Läheisriippuvuudesta eroon

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ihmissuhteissani olen sietänyt liikaa. Koska olen alkoholistiperheen lapsi, minulla on kyky irroittautua ikävässä tilanteessa tunteistani tyystin. Eli kun mies tulee kotiin ympäripäissään aamukuudelta, kun lapsi juuri herää, ja kahdeksalta piti lähteä ajamaan häihin toiselle puolelle Suomea, niin järkytyn silmänräpäykseksi, ja sitten vain alan kylmäati toimia.

Ongelma on juuri siinä, että pystyn ja blokkaan normaalin järkytyksen, inhon ja kiukustumisen. En päästä niitä läpi, joten ne tuntuvat jälkeenpäin ihan epätodellisilta. Minulle ei jää oikein edes aitoja tunnemuistoja ja muistijälkiä näistä. Ihan kuin ne olisi tapahtunut jollekin toiselle, tai olisin nähnyt ne telkassa.

Näin se kerran kuussa tapahtunut onnen hetki on se mihin palaan kerta toisensa jälkeen, ja se huijaa minut jäämään. Kun kuka tahansa terve olisi heittänyt heipat jo heti ekasta oharista, kaltoinkohtelusta tai lyönnistä, kun se järkytys olisi lyönyt hänelle vasten kasvoja.

Minun kipukynnys on koulittu niin epänormaalin korkealle jo lapsena, ettei tunnu missään, ei tunnu mitenkään epätavalliselta. Ehkä kyllästyttää, että tätä minun elämä on. Ei itsesuojeluvaistoa, eli vasta kun olen aivan lopun loppu, romahdan suorilta jaloilta. Kun en pysty enää pitämään yllä kilpeä, ja siinä kohtaa todellisuus on kasvanut jo aivan kauheaksi.

Oletko siis suhteessa edelleen?

Tunnistan itseäni tekstistäsi, en vaan aiemmin ole osannut pukea sitä sanoiksi kuten sinä. Kun olen lukenut aiemman suhteen ajalta kirjoituksiani, niin mulle tulee todella paha olo. Tämäkö on oikeasti ollut mun elämää? Enhän mä ole tällaista kokenut, se tuntuu niin unenomaiselta, oon blokannut sen muististani. Tää nykynen ex (millä nimikkeellä häntä nyt pitäis kutsua) on myös käynyt kerran kurkkuun kiinni ja mätkinyt pitkin korvia kasvoihin ja kaulaan mustelmia. En oikein ole käsitellyt sitä, tuntuu että se ei ollut hän, että ei hän sellaista ikinä mulle tekis. Ja tuntuu, että en se ollut mä siinä, en vaan halua käsitellä sitä. Saan välillä semmoisia pilkkeitä tapahtuneista, mutta en pysty antamaan niiden vyöryä muistiin ja tietoisuuteen, kuten ne on kokonaisuudessaan tapahtunut.

Mulla on jossain vaiheessa tän ja edellisen suhteen aikana puhjennut myös dissosiaatiohäiriö, välillä en yhtään tunnista ympäristöä ja itseäni. Varsinkin tän suhteen aikana stressitilanteissa se on ottanut musta vallan todella pahasti.

Miten sun mielenterveys muuten voi?

Ap

Olen eronnut jokunen vuosi sitten, luojan kiitos. Mielenterveys alkoi olla jo aika ohutta. Juuri tuo, että läheisriippuva ensin on ihan kauhuissaan, että miten puoliso noin tekee. Voi jopa sanoa takaisin, itkeä. Toinen sanoo, että olet yliherkkä, ja muutenkin ikävä ja vaikea ihminen, ja oikeasti olet vähän sekaisin taustasi takia, ja sinun pitäisi mennä terapiaan.

Kaikki tämä vaikka jos toinen katoaa kännireissulle juuri loman aattona, ei vastaa eikä tule yöllä kotiin, tai hänellä on puhelimessa viestejä naisilta. Kun näistä tulee häneltä hyökkäys, yhtaikaa sekä ajattelee, että ehkä olenkin vähän sekaisin ja liioittelen, ja sulkee kaikki tunteet jonkun oven taa komeroon. Ja se oli siinä, jatketaan ihan tyynesti normaalia arkea.

Olin niin katkonut jo kaikki kytkökset aitoihin tunteisiin, että mies alkoi jo ihmetellä miten pystyin lakaisemaan mitä tahansa maton alle. Häntä tietysti haittasi se silloin kun hän halusi painostaa minua sanomaan, että joku hänen haluama asia on ok, ja joku on minun vika.

Aloin jo itsekin epäillä että olen menossa sekaisin. Tuli sellaisia hetkiä, että tunsin romahtavani ja epäilin jo omaa mielenterveyttä. Aloin saada ihan fyysisiä romahdusoireita yksin ollessa, kun yhtään päästin läpi, että miltä se elämä ja kaikki tuntui. Tuntui että jalat pettää, kädet tärisee, en saa henkeä, pää on sekaisin ja ahdistus velloo mielessä hallitsemattomana.

Yhden tällaisen kerran jälkeen, oli niin paha, että ainoa selkeä ajatus sen jälkeen oli, että en saa antaa hänen murtaa minua, minun on oikeasti paettava jossain kohtaa, ennen kuin niin käy.

Se hetki tietenkin tuli, että hän teki jälleen jotain. Kun olin tietoisesti antanut itselleni luvan lopultakin tuntea ne tunteet, ja sen johdosta lähteä, se lähtö tuli itsestään selvänä ja kirkkaana. Ikään kuin olin etukäteen antanut lopultakin itselleni luvan pelastaa itseni. Luvan asettaa itseni etusijalle.

Niin paljon se vaati, niin syvällä oli lapsuuden ehdollistus, että älä ole itsekäs, älä ole yliherkkä, tunteesi ovat vääriä. Se lähes tuhosi minut.

Miten ap menee? Oletko saanut pidettyä päätöstä, oletko saanut muuta tekemistä?

Up

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ihmissuhteissani olen sietänyt liikaa. Koska olen alkoholistiperheen lapsi, minulla on kyky irroittautua ikävässä tilanteessa tunteistani tyystin. Eli kun mies tulee kotiin ympäripäissään aamukuudelta, kun lapsi juuri herää, ja kahdeksalta piti lähteä ajamaan häihin toiselle puolelle Suomea, niin järkytyn silmänräpäykseksi, ja sitten vain alan kylmäati toimia.

Ongelma on juuri siinä, että pystyn ja blokkaan normaalin järkytyksen, inhon ja kiukustumisen. En päästä niitä läpi, joten ne tuntuvat jälkeenpäin ihan epätodellisilta. Minulle ei jää oikein edes aitoja tunnemuistoja ja muistijälkiä näistä. Ihan kuin ne olisi tapahtunut jollekin toiselle, tai olisin nähnyt ne telkassa.

