Lue keskustelun säännöt.
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
Jee kirjoitti:
Täällä 30v nainen, jolla TÄYSIN samanlainen olo kuin aloittajalla. Olen viettänyt hyvin värikkään nuoruuden, minulla on ollut paljon jännitystä, romantiikkaa, aikaa, työsuhteita... Olen jopa muuttanut tiuhaan, kokeillut kaikkia erilaisia päihteitä sekä päihteettömyyttä, töitä ja työttömyyttä, parisuhteita ja sinkkuutta. Lajeissa joita rakastan olen myös päässyt pitkälle.
Huomaan että olen menettänyt kiinnostukseni ihan kaikkeen. Ei huvita enää matkustella tai luoda uusia ihmissuhteita, eikä ees etsiä uutta työpaikkaa. Ainut mikä mua ajaa eteenpäin on taide. Ja sekin tuntuu turhalta, (ja väliaikaiselta) niinkuin kaikki muukin.
En oikeastaan koe itseäni edes masentuneeksi. Ainoastaan realistisen kyynistyneeksi, mikä johtuu siitä, että olen jo kokenut ne eksistentiaaliset nousut ja laskut elämässä eikä kiinnosta enää jahdata niitä. Mikään ei oikeestaan tunnu just nyt miltään, vaikka kaikki on hyvin ja olen kiitollinen.
Ei vaan oo enää mitään haaveita ja tuntuu hullulta ehkä viel 50 vuottakin elellä täällä palloilemas tätä samaa touhua.. huh.Lopulta kaikki vilahtaa ohi ja tänne vaan kuollaan.
Täysin sama. Kahdella viimeisellä sienitripillä olen vain ajautunut miettimään elämän mielettömyyttä ja tiettyä turhuutta. Vaikka asiani ovat nyt paremmin kuin koskaan ja riivaavien sekä epävakaiden vuosien jälkeen olen löytänyt sisäisen mielenrauhan, niin kaikki tuntuu entistä turhemmalta. Lapsia en uskalla tämän takia edes suunnitella, vaikka veljen ja tuttavien lapset ovat aidosti voimaannuttavia ja heidän vuokseen voi jotenkik yrittää parantaa maailmaa. Aikuisihmisten toivottimuuden vuoksi tuntuu vain ettei mustan mönjän vyörimystä voi mitenkään padota tai estää.
Idealismia on vielä ripaus kuitenkin jäljellä ja jotenkin kuvittelen että pikkuhiljaa valmistuvilla kirjoillani saan aikaiseksi jotain pihahduksia maailman tuuliin. Jos tai kun tuo ei onnistu, niin ei jää oikein mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse löysin elämälle merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä lopettamalla työt, muuttamalla maalle viljelemään kasvimaata ja pitämään kotieläimiä, hakkaamaan polttopuita. Sen sellaista. Jokin juurilleen paluu, ei sukujuurille, vaan ihmisen elämän perusedellytyksien juurille. Mitä elämässä todella tarvitaan. Lämpöä/suojaa (talo, jossa tulisija) vettä ja ruokaa (oma kaivo ja kasvimaa, eläimet). Sen lisäksi rakas puoliso ja lapsi. Me ei tarvita juuri ollenkaan rahaa, vaikka sitä on työuralta jäänyt (säästöt), tämä pientilammekin oli niin edullinen että ollaan täysin velattomia nyt kun möimme kaupunkiasunnon. Elämä on hidasta, toisaalta voi olla kiire tehdä rehut säiden alta, mutta kyllä nyt koen todella eläväni ja elämässä on merkitys ja mitä lie. Ajattelimme, että aina voi palata takaisin kaupunkiin mutta emme me halua sitä enää. Moni voisi pitää kahlitsevana valitsemaamme elämää, meille tää on vapauttavaa. Lähes kaikki ruoka kasvatetaan itse, esim. onnellista, niittyheinällä kasvatettua, niin laadukasta että sellaista ei saa edes ostettua mistään. Terveytemmekin kohentunut oleellisesti ja se kuinka näkee miten maan viljavuus on parantunut ja monimuotoisuus lisääntynyt kun meidän pelloilla ei ruiskuteta myrkkyjä tai apulantaa ja niin edelleen..
Nonii et tällanenki vaihtoehto voi olla jollekkin sit.
OLetko käynyt koskaan Somerolla?
