Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)

Tämä ketju on virkistävän asiallinen, hengeltään positiivinen ja ajatuksia herättävän analyyttinen!

En ole itse tällä hetkellä edes parisuhteessa, mutta naiset kuulkaa, te olette saanet mut ajattelemaan niitä edellisiä ja jopa mahdollisia tulevia suhteitani taas vähän uudella tavalla. Hämmästyttävää, kuinka vauvapalsta onnistuu joskus olemaan paitsi viihdyttä myös oikeasti avartava ja itsetutkiskeluun kannustava paikka! Kiitos tästä keskustelusta.

Ap, vaikutat fiksulta ja kypsältä ihmiseltä. Puheidesi perusteella minulle on syntynyt kuva, että sinulla on henkiset valmiudet ratkaista tilanteenne sellaisella tavalla, ettet joudu tekemään liian kipeitä myönnytyksiä ja uhraamaan itsensä. Sanoisin, että mihinkään sellaisen, jonka jo itse ihan lähtökohtaisesti kokee juuri uhrautumiseksi, ei kannta ryhtyä. Uhriasenteesta, vaikka se aluksi olisikin aktiivinen oma valinta, seuraa ennen pitkää vain katkeroitumista ja martyrismia, luulen.

Mietin myös, että auttaisiko, jos sinä ap vaikka vain yksin kävisit parisuhdeterapiassa? Kysyisit mieheltäsi, häiritsisikö tätä ajatus siitä, että sinä käyt juttelemassa tilanteestanne ulkopuoliselle. Tämä ulkopuolinen voisi ehkä oikeanlaisilla kysymyksillä ja omalla objektiivisuudella tarjota sinulle uutta näkökulmaa asioihin. Ehkä saisit myös kotitehtäviä, joihin onnistuisit houkuttelemaan miehen mukaan - vaikka nuo kotitehtävät olisivatkin vain mallia "haasttattele miestäsi aiheesta x".  En tiedä. Vaikea tilanne.

Kakkonen jatkaa, että meillä ainakin on vuosien mittaan ollut paljon tiukkoja tilanteita, kuten läheisten menehtymisiä.  On oltu henkisesti niin tiukilla, että esimerkiksi riitelemiseen ei vaan ole olltu energiaa. Väistämättä sitä etääntyy toisesta, kun elämä on psyykkisesti sinkumista tilanteesta toiseen, eikä edes suruja ehdi surra kunnolla. Jotta me lähentyisimme, tarvitsisimme aikaa käsitellä sitä kaikkea, mitä tässä on tapahtunut viime vuosina. Sellaiseen ei ole juuri nyt tilaa.  Olen hyväksynyt se, ettei elämä ole optimaalista, ja silti tää meidän elämä on ihan hyvää.

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:04"]

Vanhempieni ystäväpariskunta erosi 40 vuoden jälkeen kun vaimo sairastui rintasyöpään. Kaikkien niiden vuosien jälkeen kävikin ilmi että mies ei kestänyt toisen vakavaa sairautta! Nro 66 mielestä sekin varmaan olisi pitänyt osata ennakoida ennen yhteenmenoa...

[/quote]En ole 66 enkä kukaan tämän ketjun muistakaan keskustelijoista. Itse kuitenkin kyllä olen aina seurusteluvaiheessa keskustellut myös tällaisista vaikeista asioista kuten reagoimisesta kumppanin vakavaan sairauteen. Ex-poikaystävän kanssa muistan miten puhuttiin juurikin rintasyövästä, ja hänen reagointinsa jo pelkässä keskustelussakin paljasti, että kyseisestä ihmisestä ei löydy sitä mitä oikea elämä ja avioliitto edellyttää. Mikä osoittautuikin todeksi sittemmin hänen avioliitossaan, jossa onneksi minä en kuitenkaan ole osapuolena.

Tässä keskustelussa on kyseenalaistettu, onko ihmisellä mitään "todellista luonnetta". Totta kai jokaisella on persoonallisuus, yksilöllinen temperamentti, oma moraali, eroja siinä miten helpolla päästää itsensä kriisitilanteissa jne. jne. Itsensä voi tuntea enemmän tai vähemmän hyvin, ja myös kumppaninsa voi tuntea enemmän tai vähemmän hyvin. Oma puolisoni ei ole perheellistymisen myötä muuttunut etäiseksi, eikä menettänyt iloaan tai rakkauttaan. En usko, että kyse olisi vain hyvästä tuurista, vaan enemmän siitä, että olemme uskaltaneet kunnolla tutustua toisiimme. Joidenkin mielestä kokemukseni mukaan on turhaa synkistelyä keskustella myös vaikeista aiheista; seurustellaanpa nyt vain tässä huolettomasti, lakaistaan oman psyyken möröt maton alle ja annetaan puolison ja lasten kärsiä niistä sitten tulevaisuudessa. Pääasia että itsellä on kevyttä.