Näin se kerran kuussa tapahtunut onnen hetki on se mihin palaan kerta toisensa jälkeen, ja se huijaa minut jäämään. Kun kuka tahansa terve olisi heittänyt heipat jo heti ekasta oharista, kaltoinkohtelusta tai lyönnistä, kun se järkytys olisi lyönyt hänelle vasten kasvoja.

Minun kipukynnys on koulittu niin epänormaalin korkealle jo lapsena, ettei tunnu missään, ei tunnu mitenkään epätavalliselta. Ehkä kyllästyttää, että tätä minun elämä on. Ei itsesuojeluvaistoa, eli vasta kun olen aivan lopun loppu, romahdan suorilta jaloilta. Kun en pysty enää pitämään yllä kilpeä, ja siinä kohtaa todellisuus on kasvanut jo aivan kauheaksi.

Oletko siis suhteessa edelleen?

Tunnistan itseäni tekstistäsi, en vaan aiemmin ole osannut pukea sitä sanoiksi kuten sinä. Kun olen lukenut aiemman suhteen ajalta kirjoituksiani, niin mulle tulee todella paha olo. Tämäkö on oikeasti ollut mun elämää? Enhän mä ole tällaista kokenut, se tuntuu niin unenomaiselta, oon blokannut sen muististani. Tää nykynen ex (millä nimikkeellä häntä nyt pitäis kutsua) on myös käynyt kerran kurkkuun kiinni ja mätkinyt pitkin korvia kasvoihin ja kaulaan mustelmia. En oikein ole käsitellyt sitä, tuntuu että se ei ollut hän, että ei hän sellaista ikinä mulle tekis. Ja tuntuu, että en se ollut mä siinä, en vaan halua käsitellä sitä. Saan välillä semmoisia pilkkeitä tapahtuneista, mutta en pysty antamaan niiden vyöryä muistiin ja tietoisuuteen, kuten ne on kokonaisuudessaan tapahtunut.

Mulla on jossain vaiheessa tän ja edellisen suhteen aikana puhjennut myös dissosiaatiohäiriö, välillä en yhtään tunnista ympäristöä ja itseäni. Varsinkin tän suhteen aikana stressitilanteissa se on ottanut musta vallan todella pahasti.

Miten sun mielenterveys muuten voi?

Ap

Juuri tuo, että läheisriippuva ensin on ihan kauhuissaan, että miten puoliso noin tekee. Voi jopa sanoa takaisin, itkeä. Toinen sanoo, että olet yliherkkä, ja muutenkin ikävä ja vaikea ihminen, ja oikeasti olet vähän sekaisin taustasi takia, ja sinun pitäisi mennä terapiaan.

Olen tunnistanut tästä keskustelusta itseni. Ja lisäksi mun miesystäväni tekee juuri tuota. Itse olen aina pitänyt itseäni empaattisena, herkkänä, kiinnostuneena, fiksaajana, hoivaajana, lempeänä ja rakastavana ihmisenä enkä koskaan toivoisi kellekään mitään pahaa enkä yleensä osaa pitää puoliani ainakaan ääneen tai isommassa seurassa. Kahdenkesken puolison kanssa saatan uskaltaa yrittää, mutta yleensä taivun toisen tahtoon kuitenkin, koska vältän konflikteja viimeiseen saakka.

Olen kerran tehnyt - mielestäni pienehkön - mokan, joka meni pääpiirteittäin niin, että kyseenalaistin puolison osaamisen eräässä asiassa ja tilanne eskaloitui kauheaksi riidaksi, jonka aikana minä yritin selittää etten tarkoittanut pahalla, vaan lähinnä kiusoittelin häntä, mutta hän oli jo loukkaantunut ja raivopäinen. En siis kai hänen mielestään "enää" jumaloinut häntä, tai en oikein keksi mitään muutakaan syytä sille, että tämän jälkeen hän muuttui tuollaiseksi julmaksi ja etäiseksi ja kylmäkiskoiseksi, ja nimittelee minua hulluksi ja mielenvikaiseksi jos näytän muita kuin positiivisia tunteita. Etenkin itkeminen saa hänet ihan raiteiltaan ja hän suuttuu ja alkaa haastaa riitaa. Mikä ihme miestä oikein vaivaa? Minua ilmeisesti sitten vaivaa läheisriippuvuus kun en kaikesta sonnasta huolimatta ole halunnut erota (mies on halunnut kyllä mutta en osaa arvioida, onko hän ollut tosissaan), mutta haluaisin tietää, mikä hänellä on vikana. Miksi jotkut ihmiset tekevät noin? Ovatko he niitä narsisteja? Olen siinä käsityksessä, että mies haluaa minusta täydellisen naisen itselleen, ja tämän täydellisyyden pitäisi ulottua ihan pienempiinkin yksityiskohtiin saakka, siis ihan vaikka sellaiseen, miten milloinkin vastaan hänelle jne.

Vierailija kirjoitti:

Miten ap menee? Oletko saanut pidettyä päätöstä, oletko saanut muuta tekemistä?

Yllättävän hyvin. Ajoittain haluaisin miehen vain viereen ja asiat korjatuksi, tiedän kuitenkin jo että olen itse yrittänyt enemmän kun tarpeeksi. Toista en voi muuttaa, vain itseäni ja vaikka olen miten muuttunut ja joustanut niin lopputulos on aina tää sama, olin mä sit hyvä tai paha. En mä saa omaa elämääni parannettua, muuten kuin lähtemällä.

Mieheltä tuli eilen aika tasan ne lakoniset viestit, joita oli odotettavissa. "Sorruin, anteeksi", "Hyvästi" ja "rakastan sinua".

Tää on, kuin joku tanssi, jonka askeleet mies on mielessään päättänyt, ja mun tulee ottaa kokeilemalla selvää, mihin suuntaan seuraavaksi, jos en itse tajua niin mies talloo varpaille tai vaihtaa kuvioita. Seuraavassa vaiheessa parin päivän sisään alkaa soittelu, jossa mies vetoaa "rakastan sinua, etkö sinä minua? Kaipaan sua kulta, voidaanko nähdä? Anteeksi, en mä halua sua satuttaa, rakastan sua enemmän kun mitään" jne.

Mä itse olen kaiken sanottavani sanonut niin monta kertaa aiemmin, ei mulla ole mitään uutta enää. Eikä miehelläkään, samaa kehää vaan. Ei se muutu enää ja itse voin muuttua vain lähtemällä.

Jotenkin edellisiin kertoihin verrattuna tää eroaa sillä, että en mä enää edes taitaisi haluta että suhteessa asiat muuttuu, aiemmin jaksoin toivoa. Nyt ei enää vaan kiinnosta. Enää en ole vihainen, pettynyt tai surullinen, vaan lopettoman tympiintynyt. En ihmettele miksi mulle tehdään näin, ei kiinnosta, en tuhlaa aikaa sen pohtimiseen.

