Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)
04.11.2013 |
Täällä on moneen otteeseen kirjoitettu pattitilanteista, joihin on parisuhteissa ajauduttu lasten syntymän myötä. Useampi vastaaja on kuitenkin ihmetellyt sitä, miten aloittaja on alunperinkään mennyt sellaisen kumppanin kanssa yhteen. Ihmiset eivät kuulemma muutu.
Olen itse yrittänyt pohtia, että mitä varoitusmerkkejä olisi ollut nähtävillä jo ennen lapsia, olisiko minun pitänyt huomata jotain. En parhaallakaan yrityksellä oikein ymmärrä, mitä olisi pitänyt nähdä.
Ennen lapsia meidän suhteemme oli oikeastaan loistava. Tasapuolinen, kotityöt menivät aika lailla tasan, seksielämä tyydytti molempia osapuolia. Molemmilla oli harrastuksia, niin omia kuin yhteisiäkin. Kunnianhimoa löytyi töiden suhteen, mutta kumpikaan ei juurikaan tehnyt ylitöitä. Ilmassa oli koko ajan flirttiä, riitoja ei juurikaan ollut. Perheen perustaminen oli yhteinen haave. Positiivinen raskaustesti sai miehen kyyneliin.
Kahden lapsen ja viiden vuoden jälkeen parisuhteemme on kuin pause-tilassa. Kotityöt ovat 90% minun vastuullani. Seksiä meillä ei enää juurikaan ole, lähinnä siksi ettei mies enää halua. Mies, joka ennen naureskeli ihmisille, jotka istuivat kaikki illat toimistolla, istuu siellä nykyään itse. Kaikki yhteiset harrastukset ovat jääneet, eikä mies enää halua käyttää vapaa-aikaansa minun kanssa. Mies haaveilee ajasta ennen perhettään, puhuu ylisanoin sinkkukavereistaan, jotka voivat mennä ja elää kuten tahtovat. En oikein ymmärrä miten olemme tähän tilanteeseen ajautuneet, me joilla oli monen mielestä kadehdittava suhde.
Paikoitellen on sellainen tunne, etten tunnista miestä enää samaksi ihmiseksi. Sisäpiirivitsit ovat vähentyneet, kosketusta ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Emme enää haaveile oikein mistään yhdessä, tuntuu että miehen haaveet ovat hänen omaansa, liittyvät häneen itseensä.
Mitä minun olisi pitänyt nähdä ennen kuin perustimme perheen? Toimia toisin, miten?
Mies on 36-vuotias, eli lapset on saatu kolmekymppisinä, ei keskenkasvuisina.
Miten te muut? Tuliko lasten myötä kumppanista ja parisuhteesta uusia piirteitä esille? Muuttuiko toinen? Muutuitko sinä? Vai olisiko nämä piirteet olleet nähtävissä jo ennen perheellistymistä?
Kommentit (233)
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:34"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:17"]
Mitä ehdotat ratkaisuksi? Että kukaan ei tee lapsia?
[/quote]
Ihmisten tulisi hankkia lapsia vain, jos he sisimmässään kokevat kutsumusta ryhtyä vanhemmiksi ja ajatus lapsiperhe-elämästä sen koko kirjossa tuntuu heistä hyvältä. Tämä edellyttää harkintaa, itsetutkiskelua, realismia ja kriittisyyttä sekä tiedon ja kokemusten hankkimista. Uskon, että nykyistä huomattavasti useamman kannattaisi jättää lapset tekemättä oman ja kumppaninsa onnellisuuden vuoksi. -31
[/quote]
Kyllä, mutta jos nyt puhutaan tästä tapauksesta, niin ilmeisesti tämä ap:n mies on juuri halunnut vanhemmaksi. Väitätkö, että ap:n mies ei ole kokenut kutsumusta, ei ole syvällisesti ja kattavasti pohtinut asiaa ja jos vain olisi vielä panostanut itsetutkiskeluun, niin ei olisi halunnutkaan lapsia ja tältä tilanteelta olisi vältytty?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:01"]
Nuo spontaanit jutut on eri asia, mutta mites nämä etukäteen miettimistä tai suunnittelemista vaativat asiat? Mites arkipäivien ruuat, kauppalistat, kaupassakäynnit? Kuka ne äkkilähdöt varasi, katseli ja vertaili eri vaihtoehtoja? Entäs nuo muistamiset? Laskut?
