Olen ruvennut valehtelemaan miehelleni kaikesta pienestä.

Ymmärtääkö joku mun valintaani, päästellä valheita? 

ap

Ymmärrän ja en ymmärrä. Oma isäni on sellainen toisten määrääjä,  ja urkkija, että hänelle valhdeltiin aina ja lähes joka asiasta. Tuo elämä oli todella hankalaa. Koskaan ei voinut tietää, että mitä äiti oli sanonut ja miten pitäisi olla ja mitä sanoa.

Toivoin lapsena ja nuorena, että vanhemmat olisivat muuttaneet erilleen juurkin tuon valehtelun ym. takia. Ja toki se valehtelu oli pienempi paha, kuin se, että kaikesta olisi isä tiennyt totuuden. Ja painotan, että oli kyse ihan normaaleista asioista: isä vain ei esim. pitänyt siitä, että kävimme kylässä kavereiden luona. (toki meillekään ei voinut tulla, kun valitusta oli koko ajan). Ulkona meidän olisi koko ajan pitänyt olla yms. Kouluaisten normaaliina rkeen kuuluu kyllä se, että siellä kavereiden luona käydään sisälläkin. Tällaisista asiosita valhedeltiin päivittäin puhumattakaan sitten isommista.

Suosittelisin Sinulle yksilöterapiaa tai parisuhdeterapiaa. Seurakunnilta saa ilmaiseksi parisuhdeterapiaa. Tuollaisen parisuhdeterapeutin luona voi käydä yksinkin.

Sitten rupeat listaamaan kaikki asiat, joita teet. Mieheltäsi kysyt, että iten mies yksinhuoltajana olisi hoitanut kaikki asiat yksin: sekä hoitanut iltarutiinit, että ollut siellä koulun juhlissa auttelemassa? Siihen yksinhuoltajuuteen kun kuuluu muutakin kuin vain ne rutiinit...

Joo vähän samaa meilläkin,pikku valeita kuuluu joka päivään,tosin ihan harmittomia kylläkin..joskus niin on vaan helpompi toimia

Kun mä tajusin, että poikani valehtelee isälleen yhtä sujuvasti kuin minä lapseni isälle, niin ymmärsin myös että ero on vain ajan kysymys.

Sellainen ihminen, jonka kanssa joutuu olemaan koko ajan varpaillaan on energiasyöppö. Ymmärrän sinua.

Kiitos vastauksesta, olen uupunut perustelemaan aina omaa kantaani. Olemmepitkään käyneet kirkon perheneuvonnassa ja aloitin puolivuotta sitten yksilö terapian. Nyt olen ruvennut valehtelemaan, koska välilä tuntuu että on puun ja kuoren välissä, eikä mieheltä tipu yhtään ymmärrästä mihinkään, mun pitäisi suoriutua arjesta kuin kona tai vähintään yhtä hyvin kuin hän. 

Terapeuttini on antanut ymmärtää, että tarvitsen omaa tilaa suhteessamm eikä minun tarvitse raportoida kaikesta puolisolleni. Olen ollut niin ankara itselleni, että olen kertonut kaikki ajatuksenikin miehelleni, jos jostain pienestä on tullut syyllinen olo. 

Tarvii varmaan puhua tästä valehtelun tarpeen olosta psygolokilleni.( Hän on vanha ja ammattitaitoinen).

ap

Tuollainen typerä arvostelu... ja sitten ei kuitenkaan pysty ottamaan samalla mitalla vastaan omaa arvostelua. Jos mun mielestä formulat ovatkin typeriä, niin sain ryöpytyksen niskaani.

Sen sijaan hääohjelmat, jotka ovat mielestäni ihania ensimmäisen maailman ongelmineen (traumat jotka aiheutuu väärästä hääpuvusta) niin ne ovat vaan typeriä. Naistenohjelmat ovat typeriä. Naiset on typeriä. 

Loppua kohti valheet vain pahenivat. Lähdin vapaapäivänä aamulla pois kotoa, mukamas töihin, koska en halunnut sanoa että mulla on ylityövapaata. Hyvin typerää, älytöntä. Mutta sainpas välilä päivän ihan itselleni.

Ei ollut ketään salarakasta kuvioissa, ainakaan minulla. Mutta jos olisin sanonut, että vietän vapaapäivää, niin olisin saanut kouraani työlistan: sittenhän voit hoitaa nämä asiat. Ei! Mulla oli omia asioita, joita halusin hoitaa, omia kaverisuhteita ja lasten hankintoja.