Vaikka mieskin aidosti muuttuisi, niin tehköön sen yksin tai jonkun muun kanssa, mua ei kiinnosta. Haluan vain itseni takaisin, hyvä musta tulee vielä.

Tuntui hyvältä, kun kysyit miten voin, en ole tottunut :)

Ap

Täällä toinen, joka on jättänyt läheisriippuvaisena sellaisen miehen, joka ei tuottanut oikein kuin pahaa mieltä itselleni. Tein lähtöä jo monta kertaa aiemminkin, mutta nyt tuntuu erilaiselta. Tuntuu, että on helpottavaa, kun ei tarvitse miettiä, välittääkö hän minusta vai ei. Mulla on selkeä olo. En halua joutua pelkäämään koko ajan. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen, joka on jättänyt läheisriippuvaisena sellaisen miehen, joka ei tuottanut oikein kuin pahaa mieltä itselleni. Tein lähtöä jo monta kertaa aiemminkin, mutta nyt tuntuu erilaiselta. Tuntuu, että on helpottavaa, kun ei tarvitse miettiä, välittääkö hän minusta vai ei. Mulla on selkeä olo. En halua joutua pelkäämään koko ajan. 

Hyi, että olet tehnyt päätöksen ja toiminut s n mukaan.

Välillä sitä miettii "missäköhän mies on, mitenkähän se nyt pärjää, ajatteleekohan se edes minua, olisinko mä sittenkin vielä voinut tehdä jotain?"

Sit iskee tajuntaan se toteamus et turhapa sitä on hlvetti soikoon miettiä edes, teenpä jotain kivaa ihan vaan itseni vuoksi! Yksin on kivempaa ja yksinäisyyden tunnekin on pienentynyt hurjasti, kun ei ole ihmisen kanssa joka teoillaan osoittaa jatkuvasti että ei vaan välitä. Mut nyt mä perhana välitän itsestä senkin edestä!

Olitko sä pitkään tuossa suhteessa?

Ap.

Hyi=hyvä ^^

Up

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen, joka on jättänyt läheisriippuvaisena sellaisen miehen, joka ei tuottanut oikein kuin pahaa mieltä itselleni. Tein lähtöä jo monta kertaa aiemminkin, mutta nyt tuntuu erilaiselta. Tuntuu, että on helpottavaa, kun ei tarvitse miettiä, välittääkö hän minusta vai ei. Mulla on selkeä olo. En halua joutua pelkäämään koko ajan. 

Täältä toinenkin huutelee, että hyvä sinä! Minullakin erotessa päällimmäisenä oli vain helpotus. Se ylitti ihan kaikki muut, surut ja pelot ja kaikki. Olin niin helpottunut, että sain tulla kotiin rauhassa, siivota tai olla siivoamatta rauhassa, heittää romuja pois kun niin päätin, teettää remontin koska se on minusta järkevä idea. Saan mennä nukkumaan rauhassa. Ei tarvitse miettiä, missä hukassa hän on. Ei tarvitse pelätä sitä kun tulee kotiin, ja esittää nukkuvaa. Ei nähdä sitä haisevaa kiimaista äijää aamulla, kun se yhtaikaa yrittää esittää katuvaa ja saada pesää krapulalääkkeeksi. Pelkkä tämän kirjoittaminen tuo minulle onnellisen helpotuksen olon!

Hei ap,

Lohdutuksen sanoja ja lämpöä:)

Kyse on minusta omanarvontunteesta.

Mikä tahansa turvallisuuden puute, jonka edessä lapsena olit avuton, etkä päässyt tilanteesta pois eikä sitä nähty,

on saattanut tehdä sen, että et ole ehkä kokenut itseäsi suojelluksi. Sellainen minusta aiheuttaa sen, että ei ikäänkuin koe lämmintä, hyvää suojeluntunnetta itseen ja ihan itsestäänselvästi pitäisi itseään tärkeänä ja kaikkoaisi, jos joku on aggressiivinen, välinpitämätön, tuhoisa.

Näin tekee terve sydän ja kroppa, minusta.

Silloin sinulle ikäänkuin on se tehtävä, että sinä annat itsellesi luvan parantua. Että et jää jumiin lapsuuden avuttomuuteen vaan alat rakentamaan itsellesi uutta. Pohjaa, kehitystä ja suojelua.

Ala rakentaa pohjaa uudelle toivolle ja uskolle oman hyvän elämän suhteen.

Terve suhde ei sisällä määräilyä tai vaatimuksia, ei myöskään tuhoisaa käytöstä tai minkäänlaista uhkaa.

Myötätunto ja vuorovaikutus, kiinnostus sinun ajatuksia kohtaan välittyy kyllä, jos maltat erojen jälkeen kuunnella ensin sinulle sopivan ajan vain itseäsi, eikä lähteä enää parisuhteeseen, ennenkuin tämä asia alkaa olla selvillä sulle, niin solutasolla kuin toimissa, tunteissa.

Reagoi pieniin merkkeihin.

Esim. Hämmennys, häviön tunne, epämukava olo. Suurempina ne soivat hälytyskelloina, jotka ilmenevät vaikka epätoivona, lamaannuksena, 'tärisevänä'tunteena, itkuisuutena, kaaos, burn out- oireet.

Sinä teet valintoja, eli elämäsi uusiutuu ja aina voit valita paremmin, niin, että siitä seuraa hyvinvointia sinulle, ehkei heti, mutta myöhemmin.

Hyvä välillä on ottaa happea ja keksiä tarvittava strategia, miten pääset rauhassa tutkimaan näitä tuntemuksia, ilman, että sinua sekoitetaan/ manipuloidaan jotenkin.

Pidä lähtökohtana esim sitä, että teet asioita- vain omasta hyvästä olostasi käsin. Kuulostele oloa, ehkä olet tottunut sivuuttamaan paljon. Kun herkistät itseä hyvällä tavalla kuulemaan sitä, alat ymmärtää, mikä tuottaa aitoa hyvää oloa ja mikä ei. Vetäydy selkeästi, jos tunnet jotain, mitä et halua tuntea.

Mieti, milloin olet kokenut rauhaa. Hakeudu yhä useammin sen rauhan tunteen pariin.

Ehkä joskus toistuvasti saman asian kokeminen voi johtaa näkemään sen, että mikä on se toistuva kaava, joka itselle ' normaali', mutta sitä se ei ole.

Eli se asia tulee ehkä vastaan niin pitkään kunnes alatkin ymmärtää, että Sinä ansaiset ihan oikeasti hyvää.

Sitten osaat paremmin ehkä tehdä sinulle hyviä ja terveellisiä päätöksiä. Ihmisten, asuinpaikan, työpaikkojen suhteen.