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 17:23"]

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:04"]

Vanhempieni ystäväpariskunta erosi 40 vuoden jälkeen kun vaimo sairastui rintasyöpään. Kaikkien niiden vuosien jälkeen kävikin ilmi että mies ei kestänyt toisen vakavaa sairautta! Nro 66 mielestä sekin varmaan olisi pitänyt osata ennakoida ennen yhteenmenoa...

[/quote]En ole 66 enkä kukaan tämän ketjun muistakaan keskustelijoista. Itse kuitenkin kyllä olen aina seurusteluvaiheessa keskustellut myös tällaisista vaikeista asioista kuten reagoimisesta kumppanin vakavaan sairauteen. Ex-poikaystävän kanssa muistan miten puhuttiin juurikin rintasyövästä, ja hänen reagointinsa jo pelkässä keskustelussakin paljasti, että kyseisestä ihmisestä ei löydy sitä mitä oikea elämä ja avioliitto edellyttää. Mikä osoittautuikin todeksi sittemmin hänen avioliitossaan, jossa onneksi minä en kuitenkaan ole osapuolena.

Tässä keskustelussa on kyseenalaistettu, onko ihmisellä mitään "todellista luonnetta". Totta kai jokaisella on persoonallisuus, yksilöllinen temperamentti, oma moraali, eroja siinä miten helpolla päästää itsensä kriisitilanteissa jne. jne. Itsensä voi tuntea enemmän tai vähemmän hyvin, ja myös kumppaninsa voi tuntea enemmän tai vähemmän hyvin. Oma puolisoni ei ole perheellistymisen myötä muuttunut etäiseksi, eikä menettänyt iloaan tai rakkauttaan. En usko, että kyse olisi vain hyvästä tuurista, vaan enemmän siitä, että olemme uskaltaneet kunnolla tutustua toisiimme. Joidenkin mielestä kokemukseni mukaan on turhaa synkistelyä keskustella myös vaikeista aiheista; seurustellaanpa nyt vain tässä huolettomasti, lakaistaan oman psyyken möröt maton alle ja annetaan puolison ja lasten kärsiä niistä sitten tulevaisuudessa. Pääasia että itsellä on kevyttä.

[/quote]

Oliko tämä ex sitä mieltä, että ei kestäisi sitä syöpää ja kuolemanpelkoa vai sitä, että puolisolta jouduttaisiin poistamaan rinta tms? Vai mistä tajusit? Toisaalta hyvä, että oli ainakin rehellinen tuossa keskustelussa, eikä pyrkinyt esittämään jotain yleisesti hyväksyttyä näkemystä, joka ei ollut oma.

Kiitos vastauksestasi, kovin tutulta kuulostaa. Minäkin ajattelin vielä esikoista odottaessani, että jos vaan parisuhteeseen panostaa ja kun suhde on toiminut hyvin ennen lapsia, toimisi se hyvin lasten synnyttyäkin. Jotenkin tässä on löytänyt itsensä kaikkien kliseiden keskeltä, yhtäkkiä lamppu on ikään kuin syttynyt päässäni: tästä ne kaikki muut vanhemmat naiset puhuivat, kun onnittelivat raskaudesta samalla syvään huokaisten. Että kaikki muuttuu, ei pelkästään se arki, vaan myös me vanhemmat.

Ennen lapsia oli kuitenkin hyvin aikaa sekä parisuhteelle että omille jutuille. Tällä hetkellä tuntuu olevan mahdotonta löytää minkäänlaista tasapainoa.

Haluaisin panostaa parisuhteeseemme, mutta toiselle se ei ole kovin merkittävässä osassa tällä hetkellä. Tuntuu kuin hän suhtautuisi *meihin* lähinnä kuin velvollisuutena, ei voimaannuttavana tekijänä arjen keskellä.

Ja ne kotityöt... Miten tämäkin klisee toteutui? Ei pitänyt.

Olen minäkin muuttunut, paljonkin. Kun aikaa on niin vähän, niin ei jaksa enää innostua samoista asioista kuin ennen. Kaikki on jatkuvaa priorisointia.

