Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvuudesta eroon
Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa päihderiippuvaisen kanssa ja ilmeisen sairastunut itsekin. Miehet on mennyt ja tullut miten haluaa, aina otin takaisin ja yritin uskoa vaan hyvää, hoivasin ja koitin parantaa itseni unohtaen. Suhteissa henkistä ja fyysistä väkivaltaakin, olen antanut alistaa itseni aika täydellisesti.
Mulle on aina tärkeintä toisen hyvä olo, itsellä ei niin väliä. Suurimman osan suhteiden ajasta olen ollut masentunut kohtelun takia, silti aina kun toinen on vain pyytänyt anteeksi olen asettanut hänet elämäni keskiöön, kunnes mua satutetaan taas ja sen jälkeen uusiksi. Unohdan aina itseni, en oikein muista edes mistä joskus nautin ja mitkä mun omat mielipiteet on, myötäillen ja joustan ihan liikaa.
Tää on sairasta!
Onko joku eheytynyt tästä? Millä tavoin opetella, että oma elämä on tärkein ja itse arvokas?
Kommentit (592)
Vierailija kirjoitti:
Mulla on perheessä aika paljon päihdeongelmaisuutta. Olen joutunut erään läheisen todella pahan päihdekriisiytymisen vuoksi alkaa pohtimaan omia ongelmiani ja omaa käytöstäni. Olen aika kontrolloiva, ja suhteessa hukkaan itseni. Mutta samaan aikaan myös perseilen juomalla ja käyttäytymällä holtittomasti. Juon noin kerran viikossa, jos olen sinkkuna, parisuhteessa harvemmin. Olen yhden hyvän parisuhteen pilannut sillä juomakäyttäytymiselläni, lähinnä siksi, koska tämä ihminen ei ole koskaan joutunut sellaista elämään sietämään.
Aiemmin ajattelin, että olen varmaan itsekin läheisriippuvainen, koska aiemmat parisuhteeni olivat sellaisia, että tyypit katoilivat, pettivät ja heittelivät seinille. Mutta nyt en ole enää ihan varma. Normaalien ihmisten kanssa, joilla ei ole lähipiirissään päihdeongelmaisia/narsisteja, eivät siedä minun käytöstäni. Olen kyllä heidän mielestään hyvä puoliso, kun en juo, mutta silloin kun juon minusta tulee ilkeä ja holtiton. Ehkä nuo aiemmat suhteeni olivat häiriintyneitä minun vuokseni?
Toisaalta oma käytökseni ahdistaa minua todella paljon, ja suomin itseäni viikkokausia. En oikein osaa laittaa perspektiiviin. Välillä en edes tiedä, mikä on oikeasti totta.
Tähän se kaikista helpoin ratkaisu on lopettaa juominen. Mutta mitä jos olen siitäkin huolimatta narsisti? Olenko silloin vain selvä narsisti?
Olet silloin vain selvä narsisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun lähteminen onnistuu, vielä vaikeampaa on olla ajautumatta uuteen suhteeseen, koska yksin olo on niin kauhistavaa. On ihan kuin olisi putoamassa jonnekin tyhjyyteen reunan yli.
Enemmän kuin eroamiseen, sitä terapiaa tarvitsee siihen ekalle vuodelle. Minä tein sen virheen, että lopetin terapian, kun sain erottua. Luulin että ongelmani on sillä ratkaistu. Eihän se ollut, kun ongelma olen minä itse, ja kyvyttömyyteni pärjätä vain itseni seurassa.
Kannattaa muistaa nimenomaan pitää ajatukset aina itsessä, ei muissa. Terapiassa niinkuin muussakin elämässä läheisriippuvainen pälättää tajuamattaan enimmäkseen kaiken muiden kautta. Kun Jukka-Matti on niin hankala ja Marja-Liisa käyttäytyy niin ja Päivi-Pekka noin. Kuitenkin kaikki asiat pitäisi katsastaa ensin ja enimmäkseen siltä kannalta että onko Jukka-Matin tekemiset ylipäänsä oman elämän kannalta loppupeleissä kuinka merkittäviä vai olisiko jotain muuta mihin pitäisi suunntata energia ja huomio.
