Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvuudesta eroon
Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa päihderiippuvaisen kanssa ja ilmeisen sairastunut itsekin. Miehet on mennyt ja tullut miten haluaa, aina otin takaisin ja yritin uskoa vaan hyvää, hoivasin ja koitin parantaa itseni unohtaen. Suhteissa henkistä ja fyysistä väkivaltaakin, olen antanut alistaa itseni aika täydellisesti.
Mulle on aina tärkeintä toisen hyvä olo, itsellä ei niin väliä. Suurimman osan suhteiden ajasta olen ollut masentunut kohtelun takia, silti aina kun toinen on vain pyytänyt anteeksi olen asettanut hänet elämäni keskiöön, kunnes mua satutetaan taas ja sen jälkeen uusiksi. Unohdan aina itseni, en oikein muista edes mistä joskus nautin ja mitkä mun omat mielipiteet on, myötäillen ja joustan ihan liikaa.
Tää on sairasta!
Onko joku eheytynyt tästä? Millä tavoin opetella, että oma elämä on tärkein ja itse arvokas?
Kommentit (592)
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Hei, luulen että meitä on monia näiden kysymysten äärellä. Minäkin olen tuskaillut menneitä ihmissuhteita ja ehkä nykyistäkin, merkitsenkö oikeasti kenellekään juuri mitään? Olen nelikymppinen ja jäämässä perheettömäksi, suuri toive olisi (ollut) löytää ainakin hyvä parisuhde. Joku jolle minä olen ihmisenä tärkeä, kuten hän olisi minulle. Harmi, kun olen valinnut itselleni haitallisia ihmisiä ja parisuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja tarkoitin että pysyä pois parisuhteista, kunnes oikeasti on todella hyvä, sitoutuva, huolehtiva, luotettava, lämmin, kärsivällinen, ystävällinen, hauska, rakastava. Ja ihan oikeasti tarkoitan että kaikkia näitä yhtaikaa, ja johdonmukaisesti, jatkuvasti ja kummemmin yrittämättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut tätä ketjua ja ymmärtänyt, että saatan itsekin olla läheisriippuvainen. Minun miesystäväni ei kuitenkaan tee varsinaisia katoamistemppuja eikä ole päihteiden ongelmakäyttäjä. Hän kuitenkin hylkää minut jos tulee joku vaikea tilanne, lähtee omaan kotiinsa "pakoon" ja tekee siitä lähtemisestä ison numeron, se enteilee eroa tai sitten ihan kirjaimellisesti eroaa lähtiessään ja pakkaa tavaransa ja puhuu rumasti, huutaa, ilkeilee. Sitten viestittelee kamalia viestejä minulle läpi yön tai joskus vaikka vuorokauden ympäri. Yleensä vastailen hänelle rauhoittelevaan sävyyn, positiivisia asioita, kehun häntä kun hän haukkuu minua, yritän siten saada hänet "heräämään" ja lopettamaan ilkeilynsä. Odotan, että joku kerta hän havahtuisi toimintaansa jo kun se on meneillään eikä vasta jälkikäteen. Onneksi hän sentään yleensä pyytää nukuttuaan anteeksi. Kotonaan ilmeisesti juo ja on onneton, lopettaa viestittelyn vasta kun sammuu ja sitten krapulassa yleensä hakeutuu takaisin luokseni läheisyydenkaipuussaan ja on pari päivää kuin vastarakastunut. Joku ongelma hänelläkin siis on, olen miettinyt, onko hänkin jollain tavalla läheisriippuvainen, kun ei sitten kuitenkaan eroa vaikka aina sillä uhkailee. Hän on myös erittäin pitkävihainen eikä pääse yli menneistä. Olen hänen silmissään "syyllinen" kaikkeen mitä ikinä on tapahtunut, jos menneisyydessä olen joskus jotenkin mokannut niin anteeksiantoa on turha häneltä odottaa. Minä sen sijaan annan hänelle viikottain anteeksi kaiken haukkumisen ja pahassa olossa vellomisen. Kun häntä tästä muistutan, hän ilkkuu, että olen tekopyhä ja hirveä ihminen ja kohtelen häntä kuin roskaa eli olen ansainnut hänen vihansa. Uskallan kyllä sanoa hänelle, että näin ei ole, eikä minun tarvitse sietää tuota käytöstä, ja hänkin tietää että lienen läheisriippuvainen.
Käykö tuollaista siis viikoittain? Millaisista asioista hän suuttuu?
Minusta vaikuttaa kohtuuttomalta, ja siltä että miehellä on jokin ongelma, ehkä persoonallisuushäiriö (en halua keittiöpsykologisoida, mutta en keksinyt muutakaan ilmaisua). Tuo ei ole aikuisen ihmisen käytöstä. Toki hänen käytöksensä on vain hänen vastuullaan, sun on sitten mietittävä haluatko tuollaista pitkäänkin katsella. Läheisriippuvuus tosiaan tekee sen, että lähteminen on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta.
Kirjoituksesi herätti itsessäni reaktioita, ja huomaan miettiväni myös omaa parisuhdetta, joka on suhteellisen tuore. Mies on aika herkkähipiäinen tyyppi, eli saattaa suuttua hyvin pienestä. Ja silloin hänen tapansa reagoida on pistää viestintäkanavat kiinni, eli esim. blokata whatappissa (puhelinta ei sentään ole laittanut estoon). Olen miettinyt, että tuo on melkoisen viheliäinen tapa toimia, koska sillä estää toista edes selvittämästä, mistä tilanteessa oikein on kyse. Ikävä tilanne sen toisen osapuolen kannatta, tavallaan toinen siis haluaa kontrolloida tilannetta eikä anna edes mahdollisuutta toiselle tehdä mitään.
Kausittain, joskus viikottain ja joskus onneksi harvemmin. Kun kaikki on hyvin, olemme tosi onnellisia. Tai nykyään en oikein tiedä, olemmeko molemmat onnellisia, mutta minä ainakin olen ollut. Olen monesti miehelle kertonut, että hän on elämäni rakkaus, mutta hän on sellainen pikkutarkka ja yltiörehellinen puheissaan, että on sanonut ihan suoraan, että hän ei tiedä olenko minä hänelle samaa.
Tuo blokkaaminen on tosiaan viheliäistä, enkä siedä sitä itse yhtään. Se pelottaa ja ärsyttää samaan aikaan. Minäkin pidän sitä väkivaltana, kontrollointina. Tottakai mies tietää, että se aiheuttaa minulle huonoa oloa ja tekee niin silti. Toisaalta meidän tapauksessa mitkään viestit ikinä minulta hänelle eivät voi parantaa tilannetta sen ollessa päällä, kaikkeni olen yrittänyt ja silti tilanne menee aina vain enemmän solmuun. Mies lukee viestejä miten haluaa eikä ota kuuleviin korviinsa mitä niissä on tarkoitus lukea. Eli sinänsä "ymmärrän" tuonkin... Mutta ehkä hän on vain kouluttanut minut hyväksymään sen blokkailun. En osaa itse arvioida.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Hei, luulen että meitä on monia näiden kysymysten äärellä. Minäkin olen tuskaillut menneitä ihmissuhteita ja ehkä nykyistäkin, merkitsenkö oikeasti kenellekään juuri mitään? Olen nelikymppinen ja jäämässä perheettömäksi, suuri toive olisi (ollut) löytää ainakin hyvä parisuhde. Joku jolle minä olen ihmisenä tärkeä, kuten hän olisi minulle. Harmi, kun olen valinnut itselleni haitallisia ihmisiä ja parisuhteita.
