattitilanteista, joihin on parisuhteissa ajauduttu lasten syntymän myötä. Useampi vastaaja on kuitenkin ihmetellyt sitä, miten aloittaja on alunperinkään mennyt sellaisen kumppanin kanssa yhteen. Ihmiset eivät kuulemma muutu.
Olen itse yrittänyt pohtia, että mitä varoitusmerkkejä olisi ollut nähtävillä jo ennen lapsia, olisiko minun pitänyt huomata jotain. En parhaallakaan yrityksellä oikein ymmärrä, mitä olisi pitänyt nähdä.
Ennen lapsia meidän suhteemme oli oikeastaan loistava. Tasapuolinen, kotityöt menivät aika lailla tasan, seksielämä tyydytti molempia osapuolia. Molemmilla oli harrastuksia, niin omia kuin yhteisiäkin. Kunnianhimoa löytyi töiden suhteen, mutta kumpikaan ei juurikaan tehnyt ylitöitä. Ilmassa oli koko ajan flirttiä, riitoja ei juurikaan ollut. Perheen perustaminen oli yhteinen haave. Positiivinen raskaustesti sai miehen kyyneliin.
Kahden lapsen ja viiden vuoden jälkeen parisuhteemme on kuin pause-tilassa. Kotityöt ovat 90% minun vastuullani. Seksiä meillä ei enää juurikaan ole, lähinnä siksi ettei mies enää halua. Mies, joka ennen naureskeli ihmisille, jotka istuivat kaikki illat toimistolla, istuu siellä nykyään itse. Kaikki yhteiset harrastukset ovat jääneet, eikä mies enää halua käyttää vapaa-aikaansa minun kanssa. Mies haaveilee ajasta ennen perhettään, puhuu ylisanoin sinkkukavereistaan, jotka voivat mennä ja elää kuten tahtovat. En oikein ymmärrä miten olemme tähän tilanteeseen ajautuneet, me joilla oli monen mielestä kadehdittava suhde.
Paikoitellen on sellainen tunne, etten tunnista miestä enää samaksi ihmiseksi. Sisäpiirivitsit ovat vähentyneet, kosketusta ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Emme enää haaveile oikein mistään yhdessä, tuntuu että miehen haaveet ovat hänen omaansa, liittyvät häneen itseensä.
Mitä minun olisi pitänyt nähdä ennen kuin perustimme perheen? Toimia toisin, miten?
Mies on 36-vuotias, eli lapset on saatu kolmekymppisinä, ei keskenkasvuisina.
Miten te muut? Tuliko lasten myötä kumppanista ja parisuhteesta uusia piirteitä esille? Muuttuiko toinen? Muutuitko sinä? Vai olisiko nämä piirteet olleet nähtävissä jo ennen perheellistymistä?
Kommentit (233)
Meillä minä huomaan kuinka parisuhteemme on juoksuhiekassa, hiljalleen uppoamassa. Olen hyvin väsynyt. Mieheni ei ymmärrä yöheräilyjen rankkuutta, koska ei joudu itse heräämään koskaan. Olen muuttunut, olen kuin zombi. Itken päivisin ja välillä öisin. Seksi ei kiinnosta. Huomaan etäytyväni miehestäni. Yritin välttää tätä. Puhuin kovaan ääneen, että meillehän ei käy noin miten kaikille muille tuntui käyvän. Miten meille sitten kävi? Juuri niin kuin muillekin.
Miehenikin on äreä töiden jälkeen ja menee pari tuntia, että hän rauhoittuu ja pystyy taas laittamaan isäroolin päälle. Jos nyt noin voi sanoa...
Emme halaile tai pussaile, seksistä puhumattakaan. Emme puhalla yhteen hiileen. Olen jo tavallaan luovuttanut, kun en jaksa enää. Haluaisin nukkua yhden yön...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 08:24"]
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 05:47"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:40"]
]Minustakin tämä on niin itsestäänselvää, että ihan turha etsiä syitä muualta. Mies on halunnut lapsia, kyllä, mutta lasten tekemisen jälkeen huomannut ettei lapsiperhe-elämä olekaan sellaista kuin hän kuvitteli.
Ja nyt ahdistaa, vituttaa, harmittaa, ja varmasti vielä päälle hirveän huono omatunto siitä kun ei osaakaan nauttia asiasta jonka itse on halunnut. Ja kun kyseessä todellakin on asia josta ei oikein ole poispääsyä (paitsi ero ja lasten hylkääminen, ei kovin hieno vaihtoehto) se varmasti vielä moninkertaistaa ahdistuksen ja noidankehän tunteen. Elämä on "paskaa" mutta muutkin vaihtoehdot ovat huonoja, joten minkäs teet muuta kuin ahdistut, ihan normaali ja ymmärrettävä reaktio.
Eipä siinä muuta voi tehdä kuin odottaa että lapset kasvaa, kiire ehkä hellittää ja mies saa takaisin elämän josta pitää enemmän.
T. Vela, joka liian hyvin osaa kuvitella vastaavan skenaarion omalle kohdalleen, ja siinä onkin suurin syy miksi en missään nimessä halua lapsia.
[/quote]
No en nyt tiedä itsestään selvää. Yksi vaihtoehto kyllä. Mieshän esim. puhuu myös sinkkuystäviensä naisseikkailuista haikaillen.
Toisekseen, jos "lasten tekemisen jälkeen" mieli muuttuu, pitäisi mennä itseensä. Ensimmäisen lapsen jälkeen olisi ollut syytä vähän viisastua.