Joskus tuo ymmärretään sillä tavalla väärin että mietitään Marja-Liisan kaikki tekemiset niin että miten itse on syyllinen siihen että hän niin toimii. Todellisuudessa Marja-Liisa toimisi niin olitpa siinä tai et ja on jo ennenkin toiminut eikä sitä voi itsensä kautta peilata.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ketjusta aloittajalle ja jokaiselle kommentoijalle. Kiitän myös kohtaloa, sattumaa, Jumalaa tai mitä ikinä se onkaan, että päädyin av:lle juuri nyt.
Terveisin miestä juoppoputkasta taas kerran odotteleva, pakkaamisen aloittava
Upeaa, älä sitten anna periksi. Muistan jokaisen tuollaisen kerran, kun olisi pitänyt lähteä, enkä lähtenyt. Kadun vain niitä, en sitä kertaa, kun lopulta lähdin. Voimia!
Jos voit olla lähtenyt, ennen kuin hän tulee, pyri siihen. On helpompi hakea tavaraa jälkeen päin jonkun ystävän kanssa. Ja sekin on vain tavaraa.
Vierailija kirjoitti:
Näin äsken instassa aika hyvän meemin, joka sopii tähänkin hienosti.
Se, että kurkimme jääkaappiin hetken välein, ei tarkoita sitä, että toivomme sinne ilmestyneen lisää ruokaa vaan sitä, että tarkistamme olemmeko jo madaltaneet rimaa tarpeeksi syödäksemme niitä homeisia, nahistuneita porkkanoita. Sama pätee deittailuun!
Et syö niitä nahistuneita porkkanoita!
Josko vähän vielä maistaisi kuitenkin, ehkä sen homeen saa rapsutettua pois. 😂❤️
t. tuo deittailua Suomen talveen verrannut
Ensimmäiseksi hankkiudut eroon ihmisistä, jotka vahingoittavat sinua tavalla tai toisella; epäluottamuksella yleensä.
Ympäröi itsesi hyvillä tyypeillä, luota itseesi. Kaltaisesi alistujat saavat aina vain lisää p askaa niskaan, koska suostuvat siihen, asettavat itsensä siihen asemaan, kynnysmatoksi. Kiltteydellä vedät vaan itseäsi alaspäin, et muuta kohtelua itseäsi kohtaan kuin negatiiviseen suuntaan. Vaadi itsellesi vain parasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattele että sulla on valtavasti myötätuntoa, mutta siinä missä myötätuntoputki oli jollain riippuvuuskoukulla kiinni toisessa, siirrä se koukku itseesi.
Siirrä itseesi se koukku ja osoita myötätunto itseesi.
Jollain muulla ei ole tässä väliä.
NLP on yksi keino.
Voit muuten piirtää kynällä paperille jotain kaavioita. Trauma bondin katkaiset jollain konkreettisella. Vaikka piirtäminen voi olla korviketoimintaa, käden ja silmän yhteistyö on erilaista kuin vaan näpyttely.
Vierailija kirjoitti:
Ja toitottakaa mulle, että en enää ota miestä takaisin, ansaitsen itsekin vaan hyvää!
Ap
Sun kannattaa luoda itsellesi sellainen ääni joka sanoo ettet halua tuollaista elämää sellaisella varmuudella että uskot sitä. Luota sun omaan voimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hulluus on sitä, että toimii koko ajan samalla tavalla ja odottaa eri tulosta.
Parisuhteessa, on ihmisen kanssa joka kerta toisensa jälkeen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, ja itse luulee että yksi kaunis kerta se tekeekin toisin ja on ihan eri ihminen.
Elämässä, ihastuu juuri niihin katoajiin/ jahdattaviin / kännääviin / töykeisiin, ja luulee että tällä kertaa hän on unelmien prinssi.
