Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvuudesta eroon
Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa päihderiippuvaisen kanssa ja ilmeisen sairastunut itsekin. Miehet on mennyt ja tullut miten haluaa, aina otin takaisin ja yritin uskoa vaan hyvää, hoivasin ja koitin parantaa itseni unohtaen. Suhteissa henkistä ja fyysistä väkivaltaakin, olen antanut alistaa itseni aika täydellisesti.
Mulle on aina tärkeintä toisen hyvä olo, itsellä ei niin väliä. Suurimman osan suhteiden ajasta olen ollut masentunut kohtelun takia, silti aina kun toinen on vain pyytänyt anteeksi olen asettanut hänet elämäni keskiöön, kunnes mua satutetaan taas ja sen jälkeen uusiksi. Unohdan aina itseni, en oikein muista edes mistä joskus nautin ja mitkä mun omat mielipiteet on, myötäillen ja joustan ihan liikaa.
Tää on sairasta!
Onko joku eheytynyt tästä? Millä tavoin opetella, että oma elämä on tärkein ja itse arvokas?
Kommentit (592)
Minulla läheisriippuvuuden taustalla on lapsuus masentuneen, etäisen yh-äitini kanssa. Hoidin jo pienenä paljon käytännön asioita maksoin laskuja, nostin äidin tililtä rahaa ja kävin kaupassa, siivosin jne. Äiti ei juuri huolehtinut minusta silloinkaan, kun vaikka sairauden takia olisi ollut välttämätöntä. Minulla oli isovanhempiin läheiset välit, mutta vanhan kansan ihmisinä emotionaaliset ja sosiaaliset tarpeet jäivät vähemmälle. Minua ei tuettu kiinnostuksen kohteideni suhteen, vaan aika suoraan esim. minun koulutus- ja harrastushaaveet torpattiin.
Mielenkiintoinen tuo havainto suhteiden erilaisuudesta (viesti 520). Omalla kohdallani on myös näin, että tilanne eskaloitui vakavaksi vasta viimeisessä suhteessa. Aiemmissa suhteissa on ollut kuitenkin tasapainottavia tekijöitä, myös hyvinvointia lisääviä. Minullakin kaikki meni saman suuntaista kaavaa. Alkuun vaadin, että huonon kohtelun on loputtava ja olin jämäkkä. Vähitellen rajat menivät kauemmaksi ja aloin kantamaan vastuuta miehen hyvinvoinnista. Pahimmillaan olin todellinen täyden palvelun hotelli, rahaakin kului paljon. Minun toiveilla ei ollut hänelle paljoakaan merkitystä, silti minulla oli loputon usko kaiken muuttumisesta hyväksi. Järki sanoi koko ajan, että erota pitäisi, mutta tunnepuoli on vienyt vahvasti ja vetänyt miehen puoleen. Nyt olen siis eronnut ja kaikki tuntuu vaikealta käsittää jälkeenpäin. Lähdin vasta kun oli loppu, rikki, mielenterveys vaakalaudalla.
Itsetuntoni alkoi vahvistumaan suhteen loppua kohti, tuli onnistumisia elämässä muilla osa-alueilla. Jännästi se vaikutti myös siihen, että mies alkoi kohtelemaan minua paremmin. Yhtäkkiä osasi mm. pyytää anteeksi käytöstään, mitä ei ollut aiemmin tehnyt ja lisäsi paljon kotitöiden tekemistä. Joku ketjussa mainitsi jotakin high class woman-käyttäytymisestä. Ilmeisesti siinä on perää.
Olen miettinyt paljon mitä vaaranmerkkejä suhteen alussa olisin voinut havaita. En keksi miehen käytöksestä mitään epäilyttävää. Hän osasi esittää normaalia ja varmaan ajoittain olimme aidosti läheisiä ja onnellisia. Ainoa mikä on huolestuttavaa on se, että en alun alkaenkaan esittänyt toiveitani monissa asioissa siinä pelossa, että mies pitää minua liian vaativana. Enkä kysellyt hankalia. Esim. en kysynyt, miksi hänellä oli koko ajan rahat loppu. Olisin voinut saada tietää aiemmin, että hän oli rahapeliaddikti ja pahoissa veloissa. Lopulta en kysellyt tai toivonut enää mitään hänen raivokohtauksien pelossa.
