Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvuudesta eroon
Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa päihderiippuvaisen kanssa ja ilmeisen sairastunut itsekin. Miehet on mennyt ja tullut miten haluaa, aina otin takaisin ja yritin uskoa vaan hyvää, hoivasin ja koitin parantaa itseni unohtaen. Suhteissa henkistä ja fyysistä väkivaltaakin, olen antanut alistaa itseni aika täydellisesti.
Mulle on aina tärkeintä toisen hyvä olo, itsellä ei niin väliä. Suurimman osan suhteiden ajasta olen ollut masentunut kohtelun takia, silti aina kun toinen on vain pyytänyt anteeksi olen asettanut hänet elämäni keskiöön, kunnes mua satutetaan taas ja sen jälkeen uusiksi. Unohdan aina itseni, en oikein muista edes mistä joskus nautin ja mitkä mun omat mielipiteet on, myötäillen ja joustan ihan liikaa.
Tää on sairasta!
Onko joku eheytynyt tästä? Millä tavoin opetella, että oma elämä on tärkein ja itse arvokas?
Kommentit (592)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen parantunut. Lukemalla, lukemalla ja lukemalla. Kaikki mahdolliset opukset. Hellstenistä aloitin.
Kun itsensä tunnistaa, voi alkaa ajattelemaan toisin.
Hellsten on teologi, eli ajatuksensa ovat sieltä.
Mistä sieltä? Minne päivä ei paista vai?
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ketjusta aloittajalle ja jokaiselle kommentoijalle. Kiitän myös kohtaloa, sattumaa, Jumalaa tai mitä ikinä se onkaan, että päädyin av:lle juuri nyt.
Terveisin miestä juoppoputkasta taas kerran odotteleva, pakkaamisen aloittava
Tsemppiä sinulle! Tuossa tilanteessa ollut vuosia sitten. Nyt elän elämää joka oli ennen vain epätoivoinen rukous tuuleen. Kaikki on mahdollista :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ketjusta aloittajalle ja jokaiselle kommentoijalle. Kiitän myös kohtaloa, sattumaa, Jumalaa tai mitä ikinä se onkaan, että päädyin av:lle juuri nyt.
Terveisin miestä juoppoputkasta taas kerran odotteleva, pakkaamisen aloittava
Tsemppiä sinulle! Tuossa tilanteessa ollut vuosia sitten. Nyt elän elämää joka oli ennen vain epätoivoinen rukous tuuleen. Kaikki on mahdollista :)
Miten pääsit tilanteesta eroon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ketjusta aloittajalle ja jokaiselle kommentoijalle. Kiitän myös kohtaloa, sattumaa, Jumalaa tai mitä ikinä se onkaan, että päädyin av:lle juuri nyt.
Terveisin miestä juoppoputkasta taas kerran odotteleva, pakkaamisen aloittava
Tsemppiä sinulle! Tuossa tilanteessa ollut vuosia sitten. Nyt elän elämää joka oli ennen vain epätoivoinen rukous tuuleen. Kaikki on mahdollista :)
Miten pääsit tilanteesta eroon?
Olen eri, mutta vastaan. Otin kassini ja ajoin pois, ihan kirjaimellisesti. Mies oli sammunut, hiivin ottamaan takkini, laukkuni ja auton avaimet, ja lähdin ovesta, ainoa ajatus oli, että nyt lähden enkä palaa.
Voiko niin tehdä? Todella voi. Eikö pidä olla joku suunnitelma? Ei tarvitse. Minäkin mietin sitten siellä autossa, minne menen seuraavaksi yöksi. Kun on luottokortti mukana, kyllä sillä yhden yön hotellissa pärjää ja miettii lisää. Hammasharjan saa kaupasta, vaihtopaidankin jos tarvitsee aamulla töihin lähteä.
Seuraavana päivänä katsoin vuokra-asuntoja, kun ei ole kauhean ronkeli, nopeastikin saa.
