Lue keskustelun säännöt.
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
Vierailija kirjoitti:
Se mitä itse näen aloitusviestissä, on se että paraskaan mitä tämä maallinen maailma voi antaa, ei pysty todellisuudessa täyttämään ihmisen syvintä kaipausta, koska meidät on luotu elämään yhteydessä Jumalaan.
Eihän se mitään parasta oo maailmasta saanu kun on pettyny omiin valintoihinsa. Se on vaan tehny vääriä valintoja ja katuu niitä ja itkee niistä johki vauva palstalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelin noin 15-vuotiaana, kun luulin osaavani ja tietäväni kaiken.
Suosittelen sinulle hyväntekeväisyyttä, niin unohdat oman mitättömän maailmasi. Muiden ihmisten auttaminen helpottaa monien tilannetta.
Joko on helpottanut ap?
Kyseessä on ihan normaali vaihe. Se tulee voimakkaana etenkin niillä, jotka ovat olleet jonkin sortin idealisteja. Odotukset ovat olleet liian suuret ja mustavalkoiset. En tiedä sopiiko elämänkatsomukseesi lainkaan, mutta nyt olisi aika perustaa perhe, siis hankkia lapsia. Voit omistautua heille. Sitä tämä elämä on. Elämän siirtämistä eteenpäin.
Ihmetyttää nämä kommentit, että kun sairastut, kohtaat kuolemaa ja saat tarpeeksi vastoinkäymisiä, niin kyllä elämä/arki sitten taas maistuu. No ei maistu. Koko elämä ollut pelkkiä vastoinkäymisiä ja sairautta ym. ja millään ei todellakaan ole mitään merkitystä minulle ja olen täysin ulkopuolinen koko tässä maailmassa, kun en ole ikinä saanut elää normaalia,tasaista elämää. Ja ei ole rahaa, terveyttä eikä voimia muuttaa asioita paremmiksi ikinä enää. tääyisn turhaa kärsimystä koko elämä ,eutanasia pitäisi sallis Suomessakin ja myös "vain"psyykkisistä syistä ja nuorillekin.
Täällä 30v nainen, jolla TÄYSIN samanlainen olo kuin aloittajalla. Olen viettänyt hyvin värikkään nuoruuden, minulla on ollut paljon jännitystä, romantiikkaa, aikaa, työsuhteita... Olen jopa muuttanut tiuhaan, kokeillut kaikkia erilaisia päihteitä sekä päihteettömyyttä, töitä ja työttömyyttä, parisuhteita ja sinkkuutta. Lajeissa joita rakastan olen myös päässyt pitkälle.
Huomaan että olen menettänyt kiinnostukseni ihan kaikkeen. Ei huvita enää matkustella tai luoda uusia ihmissuhteita, eikä ees etsiä uutta työpaikkaa. Ainut mikä mua ajaa eteenpäin on taide. Ja sekin tuntuu turhalta, (ja väliaikaiselta) niinkuin kaikki muukin.
En oikeastaan koe itseäni edes masentuneeksi. Ainoastaan realistisen kyynistyneeksi, mikä johtuu siitä, että olen jo kokenut ne eksistentiaaliset nousut ja laskut elämässä eikä kiinnosta enää jahdata niitä. Mikään ei oikeestaan tunnu just nyt miltään, vaikka kaikki on hyvin ja olen kiitollinen.
Ei vaan oo enää mitään haaveita ja tuntuu hullulta ehkä viel 50 vuottakin elellä täällä palloilemas tätä samaa touhua.. huh.
Lopulta kaikki vilahtaa ohi ja tänne vaan kuollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Menkää kohti niitä omia juttuja.
Oletettavasti ne asiat mitkä ei tahdo onnistua ei ole niitä ”omia” juttuja. Ja siksi ne menee pieleen...tietysti kannattaa aina yrittää, jotta oppii. Mutta jossain vaiheessa kannattaa ottaa uusi suunta.
Itse ajattelen niin, että oma juttu on nimenomaan se, jonka pariin ihminen palaa kerta toisensa jälkeen - mahdollisista epäonnistumisista tai onnistumisista huolimatta. Toki kaikissa tapauksissa ei ole aina helppoa erottaa milloin puhutaan syvästä intohimosta ja milloin riippuvuudesta. Ja ovatko ne aina edes toisistaan erotettavissa.