Ketä on ne parit, jotka onnistuu pikkulapsivaiheen aikanakin? Mitä te olette tehneet toisin?

T. ap

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:58"]

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:48"]

kannattaisi miettiä etukäteen tai sitten sopeutua tilanteeseen ja etsiä niitä hyviä puolia.

[/quote]

Olisihan se hienoa, jos voisimme aina sopetutua ja pärjätä epämiellyttävissä tilanteissa.Olisi kaikkien kannalta parasta, jos ap:n mies voisi vain todeta: "Huh, tämä on kyllä ihan erilaista kuin kuvittelin. Tämä on todella vaikeaa ja ikävää. En halua olla vanhempi enkä halua elää tällaista elämää. Mutta keskityn nyt hyviin puoliin ja opettelen nauttimaan tai ainakin sietämään tätäkin."

Tämä ei vain välttämättä onnistu. Ihmisen kyky säädellä omia tunteitaan ja ajatuksiaan ei ole niin hyvä kuin jotkut tässäkin ketjussa olettavat. Ja tunteet ja ajatukset tunnetusti heijastuvat myös ihmisen käyttäytymiseen. Onneton mies ei voi olla hyvä isä. -31

[/quote]

Voivoi miesrassukkaa kun stressaa eikä VOI olla hyvä isä. Äidin on aina pakko jaksaa ja olla hyvä äiti, käydä töissä ja hoitaa koti ja lapset. 

Mun mies oli pitelemättömissä ennen perheen perustamista. Olimme kolmekymppisiä kun tapasimme. Hän meni lujaa omia menojaan mutta puheli perheen perustamisesta. Minulla tuli pieni kahden viikon paussi kuparikierukan vaihdon aikaan ja raskauduin. Uusi kierukka siis ei pysynyt paikallaan. Olin itse ihan paniikissa sillä en olisi halunnut lasta sellaisen hyppyheikin kanssa. Mies oli kuitenkin heti uutisen kuultuaan ihan ekstaasissa. Raskauden aikana vielä meni menojaan mutta lapsen synnyttyä on ollut todella ihana isä ja puoliso. Joskus näinkin päin. Meillä on seksielämä pysynyt aktiivisena koko kymmenen vuotta. Mä teen suurimman osan kotitöistä mutta mies viettää paljon aikaa lasten kanssa ja tekee myös kotitöitä mukisematta pyytäessä

;D

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 17:41"]

Äidin on aina pakko jaksaa ja olla hyvä äiti, käydä töissä ja hoitaa koti ja lapset. 

[/quote]

Niinkö? Aika ankara ja epärealistinen ajatus minusta. -31

Joo, muakin joskus ihmetyttää miten meillä kotityöt on käytännössä mun harteilla. Mies tekee ruokaa kyllä, mut ei sitten mitään muuta. Hän käy vähän kuin vierailulla täällä omassa kodissaan, mut ei osoita hirveästi kiinnostusta sitä kohtaan eikä iloa lapsista. Minä kyllä tunnistan kuvion; kyse on vallasta ja passiivisesta mielensä osoittamisesta, riitelemisestä ilman että on vaihdettu sanaakaan. Ennen lapsia teimme kaiken yhdessä ja ihmettelin, miten muut naiset antaa vedättää itseään ja päästää miehen kotityövastuusta vaan koska eivät halua olla nalkuttavia akkoja. No nyt näen tän kuvion; siivoamattomuudella ilmaistaan aggressiota jota muuten ei arjessa ilmaista, ja minä taas vastaan tähän ottamalla henkistä etäisyyttä miehestä joka vituttaa. Ja samalla saan valtaa täällä kotona, koska jos minä huolehdin kodin, niin minä määrään täällä. Jolloin mies taas vetäytyy jne. Molemmille tämä kuvio on ihan selkeä, eikä jakseta ottaa sitä enää niin vakavasti. Jos tästä luovuttaisiin pitäisi keksiä joku toinen keino purkaa ne parisuhteen pettymykset, joita ei ihan laiskuuttaan viitsi puida enää puoliltaöin (kun lapset nukkuu) ja tämä nyt on yksi keino siihen. ;P 

2

[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:06"]