Ole hyvä ystävä, hyvä kummitäti tai sisar, tee vapaaehtoistyötä tai taidetta. Ja kuten joku tuolla sanoi, ei ole ollenkaan myöhäistä saada vielä myös hyvä parisuhde, nyt olet aikuinen ja tunnet itsesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut tätä ketjua ja ymmärtänyt, että saatan itsekin olla läheisriippuvainen. Minun miesystäväni ei kuitenkaan tee varsinaisia katoamistemppuja eikä ole päihteiden ongelmakäyttäjä. Hän kuitenkin hylkää minut jos tulee joku vaikea tilanne, lähtee omaan kotiinsa "pakoon" ja tekee siitä lähtemisestä ison numeron, se enteilee eroa tai sitten ihan kirjaimellisesti eroaa lähtiessään ja pakkaa tavaransa ja puhuu rumasti, huutaa, ilkeilee. Sitten viestittelee kamalia viestejä minulle läpi yön tai joskus vaikka vuorokauden ympäri. Yleensä vastailen hänelle rauhoittelevaan sävyyn, positiivisia asioita, kehun häntä kun hän haukkuu minua, yritän siten saada hänet "heräämään" ja lopettamaan ilkeilynsä. Odotan, että joku kerta hän havahtuisi toimintaansa jo kun se on meneillään eikä vasta jälkikäteen. Onneksi hän sentään yleensä pyytää nukuttuaan anteeksi. Kotonaan ilmeisesti juo ja on onneton, lopettaa viestittelyn vasta kun sammuu ja sitten krapulassa yleensä hakeutuu takaisin luokseni läheisyydenkaipuussaan ja on pari päivää kuin vastarakastunut. Joku ongelma hänelläkin siis on, olen miettinyt, onko hänkin jollain tavalla läheisriippuvainen, kun ei sitten kuitenkaan eroa vaikka aina sillä uhkailee. Hän on myös erittäin pitkävihainen eikä pääse yli menneistä. Olen hänen silmissään "syyllinen" kaikkeen mitä ikinä on tapahtunut, jos menneisyydessä olen joskus jotenkin mokannut niin anteeksiantoa on turha häneltä odottaa. Minä sen sijaan annan hänelle viikottain anteeksi kaiken haukkumisen ja pahassa olossa vellomisen. Kun häntä tästä muistutan, hän ilkkuu, että olen tekopyhä ja hirveä ihminen ja kohtelen häntä kuin roskaa eli olen ansainnut hänen vihansa. Uskallan kyllä sanoa hänelle, että näin ei ole, eikä minun tarvitse sietää tuota käytöstä, ja hänkin tietää että lienen läheisriippuvainen.
Käykö tuollaista siis viikoittain? Millaisista asioista hän suuttuu?
Minusta vaikuttaa kohtuuttomalta, ja siltä että miehellä on jokin ongelma, ehkä persoonallisuushäiriö (en halua keittiöpsykologisoida, mutta en keksinyt muutakaan ilmaisua). Tuo ei ole aikuisen ihmisen käytöstä. Toki hänen käytöksensä on vain hänen vastuullaan, sun on sitten mietittävä haluatko tuollaista pitkäänkin katsella. Läheisriippuvuus tosiaan tekee sen, että lähteminen on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta.
Kirjoituksesi herätti itsessäni reaktioita, ja huomaan miettiväni myös omaa parisuhdetta, joka on suhteellisen tuore. Mies on aika herkkähipiäinen tyyppi, eli saattaa suuttua hyvin pienestä. Ja silloin hänen tapansa reagoida on pistää viestintäkanavat kiinni, eli esim. blokata whatappissa (puhelinta ei sentään ole laittanut estoon). Olen miettinyt, että tuo on melkoisen viheliäinen tapa toimia, koska sillä estää toista edes selvittämästä, mistä tilanteessa oikein on kyse. Ikävä tilanne sen toisen osapuolen kannatta, tavallaan toinen siis haluaa kontrolloida tilannetta eikä anna edes mahdollisuutta toiselle tehdä mitään.
Kausittain, joskus viikottain ja joskus onneksi harvemmin. Kun kaikki on hyvin, olemme tosi onnellisia. Tai nykyään en oikein tiedä, olemmeko molemmat onnellisia, mutta minä ainakin olen ollut. Olen monesti miehelle kertonut, että hän on elämäni rakkaus, mutta hän on sellainen pikkutarkka ja yltiörehellinen puheissaan, että on sanonut ihan suoraan, että hän ei tiedä olenko minä hänelle samaa.
Tuo blokkaaminen on tosiaan viheliäistä, enkä siedä sitä itse yhtään. Se pelottaa ja ärsyttää samaan aikaan. Minäkin pidän sitä väkivaltana, kontrollointina. Tottakai mies tietää, että se aiheuttaa minulle huonoa oloa ja tekee niin silti. Toisaalta meidän tapauksessa mitkään viestit ikinä minulta hänelle eivät voi parantaa tilannetta sen ollessa päällä, kaikkeni olen yrittänyt ja silti tilanne menee aina vain enemmän solmuun. Mies lukee viestejä miten haluaa eikä ota kuuleviin korviinsa mitä niissä on tarkoitus lukea. Eli sinänsä "ymmärrän" tuonkin... Mutta ehkä hän on vain kouluttanut minut hyväksymään sen blokkailun. En osaa itse arvioida.
Mies "ei tiedä" oletko hänen elämänsä rakkaus. Tietää hän, sen kyllä tietää. Joten et ole. Hän blokkailee sinua, koska hänellä ei ole mitään menetettävääkään, ei sillä niin väliä. Olet tarpeellinen muttet elintärkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olipa hyvä ketju. Ja mahtaako olla johdatusta minunkin kohdallani, että tähän törmäsin. Olen ollut vaikeissa ihmissuhteissa ja lukenut läheisriippuvaisen käyttäytymisestä. Tunnistan itsessäni joitain piirteitä sellaisesta käytöksestä. Viimeksi seurustelin miehen kanssa, joka oli alkoholisti. Ainoastaan hänen juomisestaan tuli riitoja. Vuoden vaihteessa jouduin viemään hänet katkaisuhoitoon ja sanomaan, että en voi olla hänen kanssaan, ellei hän muuta elämäntapaansa. Luulin, että se tehoaisi, mutta hän valitsi toisen tien. Näin kauan on kulunut aikaa, ja kaipaan häntä edelleen joka päivä. Koen syyllisyyttä siitä, että käytin niin kovaa keinoa. Surettaa kovasti, kun en tiedä missä hän on ja miten voi. Nyt mielessäni pyörii, että rakastinko minä sittenkin häntä oikeasti vai oliko meidän suhde vain mielen häiriö? Onko alkoholistista aina pakko erota? Auttakaa rakkaat ystävät minua hädässäni.
Teit ihan oikein. Mies teki valintansa.
Tiedätkö mistä tietää, että alkoholisti valehtelee?
Siitä kun se avaa suunsa.
Et olisi halunnut sellaista elämää. Se on jatkuvaa varpaillaan oloa, tuntosarvet sojossa koko ajan et mitä seuraavaksi tapahtuu, mihinkään et voi luottaa. Olisit yksin pyhät ja juhlat, tai katselisit juovaa miestä joka pitää parempaa huolta pullostaan kuin sinusta.
Saattaisit itsekin alkoholisoitua, tai alkaa käyttämään lääkkeitä (tämä on yllättävän monen alkkiksen omaisen kohtalo, miehen kanssa ei kestä itse selvinpäin, mutta ei haluta erotakaan).
Mä tein edellisen miehen kohdalla virheen, että ensin aloin itse juomaan ja lopulta mielialalääkitykselle kun ahdisti niin kovasti. Mies sai mut uskomaan, että mun olo on epänormaali ja että minä meistä tarvitsen hoitoa.
On moniakin, jotka elävät alkkiksen rinnalla näennäisen rauhallista elämää, mutta siinä joutuu sit tyytymään itse olemaan se toinen nainen ja pettymään jatkuvasti, se on kaikkea muuta kuin onnellista elämää. Älä nyt missään nimessä mene takaisin kun olet eroon päässyt.
Ja harmistuttavan usein sitä juomista mahdollistetaan vuosia ja taas vuosia kunnes mutta tulee täyteen, sit erotaan ja mies hoksaakin raitistua ja itselle jää jäljelle vaan tyhjä pankkitili, hukattu aika ja katkeruus.
Hyvä, että eksyit ketjuun mukaan.
Ap
Niin hyvin sanottu, ap.