[/quote]
En ole se jolta kysyit, mutta aika vähissä kai on lapsettoman pariskunnan pakolliset suunnittelua vaativat asiat? Ei meillä ainakaan tehdä sen kummempia kauppasuunnitelmia, sinne mennään kun ruoka on loppu ja ostetaan sitä mitä halutaan syödä. Arkisin ei edes syödä "ruokaa" kuin lounaalla työpaikkaruokalassa, ja aamu-/iltapalat menee tyyliin rahkalla, hedelmillä ja voileivällä. Ei niiden osto suunnittelua kaipaa.
Laskut rullaa suoraveloituksina ja e-laskuina. Matkoja harva tekee enemmän kuin 2-3 kertaa vuodessa, joten ei niidenkään suunnitteluun hirveitä tuntimääriä mene, ja silloinkin hommaa on helppo jakaa "etsi sinä hotelleja niin minä katson lentoja". Muistamiset hoitaa se kenen sukulaisesta/ystävästä on kyse.
Vieraantuukohan lapsiperheelliset lapsettomasta elämästä, samalla lailla kuin lapsettomien on vaikea kuvitella millaista lapsiperhe-elämä todellisuudessa on? Eli unohtuuko oikeasti se kuinka vähän tavallisessa lapsettomassa aikuiselämässä on pakollisia muistettavia velvollisuuksia - ei juuri ollenkaan :P.
- Vela-
Pohdiskelet tilannettasi rauhallisesti ja fiksusti, ap. En kuitenkaan tiedä, kannattaako ongelmaa määritellä niin, että miehen "todellinen luonne" on nyt paljastunut. En usko ihmisellä olevan mitään todellista luonnetta. Me vain reagoimme eri tavoilla erilaisissa tilanteissa. Miehellesi nykyinen tilanteenne saattaa olla vaikein, jonka hän on koskaan kohdannut, eikä hänellä ole välttämättä keinoja siitä selviämiseen. Jos pystyt ajattelemaan, että mies ei vetäydy ilkeyttään tai koska hänellä on jollakin tapaa kelvoton persoonallisuus, teillä on varmasti paremmat edellytykset löytää keskinäinen yhteys uudelleen. -31
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:43"]
Väitätkö, että ap:n mies ei ole kokenut kutsumusta, ei ole syvällisesti ja kattavasti pohtinut asiaa ja jos vain olisi vielä panostanut itsetutkiskeluun, niin ei olisi halunnutkaan lapsia ja tältä tilanteelta olisi vältytty?
[/quote]
Siltä se tosiaan minusta vaikuttaa. Varmaksi ei voi tietenkään sanoa, kun ei ihmistä tunne. Tiedön kuitenkin useammankin miehen, joka on ryhtynyt vanhemmaksi väärin odotuksin ja pohtimatta sen kummemmin, mitä oikestaan elämältä haluaa. Joskus tämä johtaa positiivisiin yllätyksiin mutta aika usein myös eroihin. -31
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:52"]
Pohdiskelet tilannettasi rauhallisesti ja fiksusti, ap. En kuitenkaan tiedä, kannattaako ongelmaa määritellä niin, että miehen "todellinen luonne" on nyt paljastunut. En usko ihmisellä olevan mitään todellista luonnetta. Me vain reagoimme eri tavoilla erilaisissa tilanteissa. Miehellesi nykyinen tilanteenne saattaa olla vaikein, jonka hän on koskaan kohdannut, eikä hänellä ole välttämättä keinoja siitä selviämiseen. Jos pystyt ajattelemaan, että mies ei vetäydy ilkeyttään tai koska hänellä on jollakin tapaa kelvoton persoonallisuus, teillä on varmasti paremmat edellytykset löytää keskinäinen yhteys uudelleen. -31
[/quote]
Olet tietenkin aivan oikeassa. Tuo "todellinen luonne" seurasi ajatusketjua, jos mies jättäisi minut helpomman sinkkuelämän tai toisen naisen takia.