En usko että se lapsettomuus/lapsellisuus sinänsä on tae onnellisuudesta tai onnettomuudesta. Itsekin velana (mutta en siis ole sama kuin nämä tänne aiemmin kirjoittaneet) ajattelen niin, että lapsettomassa parisuhteessa on _helpompi_ olla onnellinen kuin lapsellisessa. Koska yhtälössä on vain kaksi ihmistä ja kahden ihmisen tarpeet, joista molemmat ovat lisäksi aikuisia jotka osaavat ilmaist tunteitaan sanoin. Totta kai lapsiperheessäkin voi olla onnellinen, ja jos on onnellinen lapsiperheessä, se on varmasti ihanaa ja lapset tuovat satakertaisesti onnen aiheita. Mutta samalla koska lasten hankinta muuttaa parisuhdetta ja on kuitenkin tietynlainen kriisi elämässä ja yhtälöön tulee kahden tasavertaisen aikuisen suhteen lisäksi ihmisiä, joista näillä aikuisilla on vastuu ja joiden hyvinvoinnista pitää pitää huolta ja jotka eivät osaa itse ilmaista itseään ja tunteitaan erityisen hyvin, sen onnen löytäminen siitä voi olla ajoittain vaikeaa. Erityisesti jos on ihminen, joka on tottunut siihen että ei ole pakottavia rutiineja ja velvollisuuksia.

[/quote]

Paitsi jos on kotiäiti. Älä unohda palstatotuutta. Silloinhan elämä on yhtä kotona makaamista ja perseen levittämistä. ;)

Ei vaan totta puhuen, jotkuthan ratkaisevat asian niin, että jäävät kotirouviksi. Nykyään tuntuu olevan yhä yleisempää tämä. Kaikillehan se ei sovi, parisuhdedynamiikan tai oman itsensä takia. Mutta joillekin se on se ratkaisu, millä arjesta saa aika helppoa. Koti-isä tai yleisemmin ilmeisesti äiti hoitaa kotihommat päiväsaikaan (lasten iän mukaan mitä ehtii, jos lapset ovat eskarissa tai koulussa niin ehtii suurimman osan), iltaisin ja viikonloppuisin perhe rentoutuu ja nauttii yhteisestä ajasta. Jos taas lapset tulevat ja pariskunta tekee saman verran töitä kuin ennen lapsia, lisääntyyhän siinä stressi ja työmäärä. Jos ei mistään vähennetä vastaavasti.

Henkilökohtaisesti koen että työelämä on nykyään niin stressaavaa, että se voittaa omien lasten hoidon stressaavuuden kirkkaasti. Aikuisen elämässä ei oikein pääse pakoon velvollisuuksia ja rutiineja.

Nro 2, kirjoituksesi kosketti minua ja haluan toivottaa sinulle voimaa. Koeta löytää arjesta edes viisi minuuttia aikaa itsellesi. Halauksi, ohikulkija vaan.

Kerropa 159, mikä ihmisryhmä tällä palstalla EI olisi punainen vaate.

Akateemiset, duunarit, A- tai Z-kupin rinnoilla varustetut, nuoret ja vanhat äidit, miehet, naiset, suuret ikäluokat, sossun asiakkaat, ulkosuomalaiset...

kaikki ovat punainen vaate. Ette te mitään ainoita uhreja ole ;)

Meillä ei mennyt noin, ja ainakin kuvittelen sen johtuvan siitä, että mieskin on ollut lasten kanssa pitkään kotona. Molemmilla on siis kokemusta siitä, millaista on olla kotivanhempi ja työssäkäyvä vanhempi. Se tukee kivasti parisuhdettakin. Ja ymmärrystä sitä toista kohtaan. :)

Meillä hiukka sama tilanne.. Yhdessä ennen lapsia oltiin oltu jo ihan useampi vuosi ja meillä meni tosi hyvin ja yhdessä oli kivaa :) Mutta nyt... Nooh, ei enää niin kauhean kivaa. Olen lasten kanssa kotona päivät ja kun mies tulee töistä kotiin niin ilmapiiri muuttuu heti. Hän on väsynyt jne.

Tuo lauseesi, että periaatteessa kaikki on hyvin, mutta mikään ei ole hyvin on kuin omasta päästäni. Juuri noin koen meidän suhteen. Seksiä ei ole, mies ei vaan halua. Ei vaikka kuinka yritän ja "panostan" itseeni..

kuitenkaan en haluaisi erota, haluaisin saada tämän suhteen taas toimimaan.. Mutta meillä mies ei edes oikein tunnu huomaavan tätä tilannetta. Ei huomaa tai ei halua huomata. Vaikeaa on. Monet sanovat, että se helpottaa kun lapset kasvavat. Noinkohan? Ja onko sitä silloin jo itse niin totaalisen kyllästynyt katselemaan tuollaista flegmaattista miestä, ettei enää itse halua silloin yrittää?