Se miten siitä pääsee irti on, että tietää että ei voi jäädä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ketjusta aloittajalle ja jokaiselle kommentoijalle. Kiitän myös kohtaloa, sattumaa, Jumalaa tai mitä ikinä se onkaan, että päädyin av:lle juuri nyt.
Terveisin miestä juoppoputkasta taas kerran odotteleva, pakkaamisen aloittava
Tsemppiä sinulle! Tuossa tilanteessa ollut vuosia sitten. Nyt elän elämää joka oli ennen vain epätoivoinen rukous tuuleen. Kaikki on mahdollista :)
Miten pääsit tilanteesta eroon?
Olen eri, mutta vastaan. Otin kassini ja ajoin pois, ihan kirjaimellisesti. Mies oli sammunut, hiivin ottamaan takkini, laukkuni ja auton avaimet, ja lähdin ovesta, ainoa ajatus oli, että nyt lähden enkä palaa.
Voiko niin tehdä? Todella voi. Eikö pidä olla joku suunnitelma? Ei tarvitse. Minäkin mietin sitten siellä autossa, minne menen seuraavaksi yöksi. Kun on luottokortti mukana, kyllä sillä yhden yön hotellissa pärjää ja miettii lisää. Hammasharjan saa kaupasta, vaihtopaidankin jos tarvitsee aamulla töihin lähteä.
Seuraavana päivänä katsoin vuokra-asuntoja, kun ei ole kauhean ronkeli, nopeastikin saa.
Se miten siitä pääsee irti on, että tietää että ei voi jäädä.
Olet ihanan vahva
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ketjusta aloittajalle ja jokaiselle kommentoijalle. Kiitän myös kohtaloa, sattumaa, Jumalaa tai mitä ikinä se onkaan, että päädyin av:lle juuri nyt.
Terveisin miestä juoppoputkasta taas kerran odotteleva, pakkaamisen aloittava
Tsemppiä sinulle! Tuossa tilanteessa ollut vuosia sitten. Nyt elän elämää joka oli ennen vain epätoivoinen rukous tuuleen. Kaikki on mahdollista :)
Miten pääsit tilanteesta eroon?
Lähdin pois. Katkaisin välit kaikkiin ihmisiin mitkä jotenkin tuntee tai on väleissä kyseiseen ihmiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ketjusta aloittajalle ja jokaiselle kommentoijalle. Kiitän myös kohtaloa, sattumaa, Jumalaa tai mitä ikinä se onkaan, että päädyin av:lle juuri nyt.
Terveisin miestä juoppoputkasta taas kerran odotteleva, pakkaamisen aloittava
Tsemppiä sinulle! Tuossa tilanteessa ollut vuosia sitten. Nyt elän elämää joka oli ennen vain epätoivoinen rukous tuuleen. Kaikki on mahdollista :)
Miten pääsit tilanteesta eroon?
Olen eri, mutta vastaan. Otin kassini ja ajoin pois, ihan kirjaimellisesti. Mies oli sammunut, hiivin ottamaan takkini, laukkuni ja auton avaimet, ja lähdin ovesta, ainoa ajatus oli, että nyt lähden enkä palaa.
Voiko niin tehdä? Todella voi. Eikö pidä olla joku suunnitelma? Ei tarvitse. Minäkin mietin sitten siellä autossa, minne menen seuraavaksi yöksi. Kun on luottokortti mukana, kyllä sillä yhden yön hotellissa pärjää ja miettii lisää. Hammasharjan saa kaupasta, vaihtopaidankin jos tarvitsee aamulla töihin lähteä.
Seuraavana päivänä katsoin vuokra-asuntoja, kun ei ole kauhean ronkeli, nopeastikin saa.
Se miten siitä pääsee irti on, että tietää että ei voi jäädä.
Juuri näin. Lähtee eikä ikinä palaa. Muistin tarinan Lootin vaimosta joka jähmettyi suolapatsaaksi kun katsoi taaksensa. Vaikka uskossa en ollutkaan niin tarinan opetus on hyvä. Kun paha on takana, ei sitä jäädä katsomaan. Sitä jatketaan niin pitkälle että se ei enää näy. Jos jäät tuijottamaan mennyttä. Jähmetyt ja jäät sen vangiksi.