Aloitin tämän ketjun a) ymmärtääkseni meidän tilannetta ja miehen reaktioita paremmin b) näyttääkseni, että ihmiset ja parisuhteet voivat muuttua ja usein muuttuvatkin, vaikka lähtökohdat olisivat olleet kuinka hyvät.
Ja koen todella olevani tällä hetkellä sen kysymyksen äärellä, että annanko tilaa ja ymmärrystä miehelle, ottaen koko ajan isomman vastuun lapsista ja kodista toivoen että suhteemme vielä tästä eheytyy. Vai pakotanko hänet ottamaan enemmän vastuuta, ja keskitynkö samalla enemmän itseeni. En tiedä. Uhrautuako vai ei? Nalkuttaako vai ei?
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 80, kiitos kun vastasit puolestani nro 66:lle. Hän ilmeisesti hakee sitä että olisi pitänyt täysin tietää etukäteen millaiseen ihmiseen sitoutuu. Olen ap:n kanssa samoilla linjoilla että kaikki ihmisen reagointitavat ja syvimmät luonteenpiirteet ei tule esille (lapsettoman) seurustelun aikana vaikka kuinka olisit yrittänyt toiseen tutustua. Elämässä tulee tilanteita jotka yllättää ja joissa toinen yllättää kuten ap:lle ja itsellenikin on käynyt. Paitsi tietysti av-maailmassa jossa kaikki on niin itsestäänselvää ja kaikkitietävää...
Vanhempieni ystäväpariskunta erosi 40 vuoden jälkeen kun vaimo sairastui rintasyöpään. Kaikkien niiden vuosien jälkeen kävikin ilmi että mies ei kestänyt toisen vakavaa sairautta! Nro 66 mielestä sekin varmaan olisi pitänyt osata ennakoida ennen yhteenmenoa...
Mutta etkö puhu miehesi kanssa asiasta? Tajuaako tämä yhtään missä mennään? Jos et sano mitään, hän ehkä luulee, että kaikki on sinun puolestasi ok ja hän on ainoa, jota ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:47"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:01"]
Nuo spontaanit jutut on eri asia, mutta mites nämä etukäteen miettimistä tai suunnittelemista vaativat asiat? Mites arkipäivien ruuat, kauppalistat, kaupassakäynnit? Kuka ne äkkilähdöt varasi, katseli ja vertaili eri vaihtoehtoja? Entäs nuo muistamiset? Laskut?
[/quote]
En ole se jolta kysyit, mutta aika vähissä kai on lapsettoman pariskunnan pakolliset suunnittelua vaativat asiat? Ei meillä ainakaan tehdä sen kummempia kauppasuunnitelmia, sinne mennään kun ruoka on loppu ja ostetaan sitä mitä halutaan syödä. Arkisin ei edes syödä "ruokaa" kuin lounaalla työpaikkaruokalassa, ja aamu-/iltapalat menee tyyliin rahkalla, hedelmillä ja voileivällä. Ei niiden osto suunnittelua kaipaa.
Laskut rullaa suoraveloituksina ja e-laskuina. Matkoja harva tekee enemmän kuin 2-3 kertaa vuodessa, joten ei niidenkään suunnitteluun hirveitä tuntimääriä mene, ja silloinkin hommaa on helppo jakaa "etsi sinä hotelleja niin minä katson lentoja". Muistamiset hoitaa se kenen sukulaisesta/ystävästä on kyse.
Vieraantuukohan lapsiperheelliset lapsettomasta elämästä, samalla lailla kuin lapsettomien on vaikea kuvitella millaista lapsiperhe-elämä todellisuudessa on? Eli unohtuuko oikeasti se kuinka vähän tavallisessa lapsettomassa aikuiselämässä on pakollisia muistettavia velvollisuuksia - ei juuri ollenkaan :P.