Mutta oli huojentavaa kuulla, että myös muilla se kumppani oikeasti on muuttunut lasten myötä. Välillä koen, että mies myös menettänyt osan elämänilostaan. Ennen niin nauravainen kaveri on nykyään todella vaisu ja tylsistynyt..

Ja ei.. En ole mikään pirttihirmu, joka ei päästä miestään töiden lisäksi minnekkään. Päinvastoin.. Kannustan harrastuksiin, että saisi muutakin kuin vain töitä ja lapsia elämäänsä..

Meillä hiukka sama tilanne.. Yhdessä ennen lapsia oltiin oltu jo ihan useampi vuosi ja meillä meni tosi hyvin ja yhdessä oli kivaa :) Mutta nyt... Nooh, ei enää niin kauhean kivaa. Olen lasten kanssa kotona päivät ja kun mies tulee töistä kotiin niin ilmapiiri muuttuu heti. Hän on väsynyt jne.

Tuo lauseesi, että periaatteessa kaikki on hyvin, mutta mikään ei ole hyvin on kuin omasta päästäni. Juuri noin koen meidän suhteen. Seksiä ei ole, mies ei vaan halua. Ei vaikka kuinka yritän ja "panostan" itseeni..

kuitenkaan en haluaisi erota, haluaisin saada tämän suhteen taas toimimaan.. Mutta meillä mies ei edes oikein tunnu huomaavan tätä tilannetta. Ei huomaa tai ei halua huomata. Vaikeaa on. Monet sanovat, että se helpottaa kun lapset kasvavat. Noinkohan? Ja onko sitä silloin jo itse niin totaalisen kyllästynyt katselemaan tuollaista flegmaattista miestä, ettei enää itse halua silloin yrittää?

Mutta oli huojentavaa kuulla, että myös muilla se kumppani oikeasti on muuttunut lasten myötä. Välillä koen, että mies myös menettänyt osan elämänilostaan. Ennen niin nauravainen kaveri on nykyään todella vaisu ja tylsistynyt..

Ja ei.. En ole mikään pirttihirmu, joka ei päästä miestään töiden lisäksi minnekkään. Päinvastoin.. Kannustan harrastuksiin, että saisi muutakin kuin vain töitä ja lapsia elämäänsä..

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 12:44"]

Joo, muakin joskus ihmetyttää miten meillä kotityöt on käytännössä mun harteilla. Mies tekee ruokaa kyllä, mut ei sitten mitään muuta. Hän käy vähän kuin vierailulla täällä omassa kodissaan, mut ei osoita hirveästi kiinnostusta sitä kohtaan eikä iloa lapsista. Minä kyllä tunnistan kuvion; kyse on vallasta ja passiivisesta mielensä osoittamisesta, riitelemisestä ilman että on vaihdettu sanaakaan. Ennen lapsia teimme kaiken yhdessä ja ihmettelin, miten muut naiset antaa vedättää itseään ja päästää miehen kotityövastuusta vaan koska eivät halua olla nalkuttavia akkoja. No nyt näen tän kuvion; siivoamattomuudella ilmaistaan aggressiota jota muuten ei arjessa ilmaista, ja minä taas vastaan tähän ottamalla henkistä etäisyyttä miehestä joka vituttaa. Ja samalla saan valtaa täällä kotona, koska jos minä huolehdin kodin, niin minä määrään täällä. Jolloin mies taas vetäytyy jne. Molemmille tämä kuvio on ihan selkeä, eikä jakseta ottaa sitä enää niin vakavasti. Jos tästä luovuttaisiin pitäisi keksiä joku toinen keino purkaa ne parisuhteen pettymykset, joita ei ihan laiskuuttaan viitsi puida enää puoliltaöin (kun lapset nukkuu) ja tämä nyt on yksi keino siihen. ;P 

2

[/quote]

Puhunko täällä itseni kanssa? :) Tunnistan saman kuvion meilläkin.

Joskus aikaa ennen lapsia, meillä mies oli se suhteemme kokki, loihti vaikka mitä ruokaluomuksia meille. Oletin jotenkin, että hänen kanssaan olisi hyvä olla perheellisenä, että jakaisimme keittiövastuunkin. Hän kokkasi tehdäkseen oloni hyväksi, ja kokkasimme yhdessä paljon, se oli sellaista yhteistä laatuaikaa arjen keskellä.