Siinä on paljon miettimistä, miten tunnistaa hyvän ja kunnollisen miehen. Jos uskaltaa vielä parisuhdetta lähteä yrittämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla läheisriippuvuuden taustalla on lapsuus masentuneen, etäisen yh-äitini kanssa. Hoidin jo pienenä paljon käytännön asioita maksoin laskuja, nostin äidin tililtä rahaa ja kävin kaupassa, siivosin jne. Äiti ei juuri huolehtinut minusta silloinkaan, kun vaikka sairauden takia olisi ollut välttämätöntä. Minulla oli isovanhempiin läheiset välit, mutta vanhan kansan ihmisinä emotionaaliset ja sosiaaliset tarpeet jäivät vähemmälle. Minua ei tuettu kiinnostuksen kohteideni suhteen, vaan aika suoraan esim. minun koulutus- ja harrastushaaveet torpattiin.
Mielenkiintoinen tuo havainto suhteiden erilaisuudesta (viesti 520). Omalla kohdallani on myös näin, että tilanne eskaloitui vakavaksi vasta viimeisessä suhteessa. Aiemmissa suhteissa on ollut kuitenkin tasapainottavia tekijöitä, myös hyvinvointia lisääviä. Minullakin kaikki meni saman suuntaista kaavaa. Alkuun vaadin, että huonon kohtelun on loputtava ja olin jämäkkä. Vähitellen rajat menivät kauemmaksi ja aloin kantamaan vastuuta miehen hyvinvoinnista. Pahimmillaan olin todellinen täyden palvelun hotelli, rahaakin kului paljon. Minun toiveilla ei ollut hänelle paljoakaan merkitystä, silti minulla oli loputon usko kaiken muuttumisesta hyväksi. Järki sanoi koko ajan, että erota pitäisi, mutta tunnepuoli on vienyt vahvasti ja vetänyt miehen puoleen. Nyt olen siis eronnut ja kaikki tuntuu vaikealta käsittää jälkeenpäin. Lähdin vasta kun oli loppu, rikki, mielenterveys vaakalaudalla.
Itsetuntoni alkoi vahvistumaan suhteen loppua kohti, tuli onnistumisia elämässä muilla osa-alueilla. Jännästi se vaikutti myös siihen, että mies alkoi kohtelemaan minua paremmin. Yhtäkkiä osasi mm. pyytää anteeksi käytöstään, mitä ei ollut aiemmin tehnyt ja lisäsi paljon kotitöiden tekemistä. Joku ketjussa mainitsi jotakin high class woman-käyttäytymisestä. Ilmeisesti siinä on perää.
Olen miettinyt paljon mitä vaaranmerkkejä suhteen alussa olisin voinut havaita. En keksi miehen käytöksestä mitään epäilyttävää. Hän osasi esittää normaalia ja varmaan ajoittain olimme aidosti läheisiä ja onnellisia. Ainoa mikä on huolestuttavaa on se, että en alun alkaenkaan esittänyt toiveitani monissa asioissa siinä pelossa, että mies pitää minua liian vaativana. Enkä kysellyt hankalia. Esim. en kysynyt, miksi hänellä oli koko ajan rahat loppu. Olisin voinut saada tietää aiemmin, että hän oli rahapeliaddikti ja pahoissa veloissa. Lopulta en kysellyt tai toivonut enää mitään hänen raivokohtauksien pelossa.
Siinä on paljon miettimistä, miten tunnistaa hyvän ja kunnollisen miehen. Jos uskaltaa vielä parisuhdetta lähteä yrittämään.
High class woman -käyttäytymisestä on puhuttu paljon Gretan videoissa. En kaikkea allekirjoita mitä hän puhuu, mutta tuossa high class -puolessa on perää. Kun kunnioittaa itse itseään ja elämässä on paljon muutakin kuin parisuhde, kumppani ei enää voi pitää itsestäänselvyytenä.
Tommy Hellsteniltä löytyy aihetta käsitteleviä ohjelmia Youtubesta: https://www.youtube.com/watch?v=lqeyBEYkwLM
Tämä on todella hyvä ja paljon minulle antsnut keskustelu! Kiitos kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi kiva kuulla ap:n ja muiden ketjuun kirjoittaneiden kuulumisia. Kirjoitin myös itse ketjuun. Pääsin loppuvuodesta eroon myrkyllisestä parisuhteesta. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, jossa en edes mieti seuraavaa parisuhdetta. En oikein edes ymmärrä, miksi sen rakkauden etsiminen on ollut niin tärkeää. Nyt olen keskittynyt omaan hyvinvointiini ja itsetutkiskeluun. Rajojen pitäminen ihmissuhteissa on edelleen iso haaste. Vaikka vieläkin sattuu muistot ja joskus ikäväkin ex-miestä kohtaan, olen paljon seesteisempi, vahvempi ja tyytyväisempi elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva kuulla ap:n ja muiden ketjuun kirjoittaneiden kuulumisia. Kirjoitin myös itse ketjuun. Pääsin loppuvuodesta eroon myrkyllisestä parisuhteesta. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, jossa en edes mieti seuraavaa parisuhdetta. En oikein edes ymmärrä, miksi sen rakkauden etsiminen on ollut niin tärkeää. Nyt olen keskittynyt omaan hyvinvointiini ja itsetutkiskeluun. Rajojen pitäminen ihmissuhteissa on edelleen iso haaste. Vaikka vieläkin sattuu muistot ja joskus ikäväkin ex-miestä kohtaan, olen paljon seesteisempi, vahvempi ja tyytyväisempi elämääni.