Kolmannekseen, ei ero tarkoita lasten hylkäämistä. En tarkoita että ap:n pitäisi nyt ehdottomasti ottaa ero (ap itse tietää parhaiten mitä tulee tekemään),
vaan että ap:n mies tulee aina olemaan lasten isä, vaikka asuisi muualla, ja ottaisi lapset itselleen esim. joka toinen viikonloppu ja puolet lomista. Monet ovat eronneet ja joillekin se on lopulta oikea ratkaisu.
Ja väitätkö sun tilanteesi todella olevan sama eli haluaisit lapsia mutta pelkäät ap:n miehelle tapahtunutta, eli ettei lapsiperhe-elämä olekaan sellaista kuten odotat, ja siten olet päättänyt olla hankkimatta lapsia? Vai, että oikeasti et vain halua lapsia, ja thats it. (Ja niin pitää ollakin). Kunhan kysyn uteliaisuudesta.
[/quote]Minä näen sen sinkkukaverien elämästä haaveilunkin yhtenä oireena siitä, että mies ei ole tyytyväinen nykyelämäänsä ja etsii (ainakin alitajuisesti) pakokeinoa tilanteesta. Jos ei olisi vaimoa, ei olisi lapsia, ei olisi lapsiperhe-elämää.. sinkkukaverien seikkailut voivat näyttää paljon kivemmalta vaihtoehdolta, tienhaaralta jonne hän ehkä olisi sittenkin halunnut kääntyä.
Aika moni tekee sen toisenkin lapsen, vaikka ekan jälkeen huomaisi ettei nyt oikein olekaan mun juttu. Pitäähän se olla sisarus, samassahan ne menee, tehdään nyt samaan "vahinkoon" jne jne. Kyllä tekosyitä löytyy, ja ikävä kyllä jotkut tekevät vielä enemmänkin kuin kaksi lasta vaikka selkeästi ekan jälkeen olisi pitänyt älytä jättää siihen.
Ja nii-in, nimenomaan edes eroamalla (vaimosta) ei lapsista pääse kokonaan eroon. Siksi tilanne voikin tuntua toivottamalta, kun ei ole mitään keinoa painaa "eiku" nappia ja palata alkutilanteeseen jossa oli vain kiva aikuisten parisuhde ilman lapsiperhe-elämän rasituksia. Tai että olisi edes oma elämä ilman lapsia. Täydellinen umpikuja, ilman pakoonpääsyä. Kuten sanoin, ihmekös jos ahdistaa.
En ole itse koskaan halunnut lapsia, ja itse asiassa se mitä oletan lapsiperhe-elämältä olisi juurikin tuollaista ansaan joutunutta kauheutta. En minä näe siinä yhtään mitään hyvää, ja siksi olen ja pysyn lapsettomana. Mutta koska ihmismieli ei ole on/off niin voin kuvitella hyvin tilanteen jossa ihminen on minun kaltaiseni (=ei lapsiperhe-elämään sopiva) muttta ei vaan ole hoksannut sitä. Ja/tai on "aivopesty" siihen että kyllähän lapset on ihania, pitäähän niitä haluta.
[/quote]
Minäkin olen velanainen ja olen huomannut muutamassa velaperheessä asian menneen juuri näin: mies on kuvitellut, että "lapsia kuuluu tehdä" (ja sitten nainen pääasiassa hoitaa ne). Kun nainen on ilmoittanut, että lapsia ei tule, mies on jonkin aikaa asiaa pohdittuaan tajunnut, ettei niitä olekaan mikään pakko tehdä vaan voi elää sellaista elämää kuin haluaa. Ja yhdenkään tuntemani nelikymppisen velapariskunnan elämä ei ole sitä, mitä se oli 25-veenä vaan aikuistua voi monella tavalla, ei siihen tarvita lapsien saamista.
Ystäväpiiriimme kuuluu myös kahdenlaisia lapsiperheitä, niitä, missä lapset ovat vanhempien yhteinen "projekti" ja sitten niitä, missä lapset on täysin äidin vastuulla ja isä on kuin ap:n mies.
Itsekin olen joskus sanonut, etten vastustaisi omia lapsia 100%, jos voisin olla niille (tällainen nykymaailmankin vielä salliva poissaoleva) isä enkä kaikesta loppupeleissä vastuussa oleva äiti. Melkein tähän tilanteeseen olenkin päässyt taikka joutunut, sillä olen mieheni nyt jo aikuisten lasten äitipuoli (aloitin teini-ikäisten äitipuolena). Itse en sinällään ole kaivannut lapsiperhe-elämää, mutta olen sen hyväksynyt osaksi elämää mieheni kanssa, sillä näin olemme kumpikin saaneet elämältä sen, mitä olemme halunneet (toistemme lisäksi). En silti tiedä, olisinko lähtenyt tähän tai miten olisi käynyt jos lapset olisivat olleet vielä alle 10v kun tapasimme, vaikka olemmekin toisillemme sielunkumppanit.
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 09:44"]
Ei tietenkään ole vastuullinen tapa, eikä syy olla ottamatta vastuuta. Mutta ihmiset on ihmisiä, harva on täydellinen ja pystyy vastuullisesti handlaamaan psykologista kuormitusta loputtomiin asti. Kun raja tulee vastaan (joillakin ennemmin, joillakin myöhemmin) niin se tulee vastaan ja järkevä vastuullinen käytös loppuu siihen. Asiaa ei auta ollenkaan toisen syyllistäminen, sillä ei ole tahdonalainen asia kuinka paljon kukin kestää.