Itse sairastuin vaikeaan kipusairauteen 24-vuotiaana. Menetin lopulta ”kaiken”; kävelykyvyn, työn, varallisuuden, parisuhteen ja osan ystävyyssuhteista. Elämä oli välillä ihan helvettiä ja todella toivotonta. Rupesin kuitenkin löytämään elämästä hyviä asioita, kun elämästä loppui suorittaminen. Oli vain hirveästi aikaa miettiä yksin elämää. Lähennyin ihmisten kanssa, jotka aidosti välittivät minusta. Kuntoutuksessa koin riemun elämyksiä, kun alkoi tulla tuloksia. Rupesin iloitsemaan asioista, joita ihmiset pitävät itsestään selvinä, kuten lämmin tuuli, auringon paiste, kaunis kukka maassa. Nyt pystyn jälleen kävelemään ja joka päivä iloitsen siitä, että pystyn kävellä vessaan, keittiöön, kauppaan, luontoon. Elämäni on ihanaa ja tiedän, että en ole nähnyt elämästä vielä puoliakaan. Elämä on yksi suuri seikkailu, eikä ikinä voi tietää, mitä nurkan takaa tulee. Ihmismieltä voi myös kehittää. Suosittelin esimerkiksi tekemään kiitollisuusharjoittelua päivittäin. Rupeat oikeasti ajattelemaan ja näkemään asiat positiivisemmin ja uudella tavalla. Tsemppiä, että löytäisitte elämällenne tarkoitusta!
Niin kaunis ja syvällinen kommentti, että kosketti ja inspiroi. Kaikkea hyvää sinulle! ❤
N29 kirjoitti:
Itse sairastuin vaikeaan kipusairauteen 24-vuotiaana. Menetin lopulta ”kaiken”; kävelykyvyn, työn, varallisuuden, parisuhteen ja osan ystävyyssuhteista. Elämä oli välillä ihan helvettiä ja todella toivotonta. Rupesin kuitenkin löytämään elämästä hyviä asioita, kun elämästä loppui suorittaminen. Oli vain hirveästi aikaa miettiä yksin elämää. Lähennyin ihmisten kanssa, jotka aidosti välittivät minusta. Kuntoutuksessa koin riemun elämyksiä, kun alkoi tulla tuloksia. Rupesin iloitsemaan asioista, joita ihmiset pitävät itsestään selvinä, kuten lämmin tuuli, auringon paiste, kaunis kukka maassa. Nyt pystyn jälleen kävelemään ja joka päivä iloitsen siitä, että pystyn kävellä vessaan, keittiöön, kauppaan, luontoon. Elämäni on ihanaa ja tiedän, että en ole nähnyt elämästä vielä puoliakaan. Elämä on yksi suuri seikkailu, eikä ikinä voi tietää, mitä nurkan takaa tulee. Ihmismieltä voi myös kehittää. Suosittelin esimerkiksi tekemään kiitollisuusharjoittelua päivittäin. Rupeat oikeasti ajattelemaan ja näkemään asiat positiivisemmin ja uudella tavalla. Tsemppiä, että löytäisitte elämällenne tarkoitusta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopeta miettiminen.
Suurin osa menestyskuplassa elävistä ihmisistä pärjää sillä etteivät mieti.
Toistelet vain positiivisuutta, draivia, mahtavia työkavereita, upeaa kaveripiiriä ja uusia haasteita.
Vaimo jaksaa pitää perseen timminä ja lapsista tulee menestyviä (ja pojista toivottavasti pitkiä).
Siinä on elämän tarkoitus.
Täällä on paljon kommentteja siitä miten elämästä ei ymmärrä mitään ennenkö on omia lapsia (ja mahdollisesti kokenut myös isoja vastoinkäymisiä). Aivan takuulla lapset tuovat täysin uuden merkityksen elämään ja muutoinkin mullistavat koko elämän, mutta kertoo vain suppeakatseisuudesta väittää että lapsettomat _eivät ymmärrä elämästä mitään_. Ihanko totta se sinun naimaton tätisi tai setäsi tai työkaverisi tai kummitätisi ei ymmärrä elämästä mitään? Ja entä se pariskunta jotka eivät yrityksistä huolimatta vain saa lapsia? Eivät ymmärrä elämästä mitään?
Miettikää tätä ja tulkaa sen jälkeen neuvomaan jos vielä pokkaa riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskontojen ongelma on niiden valheellisuus. Eikä huumeet ole juuri sen parempi tie ulos elämän tarkoituksettomuudesta- Ne saattavat olla jopa huonompi ratkaisu kun terveys ja elämänhallinta menevät usein rappiolle. Älyllistä kuonaa huumeiden käyttöön ei toki liity uskontojen tapaan. Alkoholi on tietysti yksi huumeista sekin, ja sillähän saa päänsä sekaisin ja tilanteen nollattua aivan hyvin.
Omat periaatteet alkavat vaan olla kaikkia pään sekoittamistapoja vastaan. Joten mielestäni ns. aikuisten oikeasti elämän tarkoituksellisuuden kysely ja sen etsiminen ovat aika turhanpäiväisiä asioita. Elämä on vaan elettävä läpi, viimeisen päivän viimeiseen hengenvetoon saakka.