Mä tosiaan kirjoitin aiemmin ketjuun, että kun otin miehestä eron, se jätti viinan siihen paikkaan. Varmaan näyttääkseen mulle, mutta silti. Olin sille niin vihainen, että kun se pystyi kerran siihen, miksei se tehnyt sitä kun oltiin yhdessä. Mutta eihän sen tarvinnut, kun olin siinä muutenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mulla tuli ihan kiukku sun puolesta tuota miestä kohtaan!
Siis tuo viesti, mitä hittoa. Aina muistaa sut, mutta ei kuitenkaan jaksa vastata edes puhelimeen.
Et välttämättä usko tätä, koska ajattelet miehestä yhä myös kauniisti, mutta voit olla varma, että mies tietää tasan tarkkaan mihin tilaan sut sai sillä viestillään, ja sai itselleen siitä hyvän olon.
Sä olet kärsinyt tarpeeksi, vaikka miehen mielestä selvästikään et ole.
Hitto mikä äijä!
Mieti myös sitä, tuleeko nuo itsesyytöksesi pelkästään omasta päästäsi, vai onko sua kenties aivopesty uskomaan, että vika on sussa.
Älä sääli aikuista, itsestään vastuussa olevaa miestä, nyt sun on aika sääliä itseäsi! Kyllä, itsesääli on tuon kaiken jälkeen ihan sallittua. Ryvet siinä itsesäälissä, hoivaat itseäsi, ja sitten nouset ylös.
Tsemppiä, sä pystyt siihen varmasti! <3 Ja joskus tämä on muisto vain, joskus katsot taakse päin ja mietit, mitä sä näit siinä ukossa. Mä lupaan tämän sulle, saman kokeneena, vaikka se tällä hetkellä tuntuukin uskomattomalta.
Joo, mä olen ihmetellyt tätä hänen uskomattoman erityislaatuist kykyä ulkoistaa ongelmat ja nostaa kädet vaan pystyyn ja unohtaa se oma osa ja vastuu.
Ja samalla sanoo, et rakastaa ja välittää, mä olen puolet hänestä ja lässynlää. Sit ei kuitenkaan vuorokaudesta tai edes viikosta löydy millään muutamaa minuuttia vastatakseen sille, ketä toitottaa rakastavansa, joo näinhän se näytetään. Ei, vaikka näkee et toinen kärsii ja on hädissään. Uskookohan se itse tuota? Nouseeko sen itsetunto siitä? Mitä ihmettä se saa siitä? Eikö se oikeasti tajua itse ristiriitaa tuossa?Melkein kadehdin tuota ominaisuutta, ihan uskomatonta petosta pokkana, kunpa itsekin osais.
Operation mindfck completed again.
Noh, tänään helpompi päivä ja juuri tuon takia taas saanut niitä vihankin tunteita, oli vaan oiva muistutus.
Kiitos <3
Rakkaus osoitetaan lopulta aina teoilla, ei sanoilla. Sanat ovat toki tärkeitä, mutta ne voivat olla täysin katteettomia, teot taas kertovat totuuden. Itse elin liian pitkään (vuosia) suhteessa, jossa oli tämä ristiriita. Mies sanoi rakastavansa ja aina riitojen jälkeen parantavansa tapansa. Lopulta ymmärsin että minä en TUNNE hänen rakkauttaan, sanat ja teot olivat täysin ristiriidassa. Lopulta uskoin mitä teot kertoivat ja lähdin. Erosta toipuminen otti silti aikansa, mutta koskaan en ole tuota päätöstä katunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa hyvä ketju. Ja mahtaako olla johdatusta minunkin kohdallani, että tähän törmäsin. Olen ollut vaikeissa ihmissuhteissa ja lukenut läheisriippuvaisen käyttäytymisestä. Tunnistan itsessäni joitain piirteitä sellaisesta käytöksestä. Viimeksi seurustelin miehen kanssa, joka oli alkoholisti. Ainoastaan hänen juomisestaan tuli riitoja. Vuoden vaihteessa jouduin viemään hänet katkaisuhoitoon ja sanomaan, että en voi olla hänen kanssaan, ellei hän muuta elämäntapaansa. Luulin, että se tehoaisi, mutta hän valitsi toisen tien. Näin kauan on kulunut aikaa, ja kaipaan häntä edelleen joka päivä. Koen syyllisyyttä siitä, että käytin niin kovaa keinoa. Surettaa kovasti, kun en tiedä missä hän on ja miten voi. Nyt mielessäni pyörii, että rakastinko minä sittenkin häntä oikeasti vai oliko meidän suhde vain mielen häiriö? Onko alkoholistista aina pakko erota? Auttakaa rakkaat ystävät minua hädässäni.
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Tuo tunne, että jokainen olisi pohjimmiltaan yksin, on läheisriippuvuus joka siellä kuiskuttelee. Meillä on lapsuudessa yksin jäämisen trauma, vaille jäämisen trauma. Sitä me koetamme paikata kenen tahansa kanssa joka yhtään kiinnittää meihin huomiota. Me ollaan ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi ryhtyä suhteeseen vain kokeillakseen, ei madaltaa rimaa, ei tyytyä, ei antaa tilaisuutta eikä kokeilla josko se siitä. Kun me juututaan heti suhteeseen, ja ollaan siinä silti yksin, kun lähtökohtaisesti otettiin ensimmäinen, ihan kuka vaan. Eihän se suhde mitenkään sillä reseptillä voi tuottaa meille syvää tyydytystä.
Ennemminkin pitää ymmärtää, että net ollaan yksin vain omassa päässä. Trauma ja yksinäisyyden tunne on kuin lasiseinä joka pitää meidät kokemasta aitoa yhteyttä. Siihen kuuluisi pyytää apua sukulaisilta ja ystäviltä, me ei pystytä. Siihen kuuluisi aidosti avautua ystäville ja kertoa mitä meille kuuluu, ne ei pystytä. Siihen kuuluisi pysyä sinkkuna, olla etsimättä parisuhdetta, ja hyväksyä että olemme sinkkuna ehkä ikuisesti. Ja sitten vasta, kun se meidän unelmakumppani tulee vastaan, vasta sitten ryhtyä suhteeseen.
Ei me olla yksin, on ystäviä, lapsia, sukulaisia. Pitää lakata käpertymästä itseensä, pitää kurottaa ulos heihin ja olla aito. Pitää keskittyä mieluummin itsen ulkopuolelle, ajatella mitä voisin antaa heille, miten voisin olla heille avuksi. Ei niinkään hyväksyä että olisimme yksin, mutta hyväksyä pysyttäytyä pois parisuhteista.
Puppua. Elämä on ollut pelkkää antamista toisille lapsesta asti. Nyt alkaa olla mitta täynnä. Ei se ole tuonut elämään laadukkaita ihmissuhteita. Mieluummin olen kokonaan yksin. Ei kukaan voi kuitenkaan täysin jakaa kokemusmaailmaani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa hyvä ketju. Ja mahtaako olla johdatusta minunkin kohdallani, että tähän törmäsin. Olen ollut vaikeissa ihmissuhteissa ja lukenut läheisriippuvaisen käyttäytymisestä. Tunnistan itsessäni joitain piirteitä sellaisesta käytöksestä. Viimeksi seurustelin miehen kanssa, joka oli alkoholisti. Ainoastaan hänen juomisestaan tuli riitoja. Vuoden vaihteessa jouduin viemään hänet katkaisuhoitoon ja sanomaan, että en voi olla hänen kanssaan, ellei hän muuta elämäntapaansa. Luulin, että se tehoaisi, mutta hän valitsi toisen tien. Näin kauan on kulunut aikaa, ja kaipaan häntä edelleen joka päivä. Koen syyllisyyttä siitä, että käytin niin kovaa keinoa. Surettaa kovasti, kun en tiedä missä hän on ja miten voi. Nyt mielessäni pyörii, että rakastinko minä sittenkin häntä oikeasti vai oliko meidän suhde vain mielen häiriö? Onko alkoholistista aina pakko erota? Auttakaa rakkaat ystävät minua hädässäni.
