Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)
04.11.2013 |
Täällä on moneen otteeseen kirjoitettu pattitilanteista, joihin on parisuhteissa ajauduttu lasten syntymän myötä. Useampi vastaaja on kuitenkin ihmetellyt sitä, miten aloittaja on alunperinkään mennyt sellaisen kumppanin kanssa yhteen. Ihmiset eivät kuulemma muutu.
Olen itse yrittänyt pohtia, että mitä varoitusmerkkejä olisi ollut nähtävillä jo ennen lapsia, olisiko minun pitänyt huomata jotain. En parhaallakaan yrityksellä oikein ymmärrä, mitä olisi pitänyt nähdä.
Ennen lapsia meidän suhteemme oli oikeastaan loistava. Tasapuolinen, kotityöt menivät aika lailla tasan, seksielämä tyydytti molempia osapuolia. Molemmilla oli harrastuksia, niin omia kuin yhteisiäkin. Kunnianhimoa löytyi töiden suhteen, mutta kumpikaan ei juurikaan tehnyt ylitöitä. Ilmassa oli koko ajan flirttiä, riitoja ei juurikaan ollut. Perheen perustaminen oli yhteinen haave. Positiivinen raskaustesti sai miehen kyyneliin.
Kahden lapsen ja viiden vuoden jälkeen parisuhteemme on kuin pause-tilassa. Kotityöt ovat 90% minun vastuullani. Seksiä meillä ei enää juurikaan ole, lähinnä siksi ettei mies enää halua. Mies, joka ennen naureskeli ihmisille, jotka istuivat kaikki illat toimistolla, istuu siellä nykyään itse. Kaikki yhteiset harrastukset ovat jääneet, eikä mies enää halua käyttää vapaa-aikaansa minun kanssa. Mies haaveilee ajasta ennen perhettään, puhuu ylisanoin sinkkukavereistaan, jotka voivat mennä ja elää kuten tahtovat. En oikein ymmärrä miten olemme tähän tilanteeseen ajautuneet, me joilla oli monen mielestä kadehdittava suhde.
Paikoitellen on sellainen tunne, etten tunnista miestä enää samaksi ihmiseksi. Sisäpiirivitsit ovat vähentyneet, kosketusta ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Emme enää haaveile oikein mistään yhdessä, tuntuu että miehen haaveet ovat hänen omaansa, liittyvät häneen itseensä.
Mitä minun olisi pitänyt nähdä ennen kuin perustimme perheen? Toimia toisin, miten?
Mies on 36-vuotias, eli lapset on saatu kolmekymppisinä, ei keskenkasvuisina.
Miten te muut? Tuliko lasten myötä kumppanista ja parisuhteesta uusia piirteitä esille? Muuttuiko toinen? Muutuitko sinä? Vai olisiko nämä piirteet olleet nähtävissä jo ennen perheellistymistä?
Kommentit (233)
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:54"]
Lapsiperhe-elämä tai mikään elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista
[/quote]
Mikään elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta kyllä monet ovat siitä huolimatta onnellisempia sinkkuina tai lapsettomissa parisuhteissa kuin osana lapsiperhettä. Ja monet sinkut onnellisempia parisuhteissa, työttömät töissä jne. -31
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri tämän vuoksi olemme mieheni kanssa päättäneet, että yksi lapsi saa riittää. Parisuhteemme on (ollut) niiin loistava, ettemme halua riskeerata sitä enää toisella pikkuvauva-ajalla.
Meillä on vähän samanlailla, kuin AP:lla. Lapsen tulon jälkeen muutuimme molemmat. Olimme kireämpiä, puhuimme väsyneinä toisillemme paljon epäkunnioittavampaan sävyyn, kuin ennen. Kotityöt oli yhtäkkiä kaikki minun harteillani, meitä ei kiinnostanut toistemme asiat, eikä meillä olllut enää yhdessä hauskaa (ts.ei ollut yhteistä aikaa). Seksiä sentään oli/on n.kerran viikossa.