Lisääntyminen ja parisuhde tuovat elämään "sisältöä" kun on tekemistä ja huolehtimista muista eikä ehdi pohtia joutavia. Työnteko ja jopa harrastukset saattavat palvella samaa tarkoitusta mutta vähemmällä teholla, niihin vaan tahtoo kyllästyä olivatpa ne miten hienoja hyvänsä.
Mun elämä on ihan törkeen mielenkiintosta, nyt meen tekeen omia juttuja -->
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos! Kaikkea hyvää sinullekin!❤️ N29
Vierailija kirjoitti:
Niin kaunis ja syvällinen kommentti, että kosketti ja inspiroi. Kaikkea hyvää sinulle! ❤
N29 kirjoitti:
Itse sairastuin vaikeaan kipusairauteen 24-vuotiaana. Menetin lopulta ”kaiken”; kävelykyvyn, työn, varallisuuden, parisuhteen ja osan ystävyyssuhteista. Elämä oli välillä ihan helvettiä ja todella toivotonta. Rupesin kuitenkin löytämään elämästä hyviä asioita, kun elämästä loppui suorittaminen. Oli vain hirveästi aikaa miettiä yksin elämää. Lähennyin ihmisten kanssa, jotka aidosti välittivät minusta. Kuntoutuksessa koin riemun elämyksiä, kun alkoi tulla tuloksia. Rupesin iloitsemaan asioista, joita ihmiset pitävät itsestään selvinä, kuten lämmin tuuli, auringon paiste, kaunis kukka maassa. Nyt pystyn jälleen kävelemään ja joka päivä iloitsen siitä, että pystyn kävellä vessaan, keittiöön, kauppaan, luontoon. Elämäni on ihanaa ja tiedän, että en ole nähnyt elämästä vielä puoliakaan. Elämä on yksi suuri seikkailu, eikä ikinä voi tietää, mitä nurkan takaa tulee. Ihmismieltä voi myös kehittää. Suosittelin esimerkiksi tekemään kiitollisuusharjoittelua päivittäin. Rupeat oikeasti ajattelemaan ja näkemään asiat positiivisemmin ja uudella tavalla. Tsemppiä, että löytäisitte elämällenne tarkoitusta!
Minä täytän muutaman kuukauden päästä 29v ja tuntuu päinvastoin, että kaikki on vielä edessä ja aika menee liian nopeaa, koska en edelleenkään edes tiedä mitä haluan olla ”isona” tai ole esimerkiksi tavannut elämäni rakkautta jne.
Olen vain hillunut ja seilannut impulssien mukana, jotain aikuistumista pitäisi kai alkaa väkisillä vääntämään kun 30 lähestyy?
Tai ainakin työskentelemään päämäärätietoisemmin omien unelmien eteen, ja harjoitella itsekuria ja -kontrollia.
Minua ei kiinnosta tippaakaan sellainen perus keskiluokkainen elämäntyyli, eikä ole ikinä kiinnostanutkaan.
Jos ja kun ei vieläkään kiinnosta, niin alkaakohan ikinä edes kiinnostamaan?
N28
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsehän olen samanikäinen enkä pitänyt edes naista kädestä.
Terveisin hikky burger.
Vierailija kirjoitti:
Jee kirjoitti:
Täällä 30v nainen, jolla TÄYSIN samanlainen olo kuin aloittajalla. Olen viettänyt hyvin värikkään nuoruuden, minulla on ollut paljon jännitystä, romantiikkaa, aikaa, työsuhteita... Olen jopa muuttanut tiuhaan, kokeillut kaikkia erilaisia päihteitä sekä päihteettömyyttä, töitä ja työttömyyttä, parisuhteita ja sinkkuutta. Lajeissa joita rakastan olen myös päässyt pitkälle.
Huomaan että olen menettänyt kiinnostukseni ihan kaikkeen. Ei huvita enää matkustella tai luoda uusia ihmissuhteita, eikä ees etsiä uutta työpaikkaa. Ainut mikä mua ajaa eteenpäin on taide. Ja sekin tuntuu turhalta, (ja väliaikaiselta) niinkuin kaikki muukin.
En oikeastaan koe itseäni edes masentuneeksi. Ainoastaan realistisen kyynistyneeksi, mikä johtuu siitä, että olen jo kokenut ne eksistentiaaliset nousut ja laskut elämässä eikä kiinnosta enää jahdata niitä. Mikään ei oikeestaan tunnu just nyt miltään, vaikka kaikki on hyvin ja olen kiitollinen.
Ei vaan oo enää mitään haaveita ja tuntuu hullulta ehkä viel 50 vuottakin elellä täällä palloilemas tätä samaa touhua.. huh.Lopulta kaikki vilahtaa ohi ja tänne vaan kuollaan.