Voi meitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja toitottakaa mulle, että en enää ota miestä takaisin, ansaitsen itsekin vaan hyvää!
Ap
Sun kannattaa luoda itsellesi sellainen ääni joka sanoo ettet halua tuollaista elämää sellaisella varmuudella että uskot sitä. Luota sun omaan voimaan.
Mä kuvittelin, että kirjoitan kirjettä 50-luvun Kotilieden Leelian Lepotuoliin elämästäni. "Hyvä Leelia, mieheni on juuri ollut kateissa ryyppyreissulla neljä päivää, mitä teen? "
Ja asetuin sitten Leelian tuoliin, mitä vastaisin jos se olisi joku muu.
"Hyvä lapsukainen, tuo ei ole hyvä mies. Lähde nyt heti, äitisi varmaan auttaa sinua, hän on sinusta varmasti salaa huolissaan. Muuta heti ja tee oma sievä koti itsellesi ja tapaa ystäviäsi. Ehkä joskus jopa tapaat vielä hyvän miehen, joka pitää huolta niin itsestään kuin sinusta."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ketjusta aloittajalle ja jokaiselle kommentoijalle. Kiitän myös kohtaloa, sattumaa, Jumalaa tai mitä ikinä se onkaan, että päädyin av:lle juuri nyt.
Terveisin miestä juoppoputkasta taas kerran odotteleva, pakkaamisen aloittava
Inhottava tilanne!
Tää mun nykyinen/viimeisin ex ei tietääkseni ole putkaan joutunut. Katoamisten jälkeen tosin tullut kotiin turpiin saneena/antaneensa, mustelmilla, ties missä aineissa, kertomatta olinpaikkaansa tai mitä on touhunnut, tullut kotiin uskoen että MULLA on joku muu vaikka olen vaan itkenyt kotona kun on niin paha olla.
Muistui mieleen, kun ex koitti kuristaa mua aalkoholipsykooseissaan. Seuraavana aamuna totesin vain, että jospa et kuristais enää ja kerroin mitä oli tehnyt kun ei muistanut. Ja mitä mä tein?
Ex alkoi säälimään itseään ja mähän lohdutin ja koitin ymmärtää. Miten sekaisin voi ihmisen mieli olla. Hyi hlvetti.
Toivottavasti sun tilanne ei ole ihan niin paha.
Voimia sullekin! Mua ainakin auttaa lukea muiden kirjoituksia.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja toitottakaa mulle, että en enää ota miestä takaisin, ansaitsen itsekin vaan hyvää!
Ap
Ansaitset niin paljon enemmän, kuin mitä nyt olet itsellesi sallinut. Varmaan se kotoa tulee meille, että emme oikeastaan ansaitsisi mitään, ja meidän tulee ennen kaikkea palvella muiden tarpeita, tai meidät hylätään kylmään ja pimeään.
Totuushan on, että kun me kerran voimme kannatella muitakin, me taatusti pystytään kannattelemaan omaa elämäämme.
Ansaitset hyvää, ansaitset että sinusta pidetään yhtä hyvää huolta kuin sinä pidät muista. Normaali parisuhde toimii niin. Jätä taaksesi tuo ongelmakimppu, hän on aikuinen ihminen ja on vastuussa omasta elämästään. Et pysty häntä vetämään kuiville, vaan hän vetää sinut mukanaan. Pelastaudu nyt kun vielä voit.
Jos päätät nyt tehdä jotain, pysy langoilla, että pystymme tsemppaamaan sinua <3
Tunnustan, että olen ollut niin sääliö että olen pommittanut miestä viestein ja soitoin päivittäin ja kyttään paikallaoloa, vaikka tiedän etten saa vastausta. Tiedän, että näkee viestit ja jättää tietoisesti reagoimatta. Ja mulla on arvoton olo vaikka pitäisi olla vihainen. Toisaalta haluaisin vaan että vastaa ja sanoo anteeksi rakas, toisaalta haluan jo lopullisesti eroon (jonka järjellä tiedän olevan oikein). Pitäisi vaan estää ja antaa olla.