Aika paljon olisi ihmiskunta missannut historian aikana suuria ajatuksia ja tekoja, jos nämä yksilöt olisivat arvottaneet tekemisensä sen vastaanoton perusteella, minkä ovat omana aikakautenaan tekemisilleen saaneet.
Nukkukaa enemmän, niin häviää tuollaiset tympeät tuntemukset ja jos on nukahtamisvaikeuksia, niin hakekaa apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joko on helpottanut ap?
Kyseessä on ihan normaali vaihe. Se tulee voimakkaana etenkin niillä, jotka ovat olleet jonkin sortin idealisteja. Odotukset ovat olleet liian suuret ja mustavalkoiset. En tiedä sopiiko elämänkatsomukseesi lainkaan, mutta nyt olisi aika perustaa perhe, siis hankkia lapsia. Voit omistautua heille. Sitä tämä elämä on. Elämän siirtämistä eteenpäin.
Minulle tuli tämä tunne vasta sen jälkeen kun olin saanut jo lapset. Tulin melko nuorena äidiksi ja elämässä oli ollut paljon vastoinkäymisiä (läheisten kuolemia, sairautta, yksinäisyyttä), enkä oikeastaan ehtinyt edes pohtia mikä kaiken tarkoitus oli, kun piti vaan selvitä päivästä toiseen, ja ihme kyllä ihan hyvin olen selvinnyt. On hyvä ammatti, töitä, olen ollut saman miehen kanssa jo 15v, varallisuuttakin on, ystäviä..
Nyt ikää on 38v, lapsia siis useampi, nuorin vielä melko pieni, ja lapset tuovat paljon iloa, mutta silti olen jotenkin pettynyt elämään ja muihin ihmisiin.
Jotenkin olen tajunnut vasta nyt sen miten itsekkäitä monet ihmiset oikeasti ovat, miten huonosti moni kohtelee kanssaihmisiään. Tekee pahaa katsoa vierestä, kun jopa vanhemmat kohtelevat omia lapsiaan huonosti. Aikuinen tai ”aikuinen” ihminen ajattelee vain omaa mukavuuttaan ja mielihaluja, ei osata laittaa edes pienen lapsen tarpeita etusijalle. Joten en kyllä automaattisesti suosittelisi lasten hankkimista kenellekään! Surettaa myös se kun niin monet lapset ja nuoret voivat huonosti, eikä yhteiskunta ole valmis tekemään tarpeeksi asian korjaamiseksi.
Kaikenkaikkiaan sitä on ymmärtänyt miten turhaa elämä lopulta on…
Universumin ihmettely on ihan hyvä harrastus. Esim. se, että tämä tähtien valaisema maailmankaikkeus on vain maailmankaikkeuden ensihenkäys. Suurin osa ajasta tullaan luultavasti mennään pimeydessä, ja aikakin menettää merkityksen kun maksimaalinen entropia on saavutettu. Jos ei ole mitään liikettä, onko aikaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjun aloittaja ap jos vielä ketjua luet? Toki ikäänkuin "vastaan" sinullekkin, mutta myös muille jotka ovat ns. "kriisissä".
Ihan vanhanaikainen "arvomaailma" tyhjyys, johon itse löysin sisällön uskosta J**sukseen. Se sisältö on kantanut läpi keskenmenon, leskeyden, syövän jne. Vaikka tämänhetkinen asenne yhteiskunnassa on evenkeliumin vapauttavaa ja henkeäsalpaavaa armoa vastaan, sen löytäminen omassa elämässä on hurjan ihanaa.
Seurakuntiin / kirkkoon voi mennä tilaisuuksiin, tai melkein mieluummin soita ja varaa aika papille/ pastorille että saat henkilökohtaisesti jutella. (Sehän on luottamuksellista ja salassapitovelvollisuuden alaista, joten turvallinen tilanne.)
Toivon kaikille etsijöillä löytämisen iloa.
Onpa hauska sattumus! Luen nimittäin.
Lapsi on ollut hyvän aikaa maailmassa ja olen parhaillani häntä aamukävelyttämässä. En sanoisi, että lapsen saanti nyt olisi vastaus näihin kysymyksiin, mutta selvästi se aloitti uuden vaiheen elämässä. Eksistentiaalisten kysymysten pohdinta on jäänyt enemmän taka-alalle.
En minä tuolle uskonnolle kyllä edelleenkään lämpeä.