Nyt ruokavastuu on lähes täysin minulla. Ja kyllä, tästäkin tulee riitaa tai ainakin sanatonta riitaa. Välillä ehdotan että kokkaisimme yhdessä kuten ennen, mies ei tästäkään innostu. Ei kuulemma ole tehokasta, kun keittiössä pyörii molemmat samaan aikaan. Jos nalkutan tarpeeksi, hän kokkaa kyllä, mutta haluaa ehdottomasti tehdä sen yksin.

Äskeinen oli ap.

[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:06"]

 lapsettomassa parisuhteessa on _helpompi_ olla onnellinen kuin lapsellisessa. Koska yhtälössä on vain kaksi ihmistä ja kahden ihmisen tarpeet, joista molemmat ovat lisäksi aikuisia jotka osaavat ilmaist tunteitaan sanoin. Totta kai lapsiperheessäkin voi olla onnellinen, ja jos on onnellinen lapsiperheessä, se on varmasti ihanaa ja lapset tuovat satakertaisesti onnen aiheita.

[/quote]

Toisenlainen näkökulma:

Ne eivät ole pelkästään ne lapset, vaan parisuhde itsessään, kun on yhteisiä lapsia. Se saa uuden ulottuvuuden ja syventyy, siihen tulee jotain sellaista jota ei pysty selittämään sanoin. Pelkkää parisuhdettakin ajatellen, meillä se on entistäkin parempi näin. En allekirjoita, että ilman lapsia olisi helpompi olla onnellinen, minusta nyt on helpompi olla onnellinen, kun on lapset. Mutta lapsettomassa parisuhteessa esim on helpompi järjestää asioita, on huolettomampaa, enemmän aikaa, arki helpompaa jne...

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 12:56"]

Meillä hiukka sama tilanne.. Yhdessä ennen lapsia oltiin oltu jo ihan useampi vuosi ja meillä meni tosi hyvin ja yhdessä oli kivaa :) Mutta nyt... Nooh, ei enää niin kauhean kivaa. Olen lasten kanssa kotona päivät ja kun mies tulee töistä kotiin niin ilmapiiri muuttuu heti. Hän on väsynyt jne.

Tuo lauseesi, että periaatteessa kaikki on hyvin, mutta mikään ei ole hyvin on kuin omasta päästäni. Juuri noin koen meidän suhteen. Seksiä ei ole, mies ei vaan halua. Ei vaikka kuinka yritän ja "panostan" itseeni..

kuitenkaan en haluaisi erota, haluaisin saada tämän suhteen taas toimimaan.. Mutta meillä mies ei edes oikein tunnu huomaavan tätä tilannetta. Ei huomaa tai ei halua huomata. Vaikeaa on. Monet sanovat, että se helpottaa kun lapset kasvavat. Noinkohan? Ja onko sitä silloin jo itse niin totaalisen kyllästynyt katselemaan tuollaista flegmaattista miestä, ettei enää itse halua silloin yrittää?

Mutta oli huojentavaa kuulla, että myös muilla se kumppani oikeasti on muuttunut lasten myötä. Välillä koen, että mies myös menettänyt osan elämänilostaan. Ennen niin nauravainen kaveri on nykyään todella vaisu ja tylsistynyt..

Ja ei.. En ole mikään pirttihirmu, joka ei päästä miestään töiden lisäksi minnekkään. Päinvastoin.. Kannustan harrastuksiin, että saisi muutakin kuin vain töitä ja lapsia elämäänsä..

[/quote]

Tämäkin kuulostaa tutulta, mies on täälläkin menettänyt jotenkin elämänhalunsa, sen iloisuuden.

Olen alkanut miettiä, ettei perhe-elämä sovi miehelleni, mutta mistä helvetistä tämä olisi pitänyt tajuta ennen perheen perustamista? Hän nimenomaan halusi lapsia, kaikin puolin luotettava ja kunnollinen mies. Mistä sitä sitten tietää, että millainen mies tulee nauttimaan perheestään ja millainen ei???

Ap.

Tätä ketjua lukiessa alkaa vaikuttaa siltä, että nykyäänkin nainen voi saavuttaa menestyksekkäästi kaksi kolmesta: ura, lapset ja liitto. Vaikka ei pitäisi olla niin.