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Tuo tunne, että jokainen olisi pohjimmiltaan yksin, on läheisriippuvuus joka siellä kuiskuttelee. Meillä on lapsuudessa yksin jäämisen trauma, vaille jäämisen trauma. Sitä me koetamme paikata kenen tahansa kanssa joka yhtään kiinnittää meihin huomiota. Me ollaan ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi ryhtyä suhteeseen vain kokeillakseen, ei madaltaa rimaa, ei tyytyä, ei antaa tilaisuutta eikä kokeilla josko se siitä. Kun me juututaan heti suhteeseen, ja ollaan siinä silti yksin, kun lähtökohtaisesti otettiin ensimmäinen, ihan kuka vaan. Eihän se suhde mitenkään sillä reseptillä voi tuottaa meille syvää tyydytystä.
Ennemminkin pitää ymmärtää, että net ollaan yksin vain omassa päässä. Trauma ja yksinäisyyden tunne on kuin lasiseinä joka pitää meidät kokemasta aitoa yhteyttä. Siihen kuuluisi pyytää apua sukulaisilta ja ystäviltä, me ei pystytä. Siihen kuuluisi aidosti avautua ystäville ja kertoa mitä meille kuuluu, ne ei pystytä. Siihen kuuluisi pysyä sinkkuna, olla etsimättä parisuhdetta, ja hyväksyä että olemme sinkkuna ehkä ikuisesti. Ja sitten vasta, kun se meidän unelmakumppani tulee vastaan, vasta sitten ryhtyä suhteeseen.
Ei me olla yksin, on ystäviä, lapsia, sukulaisia. Pitää lakata käpertymästä itseensä, pitää kurottaa ulos heihin ja olla aito. Pitää keskittyä mieluummin itsen ulkopuolelle, ajatella mitä voisin antaa heille, miten voisin olla heille avuksi. Ei niinkään hyväksyä että olisimme yksin, mutta hyväksyä pysyttäytyä pois parisuhteista.
Olen vahvasti eri mieltä. Pystyn hyvin kertomaan ajatuksistani ja tunteistani, mutta ketään ei kiinnosta kuulla niistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Hei, luulen että meitä on monia näiden kysymysten äärellä. Minäkin olen tuskaillut menneitä ihmissuhteita ja ehkä nykyistäkin, merkitsenkö oikeasti kenellekään juuri mitään? Olen nelikymppinen ja jäämässä perheettömäksi, suuri toive olisi (ollut) löytää ainakin hyvä parisuhde. Joku jolle minä olen ihmisenä tärkeä, kuten hän olisi minulle. Harmi, kun olen valinnut itselleni haitallisia ihmisiä ja parisuhteita.
Vaikka niitä lapsia ei enää ehtisi saada ei ole myöhäistä saada hyvä parisuhdetta tai tuntea itseään eheäksi ihan omillaan, mikä saattaa edesauttaa sen hyvän suhteen löytämisessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa hyvä ketju. Ja mahtaako olla johdatusta minunkin kohdallani, että tähän törmäsin. Olen ollut vaikeissa ihmissuhteissa ja lukenut läheisriippuvaisen käyttäytymisestä. Tunnistan itsessäni joitain piirteitä sellaisesta käytöksestä. Viimeksi seurustelin miehen kanssa, joka oli alkoholisti. Ainoastaan hänen juomisestaan tuli riitoja. Vuoden vaihteessa jouduin viemään hänet katkaisuhoitoon ja sanomaan, että en voi olla hänen kanssaan, ellei hän muuta elämäntapaansa. Luulin, että se tehoaisi, mutta hän valitsi toisen tien. Näin kauan on kulunut aikaa, ja kaipaan häntä edelleen joka päivä. Koen syyllisyyttä siitä, että käytin niin kovaa keinoa. Surettaa kovasti, kun en tiedä missä hän on ja miten voi. Nyt mielessäni pyörii, että rakastinko minä sittenkin häntä oikeasti vai oliko meidän suhde vain mielen häiriö? Onko alkoholistista aina pakko erota? Auttakaa rakkaat ystävät minua hädässäni.
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Tuo tunne, että jokainen olisi pohjimmiltaan yksin, on läheisriippuvuus joka siellä kuiskuttelee. Meillä on lapsuudessa yksin jäämisen trauma, vaille jäämisen trauma. Sitä me koetamme paikata kenen tahansa kanssa joka yhtään kiinnittää meihin huomiota. Me ollaan ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi ryhtyä suhteeseen vain kokeillakseen, ei madaltaa rimaa, ei tyytyä, ei antaa tilaisuutta eikä kokeilla josko se siitä. Kun me juututaan heti suhteeseen, ja ollaan siinä silti yksin, kun lähtökohtaisesti otettiin ensimmäinen, ihan kuka vaan. Eihän se suhde mitenkään sillä reseptillä voi tuottaa meille syvää tyydytystä.
Ennemminkin pitää ymmärtää, että net ollaan yksin vain omassa päässä. Trauma ja yksinäisyyden tunne on kuin lasiseinä joka pitää meidät kokemasta aitoa yhteyttä. Siihen kuuluisi pyytää apua sukulaisilta ja ystäviltä, me ei pystytä. Siihen kuuluisi aidosti avautua ystäville ja kertoa mitä meille kuuluu, ne ei pystytä. Siihen kuuluisi pysyä sinkkuna, olla etsimättä parisuhdetta, ja hyväksyä että olemme sinkkuna ehkä ikuisesti. Ja sitten vasta, kun se meidän unelmakumppani tulee vastaan, vasta sitten ryhtyä suhteeseen.
Ei me olla yksin, on ystäviä, lapsia, sukulaisia. Pitää lakata käpertymästä itseensä, pitää kurottaa ulos heihin ja olla aito. Pitää keskittyä mieluummin itsen ulkopuolelle, ajatella mitä voisin antaa heille, miten voisin olla heille avuksi. Ei niinkään hyväksyä että olisimme yksin, mutta hyväksyä pysyttäytyä pois parisuhteista.
Läheisriippuvuutta ei esiinny pelkästään parisuhteessa. Juoppo mies ja kaiken kestävä vaimo on se tavallisin tarina täällä Suomessa, mutta ne säröt jotka pienet tytöt ja pojat saa sydämiinsä vaikuttavat kaikkeen kanssakäymiseen. Jos "aitoudella" tarkoitetaan kykyä ilmaista ja vastaanottaa niin positiiviset kuin negatiiviset tunteet luontevasti ja spontaanisti, niin aika harvassa perheessä tätä aitoutta on arvostettu saati opetettu.
Jokainen on sitten tahoillaan opetellut tunnesäätelyä, ja perinteisesti pojat ovat suuntautuneet viinaan ja väkivaltaan ja tytöt miellyttämiseen ja itseen kohdistuvaan väkivaltaan masennuksen ja syömishäiriöiden etc. muodossa. Kaikki tuo, koska ei pystytä kohtaamaan edes itseään. Kuinka siis pystyisimme kohtaamaan toisen -- aidosti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa hyvä ketju. Ja mahtaako olla johdatusta minunkin kohdallani, että tähän törmäsin. Olen ollut vaikeissa ihmissuhteissa ja lukenut läheisriippuvaisen käyttäytymisestä. Tunnistan itsessäni joitain piirteitä sellaisesta käytöksestä. Viimeksi seurustelin miehen kanssa, joka oli alkoholisti. Ainoastaan hänen juomisestaan tuli riitoja. Vuoden vaihteessa jouduin viemään hänet katkaisuhoitoon ja sanomaan, että en voi olla hänen kanssaan, ellei hän muuta elämäntapaansa. Luulin, että se tehoaisi, mutta hän valitsi toisen tien. Näin kauan on kulunut aikaa, ja kaipaan häntä edelleen joka päivä. Koen syyllisyyttä siitä, että käytin niin kovaa keinoa. Surettaa kovasti, kun en tiedä missä hän on ja miten voi. Nyt mielessäni pyörii, että rakastinko minä sittenkin häntä oikeasti vai oliko meidän suhde vain mielen häiriö? Onko alkoholistista aina pakko erota? Auttakaa rakkaat ystävät minua hädässäni.
