Pitääkö toisen lapsia rakastaa?

No hyvä on että antoi myös anteeksi typeryytesi.

Tässä ei kyllä kuvata rakkautta, vaan läheisriippuvuutta.

"Mielestäni se että rakastaa toisen lapsia tarkoittaa sitä ettei voisi elää ilman heitä, että jos he viedään sinulta pois vaikka kuukaudeksi, sydämesi särkyy pirstaleiksi ja et pysty elämään ilman heitä, valitettavasti minulla ei tuollaista tunnetta tule miehen lasten ollessa pidempään pois luotamme, omia lapsiani kyllä en laskisi luotani, kai minä olen sitten huono ihminen.."

Hienoa, että olet toiminut rehellisesti. Toisen lapsia ei väkisin voi rakastaa, tämä vastannee kysymykseesi.

Rakkaus on tunne, ei siihen voi pakottaa ketään. Mielestäni olisi outoa, jos omat lapset eivät olisi rakkaampia kuin muiden lapset. Eri asia on se, pitääkö tuollaisia sanoa ääneen.

Mies on varmaan ap:n lapsille erittäin tärkeä. Siitäkin syystä kehottaisin ap:tä miettimään sanojaan kuvatunlaisissa tilanteissa vähän älykkäämmin. 

Minusta on kaikkein oudointa että 99 % tämän ketjun ihmisistä ei arvosta rehellisyyttä vaan kehoittaa valehtelemaan puolisolleen. Ap on hyvin rohkea nainen pystyäkseen sanomaan rehellisesti miehelle asian niinkuin se on ja mies on typerys jos ei osaa tuollaista rehellisyttä arvostaa.

Siis eihän tässä puhuta siitä, pitääkö toisen lapsia rakastaa. Vaan siitä, ettei ole fiksua ilmoittaa ettei rakasta miehen lapsia, vaikka yhdessä eletään. Aina ei tarvitse olla niin jääräpäisen rehellinen. Mut hyvä, että tällä tarinalla oli onnellinen loppu.

[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 09:38"]

Rakkaus on tunne, ei siihen voi pakottaa ketään. Mielestäni olisi outoa, jos omat lapset eivät olisi rakkaampia kuin muiden lapset. Eri asia on se, pitääkö tuollaisia sanoa ääneen.

[/quote]

Ajatteletko, että jos perheessä on yksi biologinen ja yksi adoptoitu lapsi, se adoptiolapsi ei voi koskaan olla ihan yhtä rakas kuin se biologinen????

En voisi ikinä muuttaa yhteen miehen kanssa, jos en kokisi rakastavani myös hänen lapsiaan. Jos kokisin, etten heitä rakasta, se olisi este yhteiselle elämälle saman katon alla. Seurustella voisi, mutta ei jakaa koko elämää ja yhdistää perheitä. Ihan lasten takia.

27; minä arvostan tilannetajua sata kertaa enemmän kuin rehellisyyttä. Meistä kenenkään parisuhde ei olisi enää pystyssä, jos kaiken mitä tuntee olisi rehellisesti kertonut toiselle. Sanottu sana on ammuttu nuoli, ja vaikka itse unohtaa mitä on sanonut, niin toinen ei unohda koskaan. Ap:n mies ei koskaan unohda, ettei ap rakasta hänen lapsiaan, vaikka hän luuli niin. Hän pääsee asiasta yli (on varmaan jo päässyt), oppii elämään tämän kanssa, mutta ei koskaan unohda, ettei sitten ihan kuitenkaan saa takaisin sitä mitä itse antoi parisuhteelle (=rakastaa ap:n lapsia mutta ap ei rakasta hänen lapsiaan). Tällaiset asiat on sillä lailla ikäviä, että ne helposti nousevat mieleen kun parisuhteessa on hankala aika ja keskinäinen luottamus koetuksella.  Elämä tuo parisuhteeseen niin paljon pettymyksiä muutenkin, ettei niitä kannta siihen ihan itse järjestää.

[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 09:48"]

[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 09:38"]

Rakkaus on tunne, ei siihen voi pakottaa ketään. Mielestäni olisi outoa, jos omat lapset eivät olisi rakkaampia kuin muiden lapset. Eri asia on se, pitääkö tuollaisia sanoa ääneen.