Olin yli 10 vuotta parisuhteessa alkoholistin kanssa. Tilanne oli tietysti alkuun parempi, mutta kuten aina, se paheni loppua kohden. Tutuiksi tuli viikonlopun yli kestävät ryyppyputket, lintsaaminen töistä maanantaisin, kaikki arkipyhät ja lomat meni tissutellessa. Jossain kohtaa alkoi henkinen ja fyysinenkin väkivalta, kuten usein parisuhteissa alkoholistien kanssa käy. En usko miehen olleen narsisti, vaan puhtaasti alkoholisti.
Aloin aktiivisesti työstämään eroa yli 4 vuotta ennenkuin sitten viimein otin ja heitin miehen ulos. Niin tuttuja kuvioita. Mies on viikonlopun omilla teillään, minä kiristän, uhkailen, lahjon ja teen kaikkeni että lopettaisi, mutta loppujen lopuksi mies tulee kotiin, lepyttelee ja sitten sitä taas nautitaan muutamista "normaaleista päivistä" ennenkuin taas mentiin. Minun oli todella vaikea erota! En voinut uskoa että jäin aina toiseksi kun viivalla oli minä tai alkoholi. Koska en voinut tätä ajatusta sietää, toimin itsekin suhteessa väärin. Käytin surutta hyväksi miehen ryyppyputkien jälkeistä "huonoa omaatuntoa" ja otin vastaan lahjoja ja kukkia, annoin miehen lepytellä ja anella anteeksiantoa. Manipulointia myös omalta taholtani. Aina kun mies oli juonut salaa ja valehteli siitä päin naamaa, tai ei tullut kotiin yöksi tai viinanhimoissaan kävi päälle, minä romahdin, itkin ja valittelin surkeaa kohtaloani. Elämä oli vuoroin kaoottista ja surullista ja vuoroin ihanaa arkea, jossa mies tuo kukkia ja lahjoja ja siivoaa kotia.
Paljon on töitä tehty, ennen eroa ja eron jälkeen. Olen miettinyt miksi tein niin kuten tein, miksi aina jäin, miksi sallin itseäni kohdeltavan niin huonosti. Olin aina ajatellut että kyse on läheisriippuvuudesta, mutta loppujen lopuksi asiaa tutkittuani ja käytyäni myös keskusteluita ammattilaisten kanssa, minulla onkin erittäin vahva kaltoinkohtelun tunnelukko, kannattaa muuten tutustua Tunne lukkosi -kirjaan). Olin henkisesti aivan loppu eron jälkeen ja uskon että en koskaan täysin toivu kaikesta mitä koin.
Nyt olen siinä pisteessä, että olen uudessa parisuhteessa. Nykyinen miesystäväni ei kärsi riippuvuuksista, ei käytä minua hyväksi, on itsenäinen, menestyvä, silti tukeutuu minuun sopivasti ja minä häneen. Pitää minusta huolta, minä hänestä. Osoittaa hellyyttä ja rakkautta ja minä osoitan niitä hänelle. En kuitenkaan uskalla ajatella vielä pitkään aikaan yhteenmuuttoa ja olen tarkoituksella ottanut hitaasti. Tässä on omanlaisensa kipuilut, kuten se että joudun paljon pohtimaan ihan arjessa näitä valintoja ja omia rajojani. Joudun ikäänkuin opettelemaan seurustelemaan toisen kanssa, olemaan yhdessä toisen kanssa, terveellä tavalla. Etten minä voi ohjata ja määrätä häntä, hän ei ole "tahdoton" alkoholisti jolle riittää että kohteessa on kaljaa tarjolla. Että hänen ei tarvitse eikä pidä "lepytellä" minua. Että minä en voi kontrolloida häntä, hän ei tarvitse äitiä vaan tasaveroisen kumppanin rinnalleen.