--Vela--
[/quote]
Yhden lapsen jälkeen oletettavasti oikeustoimikelpoinen lapsestaan vastuussa oleva vanhempi päättää tehdä toisenkin lapsen, joka sekin on terve. Sitten psykologinen kuormitus nousee loputtomiin, raja tulee vastaan, ja vastuullinen käytös loppuu siihen. OK... mutta ei se mitään...
Sen sijaan tämä: minä ja monet muut olemme sanoneet, että ap:n miehen pitäisi toimia ja ajatella lapsiaan. Tai sitten hakea apua, jos voi niin huonosti, ettei itse osaa tai jaksa. Voihan se syyllistämistäkin olla, ihan miten vaan, mutta mitä itse ehdotat jos tämä ei auta?
Auttaako lapsettoman elämän auvoisuuden toitottaminen? Miehen uhriuttaminen? Surkutteleminen, että alkuruutuun ei enää pääse joten turha mitään sitten tehdäkään?
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 11:49"]
En ole tämä vela, mutta mikä ihme tuo 149-viesti on? Eikö tänne saisi kirjoittaa jos on vela? Ei kai hän (tai kukaan muukaan) ole väittänyt, että on asiantuntevampi kuin joku muu? Vaan että hän, kuten kaikki muutkin, tuo uusia näkökulmia tähän keskusteluun.
Kukaan ei mun mielestä myöskään ole väittänyt että miehet olisi onnettomampia lapsiperheissä tai että lapsettomat pariskunnat ovat onnellisempia, vaan että lasten saaminen on niin iso asia parisuhteessa, että se voi aiheuttaa kriisejä.
[/quote]
149 tai kukaan muukaan ei ole sanonut, että velat eivät saisi kirjoittaa tänne.
Viestin pointti oli ottaa kantaa sellaiseen kaavamaiseen ajatteluun, jossa ihmiset jaetaan "meihin" ja "noihin", ja sitten se "meihin" kuuluva ajattelee kertovansa, miten "meihin" kuuluva voi asian kokea. Vaikka ihmiset ovat monimuotoisempia. Lue viesti uudelleen kierroksia ottamatta.
Lapsettomien onnellisuudesta verrattuna lapsiperheisiin, lue vaikka viesti nro 49.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 11:19"]
Hahhhhahah, niin tyhjyyttä kolisevia ja ulkokultaisen oikeaoppisia ovat nuo kaikki 105:n antamat neuvot. Ja tuollaisella sossuntäti tai törpötti opettaa -tyylillä kirjoitettuna Oletko jo yli 20-vuotias ja onko elämässäsi koksaan tapahtunut mitään aidosti ikävää? Voi elämä.
[/quote]
Ymmärrän viestisi niin, että sinä todella olet elämässäsi (ja parisuhteissasi) kokenut jotakin aidosti ikävää ja että näissä ikävissä kokemuksissa mistään omassa pohdinnassani esille nostamistani mahdollisista apukeinoista ei ole ollut lainkaan hyötyä. Viestisi perusteella myös oletan, että sinulla mielestäsi on vuosissa mitattuna paljon elämänkokemusta yleisesti. Nyt haluaisinkin kysyä sinulta, miten sinä olet selviytynyt kohtaamistasi vastoinkäymisistä ja parisuhteen kriiseistä? Mitkä ovat olleet sinun keinosi, kun esimerkiksi juuri puhumattomuudesta ja vaikeiden asioiden välttelystä on tullut suhteessa suuri, ratkaisematon ongelma? Kun puolisoon ei saa yhteyttä suullisesti eikä kirjallisesti eikä mikään ulkopuolinen apu tule kyseeseen, miten sinä ratkaiset tilanteen?
Itse olen kolmeakymppiä lähentelevä mutta vielä nuorena itseäni pitävä nainen. Minulla ei siis ole vuosikymmeniä ja vuosikymmeniä elämänkokemusta. Minulla ei myöskään ole perhettä, sillä parisuhde, jossa olisin perheen perustamista voinut ajatella, kariutui lopulta juuri kommunikaatiovaikeuksiin ja toisen osapuolen epävarmuuteen/tulevaisuuden pelkoon. Tällä hetkellä en ole suhteessa. Koko ihmiselämään verrattuna vähäisiin kokemuksiini on kuitenkin mahtunut mm. perheenjäsenten kuolemia, perheenjäsenen mielenterveysongelmia ja huomattavaa tulevaisuuden toiveisiin vaikuttavaa taloudellista epävarmuutta. En käytännössä tiedä, mistä ap puhuu. Olen kuitenkin saanut kokea, että kyvyttömyys rakentavasti selvittää ongelmatilanteita voi koitua muutoin antoisan ja hyvän parisuhteen tuhoksi. Oman elämän kriisit ovat opettaneet myös, miten tärkeää on osata todella käsitellä vastoinkäymiset. Siksi olen erittäin kiinnostunut tämän ketjun aiheesta ja pyrin täällä keskustelemalla paitsi tarjoamaan omia näkökulmiani muille myös kehittämään itsetuntemustani pohdinnan ja ajatustyön kautta.
Haluan itse tulevaisuudessa perheen. Sen vuoksi pidän tarpeellisena pohtia niitä kriisinratkaisumalleja, joita minulla on valmiiksi opittuina ja sitä, miten ja miksi aiemmat parisuhteeni ovat päättyneet, vaikka olisin itse toivonut niiden jatkuvan. Olen pahoillani, jos ajatukseni tuntuvat jostakusta suurtakin suurempia suruja kohdanneesta loukkaavilta. Tarkoitukseni ei ole ollut loukata.