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Tuo tunne, että jokainen olisi pohjimmiltaan yksin, on läheisriippuvuus joka siellä kuiskuttelee. Meillä on lapsuudessa yksin jäämisen trauma, vaille jäämisen trauma. Sitä me koetamme paikata kenen tahansa kanssa joka yhtään kiinnittää meihin huomiota. Me ollaan ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi ryhtyä suhteeseen vain kokeillakseen, ei madaltaa rimaa, ei tyytyä, ei antaa tilaisuutta eikä kokeilla josko se siitä. Kun me juututaan heti suhteeseen, ja ollaan siinä silti yksin, kun lähtökohtaisesti otettiin ensimmäinen, ihan kuka vaan. Eihän se suhde mitenkään sillä reseptillä voi tuottaa meille syvää tyydytystä.
Ennemminkin pitää ymmärtää, että net ollaan yksin vain omassa päässä. Trauma ja yksinäisyyden tunne on kuin lasiseinä joka pitää meidät kokemasta aitoa yhteyttä. Siihen kuuluisi pyytää apua sukulaisilta ja ystäviltä, me ei pystytä. Siihen kuuluisi aidosti avautua ystäville ja kertoa mitä meille kuuluu, ne ei pystytä. Siihen kuuluisi pysyä sinkkuna, olla etsimättä parisuhdetta, ja hyväksyä että olemme sinkkuna ehkä ikuisesti. Ja sitten vasta, kun se meidän unelmakumppani tulee vastaan, vasta sitten ryhtyä suhteeseen.
Ei me olla yksin, on ystäviä, lapsia, sukulaisia. Pitää lakata käpertymästä itseensä, pitää kurottaa ulos heihin ja olla aito. Pitää keskittyä mieluummin itsen ulkopuolelle, ajatella mitä voisin antaa heille, miten voisin olla heille avuksi. Ei niinkään hyväksyä että olisimme yksin, mutta hyväksyä pysyttäytyä pois parisuhteista.
Läheisriippuvuutta ei esiinny pelkästään parisuhteessa. Juoppo mies ja kaiken kestävä vaimo on se tavallisin tarina täällä Suomessa, mutta ne säröt jotka pienet tytöt ja pojat saa sydämiinsä vaikuttavat kaikkeen kanssakäymiseen. Jos "aitoudella" tarkoitetaan kykyä ilmaista ja vastaanottaa niin positiiviset kuin negatiiviset tunteet luontevasti ja spontaanisti, niin aika harvassa perheessä tätä aitoutta on arvostettu saati opetettu.
Jokainen on sitten tahoillaan opetellut tunnesäätelyä, ja perinteisesti pojat ovat suuntautuneet viinaan ja väkivaltaan ja tytöt miellyttämiseen ja itseen kohdistuvaan väkivaltaan masennuksen ja syömishäiriöiden etc. muodossa. Kaikki tuo, koska ei pystytä kohtaamaan edes itseään. Kuinka siis pystyisimme kohtaamaan toisen -- aidosti?
Ongelma on vain siinä, että on todella vaikea määritellä ihmisyydessä ”aidot tunteet”, ”normaali tunnesäätely” tai ”kyky vastaanottaa tunteita”. Kaikki nämä ovat subjektiivisia asioita yksilölle. Kärsimys siis jatkuu ihmiskunnan loppuun saakka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa hyvä ketju. Ja mahtaako olla johdatusta minunkin kohdallani, että tähän törmäsin. Olen ollut vaikeissa ihmissuhteissa ja lukenut läheisriippuvaisen käyttäytymisestä. Tunnistan itsessäni joitain piirteitä sellaisesta käytöksestä. Viimeksi seurustelin miehen kanssa, joka oli alkoholisti. Ainoastaan hänen juomisestaan tuli riitoja. Vuoden vaihteessa jouduin viemään hänet katkaisuhoitoon ja sanomaan, että en voi olla hänen kanssaan, ellei hän muuta elämäntapaansa. Luulin, että se tehoaisi, mutta hän valitsi toisen tien. Näin kauan on kulunut aikaa, ja kaipaan häntä edelleen joka päivä. Koen syyllisyyttä siitä, että käytin niin kovaa keinoa. Surettaa kovasti, kun en tiedä missä hän on ja miten voi. Nyt mielessäni pyörii, että rakastinko minä sittenkin häntä oikeasti vai oliko meidän suhde vain mielen häiriö? Onko alkoholistista aina pakko erota? Auttakaa rakkaat ystävät minua hädässäni.
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Tuo tunne, että jokainen olisi pohjimmiltaan yksin, on läheisriippuvuus joka siellä kuiskuttelee. Meillä on lapsuudessa yksin jäämisen trauma, vaille jäämisen trauma. Sitä me koetamme paikata kenen tahansa kanssa joka yhtään kiinnittää meihin huomiota. Me ollaan ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi ryhtyä suhteeseen vain kokeillakseen, ei madaltaa rimaa, ei tyytyä, ei antaa tilaisuutta eikä kokeilla josko se siitä. Kun me juututaan heti suhteeseen, ja ollaan siinä silti yksin, kun lähtökohtaisesti otettiin ensimmäinen, ihan kuka vaan. Eihän se suhde mitenkään sillä reseptillä voi tuottaa meille syvää tyydytystä.
Ennemminkin pitää ymmärtää, että net ollaan yksin vain omassa päässä. Trauma ja yksinäisyyden tunne on kuin lasiseinä joka pitää meidät kokemasta aitoa yhteyttä. Siihen kuuluisi pyytää apua sukulaisilta ja ystäviltä, me ei pystytä. Siihen kuuluisi aidosti avautua ystäville ja kertoa mitä meille kuuluu, ne ei pystytä. Siihen kuuluisi pysyä sinkkuna, olla etsimättä parisuhdetta, ja hyväksyä että olemme sinkkuna ehkä ikuisesti. Ja sitten vasta, kun se meidän unelmakumppani tulee vastaan, vasta sitten ryhtyä suhteeseen.
Ei me olla yksin, on ystäviä, lapsia, sukulaisia. Pitää lakata käpertymästä itseensä, pitää kurottaa ulos heihin ja olla aito. Pitää keskittyä mieluummin itsen ulkopuolelle, ajatella mitä voisin antaa heille, miten voisin olla heille avuksi. Ei niinkään hyväksyä että olisimme yksin, mutta hyväksyä pysyttäytyä pois parisuhteista.
Läheisriippuvuutta ei esiinny pelkästään parisuhteessa. Juoppo mies ja kaiken kestävä vaimo on se tavallisin tarina täällä Suomessa, mutta ne säröt jotka pienet tytöt ja pojat saa sydämiinsä vaikuttavat kaikkeen kanssakäymiseen. Jos "aitoudella" tarkoitetaan kykyä ilmaista ja vastaanottaa niin positiiviset kuin negatiiviset tunteet luontevasti ja spontaanisti, niin aika harvassa perheessä tätä aitoutta on arvostettu saati opetettu.
Jokainen on sitten tahoillaan opetellut tunnesäätelyä, ja perinteisesti pojat ovat suuntautuneet viinaan ja väkivaltaan ja tytöt miellyttämiseen ja itseen kohdistuvaan väkivaltaan masennuksen ja syömishäiriöiden etc. muodossa. Kaikki tuo, koska ei pystytä kohtaamaan edes itseään. Kuinka siis pystyisimme kohtaamaan toisen -- aidosti?