YMMÄRRÄ KUMINAUHAKAAVA

Kuminauhaefekti eli sinua liehitellään takaisin ja sitten taas täriset, petyt, milloin mistäkin, uuvut, on se peruskaava, joka näissä 'normaali'.

Kun päätät irtautua kaavasta, se on luopuminen. Sinulle tulee myös surua siitä.

Hyväksy se, mutta pysy lujana. Etsi silloin hyvää oloa uudella tavalla, jonka itse keksit ihan varmasti.

NÄE MIELENRAUHA SINULLE KUULUVANA, LUONNOLLISENA ASIANA

Toiveiden elättely päättyy, jos sinä alat nähdä itsesi hyvänä ja arvokkaana. Silloin pystyt myös muuttamaan kaavan. Et enää hakeudu sellaisiin seuroihin etkä myöskään ole huomaamatta pieniä merkkejä, jotka kertovat siitä, että jokin on vialla.

Aivot ovat kehittyviä. Meillä on ' reittejä', aivoissa, jotka menevät totuttua polkua pitkin.

Sen polun saa valita uudelleen, oman terveytensä ja tahtotilansa ja -lämmön kautta, jota koet itseäsi kohtaan.

Saat eheytyä ja olla onnellinen sekä aina suojella ihan omaa hyvää oloa:)

Vierailija kirjoitti:

Hei ap,

Lohdutuksen sanoja ja lämpöä:)

Kyse on minusta omanarvontunteesta.

Mikä tahansa turvallisuuden puute, jonka edessä lapsena olit avuton, etkä päässyt tilanteesta pois eikä sitä nähty,

on saattanut tehdä sen, että et ole ehkä kokenut itseäsi suojelluksi. Sellainen minusta aiheuttaa sen, että ei ikäänkuin koe lämmintä, hyvää suojeluntunnetta itseen ja ihan itsestäänselvästi pitäisi itseään tärkeänä ja kaikkoaisi, jos joku on aggressiivinen, välinpitämätön, tuhoisa.

Näin tekee terve sydän ja kroppa, minusta.

Silloin sinulle ikäänkuin on se tehtävä, että sinä annat itsellesi luvan parantua. Että et jää jumiin lapsuuden avuttomuuteen vaan alat rakentamaan itsellesi uutta. Pohjaa, kehitystä ja suojelua.

Ala rakentaa pohjaa uudelle toivolle ja uskolle oman hyvän elämän suhteen.

Terve suhde ei sisällä määräilyä tai vaatimuksia, ei myöskään tuhoisaa käytöstä tai minkäänlaista uhkaa.

Myötätunto ja vuorovaikutus, kiinnostus sinun ajatuksia kohtaan välittyy kyllä, jos maltat erojen jälkeen kuunnella ensin sinulle sopivan ajan vain itseäsi, eikä lähteä enää parisuhteeseen, ennenkuin tämä asia alkaa olla selvillä sulle, niin solutasolla kuin toimissa, tunteissa.

Reagoi pieniin merkkeihin.

Esim. Hämmennys, häviön tunne, epämukava olo. Suurempina ne soivat hälytyskelloina, jotka ilmenevät vaikka epätoivona, lamaannuksena, 'tärisevänä'tunteena, itkuisuutena, kaaos, burn out- oireet.

Sinä teet valintoja, eli elämäsi uusiutuu ja aina voit valita paremmin, niin, että siitä seuraa hyvinvointia sinulle, ehkei heti, mutta myöhemmin.

Hyvä välillä on ottaa happea ja keksiä tarvittava strategia, miten pääset rauhassa tutkimaan näitä tuntemuksia, ilman, että sinua sekoitetaan/ manipuloidaan jotenkin.

Pidä lähtökohtana esim sitä, että teet asioita- vain omasta hyvästä olostasi käsin. Kuulostele oloa, ehkä olet tottunut sivuuttamaan paljon. Kun herkistät itseä hyvällä tavalla kuulemaan sitä, alat ymmärtää, mikä tuottaa aitoa hyvää oloa ja mikä ei. Vetäydy selkeästi, jos tunnet jotain, mitä et halua tuntea.

Mieti, milloin olet kokenut rauhaa. Hakeudu yhä useammin sen rauhan tunteen pariin.

Ehkä joskus toistuvasti saman asian kokeminen voi johtaa näkemään sen, että mikä on se toistuva kaava, joka itselle ' normaali', mutta sitä se ei ole.

Eli se asia tulee ehkä vastaan niin pitkään kunnes alatkin ymmärtää, että Sinä ansaiset ihan oikeasti hyvää.

Sitten osaat paremmin ehkä tehdä sinulle hyviä ja terveellisiä päätöksiä. Ihmisten, asuinpaikan, työpaikkojen suhteen.

YMMÄRRÄ KUMINAUHAKAAVA

Kuminauhaefekti eli sinua liehitellään takaisin ja sitten taas täriset, petyt, milloin mistäkin, uuvut, on se peruskaava, joka näissä 'normaali'.

Kun päätät irtautua kaavasta, se on luopuminen. Sinulle tulee myös surua siitä.

Hyväksy se, mutta pysy lujana. Etsi silloin hyvää oloa uudella tavalla, jonka itse keksit ihan varmasti.

NÄE MIELENRAUHA SINULLE KUULUVANA, LUONNOLLISENA ASIANA

Toiveiden elättely päättyy, jos sinä alat nähdä itsesi hyvänä ja arvokkaana. Silloin pystyt myös muuttamaan kaavan. Et enää hakeudu sellaisiin seuroihin etkä myöskään ole huomaamatta pieniä merkkejä, jotka kertovat siitä, että jokin on vialla.

Aivot ovat kehittyviä. Meillä on ' reittejä', aivoissa, jotka menevät totuttua polkua pitkin.

Sen polun saa valita uudelleen, oman terveytensä ja tahtotilansa ja -lämmön kautta, jota koet itseäsi kohtaan.

Saat eheytyä ja olla onnellinen sekä aina suojella ihan omaa hyvää oloa:)

Kiitos ihana ihminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen, joka on jättänyt läheisriippuvaisena sellaisen miehen, joka ei tuottanut oikein kuin pahaa mieltä itselleni. Tein lähtöä jo monta kertaa aiemminkin, mutta nyt tuntuu erilaiselta. Tuntuu, että on helpottavaa, kun ei tarvitse miettiä, välittääkö hän minusta vai ei. Mulla on selkeä olo. En halua joutua pelkäämään koko ajan. 

Hyi, että olet tehnyt päätöksen ja toiminut s n mukaan.

Välillä sitä miettii "missäköhän mies on, mitenkähän se nyt pärjää, ajatteleekohan se edes minua, olisinko mä sittenkin vielä voinut tehdä jotain?"