[/quote]

Ajatteletko, että jos perheessä on yksi biologinen ja yksi adoptoitu lapsi, se adoptiolapsi ei voi koskaan olla ihan yhtä rakas kuin se biologinen????

En voisi ikinä muuttaa yhteen miehen kanssa, jos en kokisi rakastavani myös hänen lapsiaan. Jos kokisin, etten heitä rakasta, se olisi este yhteiselle elämälle saman katon alla. Seurustella voisi, mutta ei jakaa koko elämää ja yhdistää perheitä. Ihan lasten takia.

[/quote]

En osaa sanoa sitä, mutta rakastan lapsiani enemmän kuin muiden lapsia. Minulla ei ole adoptiolasta, joten vaikea vastata. Rakkaus kun on edelleenkin tunne, jota ei voi pakottaa.

Aika marttyyri meininkiä sanoa ettei voisi muuttaa yhteen miehen kanssa jonka lapsia ei rakastaisi. Tuntemistani uusperheellisistä  varmaan jokaisessa on tilanne ettei puolison lapsia rakasteta..

Uskallanpa väittää, että nämä, joiden mielestä toisen lapsia pitää/kuuluu rakastaa, ovat ydinperheiden äitejä, jotka eivät ole koskaan olleet tilanteessa, jossa ap ja muut äiti/isäpuolet ovat; aidan yli on niin helppoa huudella.

Miehelläni on kaksi lasta enkä heitä rakasta ja mieheni tietää sen. Mieheni oli aikoinaan naimisissa naisen kanssa, jolla oli poika eikä mieheni tuota poikaa rakastanut.

Ketään ei voi pakottaa rakastamaan eikä rakkaus synny pakottamalla. Toimeen pitää tulla ja välittää/huolehtia voi hyvinkin paljon mutta ei sille voi mitään, jos tunne ei muutu tuon syvemmäksi eli rakastamiseksi.

Kyllä asioista pitää parisuhteessa voida puhua avoimesti ja rehellisesti. Meillä on ollut tilanne, jossa suorastaan vihasin miehen esikoista enkä sietänyt häntä silmissäni (johtui käytöksestä, jota sain osakseni ja jota koko suku inhosi) ja kyllä meillä puhuttiin näistä tunteista ihan niiden oikella nimillä, koska miten muuten tilannetta olisi voitu purkaa ja etsiä keinoja muutokseen.

Minusta on aika naiivia julistaa palstalla, että rakastaisin kyllä mieheni lapsia ja adoptiolapsia ja kasvattilapsia ja ties mitä lapsia, kun mitään näistä ei itsellä ole. Ihan kuin rakastaminen olisi päätös. Käyttäytymisensä suhteen voi tehdä päätöksiä, ei tunteidensa.

Minä kyllä rakastan mieheni lapsia, mutta tietenkin se rakkaus on erilaista kuin rakkaus omia lapsiani kohtaan. Ketään ei tietenkään pidä rakastaa eikä voi pakottaa rakastamaan. Itse vain koen sen niin, että miehen lapset ovat osa sitä, mitä mies on, kuuluvat pakettiin ja ovat osa sitä kokonaisuutta, jota minä kutsun perheeksi ja jota minä rakastan.

Jokainen voi varmaan myöntää että vaikka toisen lapsiata välittää ja heistä tykkää on tunne erilainen kuin oman lapsen kanssa?

Olemme uusioperhe siis minulla on kaksi lasta edellisestä liitostani. Mieheni hoitaa ja huolehtii heistä kuin omistaan, mutta en usko että hän sanoisi koskaan rakastavansa lapsia. Mielestäni sitä on kohtuutonta odottaa, toisin kun tasavertaista kohtelua, vanhemmuutta. Mielestäni hän on ihana aikuinen lapsilleni.Tietenkään en halua, että sellaista sanotaan ääneen tai ainakaan lapsille, ettei heitä rakasteta. En myöskään usko, että lapseni rakastavat miestäni vaan heillä on oma rakas isä.

Kyllä pitää rakastaa, koska yhteen mennessä tietää mitä saa, ja tämä koskee sekä seurustelua että yhdessä asumista. Tietenkin rakkaus on erilaista, aivan kuin rakastan eri lailla oppilaitani kuin omaa lastani. Mutta ennen kaikkea kyse on myönteisestä ja hyväksyvästä suhtautumisesta.