Tai sitten vain uskottelet itsellesi kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap taas moi. Ajattelin päivitellä kuulumisia.
Olen viikkotolkulla nähnyt unia tuosta miehestä, exästä. Olen uudessa suhteessa ja exä on ollut ties kuinka monessa. Mulla on välillä ihan tolkuton ikävä häntä. Muistan kyllä kaiken mitä hän teki ja kuinka huonoksi hän sai oloni, miksi ihmeessä mä ikävöin?
Tää uusi mies on todella hyvä mulle. Esim jos olen siirtynyt sohvalle yöllä nukkumaan, niin hän tulee vaan antamaan pusun ja kysyy tuunko takaisin viereen, itse olen asennoitunut vieläkin siihen että mulle suututaan yölläkin. Hän toi mulle ruusun ihan koska vaan halusi, hän ajattelee mua koko ajan. Silti mä ajattelen tuota exää.
En tiedä, onko mulla menossa joku kausi kun exän kanssa oltiin niin pitkään ja nyt uuden kanssa eletään kaikkea ekaa kertaa. Hän taitaa ihan tosissaan tykätä musta ja se ihmetyttää edelleen joka päivä, mun ei tarvitse pelätä mitään ja piilotella itseäni.
Näin sitä exää eilen kaupassa uuden naisensa kanssa (onko jo neljäs mun jälkeen). En edes panikoitunut, olen melkein ylpeä itsestäni. Joku ääni sisässäni ois halunnut kuitenkin huutaa että "nyt ukko takas kotiin" ja raahata miehen korvasta kiinni pitäen takaisin. Mikä ihme mua vaivaa.
Mun dissosiaatio- ja paniikkikohtaukset on vähentyneet. Mä uskallan kauppaan ja lenkille ilman rauhoittavia, mun olo on kohentunut, joskus tunnen itseni ihan normaaliksi.
Miten voikaan koukuttua ihmiseen näin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa että ketju pysyy elossa ja kerrot AP kuulumisiasi. Luin vanhoja omia kirjoituksiani ja on hyvä huomata kuinka pikkuhiljaa pienin askelin pääsee eteenpäin.
kiva kuulla että sulla menee paremin ap!
Anna exän kummitella, kyllä se varmaan tulee takas jos se on mitä ihan oikeasti haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt omalla kohdallani voiko läheisriippuvuus liittyä myös hoivaamiseen henkisen sairauden takia?
Olen kasvanut väkivaltaisessa kodissa ja oma äitini on aina uhrautunut muiden vuoksi. Olen käynyt kyllä terapiat mutta silti olen ollut vuosia naimisissa puolison kanssa, jolla on todella vakavia mielenterveysongelmia.
Viimeiset 1,5 vuotta on ollut jatkuvia rankkoja oirejaksoja, joiden aikana hän on täysin toimintakyvytön (ei syö, ei peseydy, ei välttämättä edes suostu juomaan) ja itsetuhoinen. Oireiden ollessa pahimmillaan hän kohtelee minua huonosti valehtelemalla ja manipuloimalla. Olen jatkuvasti varpaillani itsemurhariskin takia, valvon öitä "vahtimassa" ja yritän kaikkeni saadakseni hänet voimaan paremmin. Oireet kuitenkin ovat aina vähintään taka-alalla ja alan olla todella väsynyt.
Olen maininnut erosta mutta en koskaan pysty lähtemään, sillä pelkään, että hän tappaisi itsensä tai että minä en koskaan löydä uutta parisuhdetta. Pohjimmiltaan pelkään siis itse tulevani "hylätyksi" ja jääväni yksin. Suhteessamme on ollut paljon hyvää mutta sairaus tuntuu syövän kaiken sen vähitellen.
