Lue keskustelun säännöt.
Miten saada ystävät hyväksymään oma elämäntapa?
24.10.2013 |
Minulla on ihana mies ja lapsi, ja olen kaikin puolin tyytyväinen elämääni. Onnellisuuttani hiertää kuitenkin se, että ystäväni eivät hyväksy elämäntapaani. Tapasin itseäni 20 vuotta vanhemman miehen ylioppilaaksi tulon jälkeisenä kesänä ja päätin lähteä hänen mukaansa, kun yhdessäolo tuntui niin hyvältä. Siinä sitten yliopisto-opinnot ja yleisurheiluharrastus jäivät, kun mieheni työ vaatii paljon matkustelua maailmalla. Vaikka olemme olleet yhdessä jo reilut kolme vuotta, ystäväni eivät vieläkään hyväksy ratkaisuani. Heidän mielestään heitän elämäni hukkaan, jätän "älyllisen potentiaalini" käyttämättä, alistun mieheni tahtoon, uusinnan vanhanaikaista naisihannetta jne., ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. Ymmärrän, että ystäväni olivat aluksi huolissaan, koska olen heidänlaisensa "kiltti tyttö" ja mieheni on tietyllä tapaa hyvin voimakas persoona, mutta jotenkin tuntuu, että huolen olisi pitänyt väistyä vuosien kuluessa, kun he näkevät, että olen oikeasti onnellinen. Nyt on kuitenkin alkanut vaikuttaa, että näin ei tule tapahtumaan, vaan he eivät vain usko, että voisin itse haluta tällaista elämää. Jälkeenpäin on tullut mieleen, että siitähän olisi voinut loukkaantuakin, kun ystäväni epäilivät, että en olisi itse halunnut lasta näin nuorena, vaan että mieheni on painostanut minut siihen. Mistä tällainen jatkuva epäily kumpuaa? Miten saisin muuten niin ihanat ystäväni ymmärtämään, että haluan elää näin ja jakaa elämän ilot ja surut heidän kanssaan kuten ennenvanhaan? En pidä ajatuksesta, että kylmästi hylkäisin ystäväni ja vaihtaisin heidät uusiin. Nykyajalle on ominaista, että kaikki toimimaton heitetään heti pois eikä edes yritetä korjata.
Kommentit (142)
Tähän kieliasiaan haluaisin vielä sanoa sanottavani:
Lapset aloittavat Suomessa englanninopinnot yleensä 9-vuotiaina ja sen jälkeen menee vielä vuosia ennen kuin kielestä tulee niin sujuvaa, että seurustelu englanniksi sujuisi.
Miten lapsi leikkii ilman edes auttavaa suomen taitoa ystävättäriesi lasten, suomalaisten serkkujensa tai kenenkään kanssa lomillanne Suomessa? Tuleeko äiti leikkeihin tulkiksi, kun hän löytää kivan kaverin? Vaihtoehtona on leikkiä yksin tai kuunnella aikuisten loputtomia keskusteluja - suomeksi. Kyllä ei tarvitse sitten ihmetellä, jos Suomeen lähdetään aina vähän pitkin hampain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ethän edes tapaa näitä ystäviäsi, kun ette kerran näiden vuosien aikana ole voineet kovin usein Suomessa käydä miehesi vähien lomien vuoksi.Miksi heidän mielipiteitään kuuntelet ja haet heidän hyväksyntäänsä?
Asut siellä pakosti siihen saakka, että lapsesi on täysi-ikäinen, jos teille sattuisi tulemaan avioero, niin et kyllä USA:sta voi ottaa mukaasi alaikäistä lastasi.
Olette olleet yhdessä jo reilut kolme vuotta = onnenne on ikuista. Ei mulla muuta.
Kyllähän nykyään yhteyttä pidetään muutenkin kuin kasvokkain tapaamalla. Vanhemmat ja ystävät ovat aina tervetulleita myös meidän luoksemme. Lomia voi viettää yhdessä myös muualla kuin Suomessa tai Amerikassa. Olemme tehneetkin pari yhteistä matkaa muualle maailmalle. Mieheni ei oikein viihdy Suomessa (lähtee kuitenkin ihan mielellään parin viikon lomalle vuodessa) ja minulle taas tapaamispaikka ei ole niin tärkeä, pääasia on, että tärkeiden ihmisten kanssa saa olla jotenkin yhteydessä ja nähdä riittävän usein, niin tässä asiassa on helppo tehdä kompromisseja.
Lapset osaavat kyllä leikkiä keskenään, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Ja vaikka se ei oikein onnistuisikaan, niin en näe sitä mitenkään ongelmallisena, koska kyseessä on kuitenkin niin pieni osa kaikesta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, jossa lapsi on mukana muulloin kuin Suomen vierailuillaan. Lisäksi emme näe nimenomaan sukulaislasten (suomalaisten tai amerikkalaisten) kanssa leikkimistä mitenkään ensisijaisen tärkeäksi, vaan ylipäänsä sen, että hyviä leikkikavereita.