- Vela-
[/quote]
Ei niin, mutta kun täällä on tätä samaa keskustelua kotitöistä. Eli ennen lapsia nainen on tehnyt kaiken itse, koska ei jaksa nalkuttaa ja mies ei ymmärrä osallistua oma-aloitteisesti. Ja niitä kotitöitäkin on niin naurettavan vähän, niin mitä niistä vääntämään. Sitten lasten synnyttyä ihmetellään, kun ei se mies älyä tehdä mitään ilman vaatimista ja vaatimisen jälkeenkin ei meinaa onnistua. Sen miehen näkökulmasta kun ne pyykit on aina ilmestynyt puhtaana kaappiin, kotona on aina ollut siistiä ilman vaivannäköä, ruokaa on aina jääkaapissa ja valmis ateria löytyy sopivin väliajoin liedeltä tai uunista. Eikä miehen ole tarvinnut vaivata päätään näillä asioilla. Tai no, pari kertaa vuodess aon jounut imuroimaan, kun se nainen on oikein äitynyt vaatimaan.
Sama näissä muissa pienissä asioissa, jotka jonkun täytyy kuitenkin hoitaa. Jos mies ennen lapsia hoitaa myös muita kuin suoraan omaan itseensä, harrastuksiinsa tai töihinsä liittyviä asioita, niin luultavasti hän ymmärtää hoitaa niitä lasten jälkeenkin ja lasten asioita myöskin. Toki, jos lasten äiti on sitä laatua, että vain hänen tapansa ja tyylinsä hoitaa asioita on ainoat oikeat, niin sitten voi olla kyse siitä, että mies on tarkoituksella jättäytynyt sivuummalle, kun mikään ei kelpaa.
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:07"]
Mutta etkö puhu miehesi kanssa asiasta? Tajuaako tämä yhtään missä mennään? Jos et sano mitään, hän ehkä luulee, että kaikki on sinun puolestasi ok ja hän on ainoa, jota ahdistaa.
[/quote]
Olemme puhuneet, monen monta kertaa. Kävimme pari kertaa pariterapiassakin, mutta mies lopetti sen kesken.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:04"]
Nro 80, kiitos kun vastasit puolestani nro 66:lle. Hän ilmeisesti hakee sitä että olisi pitänyt täysin tietää etukäteen millaiseen ihmiseen sitoutuu. Olen ap:n kanssa samoilla linjoilla että kaikki ihmisen reagointitavat ja syvimmät luonteenpiirteet ei tule esille (lapsettoman) seurustelun aikana vaikka kuinka olisit yrittänyt toiseen tutustua. Elämässä tulee tilanteita jotka yllättää ja joissa toinen yllättää kuten ap:lle ja itsellenikin on käynyt. Paitsi tietysti av-maailmassa jossa kaikki on niin itsestäänselvää ja kaikkitietävää...
Vanhempieni ystäväpariskunta erosi 40 vuoden jälkeen kun vaimo sairastui rintasyöpään. Kaikkien niiden vuosien jälkeen kävikin ilmi että mies ei kestänyt toisen vakavaa sairautta! Nro 66 mielestä sekin varmaan olisi pitänyt osata ennakoida ennen yhteenmenoa...
[/quote]
Ei tarvitse täysin tietää, koska se on mahdotonta. Mutta uskotko, on sellaisia pariskuntia, joissa nainen huolehtii myös miehen kummilasten, sukulaisten yms. muistamisesta, järjestää ja huolehtii kaiken. Jos tällaisen miehen kanssa perustaa perheen, niin ei pitäisi yllättää, jos joutuu edellen huolehtimaan kaikki samat asiat yksin ja lisäksi lastenkin asiat, koska mies on tottunut että vaimo huolehtii.