Mutta me pystyimme puhumaan kaikista asioista, ja se ehkä pitää parisuhteemme koossa. Keskustelut ovat rakentavia, ja pyrimme olemaan syyllistämättä toista. Puhutaan, mitkä asiat hiertää ja miten niihin saisi muutoksen. Luojalle kiitos fiksusta miehestä, joka vittuuntuneena tai tympääntyneenäkin on valmis selvittämään asiat keskustelemalla.
Olen aina kuvitellut itseni vähintään kahden lapsen äitinä, mutta yhdessä tuumin olemme nyt päättäneet, että yksi lapsi tuo meille sekä vanhemmuuden ilon, että hyvänlaisen parisuhteen mahdollisuuden. Ikävää, että lasten tulo pilaa niin monen lupaavan parisuhteen.
Juuri tämän vuoksi olemme mieheni kanssa päättäneet, että yksi lapsi saa riittää. Parisuhteemme on (ollut) niiin loistava, ettemme halua riskeerata sitä enää toisella pikkuvauva-ajalla.
Meillä on vähän samanlailla, kuin AP:lla. Lapsen tulon jälkeen muutuimme molemmat. Olimme kireämpiä, puhuimme väsyneinä toisillemme paljon epäkunnioittavampaan sävyyn, kuin ennen. Kotityöt oli yhtäkkiä kaikki minun harteillani, meitä ei kiinnostanut toistemme asiat, eikä meillä olllut enää yhdessä hauskaa (ts.ei ollut yhteistä aikaa). Seksiä sentään oli/on n.kerran viikossa.
Mutta me pystyimme puhumaan kaikista asioista, ja se ehkä pitää parisuhteemme koossa. Keskustelut ovat rakentavia, ja pyrimme olemaan syyllistämättä toista. Puhutaan, mitkä asiat hiertää ja miten niihin saisi muutoksen. Luojalle kiitos fiksusta miehestä, joka vittuuntuneena tai tympääntyneenäkin on valmis selvittämään asiat keskustelemalla.
Olen aina kuvitellut itseni vähintään kahden lapsen äitinä, mutta yhdessä tuumin olemme nyt päättäneet, että yksi lapsi tuo meille sekä vanhemmuuden ilon, että hyvänlaisen parisuhteen mahdollisuuden. Ikävää, että lasten tulo pilaa niin monen lupaavan parisuhteen.
Menin naimisiin iloisen miehen kanssa jolle perhe oli tärkeintä. Halusi ehdottomasti lapsia. Saatiin sovitusti muutama lapsi pienellä ikäerolla. Lapsilla olikin sairauksia ja erityisesti yhdellä sairauksia jotka valvottivat öisin ja vaativat päivisinkin lääkärikäyntejä, lääkkeiden antoja ym. paljon ylimääräistä työtä. Me molemmat olimme palaa loppuun.
Minä olen kokoajan ollut se joka vastaa lapsista ja "naisten kotitöistä". Mies auttaa joko pyydettäessä tai välillä muutenkin joskus esim. imuroi kerran viikossa, tyhjentää tiskikoneen pari kertaa viikossa jne. Ja lasten kanssa on ollut enemmän tai vähemmän.
Tunnistan ap:n kertomuksesta aika paljon samaa mihin me ajauduimme. Mies ei ollut enää onnellinen jne. Minusta oli tosi raskasta nähdä kuinka mies oli ahdistunut. Hyvin herkästi mies sanoi ettei ole vuoteen nähnyt harrasteporukkansa miehiä illanistujaisissa kun perhe-elämä on tällaista. Mies totesi aina välillä että sama lopettaa tuokin harrastus kun ei sinne kerkeä jne. Yleisesti perusnegatiivinen mies vaikka olinkin mennyt aikanaan naimisiin iloisen ja positiivisen miehen kanssa.