-105
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 12:36"]
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 11:49"]
En ole tämä vela, mutta mikä ihme tuo 149-viesti on? Eikö tänne saisi kirjoittaa jos on vela? Ei kai hän (tai kukaan muukaan) ole väittänyt, että on asiantuntevampi kuin joku muu? Vaan että hän, kuten kaikki muutkin, tuo uusia näkökulmia tähän keskusteluun.
Kukaan ei mun mielestä myöskään ole väittänyt että miehet olisi onnettomampia lapsiperheissä tai että lapsettomat pariskunnat ovat onnellisempia, vaan että lasten saaminen on niin iso asia parisuhteessa, että se voi aiheuttaa kriisejä.
[/quote]
149 tai kukaan muukaan ei ole sanonut, että velat eivät saisi kirjoittaa tänne.
Viestin pointti oli ottaa kantaa sellaiseen kaavamaiseen ajatteluun, jossa ihmiset jaetaan "meihin" ja "noihin", ja sitten se "meihin" kuuluva ajattelee kertovansa, miten "meihin" kuuluva voi asian kokea. Vaikka ihmiset ovat monimuotoisempia. Lue viesti uudelleen kierroksia ottamatta.
Lapsettomien onnellisuudesta verrattuna lapsiperheisiin, lue vaikka viesti nro 49.
[/quote]
Luin viestin nro 59, ja siinähän sanottiin että monet ovat onnellisempia sinkkuina tai lapsettomissa parisuhteissa kuin lapsiperheessä. Ja monet sinkut onnellisempia parisuhteissa, työttömät töissä jne...
Eli käsitin tuon viestin ainakin niin, että usein ihminen haikailee jotain muuta kuin hänellä sillä hetkellä on. Että onnen pitäisi lähteä ihmisestä itsestään ja ihmisen pitäisi itse tehdä sen onni, kun sen sijaan usein ihminen kuvittelee olevansa onnellisempi jos olisi parisuhteessa (jos on sinkku) tai työssä (jos on työtön). Tai että jos lapsiperheessä on ongelmia, niin yhtäkkiä olisikin onnellisempi ilman lapsia. Kun kyse ei ole siitä.
En usko että se lapsettomuus/lapsellisuus sinänsä on tae onnellisuudesta tai onnettomuudesta. Itsekin velana (mutta en siis ole sama kuin nämä tänne aiemmin kirjoittaneet) ajattelen niin, että lapsettomassa parisuhteessa on _helpompi_ olla onnellinen kuin lapsellisessa. Koska yhtälössä on vain kaksi ihmistä ja kahden ihmisen tarpeet, joista molemmat ovat lisäksi aikuisia jotka osaavat ilmaist tunteitaan sanoin. Totta kai lapsiperheessäkin voi olla onnellinen, ja jos on onnellinen lapsiperheessä, se on varmasti ihanaa ja lapset tuovat satakertaisesti onnen aiheita. Mutta samalla koska lasten hankinta muuttaa parisuhdetta ja on kuitenkin tietynlainen kriisi elämässä ja yhtälöön tulee kahden tasavertaisen aikuisen suhteen lisäksi ihmisiä, joista näillä aikuisilla on vastuu ja joiden hyvinvoinnista pitää pitää huolta ja jotka eivät osaa itse ilmaista itseään ja tunteitaan erityisen hyvin, sen onnen löytäminen siitä voi olla ajoittain vaikeaa. Erityisesti jos on ihminen, joka on tottunut siihen että ei ole pakottavia rutiineja ja velvollisuuksia.
En oikein ymmärrä, miksi velojen kokemukset olisi jotenkin punainen vaate ja miksi niitä ei saisi tässä ketjussa tuoda esille. Totta kai jokainen tuo näkemyksensä esiin omista kokemuksistaan käsin enkä huomannut noissa viesteissä mitään sellaista että oltaisiin omaa ajatusmallia tuotu esiin ainoana oikeana. Ja vaikka olisikin, niin kyllä mä ainakin ymmärrän että ihmisiä on erilaisia, niin äitejä kuin velojakin, eikä tarvitse jokaisen kanssa alkaa erikseen vängätä, vaikka tämä väittäisi puhuvansa kaikkien puolesta. Kyllähän ihan kaikissa muissakin ketjuissa ymmärretään, että jokainen puhuu vain omasta puolestaan, mutta sitten kun kirjoittajaksi paljastuu vela, siihen jotenkin tartutaan ja väitetään että tässä ollaan jotenkin "me" vastaan "muut" -asetelmassa, vaikka ei olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 12:10"]
Meillä minä huomaan kuinka parisuhteemme on juoksuhiekassa, hiljalleen uppoamassa. Olen hyvin väsynyt. Mieheni ei ymmärrä yöheräilyjen rankkuutta, koska ei joudu itse heräämään koskaan. Olen muuttunut, olen kuin zombi. Itken päivisin ja välillä öisin. Seksi ei kiinnosta. Huomaan etäytyväni miehestäni. Yritin välttää tätä. Puhuin kovaan ääneen, että meillehän ei käy noin miten kaikille muille tuntui käyvän. Miten meille sitten kävi? Juuri niin kuin muillekin.
Miehenikin on äreä töiden jälkeen ja menee pari tuntia, että hän rauhoittuu ja pystyy taas laittamaan isäroolin päälle. Jos nyt noin voi sanoa...
Emme halaile tai pussaile, seksistä puhumattakaan. Emme puhalla yhteen hiileen. Olen jo tavallaan luovuttanut, kun en jaksa enää. Haluaisin nukkua yhden yön...
[/quote]
Voi sinulle kyllä uskaltaa vielä luvata, että asiat helpottuvat. Teillä on ilmeisesti pieni lapsi vielä, jos yöheräämisiä. Älä stressaa jos ei seksi kiinnosta tossa vaiheessa, ja siihen voi mennä kauankin.