Ja pahin kaikista: kuka määrittelee _aidon_?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa hyvä ketju. Ja mahtaako olla johdatusta minunkin kohdallani, että tähän törmäsin. Olen ollut vaikeissa ihmissuhteissa ja lukenut läheisriippuvaisen käyttäytymisestä. Tunnistan itsessäni joitain piirteitä sellaisesta käytöksestä. Viimeksi seurustelin miehen kanssa, joka oli alkoholisti. Ainoastaan hänen juomisestaan tuli riitoja. Vuoden vaihteessa jouduin viemään hänet katkaisuhoitoon ja sanomaan, että en voi olla hänen kanssaan, ellei hän muuta elämäntapaansa. Luulin, että se tehoaisi, mutta hän valitsi toisen tien. Näin kauan on kulunut aikaa, ja kaipaan häntä edelleen joka päivä. Koen syyllisyyttä siitä, että käytin niin kovaa keinoa. Surettaa kovasti, kun en tiedä missä hän on ja miten voi. Nyt mielessäni pyörii, että rakastinko minä sittenkin häntä oikeasti vai oliko meidän suhde vain mielen häiriö? Onko alkoholistista aina pakko erota? Auttakaa rakkaat ystävät minua hädässäni.
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Tuo tunne, että jokainen olisi pohjimmiltaan yksin, on läheisriippuvuus joka siellä kuiskuttelee. Meillä on lapsuudessa yksin jäämisen trauma, vaille jäämisen trauma. Sitä me koetamme paikata kenen tahansa kanssa joka yhtään kiinnittää meihin huomiota. Me ollaan ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi ryhtyä suhteeseen vain kokeillakseen, ei madaltaa rimaa, ei tyytyä, ei antaa tilaisuutta eikä kokeilla josko se siitä. Kun me juututaan heti suhteeseen, ja ollaan siinä silti yksin, kun lähtökohtaisesti otettiin ensimmäinen, ihan kuka vaan. Eihän se suhde mitenkään sillä reseptillä voi tuottaa meille syvää tyydytystä.
Ennemminkin pitää ymmärtää, että net ollaan yksin vain omassa päässä. Trauma ja yksinäisyyden tunne on kuin lasiseinä joka pitää meidät kokemasta aitoa yhteyttä. Siihen kuuluisi pyytää apua sukulaisilta ja ystäviltä, me ei pystytä. Siihen kuuluisi aidosti avautua ystäville ja kertoa mitä meille kuuluu, ne ei pystytä. Siihen kuuluisi pysyä sinkkuna, olla etsimättä parisuhdetta, ja hyväksyä että olemme sinkkuna ehkä ikuisesti. Ja sitten vasta, kun se meidän unelmakumppani tulee vastaan, vasta sitten ryhtyä suhteeseen.
Ei me olla yksin, on ystäviä, lapsia, sukulaisia. Pitää lakata käpertymästä itseensä, pitää kurottaa ulos heihin ja olla aito. Pitää keskittyä mieluummin itsen ulkopuolelle, ajatella mitä voisin antaa heille, miten voisin olla heille avuksi. Ei niinkään hyväksyä että olisimme yksin, mutta hyväksyä pysyttäytyä pois parisuhteista.Puppua. Elämä on ollut pelkkää antamista toisille lapsesta asti. Nyt alkaa olla mitta täynnä. Ei se ole tuonut elämään laadukkaita ihmissuhteita. Mieluummin olen kokonaan yksin. Ei kukaan voi kuitenkaan täysin jakaa kokemusmaailmaani.
Tuo on varmasti totta. Mulle itselle on tehnyt viime vuosina hyvää auttaa esim jotakuta ventovierasta, josta tietää ettei sitä näe koskaan, eli mitään vastapalvelusta ei ole tiedossa. Mutta se teko ei ole millään lailla multa pois. Esim mulla on ollut parkkilippu, tai hissilippu, jossa on vielä vaikka tunti jäljellä. Sen sijaan että heitän sen pois, katon että joku on menossa kassalle, ja annan sen hänelle.
En osaa selittää sitä, mutta siinä on jotain ehjäävää. Yhdellä lailla näytän itselleni, etten ole mikään rikkinäinen enkä riistetty, vaan mulla on annettavaa, enkä tule siitä antamisesta huonommaksi.
Samalla koen antamista, jossa mua ei riistetä, pakoteta, nolata eikä arvioida. Olen täysin kontrollissa siitä, mitä annan ja kenelle.
Ehkä mä jotenkin koulutan ja totutan itseäni olemaan ei-uhri.
Esimerkiksi olen nyt esimies. Mä olen halunnut suositella mun alaisia. Mitään hyötyä siitä ei mulle ole, mutta mä tiedän että se auttaa heitä eteenpäin. Mä haluan kokemukseni, että antamisesta ei halutakaan hyötyä, sillä ei ole tarkoituskaan saada itselle mitään. Mun elämä on ollut niin täynnä ihmisiä joille mä olen antanut sillä ajatuksella, että ne antaisi mulle takaisin, eikä ne ole antanut, ne on vain ottanut. Mulle on annettu lahjoja tai suositteluja ja odotettu seksiä. Mä haluan kokea nyt antamista joka ei tähtää saamiseen. Siinä on jotain puhdistavaa.
Tää oli tosiaan vain mun kokemus eikä tarkoitettu kellekään, en ole vaan ikinä pukenut sitä sanoiksi. Tää on alkanut vasta eron jälkeen, kun mulla on alkanut olla jotain annettavaa, joka ei tyhjää minua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa hyvä ketju. Ja mahtaako olla johdatusta minunkin kohdallani, että tähän törmäsin. Olen ollut vaikeissa ihmissuhteissa ja lukenut läheisriippuvaisen käyttäytymisestä. Tunnistan itsessäni joitain piirteitä sellaisesta käytöksestä. Viimeksi seurustelin miehen kanssa, joka oli alkoholisti. Ainoastaan hänen juomisestaan tuli riitoja. Vuoden vaihteessa jouduin viemään hänet katkaisuhoitoon ja sanomaan, että en voi olla hänen kanssaan, ellei hän muuta elämäntapaansa. Luulin, että se tehoaisi, mutta hän valitsi toisen tien. Näin kauan on kulunut aikaa, ja kaipaan häntä edelleen joka päivä. Koen syyllisyyttä siitä, että käytin niin kovaa keinoa. Surettaa kovasti, kun en tiedä missä hän on ja miten voi. Nyt mielessäni pyörii, että rakastinko minä sittenkin häntä oikeasti vai oliko meidän suhde vain mielen häiriö? Onko alkoholistista aina pakko erota? Auttakaa rakkaat ystävät minua hädässäni.
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Tuo tunne, että jokainen olisi pohjimmiltaan yksin, on läheisriippuvuus joka siellä kuiskuttelee. Meillä on lapsuudessa yksin jäämisen trauma, vaille jäämisen trauma. Sitä me koetamme paikata kenen tahansa kanssa joka yhtään kiinnittää meihin huomiota. Me ollaan ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi ryhtyä suhteeseen vain kokeillakseen, ei madaltaa rimaa, ei tyytyä, ei antaa tilaisuutta eikä kokeilla josko se siitä. Kun me juututaan heti suhteeseen, ja ollaan siinä silti yksin, kun lähtökohtaisesti otettiin ensimmäinen, ihan kuka vaan. Eihän se suhde mitenkään sillä reseptillä voi tuottaa meille syvää tyydytystä.
Ennemminkin pitää ymmärtää, että net ollaan yksin vain omassa päässä. Trauma ja yksinäisyyden tunne on kuin lasiseinä joka pitää meidät kokemasta aitoa yhteyttä. Siihen kuuluisi pyytää apua sukulaisilta ja ystäviltä, me ei pystytä. Siihen kuuluisi aidosti avautua ystäville ja kertoa mitä meille kuuluu, ne ei pystytä. Siihen kuuluisi pysyä sinkkuna, olla etsimättä parisuhdetta, ja hyväksyä että olemme sinkkuna ehkä ikuisesti. Ja sitten vasta, kun se meidän unelmakumppani tulee vastaan, vasta sitten ryhtyä suhteeseen.
Ei me olla yksin, on ystäviä, lapsia, sukulaisia. Pitää lakata käpertymästä itseensä, pitää kurottaa ulos heihin ja olla aito. Pitää keskittyä mieluummin itsen ulkopuolelle, ajatella mitä voisin antaa heille, miten voisin olla heille avuksi. Ei niinkään hyväksyä että olisimme yksin, mutta hyväksyä pysyttäytyä pois parisuhteista.