Uskon että tämä koskee monia niitä, jotka ovat eronneet alkoholistista. Alkoholismi sairastuttaa tavalla tai toisella sinutkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisriippuvuudessa on ikävää se, että ei voi tietää onko kyse riippuvuudesta vai rakkaudesta. Mulla oli tapailusuhde miehen kanssa, josta todella pidin. Tai niin ainakin luulin. Hän alkoi aika nopeasti kohdella mua itsestäänselvyytenä, ei siis mitään pieniä juttuja vaan osoitti teoillaan selkeästi, että seksiä voidaan silloin tällöin harrastaa, mutta eipä sitten juuri muuta. No tuo juttu hiipui lopulta, kun minäkin lopetin yrittämisen. Mulla on edelleen ikävä häntä, mutta en tiedä onko se aitoa vai läheisriippuvan "vieroitusoire". Minusta on jotenkin surullista, jos on niin, että en osaa rakastaa oikeasti vaan täytän jotain tarvetta.
Joku ketjun alkupuolella kirjoitti minusta aika tylystikin läheisriippuvista. Että he ovat hirveitä ihmisiä, jotka hakevat toisesta vain oman tarpeidensa täyttäjää. Omalla kohdallani koen, että haen kyllä aidosti kumppania, ystävää, rakastajaa, mutta kohdistan kiinnostukseni vääriin ihmisiin, en niihin, joiden ksnssa hyvä parisuhde voisi olla mahdollinen.
Tee niin, että jätä päihdetyypit ja ikävät tyypit huolimatta siitä miltä sinusta tuntuu, eroa, asu erillään ja kiinnitä -huomiosi muualle-. Tee muualla itsesi ehjäksi hankalan suhteen jälkeen, EI heidän seurassaan tai kanssaan. He eivät voi parantua kuin itsekseen joskus tai asiantuntijan avulla ja eivät muutu naisia kohtaan silti paremmaksi. Synteettiset aineet tekevät joistakin tunteettomia, tunnottomia - jopa pysyvästi tai se oli jo lapsuudessa niin. Kohdista huolenpitosi sellaiseen henkilöön, joka oikeasti arvostaa sitä ja tuntee jotain normaalisti. Saat muualta paremman elämän, turvaa ja hyviä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvuudessa on ikävää se, että ei voi tietää onko kyse riippuvuudesta vai rakkaudesta. Mulla oli tapailusuhde miehen kanssa, josta todella pidin. Tai niin ainakin luulin. Hän alkoi aika nopeasti kohdella mua itsestäänselvyytenä, ei siis mitään pieniä juttuja vaan osoitti teoillaan selkeästi, että seksiä voidaan silloin tällöin harrastaa, mutta eipä sitten juuri muuta. No tuo juttu hiipui lopulta, kun minäkin lopetin yrittämisen. Mulla on edelleen ikävä häntä, mutta en tiedä onko se aitoa vai läheisriippuvan "vieroitusoire". Minusta on jotenkin surullista, jos on niin, että en osaa rakastaa oikeasti vaan täytän jotain tarvetta.
Joku ketjun alkupuolella kirjoitti minusta aika tylystikin läheisriippuvista. Että he ovat hirveitä ihmisiä, jotka hakevat toisesta vain oman tarpeidensa täyttäjää. Omalla kohdallani koen, että haen kyllä aidosti kumppania, ystävää, rakastajaa, mutta kohdistan kiinnostukseni vääriin ihmisiin, en niihin, joiden ksnssa hyvä parisuhde voisi olla mahdollinen.
Olet tehnyt kuten pitääkin, lakannut yrittämästä etkä riippunut vaan antanut tyypin mennä kun olet huomannut, että sulla on huono olla, eikä arvosteta. Riippuvainen antaisi aina anteeksi, menisi itse takaisin kaltoinkohdeltavaksi vain päästäkseen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi. Sinänsä he ovatkin hirveitä ihmisiä, että määrittelevät itsensä toisen kautta ja sen mukaan kuinka paljon antavat ja rakastavat (vaikka kukaan ei edes pyydä!). He tarvitsevat itse sen toisen, vaikka kai luulevat aidosti asian olevan toisinpäin. Terveessä suhteessa ei tarvita ripustautuvaisesti, vaan se tarve on omaehtoista, ja tiedostetaan oma arvokin ja luotetaan siihen, että ilmankin pärjäisi.