Olen myös tajunnut että ne muutamat onnelliset hetket miehen kanssa, seksi, yhdessäolo ja tekeminen eivät pitäisi olla se harvinainen juttu, jota muistellaan aina kun menee huonosti ja niihin muutamiin hetkiin perustuen aina jatketaan. Ne huomioivat hetket läheisyys, mitkä tässä on muka niin kauniita, mutta harvinaisia, on normaalia ja jokapäiväistä normaalissa suhteessa ja niin pitäisi olla koko ajan, ei kerran kuussa silloin kun toinen sen sallii.
Kiitos, tuli ihan hillitön itku tekstistäsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silmiä avaava kokemus oli lukea Kalle Lähteen kirja Happotesti. Siinä pääsee kurkkaamaan mitä alkoholistin päässä liikkuu - ja mitä ei liiku. Hänellä oli myös mustasukkaisuusharhoja,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen parantunut. Lukemalla, lukemalla ja lukemalla. Kaikki mahdolliset opukset. Hellstenistä aloitin.
Kun itsensä tunnistaa, voi alkaa ajattelemaan toisin.
Hellsten on teologi, eli ajatuksensa ovat sieltä.
Hellsten kyllä toi läheisriippuvuus-käsitteen Suomeen Minnesotasta. Ei Raamatusta.
Se on totta, että teologia näkyy hänen teksteissään, mutta ei suoraan silloin, kun hän puhuu läheisriippuvuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa lukea myös Juha Kemppisen Alkoholismin keskivaihe. Kuvaa niin hyvin sitä luisumista, valehtelua yms.
Alkoholisti sairastuttaa ihmiset ympärillä läheisriippuvuuteen. Pahin tietysti jos on sairastunut jo lapsuudenperheessä, siitä sitten ponnistamaan puolison valintaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on perheessä aika paljon päihdeongelmaisuutta. Olen joutunut erään läheisen todella pahan päihdekriisiytymisen vuoksi alkaa pohtimaan omia ongelmiani ja omaa käytöstäni. Olen aika kontrolloiva, ja suhteessa hukkaan itseni. Mutta samaan aikaan myös perseilen juomalla ja käyttäytymällä holtittomasti. Juon noin kerran viikossa, jos olen sinkkuna, parisuhteessa harvemmin. Olen yhden hyvän parisuhteen pilannut sillä juomakäyttäytymiselläni, lähinnä siksi, koska tämä ihminen ei ole koskaan joutunut sellaista elämään sietämään.
Aiemmin ajattelin, että olen varmaan itsekin läheisriippuvainen, koska aiemmat parisuhteeni olivat sellaisia, että tyypit katoilivat, pettivät ja heittelivät seinille. Mutta nyt en ole enää ihan varma. Normaalien ihmisten kanssa, joilla ei ole lähipiirissään päihdeongelmaisia/narsisteja, eivät siedä minun käytöstäni. Olen kyllä heidän mielestään hyvä puoliso, kun en juo, mutta silloin kun juon minusta tulee ilkeä ja holtiton. Ehkä nuo aiemmat suhteeni olivat häiriintyneitä minun vuokseni?
Toisaalta oma käytökseni ahdistaa minua todella paljon, ja suomin itseäni viikkokausia. En oikein osaa laittaa perspektiiviin. Välillä en edes tiedä, mikä on oikeasti totta.
Tähän se kaikista helpoin ratkaisu on lopettaa juominen. Mutta mitä jos olen siitäkin huolimatta narsisti? Olenko silloin vain selvä narsisti?
Olet silloin vain selvä narsisti.
Kuulostaa siltä, että olet parisuhteesta riippuen joko hyväksikäyttäjä tai hyväksikäytetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja toitottakaa mulle, että en enää ota miestä takaisin, ansaitsen itsekin vaan hyvää!