Läheisriippuvuutta ei esiinny pelkästään parisuhteessa. Juoppo mies ja kaiken kestävä vaimo on se tavallisin tarina täällä Suomessa, mutta ne säröt jotka pienet tytöt ja pojat saa sydämiinsä vaikuttavat kaikkeen kanssakäymiseen. Jos "aitoudella" tarkoitetaan kykyä ilmaista ja vastaanottaa niin positiiviset kuin negatiiviset tunteet luontevasti ja spontaanisti, niin aika harvassa perheessä tätä aitoutta on arvostettu saati opetettu.
Jokainen on sitten tahoillaan opetellut tunnesäätelyä, ja perinteisesti pojat ovat suuntautuneet viinaan ja väkivaltaan ja tytöt miellyttämiseen ja itseen kohdistuvaan väkivaltaan masennuksen ja syömishäiriöiden etc. muodossa. Kaikki tuo, koska ei pystytä kohtaamaan edes itseään. Kuinka siis pystyisimme kohtaamaan toisen -- aidosti?
Mä olen huomannut, että miellyttämisen tarve on estänyt mua olemasta oma itseni eli aito. Olen ollut kuin kameleontti, aina sellainen joka sopii tilanteeseen tai jota arvelen haluttavan. Mä olen myös hävennyt kertoa epäonnistumisia tai vaikeuksia. Ei voi oikeasti ystävystyä ihmisten kanssa, jos ne ei näe koskaan mun inhimillisiä heikkouksia. Tästä seurauksena ei ole ystäviä, on vain kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa hyvä ketju. Ja mahtaako olla johdatusta minunkin kohdallani, että tähän törmäsin. Olen ollut vaikeissa ihmissuhteissa ja lukenut läheisriippuvaisen käyttäytymisestä. Tunnistan itsessäni joitain piirteitä sellaisesta käytöksestä. Viimeksi seurustelin miehen kanssa, joka oli alkoholisti. Ainoastaan hänen juomisestaan tuli riitoja. Vuoden vaihteessa jouduin viemään hänet katkaisuhoitoon ja sanomaan, että en voi olla hänen kanssaan, ellei hän muuta elämäntapaansa. Luulin, että se tehoaisi, mutta hän valitsi toisen tien. Näin kauan on kulunut aikaa, ja kaipaan häntä edelleen joka päivä. Koen syyllisyyttä siitä, että käytin niin kovaa keinoa. Surettaa kovasti, kun en tiedä missä hän on ja miten voi. Nyt mielessäni pyörii, että rakastinko minä sittenkin häntä oikeasti vai oliko meidän suhde vain mielen häiriö? Onko alkoholistista aina pakko erota? Auttakaa rakkaat ystävät minua hädässäni.
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Tuo tunne, että jokainen olisi pohjimmiltaan yksin, on läheisriippuvuus joka siellä kuiskuttelee. Meillä on lapsuudessa yksin jäämisen trauma, vaille jäämisen trauma. Sitä me koetamme paikata kenen tahansa kanssa joka yhtään kiinnittää meihin huomiota. Me ollaan ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi ryhtyä suhteeseen vain kokeillakseen, ei madaltaa rimaa, ei tyytyä, ei antaa tilaisuutta eikä kokeilla josko se siitä. Kun me juututaan heti suhteeseen, ja ollaan siinä silti yksin, kun lähtökohtaisesti otettiin ensimmäinen, ihan kuka vaan. Eihän se suhde mitenkään sillä reseptillä voi tuottaa meille syvää tyydytystä.
Ennemminkin pitää ymmärtää, että net ollaan yksin vain omassa päässä. Trauma ja yksinäisyyden tunne on kuin lasiseinä joka pitää meidät kokemasta aitoa yhteyttä. Siihen kuuluisi pyytää apua sukulaisilta ja ystäviltä, me ei pystytä. Siihen kuuluisi aidosti avautua ystäville ja kertoa mitä meille kuuluu, ne ei pystytä. Siihen kuuluisi pysyä sinkkuna, olla etsimättä parisuhdetta, ja hyväksyä että olemme sinkkuna ehkä ikuisesti. Ja sitten vasta, kun se meidän unelmakumppani tulee vastaan, vasta sitten ryhtyä suhteeseen.
Ei me olla yksin, on ystäviä, lapsia, sukulaisia. Pitää lakata käpertymästä itseensä, pitää kurottaa ulos heihin ja olla aito. Pitää keskittyä mieluummin itsen ulkopuolelle, ajatella mitä voisin antaa heille, miten voisin olla heille avuksi. Ei niinkään hyväksyä että olisimme yksin, mutta hyväksyä pysyttäytyä pois parisuhteista.Puppua. Elämä on ollut pelkkää antamista toisille lapsesta asti. Nyt alkaa olla mitta täynnä. Ei se ole tuonut elämään laadukkaita ihmissuhteita. Mieluummin olen kokonaan yksin. Ei kukaan voi kuitenkaan täysin jakaa kokemusmaailmaani.
Tuo on varmasti totta. Mulle itselle on tehnyt viime vuosina hyvää auttaa esim jotakuta ventovierasta, josta tietää ettei sitä näe koskaan, eli mitään vastapalvelusta ei ole tiedossa. Mutta se teko ei ole millään lailla multa pois. Esim mulla on ollut parkkilippu, tai hissilippu, jossa on vielä vaikka tunti jäljellä. Sen sijaan että heitän sen pois, katon että joku on menossa kassalle, ja annan sen hänelle.
En osaa selittää sitä, mutta siinä on jotain ehjäävää. Yhdellä lailla näytän itselleni, etten ole mikään rikkinäinen enkä riistetty, vaan mulla on annettavaa, enkä tule siitä antamisesta huonommaksi.
Samalla koen antamista, jossa mua ei riistetä, pakoteta, nolata eikä arvioida. Olen täysin kontrollissa siitä, mitä annan ja kenelle.
Ehkä mä jotenkin koulutan ja totutan itseäni olemaan ei-uhri.
Esimerkiksi olen nyt esimies. Mä olen halunnut suositella mun alaisia. Mitään hyötyä siitä ei mulle ole, mutta mä tiedän että se auttaa heitä eteenpäin. Mä haluan kokemukseni, että antamisesta ei halutakaan hyötyä, sillä ei ole tarkoituskaan saada itselle mitään. Mun elämä on ollut niin täynnä ihmisiä joille mä olen antanut sillä ajatuksella, että ne antaisi mulle takaisin, eikä ne ole antanut, ne on vain ottanut. Mulle on annettu lahjoja tai suositteluja ja odotettu seksiä. Mä haluan kokea nyt antamista joka ei tähtää saamiseen. Siinä on jotain puhdistavaa.Tää oli tosiaan vain mun kokemus eikä tarkoitettu kellekään, en ole vaan ikinä pukenut sitä sanoiksi. Tää on alkanut vasta eron jälkeen, kun mulla on alkanut olla jotain annettavaa, joka ei tyhjää minua.
Kiitos! Jotakin hyvin syvää samaa kokemusta tavoitin tuosta fiiliksestä antaa saamatta mitään takaisin. Sitä kutsutaan myös pyyteettömyydeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa hyvä ketju. Ja mahtaako olla johdatusta minunkin kohdallani, että tähän törmäsin. Olen ollut vaikeissa ihmissuhteissa ja lukenut läheisriippuvaisen käyttäytymisestä. Tunnistan itsessäni joitain piirteitä sellaisesta käytöksestä. Viimeksi seurustelin miehen kanssa, joka oli alkoholisti. Ainoastaan hänen juomisestaan tuli riitoja. Vuoden vaihteessa jouduin viemään hänet katkaisuhoitoon ja sanomaan, että en voi olla hänen kanssaan, ellei hän muuta elämäntapaansa. Luulin, että se tehoaisi, mutta hän valitsi toisen tien. Näin kauan on kulunut aikaa, ja kaipaan häntä edelleen joka päivä. Koen syyllisyyttä siitä, että käytin niin kovaa keinoa. Surettaa kovasti, kun en tiedä missä hän on ja miten voi. Nyt mielessäni pyörii, että rakastinko minä sittenkin häntä oikeasti vai oliko meidän suhde vain mielen häiriö? Onko alkoholistista aina pakko erota? Auttakaa rakkaat ystävät minua hädässäni.