Jossain vaiheessa tajusin että miehellä oli todella paljon stresssiä töissä. Koetin ehdottaa että olisiko suuri osa ongelmista sieltä lähtöisin mutta mies kielsi äristen asian. Ehdotin miehelle että olisi irtisanoutunut töistä koska se olisi ollut mahdollista meidän taloudellisessa tilanteessa mutta ei käynyt koska ongelma ei kuulemma ollut töissä. Onneksi työpaikka meni konkkaan ja muutaman kuukauden päästä mies oli taas paljon onnellisempi vaikka oltiinkin koko porukalla kotona "mikä oli se alkuperäinen kurjuuden aiheuttaja".
Lasten sairauden helpottivat hieman. Lapset kasvoivat. Mies löysi paljon mieluisemman työpaikan (vaikkakin pienemmällä palkalla). Ja minulla on taas paljon iloisempi mies. Ja mies joka ottaa lapsia mukaan kauppaan ja harrastuksiinsa mahdollisuuksien mukaan. Huolehtii lapsista ja näyttää siltä että perhe-elämä on nykyään ihan kivaakin hänen mielestään.
Parisuhde sai hieman kolauksia tuona aikana. Ja eipä se vieläkään ole ihan ennallaan. Ollaan tosin hyvä tiimi ja toistemme parhaat kaverit edelleen. Ja aina välillä kaivamme jostain sohvatyynyn alta sen erotiikankin kuvioihin mutta turhan harvoin kylläkin. Liian usein ainakin toinen on väsynyt tai lapsi sairaana tai jotain muuta joka estää tai ainakin haittaa kamarin puolella viihtymistä. Mutta ehkä tuo erotiikka olisi hiipunut ilman lapsiakin iän myötä. Tuskin näin paljoa mutta kuitenkin.
Itse epäilin jo silloin hankalimpina aikoina että miehelläni oli kova stressi töistä ja mielestäni myös jonkinlainen ikäkriisi. Ehkä se jotenkin iskee mieheen että tässäkö tämä elämä nyt oli kun pienet lapset vievät niin suuren osan perheen ajasta ja voimavaroista. Usein me naiset sitten vielä neuvotaan miehiä lastenhoidossa ja kotihommissa kovin niin miehestä tuntuu että mitä sitä tekemään kun toinen osaa sen paremmin. Ja sitten mies saattaa tuntea itsensä vähän ulkopuoliseksikin. Kun sinniteltiin niin kyllä sielä löytyi vielä ihan hyvä mies. Eli meillä aika auttoi.
Itse kannoin vastuuta välillä paljon enemmän kuin mies. Mutta kylläpä tuo mieskin kantaa vastuuta isommin jos minä sairastan ym.
Tsemppiä ap + kohtalotoverit.
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:10"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:03"]
AP, ymmärrän sinua NIIN hyvin. Meillä on suurin piirtein samoin, tosin mies ei pakene töihin mutta pakenee "henkisesti". Mies tykkää lapsista ja haluaa perhe-elämää, tekee kyllä ruokaa ja siivoaakin mutta ei jaksa vastuuta mitä perhekuvio on tuonut mukanaan. Siis kun pitää "murehtia" (=miettiä) lasten lääkärit, koulut, harrastukset, kaveriyökylät, synttärit, laskut, lainat, loma-ajat, polkupyörät, luistimet, jne... Eli minä pyöritän arkea ja pyhää ja olen se vahva. Ja en oikein jaksaisi. (ja jos joku av-maama heittää kysymyksen että mitä sitten tapahtuu jos en pidäkään kaikkia lankoja käsissäni niin voin heti vastata että kokeiltu on).