Sen kun tietäisin, miten valita ne hyvät tyypit.
Kuulostat nuorelta, toivottavasti et ajaudu huonoihin suhteisiin enää.
Elli Esimerkki kirjoitti:
Olin yli 10 vuotta parisuhteessa alkoholistin kanssa. Tilanne oli tietysti alkuun parempi, mutta kuten aina, se paheni loppua kohden. Tutuiksi tuli viikonlopun yli kestävät ryyppyputket, lintsaaminen töistä maanantaisin, kaikki arkipyhät ja lomat meni tissutellessa. Jossain kohtaa alkoi henkinen ja fyysinenkin väkivalta, kuten usein parisuhteissa alkoholistien kanssa käy. En usko miehen olleen narsisti, vaan puhtaasti alkoholisti.
Aloin aktiivisesti työstämään eroa yli 4 vuotta ennenkuin sitten viimein otin ja heitin miehen ulos. Niin tuttuja kuvioita. Mies on viikonlopun omilla teillään, minä kiristän, uhkailen, lahjon ja teen kaikkeni että lopettaisi, mutta loppujen lopuksi mies tulee kotiin, lepyttelee ja sitten sitä taas nautitaan muutamista "normaaleista päivistä" ennenkuin taas mentiin. Minun oli todella vaikea erota! En voinut uskoa että jäin aina toiseksi kun viivalla oli minä tai alkoholi. Koska en voinut tätä ajatusta sietää, toimin itsekin suhteessa väärin. Käytin surutta hyväksi miehen ryyppyputkien jälkeistä "huonoa omaatuntoa" ja otin vastaan lahjoja ja kukkia, annoin miehen lepytellä ja anella anteeksiantoa. Manipulointia myös omalta taholtani. Aina kun mies oli juonut salaa ja valehteli siitä päin naamaa, tai ei tullut kotiin yöksi tai viinanhimoissaan kävi päälle, minä romahdin, itkin ja valittelin surkeaa kohtaloani. Elämä oli vuoroin kaoottista ja surullista ja vuoroin ihanaa arkea, jossa mies tuo kukkia ja lahjoja ja siivoaa kotia.
Paljon on töitä tehty, ennen eroa ja eron jälkeen. Olen miettinyt miksi tein niin kuten tein, miksi aina jäin, miksi sallin itseäni kohdeltavan niin huonosti. Olin aina ajatellut että kyse on läheisriippuvuudesta, mutta loppujen lopuksi asiaa tutkittuani ja käytyäni myös keskusteluita ammattilaisten kanssa, minulla onkin erittäin vahva kaltoinkohtelun tunnelukko, kannattaa muuten tutustua Tunne lukkosi -kirjaan). Olin henkisesti aivan loppu eron jälkeen ja uskon että en koskaan täysin toivu kaikesta mitä koin.
Nyt olen siinä pisteessä, että olen uudessa parisuhteessa. Nykyinen miesystäväni ei kärsi riippuvuuksista, ei käytä minua hyväksi, on itsenäinen, menestyvä, silti tukeutuu minuun sopivasti ja minä häneen. Pitää minusta huolta, minä hänestä. Osoittaa hellyyttä ja rakkautta ja minä osoitan niitä hänelle. En kuitenkaan uskalla ajatella vielä pitkään aikaan yhteenmuuttoa ja olen tarkoituksella ottanut hitaasti. Tässä on omanlaisensa kipuilut, kuten se että joudun paljon pohtimaan ihan arjessa näitä valintoja ja omia rajojani. Joudun ikäänkuin opettelemaan seurustelemaan toisen kanssa, olemaan yhdessä toisen kanssa, terveellä tavalla. Etten minä voi ohjata ja määrätä häntä, hän ei ole "tahdoton" alkoholisti jolle riittää että kohteessa on kaljaa tarjolla. Että hänen ei tarvitse eikä pidä "lepytellä" minua. Että minä en voi kontrolloida häntä, hän ei tarvitse äitiä vaan tasaveroisen kumppanin rinnalleen.