Ap
Minulle lasten tulo teki myös uuden vaihteen elämään. Ensi alkuun sitä ei niin huomaakaan. Ja nyt kun vanhin on jo pois kotoa, niin sitä vaan ihmettelee, miten nopeasti aika menee. Aivan käsittämätöntä on vuosien nopea kuluminen. En ole saanut vastauksia uskonnoista tai muustakaan. Ainoa oleellinen asia, jonka olen tähän mennessä elämästä ymmärtänyt, on lapset.
Ja jos sinulla on lapsen kanssa mennyt suhteellisen hyvin, niin eikun sisaruksia vaan tulemaan ;)
m56
Olletko pitänyt leijonan sykkivää sydäntä kädessäsi? Oletko korjannu GS bemarin vuotavat etu iskarit savannilla +45 asteen kuumuudessa. Oletko lempiny kalliolla kuun valossa 14 vuotiaan alkuperäis kansaan kuuluvan naisen kanssa. Oletko ylipäätään elänyt elämisen arvoista elämää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haaveista totta kirjoitti:
Minä olen ratkaissut ongelman keksimällä aina uusia haaaveita, joita kohti ponnistella. Kun olen jonkun haaveen toteuttanut, on tilalla aina ollut joku uusi. Ei ole tullut elämä valmiiksi, vaikka olen sinua 20 vuotta vanhempi.
Kiitos elämänmakuisesta neuvosta! En tiedä, mistä enää haaveilisin. Materia ei ole koskaan kiinnostanut minua pätkääkään, ja sekä työssä että urheillessa olen päässyt sen verran pitkälle, että ymmärrän, kuinka kokonaisvaltaista omistautumista huippu vaatii. Urheilun suhteen olen siihen myös jo liian vanha ja geenini eivät ole riittävän täydelliset huipputasolle. Uran puolesta tavoittelen kiipeämistä lopulta tj-tasolle, mutta en odota mitään sisäistä täyttymystä sielläkään, enkä sinne välttämättä pääse.
Ehkä oikeana haaveena olisi saada vastaus, jonka hyväksyn, kysymykseen: mitä merkitystä millään on.
Ap
Jotkut ovat niitä vanhoja sieluja.
Itseäni on auttanut eksistentiaalisissa dilemmoissa tiedonetsiminen. Tai ei niinkään kylmien faktojen opettelu ja viisastuminen ja tietämyksellä päteminen, vaan mahdollisimman monenlaisten näkökulmien ja hypoteesien tutkiminen ja pohdiskelu.
Suosittelen opiskelemaan itsenäisesti tai vaikka avoimessa yliopistossa filosofiaa. Kuuntele podcasteja, katso TEDtalks videoita. Lue perusteoksia. Ihan omaksi mielenkiinnoksi.
Kun huomaa että on kokonaisia koulukuntia joilla on samantapaisia ajatuksia ja kysymyksiä kuin itsellä, tajuaa että kysymykset ja olevaisen pohdinta on aika universaalia ja ihmiselle ominaista.
Vaarana on kyynistyminen lisää, mutta parhaimmillaa tietoa alkaa janoamaan lisää ja välähdyksenomaiset kokemukset kyynistymisen kollektiivisuudesta tuovat pientä lohtua elämään.
Mutta samoilla linjoilla olen, kolmekymppisenä hautaan valmis jo, vaikken olekaan kokenut ja suorittanut maailmaa vielä kauheasti. Enkä tahdokaan.
"Olen utelias, siis olen."
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää nämä kommentit, että kun sairastut, kohtaat kuolemaa ja saat tarpeeksi vastoinkäymisiä, niin kyllä elämä/arki sitten taas maistuu. No ei maistu. Koko elämä ollut pelkkiä vastoinkäymisiä ja sairautta ym. ja millään ei todellakaan ole mitään merkitystä minulle ja olen täysin ulkopuolinen koko tässä maailmassa, kun en ole ikinä saanut elää normaalia,tasaista elämää. Ja ei ole rahaa, terveyttä eikä voimia muuttaa asioita paremmiksi ikinä enää. tääyisn turhaa kärsimystä koko elämä ,eutanasia pitäisi sallis Suomessakin ja myös "vain"psyykkisistä syistä ja nuorillekin.
Omalla mielenterveydellä ja ajattelulla on valtava merkitys.