Ap
Ansaitset niin paljon enemmän, kuin mitä nyt olet itsellesi sallinut. Varmaan se kotoa tulee meille, että emme oikeastaan ansaitsisi mitään, ja meidän tulee ennen kaikkea palvella muiden tarpeita, tai meidät hylätään kylmään ja pimeään.
Totuushan on, että kun me kerran voimme kannatella muitakin, me taatusti pystytään kannattelemaan omaa elämäämme.
Ansaitset hyvää, ansaitset että sinusta pidetään yhtä hyvää huolta kuin sinä pidät muista. Normaali parisuhde toimii niin. Jätä taaksesi tuo ongelmakimppu, hän on aikuinen ihminen ja on vastuussa omasta elämästään. Et pysty häntä vetämään kuiville, vaan hän vetää sinut mukanaan. Pelastaudu nyt kun vielä voit.
Jos päätät nyt tehdä jotain, pysy langoilla, että pystymme tsemppaamaan sinua <3
Tunnustan, että olen ollut niin sääliö että olen pommittanut miestä viestein ja soitoin päivittäin ja kyttään paikallaoloa, vaikka tiedän etten saa vastausta. Tiedän, että näkee viestit ja jättää tietoisesti reagoimatta. Ja mulla on arvoton olo vaikka pitäisi olla vihainen. Toisaalta haluaisin vaan että vastaa ja sanoo anteeksi rakas, toisaalta haluan jo lopullisesti eroon (jonka järjellä tiedän olevan oikein). Pitäisi vaan estää ja antaa olla.
Olen myös tajunnut että ne muutamat onnelliset hetket miehen kanssa, seksi, yhdessäolo ja tekeminen eivät pitäisi olla se harvinainen juttu, jota muistellaan aina kun menee huonosti ja niihin muutamiin hetkiin perustuen aina jatketaan. Ne huomioivat hetket läheisyys, mitkä tässä on muka niin kauniita, mutta harvinaisia, on normaalia ja jokapäiväistä normaalissa suhteessa ja niin pitäisi olla koko ajan, ei kerran kuussa silloin kun toinen sen sallii.Kiitos, tuli ihan hillitön itku tekstistäsi <3
Mies on kuin sun alkoholi. Nyt sä ylläpidät sun riippuvuutta yllä joka päiväisin annoksin. Ja ihan kuin alkoholistilla, se ei enää edes tunnu hyvältä, mutta se on riippuvuus. Ja ihan kuin alkoholiriippuvuudessa, ainoa apu on korkki kiinni ja ryhdyt kuiville. Ei sulle ole muuta apua, kuin jättää nyt se seuraava viesti lähettämättä. Ensin yksi päivä kuivilla, sitten taas yksi ja taas yksi.
Ja ihan kuin alkoholisti, vain sinä itse voit sen tehdä ja vain sinun itsen on se tajuttava. Kukaan ei voi sua auttaa, sun on itse nähtävä, että vain sinä teet tämän itsellesi. Sinä sen viestin laitat, sinä anot häntä ja roikut hänessä. Vain sinä voit sen lopettaakin, vaikka nyt heti tänään.
Tunnistan itsessäni läheisriippuvaisia piirteitä. Olen seurustellut kerran päihderiippuvaisen miehen kanssa. Hänellä ei tosin ollut ongelmaa (ts. piilotti sen ja kykeni elämään suhteellisen normaalia elämää) kun aloimme seurustella, mutta vähitellen aloin huomata huolestuttavia piirteitä ja myös se, että mies käytti huumeita alkuun vähemmän, mutta jatkossa enemmän, alkoi paljastua. En lähtenyt vielä silloin, vaan riitelin, itkin ja anoin häntä lopettamaan. Jossain vaiheessa homma meni kuitenkin niin mahdottomaksi (mies menetti työnsä, kulutti valtavia määriä rahaa ties mihin, oli jatkuvasti sekaisin, laiminlöi lemmikkejään, lopulta sai useita kertoja päihdepsykoosin, minä jouduin kuskaamaan häntä hoitoon), että jouduin tekemään stopin. Lopetin suhteen, onneksi emme olleet koskaan asuneet yhdessä, sen verran järkeä mulla oli ollut. Mutta vielä useita vuosia varsinaisen eron jälkeen hoidin hänen asioitaan, erityisesti lemmikkejä, ja välillä huolehdin itseni sairaaksi hänen voinnistaan.