AP, kysyt että mikä on vaimon tehtävä tämän ahdistuksen keskellä. Tehdä päätös eli kestääkö vai eikö kestä. MInä tein päätöksen että ok, tämä on nyt minun elämäni ja perhettä en hajota. Eli hoidan homman, ja teen elämäni mahdollisimman kivaksi niillä eväillä kun on, hyväksyn miehen "aseman" ja enkä yritä (enää) muuttaa häntä. Meillä on seksiä, arki on ihan kivaakin, elämä helpottuu koko ajan kun lapset kasvaa. Teen ja järkkään kaikkea hauskaa lasten kanssa ja välistä teen omia irtiottoja itselleni (leffa, ooppera). En vaadi miestä osallistumaan mutta ei hän tyhmä ole. Pikkuhiljaa hän on itse huomannut että jää muuten kaikesta kivasta paitsi jos ei tule mukaan. Ja välillä sieltä tulee älyväläyksiä että hän ottaakin jotain "kantaakseen".
Joku voi olla sitä mieltä että huono päätös. olkoon mutta päätös on omani.
[/quote]
Mites teillä ennen lapsia: kuka huolehti kaupassakäynnit, kauppalistat, suunnitteli ja teki ruuat, hankki joulu- ja lahjat ystäville, kummilapsille ja sukulaisille ja huolehti muut muistamiset, hankki ja lähetti joulukortit, lainat, laskunmaksut, suunnitteli ja varasi lomamatkat, risteilyt, liput konsertteihin ja teatteriin jne.?
[/quote]
Seurusteluaikana tehtiin noita ihan yhdessä mutta perhe-elämä parin muksun kanssa muuttaa kuvion potenssiin kymmenen! On aivan eri kahden lapsettoman päättää pe-iltana että lähdetään risteilyllä Tukholmaan jouluostoksille ja kävellä satamaan kuin miettiä miten nelihenkinen perhe matkustaa ja koska ja millä rahalla. Lomamatkat oli äkkilähtöjä. Ruokaa viikonloppuisin oli ihana romanttista yhdessä suunnitella pitkään ja kokkailla ja makustella. Mies oli ennen perhettä aivan vastuullinen ihminen mutta perheen myötä ilmeisesti hänen vastuun sietokynnyksensä on ylittynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:26"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:54"]
Lapsiperhe-elämä tai mikään elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista
[/quote]
Mikään elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta kyllä monet ovat siitä huolimatta onnellisempia sinkkuina tai lapsettomissa parisuhteissa kuin osana lapsiperhettä. Ja monet sinkut onnellisempia parisuhteissa, työttömät töissä jne. -31
[/quote]
Niin, esimerkeissäsi lapset on ainoa asia, jota ei voi peruuttaa, jos ei sitten huvitakaan olla äiti/isä... Sinkut etsii puolisoa, työtön töitä, mutta lapsiperheestä pois haluava vanhempi ei tilanteesta pääse pois paitsi eroamalla ja hylkäämällä lapset ainakin jokapäiväisestä elämästään. Siksi kannattaisi miettiä etukäteen tai sitten sopeutua tilanteeseen ja etsiä niitä hyviä puolia.
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:48"]
kannattaisi miettiä etukäteen tai sitten sopeutua tilanteeseen ja etsiä niitä hyviä puolia.
[/quote]
Olisihan se hienoa, jos voisimme aina sopetutua ja pärjätä epämiellyttävissä tilanteissa.Olisi kaikkien kannalta parasta, jos ap:n mies voisi vain todeta: "Huh, tämä on kyllä ihan erilaista kuin kuvittelin. Tämä on todella vaikeaa ja ikävää. En halua olla vanhempi enkä halua elää tällaista elämää. Mutta keskityn nyt hyviin puoliin ja opettelen nauttimaan tai ainakin sietämään tätäkin."