Uskon että tämä koskee monia niitä, jotka ovat eronneet alkoholistista. Alkoholismi sairastuttaa tavalla tai toisella sinutkin.
Todella surullista kun miettii, että olet tehnyt eroa melkein puolet suhteen kestosta. Ja kuinka paljon siltäkin on kulunut turhaan aikaa ja vaivaa, kuinka paljon olisit voinut itseäsi työstää ja rakastaa sinä aikana.
On varmasti kummallista olla tasaveroisessa suhteessa, ja se vaatii totuttelua ja kaikki opetellaan uusiksi, niinkuin ei olisi ennen sitä tehnyt ollenkaan. Kiva kuulla, et sulla menee hyvin nyt ja kumppanisi arvostaa.
Olen itsekin lukenut noita tunnelukko-juttuja ja saanut monta uutta ajatusta. Pikkuhiljaa lisää : )
Ap
Kirjoitelkaa lisää tarinoita ja oivalluksia, nää on oiva apu monelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ketjusta aloittajalle ja jokaiselle kommentoijalle. Kiitän myös kohtaloa, sattumaa, Jumalaa tai mitä ikinä se onkaan, että päädyin av:lle juuri nyt.
Terveisin miestä juoppoputkasta taas kerran odotteleva, pakkaamisen aloittava
Tsemppiä sinulle! Tuossa tilanteessa ollut vuosia sitten. Nyt elän elämää joka oli ennen vain epätoivoinen rukous tuuleen. Kaikki on mahdollista :)
Miten pääsit tilanteesta eroon?
Olen eri, mutta vastaan. Otin kassini ja ajoin pois, ihan kirjaimellisesti. Mies oli sammunut, hiivin ottamaan takkini, laukkuni ja auton avaimet, ja lähdin ovesta, ainoa ajatus oli, että nyt lähden enkä palaa.
Voiko niin tehdä? Todella voi. Eikö pidä olla joku suunnitelma? Ei tarvitse. Minäkin mietin sitten siellä autossa, minne menen seuraavaksi yöksi. Kun on luottokortti mukana, kyllä sillä yhden yön hotellissa pärjää ja miettii lisää. Hammasharjan saa kaupasta, vaihtopaidankin jos tarvitsee aamulla töihin lähteä.
Seuraavana päivänä katsoin vuokra-asuntoja, kun ei ole kauhean ronkeli, nopeastikin saa.
Se miten siitä pääsee irti on, että tietää että ei voi jäädä.
Olet ihanan vahva <3 kiinnostaisi mikä oli se viimeinen niitti?
Ei se ollut mitään mitä ei olisi ennenkin tapahtunut. En ole vahva, olin tosi heikoilla. Ainoa ero aiempiin kertoihin oli se, etten kestänyt enempää. Se oli valaistumisen kaltainen hetki, kun tiesin, että tämä oli tässä. Hän tuli jälleen kerran umpihumalassa aamulla ties mistä. Olin nukkuvinani, sydän laukaten tuhatta ja sataa, täysi pakomoodi päällä. Odotin että hän sammuu, ja lähdin. Kun hän myöhemmin päivällä tokeni ja lähetti krapulaisia rakastus- ja katumusviestejä, vastasin että en ole tulossa takaisin, tämä on ero nyt.
Tietenkään hän ei uskonut, olinhan ollut lähdössä monta kertaa aikaisemminkin. Monta kuukautta hän yritti viesteillä, että "nyt" hän on raitistunut, nyt kaikki on toisin. Se oli kaikki nähty jo useamman kerran ennenkin. Minä vain tiesin, että tämä oli tässä.