Ei tosiaan tulisi kummallakaan mieleenkään viedä lasta toiseen maahan pois isänsä /äitinsä luota, joten tämä asuinmaakysymys ei ole sillä tavalla meille olennainen, että sitä pitäisi jotenkin pedata tulevaisuutta varten.
Koulutukseen löytyisi kyllä rahoitus, mutta se ei toistaiseksi ole ajankohtainen. Mielestämme tällä hetkellä tärkeintä on viettää aikaa lapsen kanssa (muita lapsia ei varmaankaan tule), ja kun hän on kasvanut, niin sitten ehtii kyllä opiskella. Ap
Tyhmyys on kyllä vapauttavaa, kun järki ei riitä ymmärtämään sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä suomen opettaminen ja Suomessa asuminen / ajan viettäminen olisi ollut minulle ihan yhtä hyvä vaihtoehto myös. En mitenkään vastustanut sitä. Mutta toisaalta en vaatinutkaan, koska se ei tuntunut minusta mitenkään erityisen tärkeältä. Tähän on ehkä vaikuttanut oma lapsuuteni sillä tavalla, että meillä ei ole mitenkään erityisen läheiset välit sukulaisten kanssa. Mitään riitoja tai arvoristiriitoja tai muita sellaisia ei ole, mutta jotenkin yhteydenpito on vain aina ollut sillä tavalla "muodollista", että se on tapahtunut lähinnä siksi, että olemme sukulaisia, ei siksi, että olisimme valinneet toisemme elämäämme muuten. En tiedä osasinko selittää, mitä tarkoitan, mutta siis en usko, että olisimme muuten tekemisissä, ellemme olisi sukulaisia. Ja tämä tuntemus taitaa olla onneksi molemminpuolinen ainakin useimpien sukulaisten kohdalla. Muutama poikkeuskin tietysti on siinä mielessä, että heidän kanssaan on enemmän tekemisissä ja läheisempi, esimerkiksi isovanhemmat ja jokunen muu. Samalla tavalla läheisiä ovat sitten esimerkiksi omat kummit. Mutta koska yleistuntuma sukulaisista on sellainen hieman etäinen, niin ehkä siitä on jäänyt ajatus, että läheiset yhteydet nimenomaan sukulaisiin eivät ole mitenkään välttämättömät onnellisen elämän kannalta.
Toinen asia, minkä hoksasin omasta lapsuudestani, on se lapsilukuasia. Olen itse ainoa lapsi ja se on tuntunut minusta aina hyvältä. Koskaan ei ole tuntunut, että olisi halunnut sisaruksen, ehkä jopa päinvastoin. Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö oma lapsi voisi kaivata sisarusta, mutta sitä ei kait voi tietää etukäteen.
Itselle tärkeiden sukulaisten ja ystävien hyväksyntä ehkä korostuu sellaisissa tilanteissa, joissa tekee epätyypillisiä tai -sovinnaisia ratkaisuja. Omat vanhemmat tosiaan aluksi järkyttyivät, koska olivat ajatelleet minulle aivan erilaisen lähitulevaisuuden - kuten tietysti itsekin olin. Luulen, että aluksi he vain päättivät, että heidän tehtävänään on tukea omaa lasta kaikissa elämän käänteissä, mutta nykyään heistä jo aidosti tuntuukin siltä, että haluavat tehdä niin. Tämä on tullut ilmi esim. puhetavoissa tapahtuneissa muutoksissa jne. Sen vain jotenkin aistii. Samaa muutosta ei valitettavasti ole tapahtunut ystävieni suhteen, mutta toivon, että sielläkin kävisi hyvin, kun antaa asialle aikaa ja panostaa siihen. Ap
AP, jos olisit ystäväni, en olisi huolissani vaan kauhuissani. Mikä olisi hienompaa lapselle kuin osata kahta kieltä. Se hyödyttää moniin asioihin tulevaisuudessa. Miksi et halua lapsellesi parasta? Miksi annat miehesi pompottaa sinua? en vaan voi käsittää kuka ihminen on noin julma, lastaan, perhettään, ystäviä, sukulaisia kohtaan. Missä on isänmaallisuutesi ja ylpeys siitä kuka olet? Se taisi kadota samalla kun tapasit miehesi. Surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai tuossa painaa se, että uusi elämäntilanteesi tekee susta perhekeskeisen etkä ehkä halua tehdä samoja asioita kuin mitä ystäväsi tekevät nykyisissä elämäntilanteissaan. Liian erilaiset elämäntilanteet erottavat. Eli vaikka miehesi olisi nuorempi, jo se, että sinulla on perhe tai miehesi matkustelu tulee sinulle ekana ja ystävät tokana vaikuttaa jo suhteisiisi.
en usko että hyvä ystävä ei hyväksyisi elämäntapaasi, on vain huolissaan sinusta. se näyttää sinusta moittimiselta.
näkyykö sinusta ulospäin että olet onnellinen, nautit elämästä, huolehdit itsestäsi jne? varmastiko? sinä näet oman elämäsi erilailla kuin ystävät jotka näkevät vain osan, yleensä sen kuoren
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ovat varmaan huolestuneita jos sinulla ei ole mitään omaa ammattia tai koulutusta. Jos miehesi kuolee tai jostain syystä eroatte (kuten monelle käy) niin elät sen jälkeen köyhyydessä kun ei ole koulutusta tai työkokemusta. Aikuiskoulutukseen voi tietenkin päästä myöhemmin, mutta ei se enää siinä vaiheessa mitään herkkua ole. Vaikka sulla nyt olisi se ihana mies niin yritä saada joku koulupaikka tai työtä itsellesikin.