Ja tuohon rintasyöpätapaukseen, tuollainen ei ole harvinaista ja valitettavasti juuri niin päin, että mies hylkää naisen. Harvemmin toisinpäin. Ja tuollaista ei voi tietää etukäteen. Paitsi jos nainen olisi jo aiemmin sairastunut vakavammin ja mies hylännyt tämän vuoksi. Nainen oliskin parantunut ja ottanut miehen takaisin. Valitettavasti nainen olisi sairastunut uudelleen ja mies taas hylännyt. Tässä tapauksessa naiselle ei varmaan olisi yllätys, että mies lähtee.
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:15"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:07"]
Mutta etkö puhu miehesi kanssa asiasta? Tajuaako tämä yhtään missä mennään? Jos et sano mitään, hän ehkä luulee, että kaikki on sinun puolestasi ok ja hän on ainoa, jota ahdistaa.
[/quote]
Olemme puhuneet, monen monta kertaa. Kävimme pari kertaa pariterapiassakin, mutta mies lopetti sen kesken.
Ap.
[/quote]
Kyllä varmaan kaikki yrittävät puhua näissä tilanteissa. Onko se oikeasti niin, että miehet eivät osaa puhua?
Meillä tilanne sellainen, että mies osallistuu kotitöihin ja lasten hoitoon kuten minäkin. Minä en ole tyytyväinen parisuhteeseen, joka on vain tätä perhe-elämää.
Tunnen silti olevani meillä se, joka pitää kaiken pystyssä. Mies ei tajua, että olen tosissani, ei vaikka siitä on vuosia yritetty puhua, tai siis minä olen yrittänyt puhua, että tunnen olevani yksi, koska mies ei puhu minulle mistään. Hänelle ei ole olemassa mitään muita kuin käytännön asioita. Kaikki muu keskustelu vaikka hänestä itsestään on 'en tiedä'. Hänellä ei ole kavereita, hänellä on vain me perhe. En koe,että hän on suhteessa muhun, vaan vain perheeseen. Niin tosin minäkin tällä hetkellä.
Itseä jotenkin harmittaa kauheasti, että vain minulla on siteitä/suhteita "ulkomaailmaan". Tapaamme minun ystäviä, matkat tehdään minun aloitteestani. Hän käy töissä, siellä tapaa ihmisiä, siinä kaikki. Joskus käymme hänen vanhemmillaan syömässä.
Hänellä ei ole tarjota minulle mitään muuta, kuin panos kotitöihin ja lapsiin.
Onko tällaista muilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:23"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:15"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:07"]
Mutta etkö puhu miehesi kanssa asiasta? Tajuaako tämä yhtään missä mennään? Jos et sano mitään, hän ehkä luulee, että kaikki on sinun puolestasi ok ja hän on ainoa, jota ahdistaa.
[/quote]
Olemme puhuneet, monen monta kertaa. Kävimme pari kertaa pariterapiassakin, mutta mies lopetti sen kesken.
Ap.
[/quote]
Kyllä varmaan kaikki yrittävät puhua näissä tilanteissa. Onko se oikeasti niin, että miehet eivät osaa puhua?
Meillä tilanne sellainen, että mies osallistuu kotitöihin ja lasten hoitoon kuten minäkin. Minä en ole tyytyväinen parisuhteeseen, joka on vain tätä perhe-elämää.
Tunnen silti olevani meillä se, joka pitää kaiken pystyssä. Mies ei tajua, että olen tosissani, ei vaikka siitä on vuosia yritetty puhua, tai siis minä olen yrittänyt puhua, että tunnen olevani yksi, koska mies ei puhu minulle mistään. Hänelle ei ole olemassa mitään muita kuin käytännön asioita. Kaikki muu keskustelu vaikka hänestä itsestään on 'en tiedä'. Hänellä ei ole kavereita, hänellä on vain me perhe. En koe,että hän on suhteessa muhun, vaan vain perheeseen. Niin tosin minäkin tällä hetkellä.