Toi on ihan normaalia ja äiti on kiinni lapsessaan tossa vaiheessa.
Katotaan sit 10 vuoden kuluttua, et jos silloin vielä olet tossa jamassa.
Uskoa positiiviseen ja siihen, että toi on vain väliaikaista! Anna itsellesi lupa olla väsynyt ja lupa olla nyt miettimättä seksin vähyyttä.
Meillä kumpikin on muuttunut lasten myötä. Minusta on tullut äreä, nauran vähemmän ja viihdyn enemmän omissa oloissani. Toisaalta olen muuttunut siistimmäksi ja teen enemmän kotitöitä kuin ennen. Mies taas on muuttunut sotkuisempaan ja äreämpään suuntaan. Tiuskii tuon tuosta minulle ja kun yritän jotain sanoa, alkaa syyttelemään. Seksi on vähentynyt, voi olla kuukausikin välissä ilman. Toisaalta se ei haittaa meitä kumpaakaan tällä hetkellä, koska aina välillä tulee niitä kausia kun seksiä taas on.
Olemme yrittäneet ottaa muutokset toisissamme huumorilla ja elämään kuuluvina tosiasioina. Muutosta ei voi välttää ja nyt punnitaan miten hyvin puhalletaan yhteen hiileen. Ehkä meillä auttaa se, että mies tekee paljon kotitöitä ja on tosi ahkera muutenkin. Lapsia hoidan minä enemmän ja vauvavuotena lähes kokonaan yksin. Mies touhuilee lasten kanssa muuten. Meillä on myös hyvä puheyhteys ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Jos toinen ärsyttää, sanotaan ihan suoraan voiko vaihtaa huonetta kun ei nyt jaksa katsella tai viimeksi eilen sanoin, ettei yhtään tunnu siltä, että rakastaisin. Myös positiiviset asiat sanotaan herkästi.
Välillä siis menee tosi huonosti. Olemme ajatelleet, että se kuuluu elämään ja näin sitä vain mennään. Toisen kunnioittaminen, kummankin kyky kantaa vastuunsa ja yleinen viisas elämänasenne, jossa vastoinkäymiset ja raskas elämä mielletään isoksi osaa elämää, auttavat selviämään lasten (ja elämänkokemusten) aiheuttamista muutoksista. Ei myöskään ehkä ole hyvä kiintyä mihinkään tiettyyn piirteeseen kumppanissa vaan sitoutua ylipäätään juuri siihen ihmiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:30"]
Meillä kumpikin on muuttunut lasten myötä. Minusta on tullut äreä, nauran vähemmän ja viihdyn enemmän omissa oloissani. Toisaalta olen muuttunut siistimmäksi ja teen enemmän kotitöitä kuin ennen. Mies taas on muuttunut sotkuisempaan ja äreämpään suuntaan. Tiuskii tuon tuosta minulle ja kun yritän jotain sanoa, alkaa syyttelemään. Seksi on vähentynyt, voi olla kuukausikin välissä ilman. Toisaalta se ei haittaa meitä kumpaakaan tällä hetkellä, koska aina välillä tulee niitä kausia kun seksiä taas on.
Olemme yrittäneet ottaa muutokset toisissamme huumorilla ja elämään kuuluvina tosiasioina. Muutosta ei voi välttää ja nyt punnitaan miten hyvin puhalletaan yhteen hiileen. Ehkä meillä auttaa se, että mies tekee paljon kotitöitä ja on tosi ahkera muutenkin. Lapsia hoidan minä enemmän ja vauvavuotena lähes kokonaan yksin. Mies touhuilee lasten kanssa muuten. Meillä on myös hyvä puheyhteys ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Jos toinen ärsyttää, sanotaan ihan suoraan voiko vaihtaa huonetta kun ei nyt jaksa katsella tai viimeksi eilen sanoin, ettei yhtään tunnu siltä, että rakastaisin. Myös positiiviset asiat sanotaan herkästi.
Välillä siis menee tosi huonosti. Olemme ajatelleet, että se kuuluu elämään ja näin sitä vain mennään. Toisen kunnioittaminen, kummankin kyky kantaa vastuunsa ja yleinen viisas elämänasenne, jossa vastoinkäymiset ja raskas elämä mielletään isoksi osaa elämää, auttavat selviämään lasten (ja elämänkokemusten) aiheuttamista muutoksista. Ei myöskään ehkä ole hyvä kiintyä mihinkään tiettyyn piirteeseen kumppanissa vaan sitoutua ylipäätään juuri siihen ihmiseen.
[/quote]
Minua kiinnostaisi tietää, koetko todella muuttuneesi ihmisenä perheellistymisen myötä vai ovatko muutokset vain reagoimista uusiin olosuhteisiin. Koetko, että ajattelet asioista ratkaisevasti eri tavalla kuin ennen? Onko perusluonteesi muuttunut? Mikä puolestaan on sellaista, mikä ei ole muuttunut? Millä keinoin pystyt edelleen pitämään itseäsi itsenäsi, tietämään, kuka olet?
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:30"]
Meillä kumpikin on muuttunut lasten myötä. Minusta on tullut äreä, nauran vähemmän ja viihdyn enemmän omissa oloissani. Toisaalta olen muuttunut siistimmäksi ja teen enemmän kotitöitä kuin ennen. Mies taas on muuttunut sotkuisempaan ja äreämpään suuntaan. Tiuskii tuon tuosta minulle ja kun yritän jotain sanoa, alkaa syyttelemään. Seksi on vähentynyt, voi olla kuukausikin välissä ilman. Toisaalta se ei haittaa meitä kumpaakaan tällä hetkellä, koska aina välillä tulee niitä kausia kun seksiä taas on.