Läheisriippuvaisia piirteitä täälläkin vaikken koskaan alkoholistin kanssa olekaan seurustellut. Näin jälkikäteen kun mietin ihmissuhteitani, niin yksi asia niitä yhdistää: minulla on ollut todella suuri tarve nähdä ne jotenkin todella merkityksellisinä molemmille osapuolille, käyttäytyi toinen sitten miten tahansa.
Olen selitellyt aina itselleni että kyllä hän parhaansa varmasti yrittää vaikkei siltä ole tuntunutkaan. Tarve kokea olevansa hyväksytty edes jonkun taholta on ollut niin suuri, kiitos siitä tunnevammaisille vanhemmille.
Sitten kun oikeasti olen kyennyt käymään näitä ihmissuhteita mielessäni läpi, niin on ollut pakko myöntää etten ole monestikaan selvästikään merkinnyt toiselle osapuolelle lainkaan yhtä paljon kuin mitä hän on merkinnyt minulle.
Tuntuu aivan suunnattoman pahalta. Nyt olen silti kyennyt ainakin jollain tasolla sisäistämään sen, että pohjimmiltaan lähes jokainen on elämässään yksin.
Tuo tunne, että jokainen olisi pohjimmiltaan yksin, on läheisriippuvuus joka siellä kuiskuttelee. Meillä on lapsuudessa yksin jäämisen trauma, vaille jäämisen trauma. Sitä me koetamme paikata kenen tahansa kanssa joka yhtään kiinnittää meihin huomiota. Me ollaan ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi ryhtyä suhteeseen vain kokeillakseen, ei madaltaa rimaa, ei tyytyä, ei antaa tilaisuutta eikä kokeilla josko se siitä. Kun me juututaan heti suhteeseen, ja ollaan siinä silti yksin, kun lähtökohtaisesti otettiin ensimmäinen, ihan kuka vaan. Eihän se suhde mitenkään sillä reseptillä voi tuottaa meille syvää tyydytystä.
Ennemminkin pitää ymmärtää, että net ollaan yksin vain omassa päässä. Trauma ja yksinäisyyden tunne on kuin lasiseinä joka pitää meidät kokemasta aitoa yhteyttä. Siihen kuuluisi pyytää apua sukulaisilta ja ystäviltä, me ei pystytä. Siihen kuuluisi aidosti avautua ystäville ja kertoa mitä meille kuuluu, ne ei pystytä. Siihen kuuluisi pysyä sinkkuna, olla etsimättä parisuhdetta, ja hyväksyä että olemme sinkkuna ehkä ikuisesti. Ja sitten vasta, kun se meidän unelmakumppani tulee vastaan, vasta sitten ryhtyä suhteeseen.
Ei me olla yksin, on ystäviä, lapsia, sukulaisia. Pitää lakata käpertymästä itseensä, pitää kurottaa ulos heihin ja olla aito. Pitää keskittyä mieluummin itsen ulkopuolelle, ajatella mitä voisin antaa heille, miten voisin olla heille avuksi. Ei niinkään hyväksyä että olisimme yksin, mutta hyväksyä pysyttäytyä pois parisuhteista.
Läheisriippuvuutta ei esiinny pelkästään parisuhteessa. Juoppo mies ja kaiken kestävä vaimo on se tavallisin tarina täällä Suomessa, mutta ne säröt jotka pienet tytöt ja pojat saa sydämiinsä vaikuttavat kaikkeen kanssakäymiseen. Jos "aitoudella" tarkoitetaan kykyä ilmaista ja vastaanottaa niin positiiviset kuin negatiiviset tunteet luontevasti ja spontaanisti, niin aika harvassa perheessä tätä aitoutta on arvostettu saati opetettu.
Jokainen on sitten tahoillaan opetellut tunnesäätelyä, ja perinteisesti pojat ovat suuntautuneet viinaan ja väkivaltaan ja tytöt miellyttämiseen ja itseen kohdistuvaan väkivaltaan masennuksen ja syömishäiriöiden etc. muodossa. Kaikki tuo, koska ei pystytä kohtaamaan edes itseään. Kuinka siis pystyisimme kohtaamaan toisen -- aidosti?
Ongelma on vain siinä, että on todella vaikea määritellä ihmisyydessä ”aidot tunteet”, ”normaali tunnesäätely” tai ”kyky vastaanottaa tunteita”. Kaikki nämä ovat subjektiivisia asioita yksilölle. Kärsimys siis jatkuu ihmiskunnan loppuun saakka.
Kärsimys on osa elämää, ja siksi ne tunnetaidot olisi niin tarpeellisia lapsesta saakka. Ei kukaan on päätynyt esim. huumeriippuvaiseksi ylenpalttisen iloisuuden takia. Gabor Matélla on kiinnostavia ajatuksia siitä miten kaikki riippuvuudet johtuvat yrityksestä tukahduttaa tunteita, johon opimme jo lapsena. Lapsen aitoja tunteita ei kohdata, eikä niitä opeteta nimeämään tai käsittelemään. Pienen pojan surusta tuleekin vihaa ja pienen tytön vihasta häpeää.
Tätä tarkoitin aikaisemmassa kirjoituksessani kyvyllä ilmaista ja vastaanottaa tunteita. Jos vanhempi ei ilmaise ja vastaanota lapsen tunteita, ei lapsikaan sitä opi. Lapsi oppii muuntamaan ja peittämään oman itsensä, ja mitä pidempään tätä jatkuu, sitä kauemmaksi aitoudesta ja omasta itsestämme päädymme.
Jos ajatellaan että riippuvuudesta kärsivällä ihmisellä tunnesäätely on häiriintynyttä, ovat alkoholisti ja läheisriippuvainen tavallaan samassa veneessä. Ensimmäinen pakenee pulloon ja jälkimmäinen hukkaa itsensä.
Tuo tunne, että jokainen olisi pohjimmiltaan yksin, on läheisriippuvuus joka siellä kuiskuttelee. Meillä on lapsuudessa yksin jäämisen trauma, vaille jäämisen trauma. Sitä me koetamme paikata kenen tahansa kanssa joka yhtään kiinnittää meihin huomiota. Me ollaan ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi ryhtyä suhteeseen vain kokeillakseen, ei madaltaa rimaa, ei tyytyä, ei antaa tilaisuutta eikä kokeilla josko se siitä. Kun me juututaan heti suhteeseen, ja ollaan siinä silti yksin, kun lähtökohtaisesti otettiin ensimmäinen, ihan kuka vaan. Eihän se suhde mitenkään sillä reseptillä voi tuottaa meille syvää tyydytystä.
Ennemminkin pitää ymmärtää, että net ollaan yksin vain omassa päässä. Trauma ja yksinäisyyden tunne on kuin lasiseinä joka pitää meidät kokemasta aitoa yhteyttä. Siihen kuuluisi pyytää apua sukulaisilta ja ystäviltä, me ei pystytä. Siihen kuuluisi aidosti avautua ystäville ja kertoa mitä meille kuuluu, ne ei pystytä. Siihen kuuluisi pysyä sinkkuna, olla etsimättä parisuhdetta, ja hyväksyä että olemme sinkkuna ehkä ikuisesti. Ja sitten vasta, kun se meidän unelmakumppani tulee vastaan, vasta sitten ryhtyä suhteeseen.
Ei me olla yksin, on ystäviä, lapsia, sukulaisia. Pitää lakata käpertymästä itseensä, pitää kurottaa ulos heihin ja olla aito. Pitää keskittyä mieluummin itsen ulkopuolelle, ajatella mitä voisin antaa heille, miten voisin olla heille avuksi. Ei niinkään hyväksyä että olisimme yksin, mutta hyväksyä pysyttäytyä pois parisuhteista.