Itseä jotenkin harmittaa kauheasti, että vain minulla on siteitä/suhteita "ulkomaailmaan". Tapaamme minun ystäviä, matkat tehdään minun aloitteestani. Hän käy töissä, siellä tapaa ihmisiä, siinä kaikki. Joskus käymme hänen vanhemmillaan syömässä.
Hänellä ei ole tarjota minulle mitään muuta, kuin panos kotitöihin ja lapsiin.
Onko tällaista muilla?
[/quote]
Mistä te teitte ja mistä asioista te keskustelitte ennen tätä lapsiperhearkea?
Hyvä kysymys.
Ei sujunut keskustelut silloinkaan mallikkaasti, mutta ei ehkä silloin ollut niin paljon syitä miehellä mököttää tms. Ei myöskään ollut silloin niin paljon tarvetta puhua vaikeista asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksoin lukea vain osan vastauksista, mutta suosittelisin ap:lle ja miehelle pariterapiaa tai parisuhdeviikonloppua (siis sellaista, missä ohjatusti käydään asioita läpi) tai jos mies ei halua ap:n kuullen puhua, niin suosittelisin sitten miehelle suoraan jotain keskusteluapua. Tiedätkö puhuuko mies kavereiden kanssa?
Me puhuimme kaikesta ennen lapsia, tulevaisuudesta (lapsista!!), maailmanmenosta, perheistämme, ystävistämme, töistä. Nykyään puhumme lähinnä lapsista tai miehen töistä.
Suhteemme perustui ennen hyvin pitkälti yhteiselle tekemiselle, harrastimme paljon yhdessä. Lasten myötä yhdessä tekeminen on loppunut, käymme harrastuksissa vuorotellen, aika moni harrastuksista on tyystin jäänyt.
Kaveripiirimme olivat ennen ja ovat edelleen hyvin eriytyneet. Mies tapaa edelleen kavereitaan yksin, kaverit ovat pitkälti sinkkuja. Nämä kaverit eivät ole integroituneet oikein mitenkään perhe-elämäämme. Minä taas olen tuonut ystäväni osalliseksi perhettämme. Näen heitä lähinnä lasten kanssa.
Jotenkin tuntuu, että miehellä on erilliset lokerot elämässään kuten "perhe", "työt", "kaverit", "harrastukset". Minulla nuo kaikki ovat enemmän tai vähemmän limittäin.
Ap.
Mies, joka ei kestä lapsiperhearkea, ei kestä muitakaan rankkoja aikoja. Kuppi voi kaatua työttömyyteen, sairauteen, lähipiirin kuolemantapaukseen, hometaloon jne. On naiivia kuvitella, että lapsettoman elämä on huoletonta eikä mistään tarvitse kantaa vastuuta.
Olen itse elänyt lapsetonta elämää 35-vuotiaaksi, siskoni elää edelleen lapsettomassa parisuhteessa ja minulla on sekä lapsellisia että lapsettomia ystäviä, ja jokaisessa parisuhteessa ( jos tosissaan eletään pariskuntana) on ne kipupisteensä. Ystäväni menetti molemmat vanhempansa hetki sitten, ja samaan syssyyn osui sitten parisuhteen kriisi, kun mies ei kestänyt ystävän surua. Näyttää siltä, että tämä pariskunta eroaa, ystäväni totesi juuri pari päivää sitten, että luotto on mennyt siihen, että toinen tukisi elämän myrskyissä.
Yhtä hyvin voisin väittää, että lapsettomiksi jääneet ovat vastuuttomia ja epäluotettavia, jos yriyetään vääntää lapsettomien elämästä helppoa ja huoletonta. Parisuhteessa kun on aina osattava tukea ja laittaa niitä omia tarpeita syrjään toisen hyväksi edes joskus.
Parisuhteessa kun on aina osattava tukea ja laittaa niitä omia tarpeita syrjään toisen hyväksi edes joskus.
Onko tämä mielestäsi nyt se tilanne, kun minun pitäisi osata tukea ja laittaa omia tarpeitani syrjään? Antaa miehelle tilaa? Jos hänellä nyt jokin "kriisi" on meneillään.