Sit iskee tajuntaan se toteamus et turhapa sitä on hlvetti soikoon miettiä edes, teenpä jotain kivaa ihan vaan itseni vuoksi! Yksin on kivempaa ja yksinäisyyden tunnekin on pienentynyt hurjasti, kun ei ole ihmisen kanssa joka teoillaan osoittaa jatkuvasti että ei vaan välitä. Mut nyt mä perhana välitän itsestä senkin edestä!

Olitko sä pitkään tuossa suhteessa?

Ap.

Ikinä en ole ollut niin yksinäinen, kuin pitkässä, huonossa avioliitossa. Tuo yksinäisyys just oli ihan kauheaa, lohdutonta ja lamaannuttavaa. Nykyään yksin asuessa en ole yhtään yksinäinen, vaan on kotoisaa, ja mielenrauha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ap menee? Oletko saanut pidettyä päätöstä, oletko saanut muuta tekemistä?

Yllättävän hyvin. Ajoittain haluaisin miehen vain viereen ja asiat korjatuksi, tiedän kuitenkin jo että olen itse yrittänyt enemmän kun tarpeeksi. Toista en voi muuttaa, vain itseäni ja vaikka olen miten muuttunut ja joustanut niin lopputulos on aina tää sama, olin mä sit hyvä tai paha. En mä saa omaa elämääni parannettua, muuten kuin lähtemällä.

Mieheltä tuli eilen aika tasan ne lakoniset viestit, joita oli odotettavissa. "Sorruin, anteeksi", "Hyvästi" ja "rakastan sinua".

Tää on, kuin joku tanssi, jonka askeleet mies on mielessään päättänyt, ja mun tulee ottaa kokeilemalla selvää, mihin suuntaan seuraavaksi, jos en itse tajua niin mies talloo varpaille tai vaihtaa kuvioita. Seuraavassa vaiheessa parin päivän sisään alkaa soittelu, jossa mies vetoaa "rakastan sinua, etkö sinä minua? Kaipaan sua kulta, voidaanko nähdä? Anteeksi, en mä halua sua satuttaa, rakastan sua enemmän kun mitään" jne.

Mä itse olen kaiken sanottavani sanonut niin monta kertaa aiemmin, ei mulla ole mitään uutta enää. Eikä miehelläkään, samaa kehää vaan. Ei se muutu enää ja itse voin muuttua vain lähtemällä.

Jotenkin edellisiin kertoihin verrattuna tää eroaa sillä, että en mä enää edes taitaisi haluta että suhteessa asiat muuttuu, aiemmin jaksoin toivoa. Nyt ei enää vaan kiinnosta. Enää en ole vihainen, pettynyt tai surullinen, vaan lopettoman tympiintynyt. En ihmettele miksi mulle tehdään näin, ei kiinnosta, en tuhlaa aikaa sen pohtimiseen.

Vaikka mieskin aidosti muuttuisi, niin tehköön sen yksin tai jonkun muun kanssa, mua ei kiinnosta. Haluan vain itseni takaisin, hyvä musta tulee vielä.

Tuntui hyvältä, kun kysyit miten voin, en ole tottunut :)

Ap

Hyvä jos ajatukset on sulla noin kasassa.

Jos meinaat suostua puhumaan exän kanssa puhelimessa, mielikuvaharjoittele etukäteen, miten se keskustelu etenee, ja miten haluat reagoida. Ettei hän yllätä ja sillä lamaannuta ja sekoita sinua.

Minä en uskaltanut viestiä puhelimella, enkä varsinkaan kasvokkain. Viestin vain tekstareina tai wa:lla, ja pidin aina pienen tai pidemmänkin tauon ennen kuin vastasin. Vastasin vain asiallisesti:ssa neutraalisti. Osin en vastannut mitään.

Pitkän ajan päästä luulin, että tilanne on rauhoittunut, ja voidaan puhua puhelimessa. Keskustelu karkasi taas, eksä otti tilanteen hallinnan, enkä saanut enää edes suunvuoroa siltä vuodatukselta ja harhaisilta syytöksiltä. Hän vain puhui päälleni kaikkia kauheuksia, millainen olen, ja minulla meni monta päivää pahassa olossa ja niitä ajatellessa. Meni pitkään, että sain ne kaikki syytökset pois päästäni ja sain takaisin tasapainon.

Varaudu nyt siihenkin, mitä teet, jos sinulle puhelussa käy näin. Jäätkö lamaantuneena ottamaan kaiken vastaan, niin kuin minä tein. Pystytkö keskeyttämään, ja sanomaan että keskustelun sävy on nyt sellainen, että lopetat puhelun. Ja sitten kommunikoit vain viestein, ja valitset itse koska vastaat, tai vastaatko ollenkaan.

Jos teillä ei ole lapsia tai myytävää asuntoa, voisit myös ajatella, että ihan vain jätät hänet menneisyyteen ja lakkaat viestimästä ollenkaan. Minun eksäni kanssa ei ainakaan ikinä tule tulemaan yhtään enempää ymmärrystä, eikä mitään päätöstä asialle.

Vierailija kirjoitti:

Vieruailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ihmissuhteissani olen sietänyt liikaa. Koska olen alkoholistiperheen lapsi, minulla on kyky irroittautua ikävässä tilanteessa tunteistani tyystin. Eli kun mies tulee kotiin ympäripäissään aamukuudelta, kun lapsi juuri herää, ja kahdeksalta piti lähteä ajamaan häihin toiselle puolelle Suomea, niin järkytyn silmänräpäykseksi, ja sitten vain alan kylmäati toimia.

Ongelma on juuri siinä, että pystyn ja blokkaan normaalin järkytyksen, inhon ja kiukustumisen. En päästä niitä läpi, joten ne tuntuvat jälkeenpäin ihan epätodellisilta. Minulle ei jää oikein edes aitoja tunnemuistoja ja muistijälkiä näistä. Ihan kuin ne olisi tapahtunut jollekin toiselle, tai olisin nähnyt ne telkassa.

Näin se kerran kuussa tapahtunut onnen hetki on se mihin palaan kerta toisensa jälkeen, ja se huijaa minut jäämään. Kun kuka tahansa terve olisi heittänyt heipat jo heti ekasta oharista, kaltoinkohtelusta tai lyönnistä, kun se järkytys olisi lyönyt hänelle vasten kasvoja.

Minun kipukynnys on koulittu niin epänormaalin korkealle jo lapsena, ettei tunnu missään, ei tunnu mitenkään epätavalliselta. Ehkä kyllästyttää, että tätä minun elämä on. Ei itsesuojeluvaistoa, eli vasta kun olen aivan lopun loppu, romahdan suorilta jaloilta. Kun en pysty enää pitämään yllä kilpeä, ja siinä kohtaa todellisuus on kasvanut jo aivan kauheaksi.