Annoin itselleni luvan lopultakin lakata yrittämästä, luvan murtua ja paeta. Ensimmäinen ihan terve vaistomainen reaktio siinä suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvuudessa on ikävää se, että ei voi tietää onko kyse riippuvuudesta vai rakkaudesta. Mulla oli tapailusuhde miehen kanssa, josta todella pidin. Tai niin ainakin luulin. Hän alkoi aika nopeasti kohdella mua itsestäänselvyytenä, ei siis mitään pieniä juttuja vaan osoitti teoillaan selkeästi, että seksiä voidaan silloin tällöin harrastaa, mutta eipä sitten juuri muuta. No tuo juttu hiipui lopulta, kun minäkin lopetin yrittämisen. Mulla on edelleen ikävä häntä, mutta en tiedä onko se aitoa vai läheisriippuvan "vieroitusoire". Minusta on jotenkin surullista, jos on niin, että en osaa rakastaa oikeasti vaan täytän jotain tarvetta.
Joku ketjun alkupuolella kirjoitti minusta aika tylystikin läheisriippuvista. Että he ovat hirveitä ihmisiä, jotka hakevat toisesta vain oman tarpeidensa täyttäjää. Omalla kohdallani koen, että haen kyllä aidosti kumppania, ystävää, rakastajaa, mutta kohdistan kiinnostukseni vääriin ihmisiin, en niihin, joiden ksnssa hyvä parisuhde voisi olla mahdollinen.
Siitä tunnistaa läheisriippuvuuden kun luulet rakastavasi ihmistä joka kohtelee sinua huonosti. Se ei ole normaalia. Normaali ihminen vihaa, inhoaa ja välttelee huonosti kohtelevaa ihmistä. Se ei jää ottamaan henkisesti ja fyysisesti turpaansa kerta toisensa jälkeen niin kuin läheisriippuvainen tekee. Silloin ei ole kyse kummallakaan rakkaudesta vaan vallankäytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
9
Vierailija kirjoitti:
Ja toitottakaa mulle, että en enää ota miestä takaisin, ansaitsen itsekin vaan hyvää!
Ap
Ansaitset niin paljon enemmän, kuin mitä nyt olet itsellesi sallinut. Varmaan se kotoa tulee meille, että emme oikeastaan ansaitsisi mitään, ja meidän tulee ennen kaikkea palvella muiden tarpeita, tai meidät hylätään kylmään ja pimeään.
Totuushan on, että kun me kerran voimme kannatella muitakin, me taatusti pystytään kannattelemaan omaa elämäämme.
Ansaitset hyvää, ansaitset että sinusta pidetään yhtä hyvää huolta kuin sinä pidät muista. Normaali parisuhde toimii niin. Jätä taaksesi tuo ongelmakimppu, hän on aikuinen ihminen ja on vastuussa omasta elämästään. Et pysty häntä vetämään kuiville, vaan hän vetää sinut mukanaan. Pelastaudu nyt kun vielä voit.
Jos päätät nyt tehdä jotain, pysy langoilla, että pystymme tsemppaamaan sinua <3
Tunnustan, että olen ollut niin sääliö että olen pommittanut miestä viestein ja soitoin päivittäin ja kyttään paikallaoloa, vaikka tiedän etten saa vastausta. Tiedän, että näkee viestit ja jättää tietoisesti reagoimatta. Ja mulla on arvoton olo vaikka pitäisi olla vihainen. Toisaalta haluaisin vaan että vastaa ja sanoo anteeksi rakas, toisaalta haluan jo lopullisesti eroon (jonka järjellä tiedän olevan oikein). Pitäisi vaan estää ja antaa olla.