Tämä ei vain välttämättä onnistu. Ihmisen kyky säädellä omia tunteitaan ja ajatuksiaan ei ole niin hyvä kuin jotkut tässäkin ketjussa olettavat. Ja tunteet ja ajatukset tunnetusti heijastuvat myös ihmisen käyttäytymiseen. Onneton mies ei voi olla hyvä isä. -31
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:47"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:10"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:03"]
AP, ymmärrän sinua NIIN hyvin. Meillä on suurin piirtein samoin, tosin mies ei pakene töihin mutta pakenee "henkisesti". Mies tykkää lapsista ja haluaa perhe-elämää, tekee kyllä ruokaa ja siivoaakin mutta ei jaksa vastuuta mitä perhekuvio on tuonut mukanaan. Siis kun pitää "murehtia" (=miettiä) lasten lääkärit, koulut, harrastukset, kaveriyökylät, synttärit, laskut, lainat, loma-ajat, polkupyörät, luistimet, jne... Eli minä pyöritän arkea ja pyhää ja olen se vahva. Ja en oikein jaksaisi. (ja jos joku av-maama heittää kysymyksen että mitä sitten tapahtuu jos en pidäkään kaikkia lankoja käsissäni niin voin heti vastata että kokeiltu on).
AP, kysyt että mikä on vaimon tehtävä tämän ahdistuksen keskellä. Tehdä päätös eli kestääkö vai eikö kestä. MInä tein päätöksen että ok, tämä on nyt minun elämäni ja perhettä en hajota. Eli hoidan homman, ja teen elämäni mahdollisimman kivaksi niillä eväillä kun on, hyväksyn miehen "aseman" ja enkä yritä (enää) muuttaa häntä. Meillä on seksiä, arki on ihan kivaakin, elämä helpottuu koko ajan kun lapset kasvaa. Teen ja järkkään kaikkea hauskaa lasten kanssa ja välistä teen omia irtiottoja itselleni (leffa, ooppera). En vaadi miestä osallistumaan mutta ei hän tyhmä ole. Pikkuhiljaa hän on itse huomannut että jää muuten kaikesta kivasta paitsi jos ei tule mukaan. Ja välillä sieltä tulee älyväläyksiä että hän ottaakin jotain "kantaakseen".
Joku voi olla sitä mieltä että huono päätös. olkoon mutta päätös on omani.
[/quote]
Mites teillä ennen lapsia: kuka huolehti kaupassakäynnit, kauppalistat, suunnitteli ja teki ruuat, hankki joulu- ja lahjat ystäville, kummilapsille ja sukulaisille ja huolehti muut muistamiset, hankki ja lähetti joulukortit, lainat, laskunmaksut, suunnitteli ja varasi lomamatkat, risteilyt, liput konsertteihin ja teatteriin jne.?
[/quote]
Seurusteluaikana tehtiin noita ihan yhdessä mutta perhe-elämä parin muksun kanssa muuttaa kuvion potenssiin kymmenen! On aivan eri kahden lapsettoman päättää pe-iltana että lähdetään risteilyllä Tukholmaan jouluostoksille ja kävellä satamaan kuin miettiä miten nelihenkinen perhe matkustaa ja koska ja millä rahalla. Lomamatkat oli äkkilähtöjä. Ruokaa viikonloppuisin oli ihana romanttista yhdessä suunnitella pitkään ja kokkailla ja makustella. Mies oli ennen perhettä aivan vastuullinen ihminen mutta perheen myötä ilmeisesti hänen vastuun sietokynnyksensä on ylittynyt.
[/quote]
Nuo spontaanit jutut on eri asia, mutta mites nämä etukäteen miettimistä tai suunnittelemista vaativat asiat? Mites arkipäivien ruuat, kauppalistat, kaupassakäynnit? Kuka ne äkkilähdöt varasi, katseli ja vertaili eri vaihtoehtoja? Entäs nuo muistamiset? Laskut?
[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 16:05"]
Miten itse olet muuttunut?
[/quote]
Tähän onkin vaikeampi vastata.
Olen olut raskaani kahdesti ja imettänyt kahdesti (imetän edelleen). Viidestä vuodesta on siis mennyt suurin osa niin, että joko minun sisälläni tai rinnallani on ollut pieni vauva. Jos tätä ei huomioi, niin muuten en ole fyysisesti muuttunut paljoakaan. Ei ole arpia, ei lisäkiloja. Väsynyt toki olen. Ja väsymyksen takia kiukkuisempi, en tosin mikään valittaja- tai nalkuttajatyyppi.