Oletko siis suhteessa edelleen?

Tunnistan itseäni tekstistäsi, en vaan aiemmin ole osannut pukea sitä sanoiksi kuten sinä. Kun olen lukenut aiemman suhteen ajalta kirjoituksiani, niin mulle tulee todella paha olo. Tämäkö on oikeasti ollut mun elämää? Enhän mä ole tällaista kokenut, se tuntuu niin unenomaiselta, oon blokannut sen muististani. Tää nykynen ex (millä nimikkeellä häntä nyt pitäis kutsua) on myös käynyt kerran kurkkuun kiinni ja mätkinyt pitkin korvia kasvoihin ja kaulaan mustelmia. En oikein ole käsitellyt sitä, tuntuu että se ei ollut hän, että ei hän sellaista ikinä mulle tekis. Ja tuntuu, että en se ollut mä siinä, en vaan halua käsitellä sitä. Saan välillä semmoisia pilkkeitä tapahtuneista, mutta en pysty antamaan niiden vyöryä muistiin ja tietoisuuteen, kuten ne on kokonaisuudessaan tapahtunut.

Mulla on jossain vaiheessa tän ja edellisen suhteen aikana puhjennut myös dissosiaatiohäiriö, välillä en yhtään tunnista ympäristöä ja itseäni. Varsinkin tän suhteen aikana stressitilanteissa se on ottanut musta vallan todella pahasti.

Miten sun mielenterveys muuten voi?

Ap

Juuri tuo, että läheisriippuva ensin on ihan kauhuissaan, että miten puoliso noin tekee. Voi jopa sanoa takaisin, itkeä. Toinen sanoo, että olet yliherkkä, ja muutenkin ikävä ja vaikea ihminen, ja oikeasti olet vähän sekaisin taustasi takia, ja sinun pitäisi mennä terapiaan.

Olen tunnistanut tästä keskustelusta itseni. Ja lisäksi mun miesystäväni tekee juuri tuota. Itse olen aina pitänyt itseäni empaattisena, herkkänä, kiinnostuneena, fiksaajana, hoivaajana, lempeänä ja rakastavana ihmisenä enkä koskaan toivoisi kellekään mitään pahaa enkä yleensä osaa pitää puoliani ainakaan ääneen tai isommassa seurassa. Kahdenkesken puolison kanssa saatan uskaltaa yrittää, mutta yleensä taivun toisen tahtoon kuitenkin, koska vältän konflikteja viimeiseen saakka.

Olen kerran tehnyt - mielestäni pienehkön - mokan, joka meni pääpiirteittäin niin, että kyseenalaistin puolison osaamisen eräässä asiassa ja tilanne eskaloitui kauheaksi riidaksi, jonka aikana minä yritin selittää etten tarkoittanut pahalla, vaan lähinnä kiusoittelin häntä, mutta hän oli jo loukkaantunut ja raivopäinen. En siis kai hänen mielestään "enää" jumaloinut häntä, tai en oikein keksi mitään muutakaan syytä sille, että tämän jälkeen hän muuttui tuollaiseksi julmaksi ja etäiseksi ja kylmäkiskoiseksi, ja nimittelee minua hulluksi ja mielenvikaiseksi jos näytän muita kuin positiivisia tunteita. Etenkin itkeminen saa hänet ihan raiteiltaan ja hän suuttuu ja alkaa haastaa riitaa. Mikä ihme miestä oikein vaivaa? Minua ilmeisesti sitten vaivaa läheisriippuvuus kun en kaikesta sonnasta huolimatta ole halunnut erota (mies on halunnut kyllä mutta en osaa arvioida, onko hän ollut tosissaan), mutta haluaisin tietää, mikä hänellä on vikana. Miksi jotkut ihmiset tekevät noin? Ovatko he niitä narsisteja? Olen siinä käsityksessä, että mies haluaa minusta täydellisen naisen itselleen, ja tämän täydellisyyden pitäisi ulottua ihan pienempiinkin yksityiskohtiin saakka, siis ihan vaikka sellaiseen, miten milloinkin vastaan hänelle jne.

Tekee mieleni kysyä, miksi vielä yrität ymmärtää häntä, eikö riitä että tiedät, että hän tekee elämäsi kauheaksi. Hän ei kauheasti näytä pitävän tarpeellisena ymmärtää sinua.

Kokeile lukea Why Does He Do That. Prykologi, joka on vuosikymmeniä tehnyt töitä tuollaisten miesten kanssa, jotka käyttää naisiinsa henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa.

Pähkinänkuoressa, he ovat kasvaneet siihen, se ei ole mitään, mistä voi "parantua" tai oppia pois. Se on maailmankuva, johon he ovat kasvaneet. Että miehet ovat vähän ylempänä aina, ja naisen paikka ei ole kyseenalaistaa sitä. Ja mies voi tarvittaessa vähän "muistuttaa" tai kurittaa naista, jos näyttää että tämä ei meinaa pysyä ruodussa.

Valitan. Ei se ole mitään, mitä olisit tehnyt. Et voi tehdä sille mitään, kun se on se miten hän näkee maailman ja itsensä ja naisensa siinä maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vieruailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ihmissuhteissani olen sietänyt liikaa. Koska olen alkoholistiperheen lapsi, minulla on kyky irroittautua ikävässä tilanteessa tunteistani tyystin. Eli kun mies tulee kotiin ympäripäissään aamukuudelta, kun lapsi juuri herää, ja kahdeksalta piti lähteä ajamaan häihin toiselle puolelle Suomea, niin järkytyn silmänräpäykseksi, ja sitten vain alan kylmäati toimia.

Ongelma on juuri siinä, että pystyn ja blokkaan normaalin järkytyksen, inhon ja kiukustumisen. En päästä niitä läpi, joten ne tuntuvat jälkeenpäin ihan epätodellisilta. Minulle ei jää oikein edes aitoja tunnemuistoja ja muistijälkiä näistä. Ihan kuin ne olisi tapahtunut jollekin toiselle, tai olisin nähnyt ne telkassa.

Näin se kerran kuussa tapahtunut onnen hetki on se mihin palaan kerta toisensa jälkeen, ja se huijaa minut jäämään. Kun kuka tahansa terve olisi heittänyt heipat jo heti ekasta oharista, kaltoinkohtelusta tai lyönnistä, kun se järkytys olisi lyönyt hänelle vasten kasvoja.

Minun kipukynnys on koulittu niin epänormaalin korkealle jo lapsena, ettei tunnu missään, ei tunnu mitenkään epätavalliselta. Ehkä kyllästyttää, että tätä minun elämä on. Ei itsesuojeluvaistoa, eli vasta kun olen aivan lopun loppu, romahdan suorilta jaloilta. Kun en pysty enää pitämään yllä kilpeä, ja siinä kohtaa todellisuus on kasvanut jo aivan kauheaksi.