Olemme yrittäneet ottaa muutokset toisissamme huumorilla ja elämään kuuluvina tosiasioina. Muutosta ei voi välttää ja nyt punnitaan miten hyvin puhalletaan yhteen hiileen. Ehkä meillä auttaa se, että mies tekee paljon kotitöitä ja on tosi ahkera muutenkin. Lapsia hoidan minä enemmän ja vauvavuotena lähes kokonaan yksin. Mies touhuilee lasten kanssa muuten. Meillä on myös hyvä puheyhteys ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Jos toinen ärsyttää, sanotaan ihan suoraan voiko vaihtaa huonetta kun ei nyt jaksa katsella tai viimeksi eilen sanoin, ettei yhtään tunnu siltä, että rakastaisin. Myös positiiviset asiat sanotaan herkästi.
Välillä siis menee tosi huonosti. Olemme ajatelleet, että se kuuluu elämään ja näin sitä vain mennään. Toisen kunnioittaminen, kummankin kyky kantaa vastuunsa ja yleinen viisas elämänasenne, jossa vastoinkäymiset ja raskas elämä mielletään isoksi osaa elämää, auttavat selviämään lasten (ja elämänkokemusten) aiheuttamista muutoksista. Ei myöskään ehkä ole hyvä kiintyä mihinkään tiettyyn piirteeseen kumppanissa vaan sitoutua ylipäätään juuri siihen ihmiseen.
[/quote]
Vau!
Olen vähän kateellinen, että pystytty sanomaan, että nyt ei tunnu että rakastaisi.
Minun olisi hyvin vaikea sanoa mitään noin "negatiivista". Ehkä teillä sitten on kuintenkin joku hyvä perusvire, että tiedätte että maailma ei siihen kaadu jos noin sanoo?
Vai sanotteko noin huumorilla vai epätoivoisena?
Sinulta voisin oppia paljon kommunikoimisesta. Kerro lisää, miten käytännössä puhutte toisillenne. Miten sanotte niitä tylsiä asioita tai kun toinen vaan ottaa päähän?
Mun on tällä hetkellä tosi vaikea sanoa mitään positiivista :( ei ole halua siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Merkkejä mahdollisesta tulevasta näkee vain miehen vanhemmista. Miten appi kohtelee anoppia, onko kylmä vai pitääkö puolisoaan kumppanina elämässään, huolehtiiko itsestään vai antaako/vaatiiko vaimoaan passaamaan kaiken on mitä kannattaa tarkkailla.
Myös anoppia tarkkailemalla voi saada vihiä tulevasta, onko anoppisi opettanut poikansa seisomaan omilla jaloillaan vai palvooko poikaansa tekemällä kaiken toisen puolesta.
Nämä merkit yleensä tulee esiin vasta kun lapsi tulee samaan asemaan kuin isänsä/äitinsä eli saadessan itse lapsen. Kotoa opitut roolimallit alkavat toistamaan itseään kun roolijako on suoritettu (mies/isä, vaimo/äiti, lapsi).
Ap:ta ei häiritse velojen vastaukset ja pohdinnat, päinvastoin. Tuovat omanlaista perspektiiviä tähän keskusteluun.
En usko mieheni katuvan lapsia, hän kyllä nauttii heistä. Tietyllä tapaa poimii rusinat pullasta lapsiperhe-elämästä tällä hetkellä. (Niin kuin moni miessukupolvi aikaisemmin) Se loppu jääkin sitten minulle. Luulen että tämän elämäntilanteen ristipaineet kuormittavat häntä, eikä hänellä riitä energia ja aika kaikkeen. Itsestäni tuntuu vaan todella pahalta, kun hän on niin kategorisesti sulkenut minut ja parisuhteemme mappi ö:hön. Ettei nyt ehdi, kiinnosta tai haluta. Koen myös olevani tällä hetkellä hänelle eräänlainen syntypukki siitä, ettei elämä olekaan enää niin kivaa ja helppoa. Haihattelut sinkkukavereiden elämän helppoudesta ja ihanuudesta tuntuvat joka kerta kuin veitseniskuilta, en tiedä onko niin tarkoituskin. Vai eikö hän tajua?
Jatkan myöhemmin.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:06"]
En oikein ymmärrä, miksi velojen kokemukset olisi jotenkin punainen vaate ja miksi niitä ei saisi tässä ketjussa tuoda esille. Totta kai jokainen tuo näkemyksensä esiin omista kokemuksistaan käsin enkä huomannut noissa viesteissä mitään sellaista että oltaisiin omaa ajatusmallia tuotu esiin ainoana oikeana. Ja vaikka olisikin, niin kyllä mä ainakin ymmärrän että ihmisiä on erilaisia, niin äitejä kuin velojakin, eikä tarvitse jokaisen kanssa alkaa erikseen vängätä, vaikka tämä väittäisi puhuvansa kaikkien puolesta. Kyllähän ihan kaikissa muissakin ketjuissa ymmärretään, että jokainen puhuu vain omasta puolestaan, mutta sitten kun kirjoittajaksi paljastuu vela, siihen jotenkin tartutaan ja väitetään että tässä ollaan jotenkin "me" vastaan "muut" -asetelmassa, vaikka ei olla.