Niin. Minulla on yksi oma lapsi ja kaksi lapsipuolta.

Omaa lasta rakastan enemmän kuin mitään muuta. Hän on vielä pieni ja on vaikeaa olla edes paria tuntia erossa. En oikein uskalla luottaa häntä muille hoitoon, olen todella huolehtivainen. Jos hänelle tapahtuisi jotain, en tiedä miten pystyisin elämään.

Miehen lapsista välitän kyllä. Haluan, että heillä on kaikki mahdollisimman hyvin. Huolehdin, että on hyvää ruokaa pöydässä, lämmintä vaatetta päällä ja niin edelleen. Rakkautta en osaa heille tarjota, koska mikään sylittely tms ei tunnu luontevalta, lapsetkin ovat jo vähän isompia. Heillä on jo omat vanhemmat, jotka taatusti rakastavat heitä sellaisina kuin he ovat. Vanhemmat, jotka rakastavat heitä yhtä paljon kuin minä rakastan omaani.

Olisi hieman outoa, jos joku muu kuin minä tai mieheni rakastaisi meidän lastamme yhtä paljon kuin me. Mielestäni keneltäkään ei voi odottaa, että toisen lapsi (oli se sitten siskon, miehen, serkun tai naapurin lapsi) olisi yhtä rakas kuin oma. Ei se vain mene niin, ainakaan näin äidin näkökulmasta. Oma lapsi on alusta asti kasvatettu ja "tehty", häntä rakastaa jo ennen syntymää. Toisen lasten elämään tulee itse mukaan ns. kesken kaiken, ja siinä vasta aletaan luoda sitä keskinäistä välittämistä.

Vain lyhytnäköiset av-mammat voivat tosissaan vaatia, että toisen lasten pitää olla täysin samalla viivalla. Toki pitää kohdella kaikkia tasa-arvoisesti, mutta tunteita ei voi pakottaa.

Niin. Minulla on yksi oma lapsi ja kaksi lapsipuolta.

Omaa lasta rakastan enemmän kuin mitään muuta. Hän on vielä pieni ja on vaikeaa olla edes paria tuntia erossa. En oikein uskalla luottaa häntä muille hoitoon, olen todella huolehtivainen. Jos hänelle tapahtuisi jotain, en tiedä miten pystyisin elämään.

Miehen lapsista välitän kyllä. Haluan, että heillä on kaikki mahdollisimman hyvin. Huolehdin, että on hyvää ruokaa pöydässä, lämmintä vaatetta päällä ja niin edelleen. Rakkautta en osaa heille tarjota, koska mikään sylittely tms ei tunnu luontevalta, lapsetkin ovat jo vähän isompia. Heillä on jo omat vanhemmat, jotka taatusti rakastavat heitä sellaisina kuin he ovat. Vanhemmat, jotka rakastavat heitä yhtä paljon kuin minä rakastan omaani.

Olisi hieman outoa, jos joku muu kuin minä tai mieheni rakastaisi meidän lastamme yhtä paljon kuin me. Mielestäni keneltäkään ei voi odottaa, että toisen lapsi (oli se sitten siskon, miehen, serkun tai naapurin lapsi) olisi yhtä rakas kuin oma. Ei se vain mene niin, ainakaan näin äidin näkökulmasta. Oma lapsi on alusta asti kasvatettu ja "tehty", häntä rakastaa jo ennen syntymää. Toisen lasten elämään tulee itse mukaan ns. kesken kaiken, ja siinä vasta aletaan luoda sitä keskinäistä välittämistä.

Vain lyhytnäköiset av-mammat voivat tosissaan vaatia, että toisen lasten pitää olla täysin samalla viivalla. Toki pitää kohdella kaikkia tasa-arvoisesti, mutta tunteita ei voi pakottaa.

[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 11:50"]

Kyllä pitää rakastaa, koska yhteen mennessä tietää mitä saa, ja tämä koskee sekä seurustelua että yhdessä asumista. Tietenkin rakkaus on erilaista, aivan kuin rakastan eri lailla oppilaitani kuin omaa lastani. Mutta ennen kaikkea kyse on myönteisestä ja hyväksyvästä suhtautumisesta.

[/quote]

Niin, se mikä toiselle on rakastamista on toiselle välittämistä. Tuskin kaikki opettajat voivat sanoa rakastavansa oppilaitaan.