Onko muilla samankaltaista tilannetta? Onko tämä vain osa avioliiton vastamäkeä vai pitäisikö minun miettiä tilannetta tarkemmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt omalla kohdallani voiko läheisriippuvuus liittyä myös hoivaamiseen henkisen sairauden takia?
Olen kasvanut väkivaltaisessa kodissa ja oma äitini on aina uhrautunut muiden vuoksi. Olen käynyt kyllä terapiat mutta silti olen ollut vuosia naimisissa puolison kanssa, jolla on todella vakavia mielenterveysongelmia.
Viimeiset 1,5 vuotta on ollut jatkuvia rankkoja oirejaksoja, joiden aikana hän on täysin toimintakyvytön (ei syö, ei peseydy, ei välttämättä edes suostu juomaan) ja itsetuhoinen. Oireiden ollessa pahimmillaan hän kohtelee minua huonosti valehtelemalla ja manipuloimalla. Olen jatkuvasti varpaillani itsemurhariskin takia, valvon öitä "vahtimassa" ja yritän kaikkeni saadakseni hänet voimaan paremmin. Oireet kuitenkin ovat aina vähintään taka-alalla ja alan olla todella väsynyt.
Olen maininnut erosta mutta en koskaan pysty lähtemään, sillä pelkään, että hän tappaisi itsensä tai että minä en koskaan löydä uutta parisuhdetta. Pohjimmiltaan pelkään siis itse tulevani "hylätyksi" ja jääväni yksin. Suhteessamme on ollut paljon hyvää mutta sairaus tuntuu syövän kaiken sen vähitellen.
Onko muilla samankaltaista tilannetta? Onko tämä vain osa avioliiton vastamäkeä vai pitäisikö minun miettiä tilannetta tarkemmin?
Hei lähde, ihan itsesi vuoksi. Pahin riski ei ole että puolisosi ta ppaa itsensä, vaan että hän tap paa sinut.
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt omalla kohdallani voiko läheisriippuvuus liittyä myös hoivaamiseen henkisen sairauden takia?
Olen kasvanut väkivaltaisessa kodissa ja oma äitini on aina uhrautunut muiden vuoksi. Olen käynyt kyllä terapiat mutta silti olen ollut vuosia naimisissa puolison kanssa, jolla on todella vakavia mielenterveysongelmia.
Viimeiset 1,5 vuotta on ollut jatkuvia rankkoja oirejaksoja, joiden aikana hän on täysin toimintakyvytön (ei syö, ei peseydy, ei välttämättä edes suostu juomaan) ja itsetuhoinen. Oireiden ollessa pahimmillaan hän kohtelee minua huonosti valehtelemalla ja manipuloimalla. Olen jatkuvasti varpaillani itsemurhariskin takia, valvon öitä "vahtimassa" ja yritän kaikkeni saadakseni hänet voimaan paremmin. Oireet kuitenkin ovat aina vähintään taka-alalla ja alan olla todella väsynyt.
Olen maininnut erosta mutta en koskaan pysty lähtemään, sillä pelkään, että hän tappaisi itsensä tai että minä en koskaan löydä uutta parisuhdetta. Pohjimmiltaan pelkään siis itse tulevani "hylätyksi" ja jääväni yksin. Suhteessamme on ollut paljon hyvää mutta sairaus tuntuu syövän kaiken sen vähitellen.
Onko muilla samankaltaista tilannetta? Onko tämä vain osa avioliiton vastamäkeä vai pitäisikö minun miettiä tilannetta tarkemmin?
Hei! Yrittääkö puolisosi hoitaa itseään? Käykö terapiassa/ onko lääkitystä? Minusta on ihailtavaa, että vielä nykyäänkin löytyy ihmisiä jotka eivät lähde pienimmistäkin vastoinkäymisistä. Toisaalta on myös niitä, jotka laittavat sen toisen etusijalle unohtaen itsensä. Hoidatko myös itseäsi? Suhteissakin on tärkeää pitää huolta etupäässä itsestään, kuinka jaksaa huolehtia muista jos itse on nääntynyt?
Kaiken rehellisyyden vuoksi sanon, että nykyisellä kumppanillanikin on mielenterveyden ongelmia, ajoittain on hyvinkin haastavaa. En ole itsekään paniikki ja ahdistusoireineni kanssa varmasti helpoin kumppani, siksi en vaadi toiseltakaan täydellisyyttä. Vaadin rehellisyyttä ja kunnioitusta vaikka itse olenkin epätäydellinen. Mullakin on oikeus ilmaista myös surua, suuttumusta ja tulla nähdyksi vaikka aina en ole vain kiltti ja kultainen. Mun ei tarvitse hävetä ja pysyä hiljaa.