Oletko siis suhteessa edelleen?

Tunnistan itseäni tekstistäsi, en vaan aiemmin ole osannut pukea sitä sanoiksi kuten sinä. Kun olen lukenut aiemman suhteen ajalta kirjoituksiani, niin mulle tulee todella paha olo. Tämäkö on oikeasti ollut mun elämää? Enhän mä ole tällaista kokenut, se tuntuu niin unenomaiselta, oon blokannut sen muististani. Tää nykynen ex (millä nimikkeellä häntä nyt pitäis kutsua) on myös käynyt kerran kurkkuun kiinni ja mätkinyt pitkin korvia kasvoihin ja kaulaan mustelmia. En oikein ole käsitellyt sitä, tuntuu että se ei ollut hän, että ei hän sellaista ikinä mulle tekis. Ja tuntuu, että en se ollut mä siinä, en vaan halua käsitellä sitä. Saan välillä semmoisia pilkkeitä tapahtuneista, mutta en pysty antamaan niiden vyöryä muistiin ja tietoisuuteen, kuten ne on kokonaisuudessaan tapahtunut.

Mulla on jossain vaiheessa tän ja edellisen suhteen aikana puhjennut myös dissosiaatiohäiriö, välillä en yhtään tunnista ympäristöä ja itseäni. Varsinkin tän suhteen aikana stressitilanteissa se on ottanut musta vallan todella pahasti.

Miten sun mielenterveys muuten voi?

Ap

Juuri tuo, että läheisriippuva ensin on ihan kauhuissaan, että miten puoliso noin tekee. Voi jopa sanoa takaisin, itkeä. Toinen sanoo, että olet yliherkkä, ja muutenkin ikävä ja vaikea ihminen, ja oikeasti olet vähän sekaisin taustasi takia, ja sinun pitäisi mennä terapiaan.

Olen tunnistanut tästä keskustelusta itseni. Ja lisäksi mun miesystäväni tekee juuri tuota. Itse olen aina pitänyt itseäni empaattisena, herkkänä, kiinnostuneena, fiksaajana, hoivaajana, lempeänä ja rakastavana ihmisenä enkä koskaan toivoisi kellekään mitään pahaa enkä yleensä osaa pitää puoliani ainakaan ääneen tai isommassa seurassa. Kahdenkesken puolison kanssa saatan uskaltaa yrittää, mutta yleensä taivun toisen tahtoon kuitenkin, koska vältän konflikteja viimeiseen saakka.

Olen kerran tehnyt - mielestäni pienehkön - mokan, joka meni pääpiirteittäin niin, että kyseenalaistin puolison osaamisen eräässä asiassa ja tilanne eskaloitui kauheaksi riidaksi, jonka aikana minä yritin selittää etten tarkoittanut pahalla, vaan lähinnä kiusoittelin häntä, mutta hän oli jo loukkaantunut ja raivopäinen. En siis kai hänen mielestään "enää" jumaloinut häntä, tai en oikein keksi mitään muutakaan syytä sille, että tämän jälkeen hän muuttui tuollaiseksi julmaksi ja etäiseksi ja kylmäkiskoiseksi, ja nimittelee minua hulluksi ja mielenvikaiseksi jos näytän muita kuin positiivisia tunteita. Etenkin itkeminen saa hänet ihan raiteiltaan ja hän suuttuu ja alkaa haastaa riitaa. Mikä ihme miestä oikein vaivaa? Minua ilmeisesti sitten vaivaa läheisriippuvuus kun en kaikesta sonnasta huolimatta ole halunnut erota (mies on halunnut kyllä mutta en osaa arvioida, onko hän ollut tosissaan), mutta haluaisin tietää, mikä hänellä on vikana. Miksi jotkut ihmiset tekevät noin? Ovatko he niitä narsisteja? Olen siinä käsityksessä, että mies haluaa minusta täydellisen naisen itselleen, ja tämän täydellisyyden pitäisi ulottua ihan pienempiinkin yksityiskohtiin saakka, siis ihan vaikka sellaiseen, miten milloinkin vastaan hänelle jne.

Tekee mieleni kysyä, miksi vielä yrität ymmärtää häntä, eikö riitä että tiedät, että hän tekee elämäsi kauheaksi. Hän ei kauheasti näytä pitävän tarpeellisena ymmärtää sinua.

Kokeile lukea Why Does He Do That. Prykologi, joka on vuosikymmeniä tehnyt töitä tuollaisten miesten kanssa, jotka käyttää naisiinsa henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa.

Pähkinänkuoressa, he ovat kasvaneet siihen, se ei ole mitään, mistä voi "parantua" tai oppia pois. Se on maailmankuva, johon he ovat kasvaneet. Että miehet ovat vähän ylempänä aina, ja naisen paikka ei ole kyseenalaistaa sitä. Ja mies voi tarvittaessa vähän "muistuttaa" tai kurittaa naista, jos näyttää että tämä ei meinaa pysyä ruodussa.

Valitan. Ei se ole mitään, mitä olisit tehnyt. Et voi tehdä sille mitään, kun se on se miten hän näkee maailman ja itsensä ja naisensa siinä maailmassa.

Varmaan ihmisen perustarve on myös löytää vastauksia ja oikeutusta. Ymmärtää miksi kohdellaan huonosti. Se on myös vastuullisen ihmisen merkki, miettiä olisiko itse voinut tehdä jotain parantaakseen asioita. "Tämä on rikki, kuinka voisin korjata sen".

Mutta totta, siihen tarvitaan kaksi ja joskus täytyy vaan luovuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vieruailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ihmissuhteissani olen sietänyt liikaa. Koska olen alkoholistiperheen lapsi, minulla on kyky irroittautua ikävässä tilanteessa tunteistani tyystin. Eli kun mies tulee kotiin ympäripäissään aamukuudelta, kun lapsi juuri herää, ja kahdeksalta piti lähteä ajamaan häihin toiselle puolelle Suomea, niin järkytyn silmänräpäykseksi, ja sitten vain alan kylmäati toimia.

Ongelma on juuri siinä, että pystyn ja blokkaan normaalin järkytyksen, inhon ja kiukustumisen. En päästä niitä läpi, joten ne tuntuvat jälkeenpäin ihan epätodellisilta. Minulle ei jää oikein edes aitoja tunnemuistoja ja muistijälkiä näistä. Ihan kuin ne olisi tapahtunut jollekin toiselle, tai olisin nähnyt ne telkassa.

Näin se kerran kuussa tapahtunut onnen hetki on se mihin palaan kerta toisensa jälkeen, ja se huijaa minut jäämään. Kun kuka tahansa terve olisi heittänyt heipat jo heti ekasta oharista, kaltoinkohtelusta tai lyönnistä, kun se järkytys olisi lyönyt hänelle vasten kasvoja.