Häpäisin, jos olisin käyttänyt päihteitä.
Päihteet voivat vaikuttaa mielialaasi, joten toivottavasti lopetit niiden käytön.
Onpa sinulla mustavalkoinen ajattelutapa :) suosittelisin ottamaan selvää asioista ennen tuomitsemista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan hämärästi, että tuolta minustakin tuntui 29-vuotiaana, kun odotimme ensimmäistä lastamme. Kaikki oli valmista ja tehtynä: tutkinto, koti, vakituinen työ, ja elämän raadollisuus ällistytti.
Sitten tulivat elämän ruuhkavuodet, eikä noita ehtinyt murehtia. Painettiin vaan eteenpäin oravanpyörässä, että saatiin jälkeläisille hyvät lähtökohdat elämään ja asuntolaina maksetuksi.
Paljon pahempaa oli siinä vaiheessa kun nuorin lapsista muutti pois. Tuli taa aika pysähtyä ja todeta että elämä on muuttunut vielä paljon aiempaa raadollisemmaksi. Vaikka itsellä menee hyvin, niin ahdistaa kun epäreiluus on kuitenkin vain kasvanut entisestään, ja muualla vielä enemmän kuin Suomessa, joten pois muuttaminenkaan ei auta. Eikä se tunnu kivalta.
Hei! Kiitos mielenkiintoisista ajatuksistasi ja havainnoistasi elämästä ja yhteiskunnasta. Mielestäni on myös hienoa, että olet menestynyt elämässäsi noin hyvin. Siitä voin olla jopa hiukan kateellinen. On nimittäin myös ihmisiä, jotka yrittävät kaikkensa, mutta eivät silti välttämättä heti onnistu kaikessa. Se, mutä tekstistäsi tuli itselleni mieleen, oli että nyt 29-vuotiaana ajattelet noin. Elämän hienous on ehkä siinä, että vanhempana saatat ajatella asioita eri tavalla. Toivon kaikkea hyvää elämääsi.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei materia kiinnosta AP:ta, niin voisit aina tutkia spirituaalista polkua itsellesi? Oppia meditoimaan, sen jälkeen ehkä jooga? Tutkia itämaisia filosofioita, lähteä ulkomaille kuukaudeksi ashramiin tutkimaan sisäista maailmaasi? Elämän tarkoitus on sisälläsi, ei ulkopuolella.
Etsi tietoa vipassanameditoinnista
Vierailija kirjoitti:
Olletko pitänyt leijonan sykkivää sydäntä kädessäsi? Oletko korjannu GS bemarin vuotavat etu iskarit savannilla +45 asteen kuumuudessa. Oletko lempiny kalliolla kuun valossa 14 vuotiaan alkuperäis kansaan kuuluvan naisen kanssa. Oletko ylipäätään elänyt elämisen arvoista elämää?
kateeksi käy!
Kaikki paitsi naiminen on turhaa loihi Mortensson aikonaan.
Aika ovelasti kylän juoppo ämmät osuu tonkalle, pillullua antavat kiljusta.
Vierailija kirjoitti:
Haaveista totta kirjoitti:
Minä olen ratkaissut ongelman keksimällä aina uusia haaaveita, joita kohti ponnistella. Kun olen jonkun haaveen toteuttanut, on tilalla aina ollut joku uusi. Ei ole tullut elämä valmiiksi, vaikka olen sinua 20 vuotta vanhempi.
Kiitos elämänmakuisesta neuvosta! En tiedä, mistä enää haaveilisin. Materia ei ole koskaan kiinnostanut minua pätkääkään, ja sekä työssä että urheillessa olen päässyt sen verran pitkälle, että ymmärrän, kuinka kokonaisvaltaista omistautumista huippu vaatii. Urheilun suhteen olen siihen myös jo liian vanha ja geenini eivät ole riittävän täydelliset huipputasolle. Uran puolesta tavoittelen kiipeämistä lopulta tj-tasolle, mutta en odota mitään sisäistä täyttymystä sielläkään, enkä sinne välttämättä pääse.
Ehkä oikeana haaveena olisi saada vastaus, jonka hyväksyn, kysymykseen: mitä merkitystä millään on.
Ap
Sitten kun saavutat sen tj-pestin niin tajuat mitä p#skaa se vasta onkin! Ei mitään muuta kuin stressiä ja vastuuta. Tj:n rooli on about se kaikista kauhein, jollei ole oman firman omistaja. Ei, kyllä se onnellisuus lähtee itsestään sisältä. Rupeapa meditoimaan ja joogaamaan niin pääset uudelleen valaistumaan.
29? LOL. Kai seuraavaksi kirjoitat elämänkertasi kun olen jo niin kypsässä iässä ja omaat pitkän elämänkokemuksen?