Moni oma harrastus on jäänyt, mutta en elä vain lapsilleni. Toisaalta mitä enemmän mies on ylitöissä, sen enemmän se on sitonut minut kotiin. Ja kaventanut omia harrastusmahdollisuuksia.
Kaipaan yhä edelleen kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa, ja olen ollut valmis (ja vienytkin) lapsia hoitoon, jotta meille jäisi miehenä ja naisena aikaa. Mies ei vaan tunnu tätä arvostavan. Käyttäisi sen extra-ajan mielummin työntekoon tai omiin juttuihinsa.
Uskallan väittää, että raskauden ja imetyksen fyysisistä muutoksista huolimatta, mies on muuttunut meistä kahdesta enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:58"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:48"]
kannattaisi miettiä etukäteen tai sitten sopeutua tilanteeseen ja etsiä niitä hyviä puolia.
[/quote]
Olisihan se hienoa, jos voisimme aina sopetutua ja pärjätä epämiellyttävissä tilanteissa.Olisi kaikkien kannalta parasta, jos ap:n mies voisi vain todeta: "Huh, tämä on kyllä ihan erilaista kuin kuvittelin. Tämä on todella vaikeaa ja ikävää. En halua olla vanhempi enkä halua elää tällaista elämää. Mutta keskityn nyt hyviin puoliin ja opettelen nauttimaan tai ainakin sietämään tätäkin."
Tämä ei vain välttämättä onnistu. Ihmisen kyky säädellä omia tunteitaan ja ajatuksiaan ei ole niin hyvä kuin jotkut tässäkin ketjussa olettavat. Ja tunteet ja ajatukset tunnetusti heijastuvat myös ihmisen käyttäytymiseen. Onneton mies ei voi olla hyvä isä. -31
[/quote]
Ap:n miehellä on tässä nyt kasvun paikka! Minusta se on ihan normaalia ihmisen elämää, että huomaa olevansa tilanteessa, jossa ei viihdy ja elämä tuntuu kaikinpuolin kamalalta. Hetken aikaa voi kiukutella, mutta kyllä jossain vaiheessa pitää itsekin tehdä asialle ja omalle elämälleen jotain.
Tänne on kirjoitellut monia naisia, jotka itse ovat ns. tukeneet miestään, ottamalla suuremman roolin arjesta. Tosin en tiedä paljonko ovat näistä asioista puhuneet. Varmaan monille miehille tulee yllätyksenä se, ettei se vaimokaan aina nauti täysillä elämästään ja siitä lapsiperhearjesta.
Jos olisin ap niin lähtisin joskus itselle sopivaan aikaan lasten kanssa lomalle ja mies saisi sitten elää sitä kaipaamansa sinkkuelämää kotona. Loman jälkeen saisi sitten kertoa tuntemuksiaan. Nyt tietenkin kaikki kirjoittavat, ettei tämä onnistu siksi ja siksi, mutta minä tekisin näin. Ja jos itseä ahdistaisi perhearki ja mies ja lapset olisivat riittävän vanhoja, lähtisin esim. viikonlopuksi pois ja miettisin asioita rauhassa.
t. 64
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan se sitten niin, että suhteen todellinen laatu punnitaan vasta isojen muutosten keskellä? Että kuinka hyvin pari sopeutuu ja tukee toinen toisiaan?
Meillä oli ennen hyvä suhde, joka toimi omalla painollaan. Ilman sen suurempia kompromisseja suuntaan jos toiseen. Melkein aina oli kivaa. Onkohan se miehen mielestä hyvän suhteen edellytys? Että on aina kivaa, ilman työtä sen eteen?
Ap.
64, olen lähtenytkin. Tosin aina lasten kanssa. Olen pyrkinyt antamaan miehelle tilaa, mahdollisuuden olla viikon pari joskus meistä erossa. Hän tuntuu ottavan senkin jotenkin itsestäänselvyytenä, ei ymmärrä että se on ollut "lahja" minulta hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja taas unohtui allekirjoittaa, eli ap äskeinen.