Minun kipukynnys on koulittu niin epänormaalin korkealle jo lapsena, ettei tunnu missään, ei tunnu mitenkään epätavalliselta. Ehkä kyllästyttää, että tätä minun elämä on. Ei itsesuojeluvaistoa, eli vasta kun olen aivan lopun loppu, romahdan suorilta jaloilta. Kun en pysty enää pitämään yllä kilpeä, ja siinä kohtaa todellisuus on kasvanut jo aivan kauheaksi.

Oletko siis suhteessa edelleen?

Tunnistan itseäni tekstistäsi, en vaan aiemmin ole osannut pukea sitä sanoiksi kuten sinä. Kun olen lukenut aiemman suhteen ajalta kirjoituksiani, niin mulle tulee todella paha olo. Tämäkö on oikeasti ollut mun elämää? Enhän mä ole tällaista kokenut, se tuntuu niin unenomaiselta, oon blokannut sen muististani. Tää nykynen ex (millä nimikkeellä häntä nyt pitäis kutsua) on myös käynyt kerran kurkkuun kiinni ja mätkinyt pitkin korvia kasvoihin ja kaulaan mustelmia. En oikein ole käsitellyt sitä, tuntuu että se ei ollut hän, että ei hän sellaista ikinä mulle tekis. Ja tuntuu, että en se ollut mä siinä, en vaan halua käsitellä sitä. Saan välillä semmoisia pilkkeitä tapahtuneista, mutta en pysty antamaan niiden vyöryä muistiin ja tietoisuuteen, kuten ne on kokonaisuudessaan tapahtunut.

Mulla on jossain vaiheessa tän ja edellisen suhteen aikana puhjennut myös dissosiaatiohäiriö, välillä en yhtään tunnista ympäristöä ja itseäni. Varsinkin tän suhteen aikana stressitilanteissa se on ottanut musta vallan todella pahasti.

Miten sun mielenterveys muuten voi?

Ap

Juuri tuo, että läheisriippuva ensin on ihan kauhuissaan, että miten puoliso noin tekee. Voi jopa sanoa takaisin, itkeä. Toinen sanoo, että olet yliherkkä, ja muutenkin ikävä ja vaikea ihminen, ja oikeasti olet vähän sekaisin taustasi takia, ja sinun pitäisi mennä terapiaan.

Olen tunnistanut tästä keskustelusta itseni. Ja lisäksi mun miesystäväni tekee juuri tuota. Itse olen aina pitänyt itseäni empaattisena, herkkänä, kiinnostuneena, fiksaajana, hoivaajana, lempeänä ja rakastavana ihmisenä enkä koskaan toivoisi kellekään mitään pahaa enkä yleensä osaa pitää puoliani ainakaan ääneen tai isommassa seurassa. Kahdenkesken puolison kanssa saatan uskaltaa yrittää, mutta yleensä taivun toisen tahtoon kuitenkin, koska vältän konflikteja viimeiseen saakka.

Olen kerran tehnyt - mielestäni pienehkön - mokan, joka meni pääpiirteittäin niin, että kyseenalaistin puolison osaamisen eräässä asiassa ja tilanne eskaloitui kauheaksi riidaksi, jonka aikana minä yritin selittää etten tarkoittanut pahalla, vaan lähinnä kiusoittelin häntä, mutta hän oli jo loukkaantunut ja raivopäinen. En siis kai hänen mielestään "enää" jumaloinut häntä, tai en oikein keksi mitään muutakaan syytä sille, että tämän jälkeen hän muuttui tuollaiseksi julmaksi ja etäiseksi ja kylmäkiskoiseksi, ja nimittelee minua hulluksi ja mielenvikaiseksi jos näytän muita kuin positiivisia tunteita. Etenkin itkeminen saa hänet ihan raiteiltaan ja hän suuttuu ja alkaa haastaa riitaa. Mikä ihme miestä oikein vaivaa? Minua ilmeisesti sitten vaivaa läheisriippuvuus kun en kaikesta sonnasta huolimatta ole halunnut erota (mies on halunnut kyllä mutta en osaa arvioida, onko hän ollut tosissaan), mutta haluaisin tietää, mikä hänellä on vikana. Miksi jotkut ihmiset tekevät noin? Ovatko he niitä narsisteja? Olen siinä käsityksessä, että mies haluaa minusta täydellisen naisen itselleen, ja tämän täydellisyyden pitäisi ulottua ihan pienempiinkin yksityiskohtiin saakka, siis ihan vaikka sellaiseen, miten milloinkin vastaan hänelle jne.

Tekee mieleni kysyä, miksi vielä yrität ymmärtää häntä, eikö riitä että tiedät, että hän tekee elämäsi kauheaksi. Hän ei kauheasti näytä pitävän tarpeellisena ymmärtää sinua.

Kokeile lukea Why Does He Do That. Prykologi, joka on vuosikymmeniä tehnyt töitä tuollaisten miesten kanssa, jotka käyttää naisiinsa henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa.

Pähkinänkuoressa, he ovat kasvaneet siihen, se ei ole mitään, mistä voi "parantua" tai oppia pois. Se on maailmankuva, johon he ovat kasvaneet. Että miehet ovat vähän ylempänä aina, ja naisen paikka ei ole kyseenalaistaa sitä. Ja mies voi tarvittaessa vähän "muistuttaa" tai kurittaa naista, jos näyttää että tämä ei meinaa pysyä ruodussa.

Valitan. Ei se ole mitään, mitä olisit tehnyt. Et voi tehdä sille mitään, kun se on se miten hän näkee maailman ja itsensä ja naisensa siinä maailmassa.

Varmaan ihmisen perustarve on myös löytää vastauksia ja oikeutusta. Ymmärtää miksi kohdellaan huonosti. Se on myös vastuullisen ihmisen merkki, miettiä olisiko itse voinut tehdä jotain parantaakseen asioita. "Tämä on rikki, kuinka voisin korjata sen".

Mutta totta, siihen tarvitaan kaksi ja joskus täytyy vaan luovuttaa.

Se kai meissä on heikkous ja vahvuus, tarve välttää konfliktia, ja tarve korjata ja ymmärtää. Oikean ihmisen kanssa se johtaa hyvään ihmissuhteeseen, ja väärän kanssa ansaan. Riippuen onko yrittämässä kaksin vai yksin.

Olen yllättynyt miten kukaan ei ole tähän mennessä tullut mesoamaan vaan että "miksi pysyttelette tuollaisissa suhteissa, se on pelkästään omaa vikaa jos ei lähde?"

Toivottavasti ketju jatkuu vielä, joku samassa tilanteessa oleva saattaa myöhemminkin eksyä tänne ja saada rohkeutta lähteä huonosta suhteesta.