Olen myös tajunnut että ne muutamat onnelliset hetket miehen kanssa, seksi, yhdessäolo ja tekeminen eivät pitäisi olla se harvinainen juttu, jota muistellaan aina kun menee huonosti ja niihin muutamiin hetkiin perustuen aina jatketaan. Ne huomioivat hetket läheisyys, mitkä tässä on muka niin kauniita, mutta harvinaisia, on normaalia ja jokapäiväistä normaalissa suhteessa ja niin pitäisi olla koko ajan, ei kerran kuussa silloin kun toinen sen sallii.Kiitos, tuli ihan hillitön itku tekstistäsi <3
Tämä kuulostaa hyvin tutulta, olin itse samassa tilanteessa reilut 3 vuotta sitten. Ensimmäinen askel on vain lähteä! Se tuntuu aivan hirveältä, mutta tärkeintä on tajuta että se on vain vieroitusoireita niistä jatkuvista välittäjäainemyrskyistä, joita vuoristoratamainen parisuhde on saanut aikaan. Mä puhuin paljon ystäville, luin netistä toksisista parisuhteista ja trauma bondista, kävelin ympäri kaupunkia Pokemon Gota pelaten - ihan mitä tahansa, mikä vaan saa pois sen pakottavan tunteen, että pitäisi ottaa yhteyttä! Blokkasin miehen kaikilta mahdollisilta somekanavilta sekä puhelimesta, koska jopa työpäivän aikana puheluita ja viestejä tuli jatkuvasti. Sisältönä tietenkin sama kuin aina ennenkin: anna anteeksi, kyllä mä NYT ja TÄLLÄ KERTAA ryhdistäydyn. Ehkä naurettavin oli viesti, jossa mies kehui ettei enää JUURIKAAN juo. Tää ei kuitenkaan ollut helppoa! Jatkuvasti kalvoi hirveä pahanolontunne, ja tuntui että mikä tahansa yhteys mieheen toisi fiksin siihen. Muistan, miten ystäväni avasi skumppapullon sen kunniaksi että vihdoin erosin lopullisesti kaikkien yritysten jälkeen, ja kotimatkalla mä vaan vollotin silmät päästäni.
Heti sinkkuna mulle tuli pakottava tarve hankkia uusi parisuhde. Yllätys yllätys, tunsin vetoa pelkkiin mlkkuihin. Tällä kertaa halusin pitää kuitenkin ajatuksen mukana, ja vaikka olinkin ihastunut, niin heti epäluotettavien piirteiden tultua esiin pistin välit poikki. Onneksi olin sinkkuna itselleni harvinaisen pitkän ajan, ja sitten tapasin lopulta ihanan, tavallisen miehen, jonka kanssa aloitin parisuhteen - mutta siitä tuli mulle aivan kammottava kriisi. Mies oli niin rauhallinen, tasainen ja ongelmaton, että mä aloin kaipaamaan aivan hirveästi eksääni ja sitä räiskyvää vuoristorataa. Jouduin tekemään aivan hirvittävän määrän ajatustyötä siinä, että totuin terveeseen ja ongelmattomaan parisuhteeseen. Oli oikeasti aivan hilkulla, etten soittanut eksälleni ja pettänyt miestäni hänen kanssaan. Nyt kun suhdetta on pari vuotta takana, olen onnellisempi kuin koskaan. Eksäni vain oksettaa, näen hänestä joskus vieläkin painajaisia, ja rakastan miestäni terveellä tavalla, päivä päivältä enemmän. Terapia olisi ollut tosi hyvä juttu, nyt ehkä asioihin meni vähän enemmän aikaa kun työstin niitä itse.
Juuri näin minä olen myös tehnyt koko elämäni. Antanut pakit kaikille kunnollisille ja varteenotettaville sopiville ehdokkaille ja valinnut heikon itsetuntoni takia sitten sen työttömän, päihdeongelmaisen resupekan jolla on ollut vaikea luonnehäiriö. Sitten ihmetellyt kun tämä selkeästi luonnevikainen ei käyttäydykään parisuhteessa kuten normaali ihminen vaan elämä on yhtä draamaa ja kauhua. Vaihdellen sen mukaan miten tämä luonnevikainen haluaa minua pyörittää. Minulle parisuhde oli suorittamista. Heräsin aamulla työsuhteeseen näissä suhteissa, en parisuhteeseen. Jollain tapaa se on myös väärin sitä toista kohtaan, koska tämäkään ei ole silloin ihmissuhteessa vaan hän on työnantajasi. Teidän välillänne ei ole aitoa kiintymystä vaan sopimus jossa olette kumpikin läsnä toteuttamassa roolianne.