Yksi näkökulma tästä keskustelusta on ehkä jäänyt nyt vähemmälle, joten minäpä tartun siihen...
Siis ihan se, että kyllähän ihminen muuttuu eri olosuhteiden myötä itsekin. Tai toisin sanoen itsestä paljastuu asioita, joita ei ole aiemmin tiennyt. Lapsiperhe-elämä on usein hyvin stressaavaa ja tämä voi tuoda esiin omaan temperamenttiin liittyvän stressinsietokyvyn rajat, joita ei rauhallisessa lapsettoman parin elämässä edes näkynyt. Esimerkiksi minä olen huomannut /muistanut olevani stressaantuneessa elämäntilanteessa äkkipikainen, tiuskin ja huudankin lapsille, en saa rauhoituttua. Luonteenpiirre, joka on ilmeisesti lapsuudessa ollut esillä, mutta aikusuudessa sen kanssa on oppinut elämään / kanavoimaan, toimimaan sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla - tämähän on jokaisen ihmisen kohdattava kehityshaaste, saada oma synnynnäinen toimintatapa "kesytettyä" vastaamaan ympäröivän yhteiskunnan odotuksia. No, mulla erityisesti kahden lapsen ollessa pieniä, toinen vauva, toinen hyvin voimakastahtoinen ja haastava lapsi (äitiinsä tullut..), ei meinannut pinna riittää.
Lisäksi, jos pinnan alla on lapsuudesta traumoja, nämä saattavat tulla myös esiin herkästi stressaavassa tilanteessa. Miehellä kävi näin, hän on osittain kyllä oppinut tulemaan toimeen traumoista johtuvan stressaamisen kanssa, mutta se vaatii meiltä muilta joustoa - hän tarvitsee paljon aikaa ja yksinoloa saadakseen stressitasonsa alas.
Tällä hetkellä meillä on kaksi koululaista ja kuopus 2v. Eri vaiheissa parisuhteemme on kokenut heikompia ja parempia hetkiä, aina en ole ollut varma siitä, että tämän ihmisen kanssa voin olla onnellinen. Nyt juuri on taloudellisesti stressaavaa, mutta parisuhteemme voi hienosti, ihana huomata pitkästä aikaa, että tuo mies on kuitenkin edelleen se välittävä ja hauska ihminen, johon rakastuin.
Vielä sen verran, että tilastollisesti (olen ymmärtänyt näin) pikkulapsivaihe taitaa olla vilkkainta eroaikaa. En ihmettele. Toki jotkut parisuhteet saattavat muuttua pysyvästi, toisissa pystytään sopeutumaan perhe-elämän tuomiin muutoksiin. Ap kysyi, mistä sitä olisi voinut etukäteen tietää miehen suhtautumisen muutoksesta... Ei varmaan mistään. En usko että lapseton pystyy täysin ymmärtämään millaista perhe-elämä on. Sitä voi kuvitella, ja joskus kuvitelmat ovat lähellä todellisuutta, toisinaan taas aivan epärealistisia.
Eipä mulla kyllä mitään ratkaisua ole Ap:n tai muidenkaan pulmiin, kunhan syntyi tällaisia ajatuksia. Tsemppiä teille kaikille!
[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 17:52"]
Eikö ole ilmeistä, että ap:n mies ei yksinkertaisesti pidä lapsiperhe-elämästä? Tämä ei ole mitenkään harvinaista. Onhan se elämäntapana hyvin erilainen kuin se, mistä moni mies haaveilee. Ap:n mies on saattanut monen muun tavoin haluta vanhemmaksi epärealistisin odotuksin ja ilman selkeää käsitystä siitä, onko lapsiperhe-elämä todella hänestä tyydyttävää vai ei. Hän joutuu nyt kärsimään huonosta itsetuntemuksestaan, ja muu perhe kärsii siinä sivussa.