Ja tuota listaamista jaksoin joskus tehdä muutaman kuukauden ja mies hetkellisesti tajus, mut kohta taas oltiin samassa junassa. Hän kyllä ylistää ja listaa jatkuvasti tekemisiään ääneen, itse teen samat asiat huomaamattanikin ihan rutiinilla.

ap

Minulla ei ole mitään salarakas juttuja omatuntoni ei kestäisi, enkä tietenkään halua mitään sellaista, mutta sitäkin olen miettinyt, että kun turtuu pieniin valheisiin voikohan se synnyttää maaperän pystyä valehtelemaan isommistakin. Minulla on kyllä kaipuuta läheisyyteen ja hellyyteen, joten se riski on olemassa, kun ihmisiä täällä vaan ollaan.

ap

Hei sinä 7/9 kuinka suureksi kasvoi kykysi valehdella? 

ap

7 vastaa:

Valehtelukykyni oli huikea. Treenasin sitä koko ajan, suolsin pelkkiä valheita, jotta en sortuisi totuuteen. Suurin osa valheista oli yhdentekeviä, sanoin käyneeni S-kaupassa vaikka kävin K-kaupassa tai syöneeni lounaaksi lihapullia ja perunamuussia vaikka olin syönyt kanaa ja riisiä.

Karkasin kaverin häihin ilman että kerroin miehelle mitään.

Tuon kerroinkin, että vapaapäivinä olin lähtevinäni töihin, ihan kuin jossain huonossa leffassa jossa sotkeudutaan lopulta omiin valheisiin.

Yksi asia, minkä pidin sisälläni oli työkaverin yllättävä kuolema. Se vaikutti koko työyhteisöön, hyvin voimakkaasti. Kun lopulta kerroin asiasta kotona, arvaa mikä oli miehen kommentti? "Olisiko siinä sulle ylenemisen paikka?"

Ja oli viimeinen niitti sille, että kerroin enää yhtään mitään. 

Pariterapia ei meitä auttanut, mies ei nähnyt omaa osuuttaan. Kunhan minä vain olisin muuttunut ja muuttanut itseäni ja ymmärtänyt häntä paremmin, niin kaikki olisi ollut hyvin. En vaan enää jaksanut.

Otan osaa työkaverisi kuoleman johdosta <3  

Alku kirjoituksesi sai minut nauramaan ääneen, oska valheesi kuulostavat koomisilta. Toisaalta tuntuu kamalalta olla näin heikko, että annan miehen kovuuden ja kylmyyden viedeä itsekunnioitukseni rehellisenä ihmisenä ja rupean muutttumaan valehtelijaksi. Tätä mallia en tietenkään halua lapsilleni, mutta mistä saisin riittävästi voimia vastustaa jatkuvia vaatimuksia, syytöksiä ja mitätöintiö (tai erota). Erota en halua, sillä kait meillä suhthyvin muuten menee.

ap

Itkin eilen sängyssä ihan hiirenhiljaa,luulin että miehelläni on korvatulpat. Ei ollut ja rupesi kyselemään mitä itken, kysyi kylmällä ääneen sävyllä säälinkö itseäni. En oikein osannut , enkä varsinkaan halunnut sanoa mitään. Harmittaa, että näin pääsi käymään miehen kuullen.

Nyt mietin päätä pahkaa mitä sanoisin hänelle itkuistani. Tekisi mieli keksiä joku valhe joka saa itkuni kuulostamaan ihan kevyeltä ja pieneltä, koska syvää läheisyyden kaipuutani mieheni mitä ilmeisemmin vain halveksuisi.

Mitäköhän keksisin?

ap

Minä valehtelen miehelleni kaikenlaisista pikkuasioista, ja isommistakin. Olen siihen salasuhteeseenkin ajautunut. Mieheni on hyvin ehdoton tyyppi, hänellä on selkeät mielipiteet ja jos joku on hänen kanssaan eri mieltä, on se toinen typerä. Olen itse asiassa suhteemme alusta asti (nyt yhdessä 15 vuotta) valehdellut, kai se aluksi oli jotain sellaista, että halusin antaa itsestäni hyvän kuvan. Usein tuntuu, ettei mieheni tunne sitä oikeaa minua oikeastaan ollenkaan. En osaa olla kotona oma itseni. Itsepä olen itselleni kuopan kaivanut, sitä en voi kieltää. Sitä vaan nuorena ja tyhmänä haluaa miellyttää yms. eikä enää tässä vaiheessa voi muuttua yhtäkkiä toisenlaiseksi.

Mieheni esim. inhoaa luottokortteja ja velan ottamista, joten olen salannut luottokorttini häneltä. En tiedä miksi minun velkani hänelle kuuluisivat kun itse ne hoidan ja pystyn maksamaan, mutta hänellä on tähänkin hyvin ehdoton kanta, että luottokorttia käyttävät ihmiset ovat idiootteja. Ja kuten ap:n ja tämän toisen kommentoijan miestäkään, minun miestäni ei saa mistään kritisoida, hän loukkaantuu verisesti, eli olen oppinut kotona olemaan paljonkin ihan hiljaa.

