Lue keskustelun säännöt.
Miten saada ystävät hyväksymään oma elämäntapa?
24.10.2013 |
Minulla on ihana mies ja lapsi, ja olen kaikin puolin tyytyväinen elämääni. Onnellisuuttani hiertää kuitenkin se, että ystäväni eivät hyväksy elämäntapaani. Tapasin itseäni 20 vuotta vanhemman miehen ylioppilaaksi tulon jälkeisenä kesänä ja päätin lähteä hänen mukaansa, kun yhdessäolo tuntui niin hyvältä. Siinä sitten yliopisto-opinnot ja yleisurheiluharrastus jäivät, kun mieheni työ vaatii paljon matkustelua maailmalla. Vaikka olemme olleet yhdessä jo reilut kolme vuotta, ystäväni eivät vieläkään hyväksy ratkaisuani. Heidän mielestään heitän elämäni hukkaan, jätän "älyllisen potentiaalini" käyttämättä, alistun mieheni tahtoon, uusinnan vanhanaikaista naisihannetta jne., ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. Ymmärrän, että ystäväni olivat aluksi huolissaan, koska olen heidänlaisensa "kiltti tyttö" ja mieheni on tietyllä tapaa hyvin voimakas persoona, mutta jotenkin tuntuu, että huolen olisi pitänyt väistyä vuosien kuluessa, kun he näkevät, että olen oikeasti onnellinen. Nyt on kuitenkin alkanut vaikuttaa, että näin ei tule tapahtumaan, vaan he eivät vain usko, että voisin itse haluta tällaista elämää. Jälkeenpäin on tullut mieleen, että siitähän olisi voinut loukkaantuakin, kun ystäväni epäilivät, että en olisi itse halunnut lasta näin nuorena, vaan että mieheni on painostanut minut siihen. Mistä tällainen jatkuva epäily kumpuaa? Miten saisin muuten niin ihanat ystäväni ymmärtämään, että haluan elää näin ja jakaa elämän ilot ja surut heidän kanssaan kuten ennenvanhaan? En pidä ajatuksesta, että kylmästi hylkäisin ystäväni ja vaihtaisin heidät uusiin. Nykyajalle on ominaista, että kaikki toimimaton heitetään heti pois eikä edes yritetä korjata.
Kommentit (142)
Ap osaa hienosti selittää kaikki parhain päin. Tyyppi on aivan kadonnut omaan mielikuvitusmaailmaansa :D Voiko olla todellistakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.10.2013 klo 23:45"]
En oikein keksi muuta selitystä ap:n vimmalle unohtaa juurensa kuin sen, että jostain syystä hänen lapsuutensa tai lapsuusmuistonsa ovat onnettomia. Tai ehkä hän vihaa vanhempiaan. Mitenkään muuten en pysty selittämään sitä, että haluaa katkaista sukupolvien ketjun ja yhteisymmärryksen noin totaalisesti.
Yksi upein osa elämässäni on ollut se, miten olen voinut siirtää lapsuuteni rakkaat lorut ja sadut osaksi lapseni elämää. Olen laulanut samoja lauluja kuin äitini ja mummini lauloivat minulle. Olen hankkinut lempikirjani lapselle ja yhdessä luemme niitä. Äitini leipoo lapseni kanssa, tekee käsitöitä, kertoo tarinoita omasta lapsuudestaan ja ylipäätään siirtää yhteistä perintöä seuraaville sukupolville. On käyty yhdessä mustikassa ja sienimetsässä, opeteltu ne salaiset ruokareseptit, joita jo äitini isomummo hallitsi.
Yksi upein asia, mitä itse sain ja omat lapseni ovat saaneet, on ollut myös läheiset ja tiiviit välit niin isovanhempiin kuin serkkuihinkin. Paras ystäväni on serkkuni, jonka kanssa vietimme ihania kesiä mummolassa. Emme varmasti olisi osanneet keksiä niitä upeita leikkejä, jos meillä ei olisi ollut yhteistä kieltä.
Riistät lapseltasi oikeuden ymmärtää äidinpuoleista sukua ja kulttuuria. Hän kasvaa automaattisesti isän kulttuurin ja suvun jäseneksi, joten vähintä, mitä voisit tehdä, olisi edes sen kielen vaaliminen. En ymmärrä kaltaistasi laisinkaan. Eikö sinulla ole mitään omaa, mitään, mistä olet ylpeä ja mitä haluat säilyttää, mitään, mikä olisi sinulle tärkeää ja mihin et kaipaa miehen hyväksyntää, koska se on osa sinua? Kuulostat hyvin tyhjältä. En lainkaan ihmettele, että ystäväsi ovat huolissaan. Sinut on kirjoitettu uudelleen täyteen miehesi ajatuksilla.
[/quote]
Aivan samaa meinasin juuri kirjoittaa. Minusta kuulosti kamalalta, kun ap kirjoitti, että ei ole niin tärkeää että serkkujen ja muun suvun kanssa on yhteistä kieltä, sosiaalisia taitoja voi oppia muilta ystäviltä. Eli kaikki sosiaalinen kanssakäyminen tapahtuu siis englanniksi amerikkalaisten ystävien ja sukulaisten kanssa.
Olen itse ainoa lapsi, ja vaikka ystäviä ja kavereita on aina riittänyt, on silti serkuilla erityisasema sydämessäni. Muistan ne leikit mökin ullakolla, kesät yhdessä mummon hoivissa jne. Osa serkuista asui ja asuu edelleen toisella puolen Suomea ja ovat kaikki vastakkaista sukupuolta, silti minulla on aivan erityinen suhde heihin. Nähtiin lapsena harvoin, sama nykyään. Mutta tiedän, että he ovat siellä ja tulevat apuun tarvittaessa. Ovat tulleetkin. Ainoa tyttöserkkuni on kuin sisko minulle. Hänen kanssaan voin puhua ja olen puhunutkin perheen ja suvun asioita, joita ystävät eivät voi ymmärtää samalla tavalla.
Kaiken tämän ap riistää lapseltaan, kun ei opeta lapselleen suomea ja asennoituu serkkuihin ja sukuun niin, että eivät ne ole niin tärkeitä.
Tuo "meidän mielestämme, olemme päättäneet" kuulostaa todella naiivilta. Ap on täysin miehensä aivopesemä, vaikkei tajua sitä itse. Mies ei varmaankaan halua että ap:lla on salakieltä lapsen ja suvun kanssa. Siksi suomea ei puhuta, eikä Suomessa käydä juurikaan vaan sukua tavataan muualla. Surullista.