Nyt tuo on jo monta vuotta sitten mennyttä elämää, mutta se on jättänyt jälkensä. Tuolloin myös vedin aikamoista marttyyrin roolia, ja se tietysti oli helppoa, kun toinen käyttäytyi aivan hirveällä tavalla jatkuvasti (päihdeongelmaisten läheiset tietävät). Nykyään osaan suhtautua kriittisemmin myös omaan käyttäytymiseeni. Minun olisi pitänyt vetää rajat ja etääntyä tilanteesta.
Olin useita vuosia yksin tuon jälkeen ja olen muutenkin viettänyt noin puolet elämästäni sinkkuna (olen nyt nelikymppinen) eli olen tottunut olemaan yksin. Kuitenkin kaipaan myös parisuhdetta ja toisen hyväksyntää (no, tuokin on ongelma). Joitakin miehiä olen tapaillut, mutta jälkeenpäin huomaan, että mulla on tapana viehättyä sellaisista ihmisistä, jotka eivät ole tosissaan minun kanssani, tai ovat emotionaalisesti jotenkin estyneitä. Lopputulema on, että en saa noista ihmissuhteista sitä mitä kaipaisin, rakkautta ja molemminpuolista ymmärrystä. Olen pyrkinyt liikaa miellyttämään toista, ja tavallaan sitten odottanut, että ehkä se toinenkin vastaisi samalla tavalla takaisin. Mutta eihän se niin mene, kun jo alunperin valikoi väärän ihmisen.
Olen harjoittanut aika paljon itsetutkiskelua, mutta silti tuntuu, että kiinnostun aina vain vääristä ihmisistä. En oikein enää uskalla mennä mukaan mihinkään ihmissuhteeseen, kun tiedän jo mitä mulle tulee käymään (tämä ei ole uhriutuminen, vaan oman vajaavuuden tunnistamista - mulla on huono arviointikyky). En tiedä mitä tehdä, kun en haluaisi olla aina yksinkään. Viimeisestä tasapainoisesta suhteesta on varmaan 15 vuotta aikaa. Onko mulla mitään toivoa. Pidän itsekin läheisriippuvuutta inhottavana vikana itsessäni enkä halua olla tällainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja toitottakaa mulle, että en enää ota miestä takaisin, ansaitsen itsekin vaan hyvää!
Ap
Ansaitset niin paljon enemmän, kuin mitä nyt olet itsellesi sallinut. Varmaan se kotoa tulee meille, että emme oikeastaan ansaitsisi mitään, ja meidän tulee ennen kaikkea palvella muiden tarpeita, tai meidät hylätään kylmään ja pimeään.
Totuushan on, että kun me kerran voimme kannatella muitakin, me taatusti pystytään kannattelemaan omaa elämäämme.
Ansaitset hyvää, ansaitset että sinusta pidetään yhtä hyvää huolta kuin sinä pidät muista. Normaali parisuhde toimii niin. Jätä taaksesi tuo ongelmakimppu, hän on aikuinen ihminen ja on vastuussa omasta elämästään. Et pysty häntä vetämään kuiville, vaan hän vetää sinut mukanaan. Pelastaudu nyt kun vielä voit.