[/quote]
Itse en ottanut kantaa velojen kokemuksiin, vaan siihen, ovatko tässä ketjussa esitetyt näkemykset uusia vai eivät. Enkä siihen, että jos ja kun eivät ole uusia vaan moneen kertaan nähtyjä, niin mitä sitten. Jos joku siitä veti sen johtopäätöksen (tarkoituksella vai tahattomasti?), että jonkun mielestä velat eivät saisi kirjoittaa tänne, ei ole minun asiani. Jos ja kun johtopäätös on muistakin kirjoituksista, siinä voi olla perää. Mutta minä en ole sellaista sanonut ja aion jatkossakin korjata, jos koen kirjoituksiani vääristellyn (ja kysyn oliko tarkoituksella vai vahingossa, vaikken vastausta tod näk saakaan, varsinkaan jos tarkoitus on lähinnä yhden asian puolesta argumentointi hinnalla millä hyvänsä).
Me ja muut asetelmaan viittaaminen ei johtunut kirjoittajan vela-statuksesta, vaan viestin sisällöstä. Oli ensimmäinen velan kirjoitus josta sai sen käsityksen.
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:42"]
Merkkejä mahdollisesta tulevasta näkee vain miehen vanhemmista. Miten appi kohtelee anoppia, onko kylmä vai pitääkö puolisoaan kumppanina elämässään, huolehtiiko itsestään vai antaako/vaatiiko vaimoaan passaamaan kaiken on mitä kannattaa tarkkailla.
Myös anoppia tarkkailemalla voi saada vihiä tulevasta, onko anoppisi opettanut poikansa seisomaan omilla jaloillaan vai palvooko poikaansa tekemällä kaiken toisen puolesta.
Nämä merkit yleensä tulee esiin vasta kun lapsi tulee samaan asemaan kuin isänsä/äitinsä eli saadessan itse lapsen. Kotoa opitut roolimallit alkavat toistamaan itseään kun roolijako on suoritettu (mies/isä, vaimo/äiti, lapsi).
[/quote]
Eroperhe, jossa lasten ollessa pieniä isä meni ja tuli miten halusi, äiti hoiti työt, kodin ja lapset. Oli myös toisia naisia.
Tästä puhuimme paljon ennen kuin perustimme perheen, hän ei halunnut lapsilleen samaa eikä halunnut toimia kuten isänsä.
Tadaa.
Ap.
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:37"]
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:30"]
Meillä kumpikin on muuttunut lasten myötä. Minusta on tullut äreä, nauran vähemmän ja viihdyn enemmän omissa oloissani. Toisaalta olen muuttunut siistimmäksi ja teen enemmän kotitöitä kuin ennen. Mies taas on muuttunut sotkuisempaan ja äreämpään suuntaan. Tiuskii tuon tuosta minulle ja kun yritän jotain sanoa, alkaa syyttelemään. Seksi on vähentynyt, voi olla kuukausikin välissä ilman. Toisaalta se ei haittaa meitä kumpaakaan tällä hetkellä, koska aina välillä tulee niitä kausia kun seksiä taas on.
Olemme yrittäneet ottaa muutokset toisissamme huumorilla ja elämään kuuluvina tosiasioina. Muutosta ei voi välttää ja nyt punnitaan miten hyvin puhalletaan yhteen hiileen. Ehkä meillä auttaa se, että mies tekee paljon kotitöitä ja on tosi ahkera muutenkin. Lapsia hoidan minä enemmän ja vauvavuotena lähes kokonaan yksin. Mies touhuilee lasten kanssa muuten. Meillä on myös hyvä puheyhteys ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Jos toinen ärsyttää, sanotaan ihan suoraan voiko vaihtaa huonetta kun ei nyt jaksa katsella tai viimeksi eilen sanoin, ettei yhtään tunnu siltä, että rakastaisin. Myös positiiviset asiat sanotaan herkästi.
Välillä siis menee tosi huonosti. Olemme ajatelleet, että se kuuluu elämään ja näin sitä vain mennään. Toisen kunnioittaminen, kummankin kyky kantaa vastuunsa ja yleinen viisas elämänasenne, jossa vastoinkäymiset ja raskas elämä mielletään isoksi osaa elämää, auttavat selviämään lasten (ja elämänkokemusten) aiheuttamista muutoksista. Ei myöskään ehkä ole hyvä kiintyä mihinkään tiettyyn piirteeseen kumppanissa vaan sitoutua ylipäätään juuri siihen ihmiseen.
[/quote]
Vau!
Olen vähän kateellinen, että pystytty sanomaan, että nyt ei tunnu että rakastaisi.
Minun olisi hyvin vaikea sanoa mitään noin "negatiivista". Ehkä teillä sitten on kuintenkin joku hyvä perusvire, että tiedätte että maailma ei siihen kaadu jos noin sanoo?
Vai sanotteko noin huumorilla vai epätoivoisena?
Sinulta voisin oppia paljon kommunikoimisesta. Kerro lisää, miten käytännössä puhutte toisillenne. Miten sanotte niitä tylsiä asioita tai kun toinen vaan ottaa päähän?
Mun on tällä hetkellä tosi vaikea sanoa mitään positiivista :( ei ole halua siihen.
[/quote]
Niin, meillä varmasti on tuollainen hyvä "pohjavire". Kumpikin tietää, että toinen rakastaa pohjimmiltaan, mutta välillä ei vain tunnu siltä. Se ei tarkoita, etteikö se rakkaus siellä olisi ja välillä pulpahtaisi pintaan. Myös mies sanoo minulle, että ei tunnu yhtään miltään tai nyt ei oikein rakasta enkä osaa ottaa sitä muuta kuin ihan luonnollisena olotilana: ei aina jaksa rakastaa. Hyvä puoli siinä on se, että tiedetään missä mennään ja milloin olisi korkea aika tehdä jotain pientä yhdessä. Yleensä silloin tulee rakkaudentunne takaisin. En tarkoita mitään lapsivapaata, siihen meillä ei ole edes mahdollisuutta, mutta katsellaan joku dokumentti yhdessä tai pelataan lautapeliä.