[/quote]
Juuri näin. Tästä tunnistan oman mieheni. Innolla oli mukana ensimmäisen lapsen odotuksessa, mutta sen jälkeen tuntuu olevan aika lailla velvollisuus koko perhe-elämä. Toki rakastaa lapsiamme, mutta ilo tästä hommasta on usein kaukana. Työpaineet vaikuttaa myös paljon, on edennyt urallaan siitä missä oli, kun perhettä alettiin perustaa. Jospa tämä joskus tästä helpottaisi.
Mies on edennyt urallaan myös näiden viiden vuoden aikana huomattavasti. Työstressi ja -kiire on siis ollut ihan todellista. Oma "ura" ei ole edennyt, mutta olen käynyt töissä lasten välissä.
Ap.
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:58"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:48"]
kannattaisi miettiä etukäteen tai sitten sopeutua tilanteeseen ja etsiä niitä hyviä puolia.
[/quote]
Olisihan se hienoa, jos voisimme aina sopetutua ja pärjätä epämiellyttävissä tilanteissa.Olisi kaikkien kannalta parasta, jos ap:n mies voisi vain todeta: "Huh, tämä on kyllä ihan erilaista kuin kuvittelin. Tämä on todella vaikeaa ja ikävää. En halua olla vanhempi enkä halua elää tällaista elämää. Mutta keskityn nyt hyviin puoliin ja opettelen nauttimaan tai ainakin sietämään tätäkin."
Tämä ei vain välttämättä onnistu. Ihmisen kyky säädellä omia tunteitaan ja ajatuksiaan ei ole niin hyvä kuin jotkut tässäkin ketjussa olettavat. Ja tunteet ja ajatukset tunnetusti heijastuvat myös ihmisen käyttäytymiseen. Onneton mies ei voi olla hyvä isä. -31
[/quote]
Mitä ehdotat ratkaisuksi? Että kukaan ei tee lapsia?
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 13:17"]
Mitä ehdotat ratkaisuksi? Että kukaan ei tee lapsia?
[/quote]
Ihmisten tulisi hankkia lapsia vain, jos he sisimmässään kokevat kutsumusta ryhtyä vanhemmiksi ja ajatus lapsiperhe-elämästä sen koko kirjossa tuntuu heistä hyvältä. Tämä edellyttää harkintaa, itsetutkiskelua, realismia ja kriittisyyttä sekä tiedon ja kokemusten hankkimista. Uskon, että nykyistä huomattavasti useamman kannattaisi jättää lapset tekemättä oman ja kumppaninsa onnellisuuden vuoksi. -31
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:09"]
[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 18:30"]
Omien arvojen vastainen? Muuttuiko ne arvot lapsen synnyttyä yhtäkkiä?
[/quote]
Ei, vaan mies ei tuntenut itseään ja omia arvojaan etukäteen. Hän ajatteli arvostavansa lapsen tuomaa hyvää enemmän kuin lapsen tulon myötä menettämiään asioita, mutta totuus paljastui toiseksi. Arvot ovat tosiaan melko pysyviä, ja siksi pohjimmiltaan lapsiperhe-elämään tyytymätön ihminen ei helposti muuta suhtautumistaan siihen. Ei, vaikka muut kuinka vaatisivat "ottamaan vastuuta" ja "ryhdistäytymään".
Jos ap:n mies päättää sitoutua perheen kanssa elämiseen, hänen kannattaa ilman muuta etsiä tapoja, joilla hän voi tehdä arvojensa mukaisia asioita kaiken sen vaivalloisen mutta välttämättömän arjen ohella. Ja ap:n pitää myös hyväksyä, ettei perhe tule koskaan tuottamaan miehelle samanlaista täyttymystä kuin hänelle itselleen. -31
[/quote]
Ilmeiseti vastuun ottaminen omista valinnoistaan ja seurausten hyväksyminen tai asioista avoimesti keskusteleminen eivät kuulu miehen arvoihin.