Jos päätät nyt tehdä jotain, pysy langoilla, että pystymme tsemppaamaan sinua <3
Tunnustan, että olen ollut niin sääliö että olen pommittanut miestä viestein ja soitoin päivittäin ja kyttään paikallaoloa, vaikka tiedän etten saa vastausta. Tiedän, että näkee viestit ja jättää tietoisesti reagoimatta. Ja mulla on arvoton olo vaikka pitäisi olla vihainen. Toisaalta haluaisin vaan että vastaa ja sanoo anteeksi rakas, toisaalta haluan jo lopullisesti eroon (jonka järjellä tiedän olevan oikein). Pitäisi vaan estää ja antaa olla.
Olen myös tajunnut että ne muutamat onnelliset hetket miehen kanssa, seksi, yhdessäolo ja tekeminen eivät pitäisi olla se harvinainen juttu, jota muistellaan aina kun menee huonosti ja niihin muutamiin hetkiin perustuen aina jatketaan. Ne huomioivat hetket läheisyys, mitkä tässä on muka niin kauniita, mutta harvinaisia, on normaalia ja jokapäiväistä normaalissa suhteessa ja niin pitäisi olla koko ajan, ei kerran kuussa silloin kun toinen sen sallii.Kiitos, tuli ihan hillitön itku tekstistäsi <3
Mies on kuin sun alkoholi. Nyt sä ylläpidät sun riippuvuutta yllä joka päiväisin annoksin. Ja ihan kuin alkoholistilla, se ei enää edes tunnu hyvältä, mutta se on riippuvuus. Ja ihan kuin alkoholiriippuvuudessa, ainoa apu on korkki kiinni ja ryhdyt kuiville. Ei sulle ole muuta apua, kuin jättää nyt se seuraava viesti lähettämättä. Ensin yksi päivä kuivilla, sitten taas yksi ja taas yksi.
Ja ihan kuin alkoholisti, vain sinä itse voit sen tehdä ja vain sinun itsen on se tajuttava. Kukaan ei voi sua auttaa, sun on itse nähtävä, että vain sinä teet tämän itsellesi. Sinä sen viestin laitat, sinä anot häntä ja roikut hänessä. Vain sinä voit sen lopettaakin, vaikka nyt heti tänään.
Tiedän, että valinta on omani. Kai mä haluaisin jotain vakuutusta siitä, että olen tärkeä (vaikka tiedän että en mä hänelle ole, en niinkun pitäis). Mielessä välillä puolustelee että "ei se tahallaan" ja joku selitys tälle on mutta onhan tuommoinen noteeraamattomuus ja toisen täysi huomioimattomuus pahaa henkistä väkivaltaa, eikä sitä tule kenenkään hyväksyä. Suhteessa pitäisi olla kaksin, ei yksin.
Kiitos muuten vertauksista päihderiippuvuuteen. Onhan se jonkinlainen nousuhumalan fiilis kai kun taas ollaan yhdessä ja pääsen kokemaan itseni tarpeelliseksi. Sit tulee hetkeksi känni, kun kaikki on hyvin ja ihanasti vaikka tietää, että huomenna on paha olo. Krapulaa on taas tää sietämätön olotila, kun murehditaan ja pelätään ja toivotaan että tää vaan loppuisi jotenkin.
Avartuu koko ajan tää kuvio ja miten paljon itsessä on vikaa. Kun osais edes vihata sitä mitä itselleen aiheuttaa, eikä keksisi tekosyitä miksi taas muka ansaitsen pskaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan itsessäni läheisriippuvaisia piirteitä. Olen seurustellut kerran päihderiippuvaisen miehen kanssa. Hänellä ei tosin ollut ongelmaa (ts. piilotti sen ja kykeni elämään suhteellisen normaalia elämää) kun aloimme seurustella, mutta vähitellen aloin huomata huolestuttavia piirteitä ja myös se, että mies käytti huumeita alkuun vähemmän, mutta jatkossa enemmän, alkoi paljastua. En lähtenyt vielä silloin, vaan riitelin, itkin ja anoin häntä lopettamaan. Jossain vaiheessa homma meni kuitenkin niin mahdottomaksi (mies menetti työnsä, kulutti valtavia määriä rahaa ties mihin, oli jatkuvasti sekaisin, laiminlöi lemmikkejään, lopulta sai useita kertoja päihdepsykoosin, minä jouduin kuskaamaan häntä hoitoon), että jouduin tekemään stopin. Lopetin suhteen, onneksi emme olleet koskaan asuneet yhdessä, sen verran järkeä mulla oli ollut. Mutta vielä useita vuosia varsinaisen eron jälkeen hoidin hänen asioitaan, erityisesti lemmikkejä, ja välillä huolehdin itseni sairaaksi hänen voinnistaan.