Lomapäiviä olen pitänyt mieheltäni salaa juurikin noin, että mukamas lähden aamulla töihin ja palaankin sitten kotiin kun mies on lähtenyt. Muuten saisin sen työlistan kaikesta, mitä lomapäiväni iloksi voisin tehdä.

Tuon salarakkaani kanssa olemisesta nautin suunnattomasti, koska hänen kanssaan voin olla ihan oma itseni, hän tietää salaisuuteni, ja uskallan hänelle sanoa, jos joku minua harmittaa jne. On ihanaa, kun voin hänen seurassaan olla MINÄ!

Miksi itkit?

En tunne parisuhdettasi tarkemmin, joten en voi suoraan kertoa mitä pitäisi tehdä... eikä se minun tehtävä olekaan. Itsehän elämäsi parhaiten tunnet. Minuakin huvittaa ja hävettää tuonaikainen elämäni.

Olen pitänyt itseäni fiksuna naisena, joka tienaa rahansa ja huolehtii lapsensa ja on kaikin puolin jalat maassa. Kuitenkin tuo parisuhde kieroutui aikanaan todella pahasti. Työkaverikin on ollut kuolleena jo puolen vuosikymmentä, mutta se oli raskasta aikaa.

Meillä tuli lopulta ero.

Vajaan vuoden päästä erosta tapasin nykyisen miesystäväni. Ehkä en aikoinaan olisi pitänyt häntä edes miehenä, koska joka kerta yllättää minut keskustelutaidollaan.

Silloin aikoinaan minua eksässä viehätti moni asia. Se, että hän osasi sanoa mielipiteensä ja hänellä tuntui olevan homma hanskassa. Silloin en nähnyt että se oli määräilyä, tai se jalostui määräilyksi.

Mutta kiinnitä tuohon huomiota. Tärkeintä on se, että viihdyt elämässäsi. Jos alkaa tuntua siltä, että olet ikävä ihminen niin vain sinä voit muuttaa sen. Voit muuttaa itseäsi tai olosuhteita. Ja itseään ei voi loputtomiin muuttaa. Olet jo nyt mennyt niin puolustuskannalle kun valehtelet asioista. 

Tietysti ihan kaikkea ei tarvitse tilittääkään toiselle. Sen rajan kun oppii tajuamaan niin on yksi asia itsestä opittuna.

Itkin yksinäisyyden ja kaipuun tunteista, että joku rakastaisi minua, haluaisi läheisyyttäni, eikä niin että "kerjään rakkautta".

Nämä tunteet olen aikaisemmin kätkenyt ja oppinut vaan olemaan ilman läheisyyttä vähällä huomiolla. Vuosikausia jaksoinkin yrittää ja olla avoin tarpeistani, nyt olen ymmärtänyt, että se ei auta saattaa, jopa pahentaa tilannetta. 

Minulla on sellainen olo, että mieheni saisi vaan läheisyyden kaipuun tunteistani syyn olla entistä itseriittoisempi ja tyytyväisenä omissa oloissaa, koska on silloin niskanpäällä, siksi haluaisin keksiä jonkun tunnemyrskyni mitätöivän selityksen. 

Aluksi itkuni tuli esiin vain seksin jälkeen ja nyt tulee muutenkin. Mahtaakohan terapiallani olla osuutta, siihen että tunteeni nousevat pintaan.

ap

Miten se salarakas suhde meni? Jatkuiko?

Sen enempää moralisoimatta, itse en halua salarakasta vaan avoimen ja rehellisen suhteen, jota tilanteeni ei nyt tietenkään tällähetkellä ole. Salarakkaan hankkiminen söisi itsekunnioitustani, mutta niin syö nykytilanteenikin. Puu ja kuori.

ap

ap

Entäs jos sanoisit miehellesi totuuden?

Sanoisit, että "kyllä, kiitos kun autoit minua tunnistamaan tämän tunteen. Se on itsesääliä. Nyt aion jatkaa itkemistä, koska se menee ajallaan ohi, mutta vielä on itkemistä".

Niin tuo itsesääli on totta, en vaan halua enään tuoda itseäni haavoittuvana mieheni eteen, koska luulen että itkuni jatkuvat, niin en halua olla niin säälittävä tapaus, vaikka oikeasti olenkin. 

Mieheni ei osaa tai halua lohduttaa minua, minusta tuntuu että hän jopa kokee ylemmyyttä, kun olen heikoilla.

ap

Niin tuo itsesääli on totta, en vaan halua enään tuoda itseäni haavoittuvana mieheni eteen, koska luulen että itkuni jatkuvat, niin en halua olla niin säälittävä tapaus, vaikka oikeasti olenkin. 

Mieheni ei osaa tai halua lohduttaa minua, minusta tuntuu että hän jopa kokee ylemmyyttä, kun olen heikoilla.

ap