Ap.
Minä suosittelen keskustelua lääkkeeksi. Keitä kaffet, istuta mies alas, ja kerro miltä sinusta tuntuu.
Tuollastahan se aika monilla suoraan sanottuna on. Kutsutaan sitä sitten parisuhteen arkipäiväistymiseksi tai miksi vaan, niin siihen parit usein ajautuvat vaikka vannoivat että eivät muutu.
Meillä on sama tilanne, mut otan rennosti. Kun pahimmasta pettymyksestä pääsee yli, se parisuhde rakentuu uudelleen niiden vallitsevien realiteettien mukaan. Mitkä siis ovat ne, että toinen ei enää niin hirveästi kiinnosta, ja tunne on molemminpuolinen. Jos miettii millaista pikkulapsiaika on, eli on paljon tekemistä, paljon velvollisuuksia, paljon psyykkisesti kuormittavia asioita ja vain vähän aikaa millekään omalle, niin onko se oikeastaan mikään ihme, että ihminen vetäytyy niistä ihmissuhteista, joista voi, jos energiaa ei riitä kaikkeen. Ehkä tää nykyinen parisuhdemalli tosiaan lataa ihmisille sellaisia odotuksia, jotka vaan ei voi aina ja jokaisessa elämäntilanteessa täyttyä.
Minä olen muuttunut lasten myötä ärtyneeksi ja väsyneeksi ihmiseksi. Pitäisi huolehtia sen sata pikkuasiaa, lapset, lemmikit, koti, opiskelut, työt, jossain välissä pitäisi pitää yhteyttä ystäviin, pitäisi harrastaa, jumpata, olla kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla aina antamassa itsestään. En ole vuosikausiin saanut olla yksin, siis oikeasti yksin niin että ylikierroksilla käyvä hermosto olisi ehtinyt rauhoittua, ja jos ja kun mulla on mahdollisuus olla hiljaa omissa ajatuksissani, niin olen. Sekin aika on kuitenkin tehtävä jotain hyödyllistä, mut saapahan ainakin pitää itsellään edes pienen oikeuden olla koko ajan kommunikoimatta kenenkään kanssa. Luulen, että miehellä on vähän sama tilanne.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:34"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:17"]
Mitä ehdotat ratkaisuksi? Että kukaan ei tee lapsia?
[/quote]
Ihmisten tulisi hankkia lapsia vain, jos he sisimmässään kokevat kutsumusta ryhtyä vanhemmiksi ja ajatus lapsiperhe-elämästä sen koko kirjossa tuntuu heistä hyvältä. Tämä edellyttää harkintaa, itsetutkiskelua, realismia ja kriittisyyttä sekä tiedon ja kokemusten hankkimista. Uskon, että nykyistä huomattavasti useamman kannattaisi jättää lapset tekemättä oman ja kumppaninsa onnellisuuden vuoksi. -31
[/quote]
On ollut mielenkiintoista lukea ajatuksiasi, kiitos niistä. Haluan kuitenkin alleviivata yhden asian. En ole pettynyt lapsiini tai lapsiperhe-elämään, on minulla ollut oikeitakin kolhuja joskus elämässä. Olen tällä hetkellä pettynyt parisuhteeseeni ja erityisesti mieheeni, hänen kykyynsä sopeutua muutoksiin. Meillä oli fantastinen suhde ennen lapsia, mutta alan tässä kyseenalaistamaan koko suhteen fantastisuuden, jos loppupeleissä olenkin kelvannut vain helppoina ja kivoina aikoina.
Jos mieheni jossain vaiheessa haluaa lopettaa suhteemme, tulen olemaan hetken rikki. Lapsiani en silti kadu. Jos tarvittiin lapset näyttämään suhteemme ja mieheni todellisen luonteen, olen heistä kiitollinen siitä. Mies olisi voinut pettää lupauksensa ja luottamukseni jossain muussa kohtaa lapsetonta elämäämme.
Ap.