Nyt tuo on jo monta vuotta sitten mennyttä elämää, mutta se on jättänyt jälkensä. Tuolloin myös vedin aikamoista marttyyrin roolia, ja se tietysti oli helppoa, kun toinen käyttäytyi aivan hirveällä tavalla jatkuvasti (päihdeongelmaisten läheiset tietävät). Nykyään osaan suhtautua kriittisemmin myös omaan käyttäytymiseeni. Minun olisi pitänyt vetää rajat ja etääntyä tilanteesta.
Olin useita vuosia yksin tuon jälkeen ja olen muutenkin viettänyt noin puolet elämästäni sinkkuna (olen nyt nelikymppinen) eli olen tottunut olemaan yksin. Kuitenkin kaipaan myös parisuhdetta ja toisen hyväksyntää (no, tuokin on ongelma). Joitakin miehiä olen tapaillut, mutta jälkeenpäin huomaan, että mulla on tapana viehättyä sellaisista ihmisistä, jotka eivät ole tosissaan minun kanssani, tai ovat emotionaalisesti jotenkin estyneitä. Lopputulema on, että en saa noista ihmissuhteista sitä mitä kaipaisin, rakkautta ja molemminpuolista ymmärrystä. Olen pyrkinyt liikaa miellyttämään toista, ja tavallaan sitten odottanut, että ehkä se toinenkin vastaisi samalla tavalla takaisin. Mutta eihän se niin mene, kun jo alunperin valikoi väärän ihmisen.
Olen harjoittanut aika paljon itsetutkiskelua, mutta silti tuntuu, että kiinnostun aina vain vääristä ihmisistä. En oikein enää uskalla mennä mukaan mihinkään ihmissuhteeseen, kun tiedän jo mitä mulle tulee käymään (tämä ei ole uhriutuminen, vaan oman vajaavuuden tunnistamista - mulla on huono arviointikyky). En tiedä mitä tehdä, kun en haluaisi olla aina yksinkään. Viimeisestä tasapainoisesta suhteesta on varmaan 15 vuotta aikaa. Onko mulla mitään toivoa. Pidän itsekin läheisriippuvuutta inhottavana vikana itsessäni enkä halua olla tällainen.
Olisipa ihana auttaa sinua, mut samassa veneessä ollaan. Suhteissakin pitäisi muistaa huolehtia ensin itsestä, sitten vasta muista. Pitäisi muistaa, että itsekin on rakkauden arvoinen ja rakastaa itseään.
Itsellä oli vähän aikaa sit mahdollisuus hypätä hoivaamaan yhtä toista ongelmatapausta. Olen melkeinpä ylpeä itsestäni kun reilusti vihelsi pelin poikki heti alkuunsa, koska en aio enää ikinä ottaa ongelmakimppuja koska rikon vaan itseni. Pyörittelin hetken tosin mielessä et "ehkä se muuttuu" mut tulin järkiini.
Toivottavasti ketju jatkuu, tästä on paljon apua.
Näin äsken instassa aika hyvän meemin, joka sopii tähänkin hienosti.
Se, että kurkimme jääkaappiin hetken välein, ei tarkoita sitä, että toivomme sinne ilmestyneen lisää ruokaa vaan sitä, että tarkistamme olemmeko jo madaltaneet rimaa tarpeeksi syödäksemme niitä homeisia, nahistuneita porkkanoita. Sama pätee deittailuun!
Et syö niitä nahistuneita porkkanoita!