Mitä tulee itsemurhariskiin, niin et silti voi uhrata elämääsi toisen takia, sinä et ole siitä vastuussa, se on hänen oma päätös. Isäni tappoi itsensä avioeron seurauksena aikanaan. Toki kaipaan edelleen ja tietty syyllisyys seuraa, mutta se oli hänen oma päätös, ei kenenkään vikaa.
Oletko tosiaan sitä mieltä että olisi pahempi olla itsekseen ilman huolta ja murhetta vai onko parempi uhrata elämä huonossa suhteessa?
Kiva, että ketju pysyy elossa. Tsempataan toisiamme.
Ap
Ap taas päivittää.
Noniin. Pari päivää sitten mies näytti luontonsa ja kävi riidan yhteydessä mm kurkkuun kiinni, paiskasi seinään ja löi poskelle muutaman kerran. Puhelimenikin hajotti. Tajusin sentään käydä lääkärissä, rikosilmoitusta pohdin mutta en usko että näyttö riittää. Jos teen sen niin miten homma etenee?
Huomasin että olen sairas vieläkin. Tapani mukaan yritin puhua miehelle järkeä, oisko mitään tehtävissä, kuinka tämä ratkaistaan. Mies oli vaan vihainen ja haluaa vakaasti eroon musta, ei aio tehdä mitään.
Selitti että ei halua mulle pahaa, välittää musta, on pahoillaan jne mutta ei halua/uskalla seurustella kanssani. Nyt on jo tinderissä 😳 Vasta puhuttiin yhteenmuutosta, oli hyvä olla ja rakasti. Tuntuu aika brutaalilta. Sen verran oon edistynyt että en ole anellut takaisin ja annan olla rauhassa.
Miksi nuo ei osaa sanoa suoraan että nyt ei vaan nappaa ja kiinnostaa muut, vaan täytyy maalata itsestään huolehtivaa kuvaa, ettei ole itsessään mikään vialla ja on tosi hyvä tyyppi?
Voi elämä, millon mä opin.
Ap
Ei hemmetti ap. Sattuipa p*ska mies! Älä yritä tuon miehen kanssa yhtään mitään enää koskaan! Jos jotakin näistä huonoista suhteista on oppinut, niin silloin kun toinen näyttää oikean karvansa, se pitää uskoa. Ja millään rakkaudella tai välittämisellä ei toinen muutu. Sinä et pysty miehen ongelmia ratkaisemaan ja hän ei halua muuttua. Hän on fyysisesti ja henkisesti väkivaltainen mies ja yleensä tuo vain pahenee suhteen myötä.
Voit soittaa rikosuhripäivystykseen. https://www.riku.fi/palvelut/rikosuhripaivystys-116-006/
Millaisia ne narsisti naiset oikein ovat ? Kai heitäkin lienee ja miten luonteet eroavat miehistä ? Tietääkö asiantuntijatkaan sellaisia olevankaan . Elämä yleensä on yhtä sotkua ,ongelmaa , koska ei yhteistä suuntaa ja säveltä . Tuokaa minulle onni .
Itse parannuin läheisriippuvaisuudesta, siihen meni kyllä useita vuosia. Kävin psykoterapiassa, Rosen-hoidoissa, vertaistukiryhmissä (CODA Helsinki) ja luin paljon aiheesta. Harjoittelin tervettä kanssakäymistä niin treffeillä kuin ystävien kanssa opettelemalla mm. omien rajojen vetämistä.
Nyt olen ollut onnellisessa ja tasapainoisessa parisuhteessa kohta vuoden. Aiemmissa suhteissa kärsin mustasukkaisuudesta ja hylätyksi tulemisen tunteesta, tässä suhteessa en. Toki vaikutus myös kumppanin valinnalla - valitsin tietoisesti "ihan kivan" miehen koska exien kohdalla oli aina tullut "tässä on elämäni mies" tyylistä obsessiivista euforiaa. Nykyään ymmärrän että tuo pakkomielteisyys on ainakin itselle merkki että ko.ihminen triggeröi menneitä traumojani.
Ei siinä muiden toitotukset auta jos sä jatkat p*skojen valintojen tekemistä. Sun pitää laittaa loppu omalle kynnysmattoilellusi, koska se on oksettavaa.
Itse olen ollut nyt 10v yksin koska avioliitto narsistin kanssa oli viimeinen pisara.