Teidän suuri ikäeronne alkaa ennen pitkää tuntua. Alatte haluta eri asioita. Voimakastahtoinen miehesi haluaa entistä enemmän sitoa sinua. Jos lyöt laimin koulutuksen hankkimisen ja työnteon, kaivat itsellesi kuoppaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta entä toisin päin? Ymmärtäisitkö taas itse ystävää, joka olisi hyvin koulutus- ja urakeskeinen (tai mikä olisi vastakohtasi) ja kaikki hänen valintansa olisivat aina sellaisia, että nuo asiat tulisivat ensin ja vaikkapa ystävät vasta seuraavana?
Oletko monesti kieltäytynyt lähtemästä jonnekin, koska miehesi kanssa vietetty aika on tullut ennen muita menoja? Ehkä itse ajattelet vielä olevasi "hyvä ystävä" mutta käytännössä olet jo laiminlyönyt ystäviäsi.
Samaa mieltä muiden kanssa, valitettavasti. Hanki koulutus ja ura, vaikka siellä ulkomailla :) Olisin kanssa huolissani sinusta. Onneksi olet vielä niin nuori että pystyt opiskelemaan. Nyt teillä on kaikki hienosti, mutta mitä sitten kun tuleekin paha kriisi, teillä lapsia, olet toisella puolella maapalloa, miehesi 10x rikkaampi ja hankkii hyvät juristit. Mitä sitten teet? Valitettavasti kannattaa näitäkin asioita ajatella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävät ajattelevat sinun parastasi, sinä taidat ajatella miehesi parasta?
et varmaankaan halua olla kouluttamaton, työtön, köyhä yh 10v kuluttua
Ymmärrän ystäviäsi. On todella typerää laitta kaikki munat yhteen koriin ja satsata ainoastaan parisuhteeseen. Ihminen tarvitsee muitakin tukijalkoja elämässä vaikka ette koskaan eroaisikaan. Omaan itseensä ja koulutukseen panostaminen on järkevää olipa tulevaisuudenskenaario mikä tahansa.
Hei. Minä taas lähestyisin asiaa hieman eri kulmasta.
Miksi sinulle olisi niin tärkeää, että ystävät hyväksyvät ratkaisusi?
Eikö pikemminkin ole tärkeää, että itse elät 'omiin nimiisi' kuten Nikula sanoisi.
Miten itse olet ajatellut nuo seikat joista ystäväsi puhuvat? Jotenkin varmaan varaudut tulevaisuuteen. Eikö se riitä.
Itse kannustan ihmisiä elämään rohkeasti omalla tavallaan. Toinen kysymys tietenkin on, elätkö omalla vai miehesi tavalla, mutta mielestäni se on seikka, josta itse vastaat ja jonka itse työstät. Ystäviesi 'järki' ei kuitenkaan ole sinun elämäsi johtotähti.
No oikeassa ovat. Heitit elämäsi viemäriin.
En voi uskoa että joku ois noin naiivi.
Ap on kyllä harvinaisen typerä.
Kaikki avioliitot päättyvät joskus. Eron todennäköisyys on reilusti yli 50 % tällaisissa monikulttuurisissa liitoissa. Jos liitto päättyy toisen osapuolen kuolemaan, leski on lähes varmuudella ap, joka on todennäköisesti leskenä ainakin neljännesvuosisadan. Eläkettä ei ole, ei vakuutusta, ei terveydenhuoltoa. Jos ap haluaa eron tai miehen kuoleman jälkeen olla yhteyksissä lapseen (jos siis saa edes tapaamisoikeuden vrt. Kerstin Campoy), hänen täytyy asua USA:ssa loppuikänsä. Ummikko ei koskaan tule muuttamaan Suomeen, eihän hänellä ole kulttuuriin ja sukuun mitään yhteyttä.
Koulutuksen hankkimisesta täällä on ollut paljon puhetta ja ensimmäinen oma ajatuksenikin oli, että heti koulunpenkille. Koulutus onkin miehen maksettava, eikä mystisessä rahastossa taida tällä hetkellä löytyä rahaa siihen. Toden teolla pitäisi nyt luoda ihmissuhteita uudessa asuinpaikassa muihinkin kuin mieheen. Koska et milloinkaan enää voi palata Suomeen, paitsi ehkä lapsesi menettäneenä, suomalaisten kavereiden mielipide on murheista pienin.