Ikävänä tietenki on, että jos itsellä on kovin rakastava olo ja toisella ei, niin ei tietenkään kovin kivalta tunnu jos toinen siihen pamauttaa jotain tuollaista. Toisaalta olisi epärealistista kuvitella, että toisella olisi aina positiiviset fiilikset. Ei sanota huumorilla, mutta ei myöskään epätoivoisesti. Yleensä vain todetaan asian tila.
Itse sanon aika suoraan sen, mitä ajattelen. Yritän kuitenkin tehdä lauseista vähän siistimpiä kuin mitä ne ovat pääni sisällä. Jos ärsyttää niin ärsyttää. Josus taas tuntuu, että tässä on hyvä olla enkä haluaisi olla missään muualla, sanon senkin.
Olen huomannut, että raskaan arjen keskellä itsestäni tuntuu parhaimmalta kuullä, että mies on onnellinen kanssani, hän ei vaihtaisi elämäänsä tai minua mihinkään tai kehenkään muuhun ja minä olen paras kaikista. Siksi yritän sanoa sen myös miehelle aina kun vähänkin siltä tuntuu. Kun sanoo paljon positiivista, voi sanoa välillä negatiivistakin ja toinen ymmärtää, että se on vain väliaikaista.
Kyse oli nimenomaan pakollisista velvollisuuksista. Kaikki luettelemasi (viesti 130) extrat ovat täysin vapaaehtoisia, talon rakennuksesta lemmikeihin ja sukulaistytön kaitsemiseen. Kyllä kai jokainen suht kivuttomasti hoitaa ne itse valitsemansa velvollisuudet joista tietää että ne voi lopettaa heti / melko pian jos vain haluaa.
Lapset ovat ihan eri asia, ne kun on tehty niin ne on pakko pakko pakko hoitaa, eikä sitä velvollisuutta pääse pakoon millään. Psykologisesti täysin eri asia, johon reagoimista on hyvin vaikea etukäteen ennustaa. Esim. minä tiedän inhoavani pakkovelvollisuuksia, joten kuten sanoin, ahdistuisin varmasti lapsiperhe-elämästä. Mutta kaikki eivät tunne itseään niin hyvin, ja saattavat tehdä helpostikin virhepäätelmiä sen suhteen miten lapsiperheen velvollisuuksista selviävät.
Ehkä pääpointtina voisi sanoa, että lapsettomassa elämässä on hyvin vähän sellaista jonka pohjalta voisi luotettavasti ennustaa kuinka lapsiperhe-elämän kokee.
--Vela--
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 08:24"]
]Minä näen sen sinkkukaverien elämästä haaveilunkin yhtenä oireena siitä, että mies ei ole tyytyväinen nykyelämäänsä ja etsii (ainakin alitajuisesti) pakokeinoa tilanteesta. Jos ei olisi vaimoa, ei olisi lapsia, ei olisi lapsiperhe-elämää.. sinkkukaverien seikkailut voivat näyttää paljon kivemmalta vaihtoehdolta, tienhaaralta jonne hän ehkä olisi sittenkin halunnut kääntyä.
Aika moni tekee sen toisenkin lapsen, vaikka ekan jälkeen huomaisi ettei nyt oikein olekaan mun juttu. Pitäähän se olla sisarus, samassahan ne menee, tehdään nyt samaan "vahinkoon" jne jne. Kyllä tekosyitä löytyy, ja ikävä kyllä jotkut tekevät vielä enemmänkin kuin kaksi lasta vaikka selkeästi ekan jälkeen olisi pitänyt älytä jättää siihen.
Ja nii-in, nimenomaan edes eroamalla (vaimosta) ei lapsista pääse kokonaan eroon. Siksi tilanne voikin tuntua toivottamalta, kun ei ole mitään keinoa painaa "eiku" nappia ja palata alkutilanteeseen jossa oli vain kiva aikuisten parisuhde ilman lapsiperhe-elämän rasituksia. .
[/quote]
Sinkkukaverien elämästä haaveilu ja siten kipeän asian välttely ei ole vastuullinen tapa ratkaista itse valitsemaansa ongelmaa. Etenkin kun muut ihmiset kärsivät.
Ja se, ettei alkutilanteeseen ole mahdollista päästä (ja haluaako siihen oikeasti), ei ole syy olla ottamasta vastuuta valinnoistaan (ts etsiä aktiivisesti ratkaisua joka parantaisi kaikkien tilannetta).
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 09:36"]
Ehkä pääpointtina voisi sanoa, että lapsettomassa elämässä on hyvin vähän sellaista jonka pohjalta voisi luotettavasti ennustaa kuinka lapsiperhe-elämän kokee.
--Vela--
[/quote]
Ei luotettavaa ennustamista, vaan enemmän tai vähemmän joko "OK, ehkä voimme tehdä", tai varoittavia no-no-merkkejä.
Joko sinä tai toinen vela aiemmin kehotti itsetutkiskeluun ja harkintaan ja muuta vastaavaa. Että ihmisten pitäisi tehdä lapsia vain jos kokevat (oliko sana) kutsumusta siihen ja vastaavaa.
Että samanlaista riskien hallintaa, sen tekemistä mitä pystyy. Ja vielä ennen kuin toimeen ryhtyy, sen päättämistä, että jos en sittenkään ole ratkaisuuni tyytyväinen, olenko valmis kantamaan vastuun tekemistäni päätöksistä.