Kun selvisin näistäkin, niin selviän monesta muustakin.
t. useampi vakava sairaus samaan aikaan, työsuhteen päättyminen syövän vuoksi, lähiomaisten kuolemat jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jee kirjoitti:
Täällä 30v nainen, jolla TÄYSIN samanlainen olo kuin aloittajalla. Olen viettänyt hyvin värikkään nuoruuden, minulla on ollut paljon jännitystä, romantiikkaa, aikaa, työsuhteita... Olen jopa muuttanut tiuhaan, kokeillut kaikkia erilaisia päihteitä sekä päihteettömyyttä, töitä ja työttömyyttä, parisuhteita ja sinkkuutta. Lajeissa joita rakastan olen myös päässyt pitkälle.
Huomaan että olen menettänyt kiinnostukseni ihan kaikkeen. Ei huvita enää matkustella tai luoda uusia ihmissuhteita, eikä ees etsiä uutta työpaikkaa. Ainut mikä mua ajaa eteenpäin on taide. Ja sekin tuntuu turhalta, (ja väliaikaiselta) niinkuin kaikki muukin.
En oikeastaan koe itseäni edes masentuneeksi. Ainoastaan realistisen kyynistyneeksi, mikä johtuu siitä, että olen jo kokenut ne eksistentiaaliset nousut ja laskut elämässä eikä kiinnosta enää jahdata niitä. Mikään ei oikeestaan tunnu just nyt miltään, vaikka kaikki on hyvin ja olen kiitollinen.
Ei vaan oo enää mitään haaveita ja tuntuu hullulta ehkä viel 50 vuottakin elellä täällä palloilemas tätä samaa touhua.. huh.Lopulta kaikki vilahtaa ohi ja tänne vaan kuollaan.
Häpäisin, jos olisin käyttänyt päihteitä.
Päihteet voivat vaikuttaa mielialaasi, joten toivottavasti lopetit niiden käytön.
Jee kirjoitti:
Täällä 30v nainen, jolla TÄYSIN samanlainen olo kuin aloittajalla. Olen viettänyt hyvin värikkään nuoruuden, minulla on ollut paljon jännitystä, romantiikkaa, aikaa, työsuhteita... Olen jopa muuttanut tiuhaan, kokeillut kaikkia erilaisia päihteitä sekä päihteettömyyttä, töitä ja työttömyyttä, parisuhteita ja sinkkuutta. Lajeissa joita rakastan olen myös päässyt pitkälle.
Huomaan että olen menettänyt kiinnostukseni ihan kaikkeen. Ei huvita enää matkustella tai luoda uusia ihmissuhteita, eikä ees etsiä uutta työpaikkaa. Ainut mikä mua ajaa eteenpäin on taide. Ja sekin tuntuu turhalta, (ja väliaikaiselta) niinkuin kaikki muukin.
En oikeastaan koe itseäni edes masentuneeksi. Ainoastaan realistisen kyynistyneeksi, mikä johtuu siitä, että olen jo kokenut ne eksistentiaaliset nousut ja laskut elämässä eikä kiinnosta enää jahdata niitä. Mikään ei oikeestaan tunnu just nyt miltään, vaikka kaikki on hyvin ja olen kiitollinen.
Ei vaan oo enää mitään haaveita ja tuntuu hullulta ehkä viel 50 vuottakin elellä täällä palloilemas tätä samaa touhua.. huh.Lopulta kaikki vilahtaa ohi ja tänne vaan kuollaan.
Samaistuin tuohon taiteeseen. Taiteen tekeminen ja kokeminen on ehkä karkinsyönnin lisäksi ainoa motivaattori elämässäni.
Välillä on hetkiä, jolloin ajattelen taiteen olevan turhaa. Eihän taidealoja juuri arvostetakaan kapitalistisessa mielessä.
Mutta sitten aina välillä ajattelen oman taiteeni liittyvään taiteentekemisen historiaan ja olevan siinä samassa kaanonissa luolamaalauksista tähän päivään. Vaikken mikään renessanssinero voisi ikinä ollakaan, niin kuitenkin se mitä itse luon, on kulttuurillista jatkumoa noista päivistä.
Kulttuuri on niin merkillisen monikerroksista ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Ja jos taiteesta nauttii, niin se ei ole turhaa. Helposti ajatellaan, että asiat joista saa pääasiassa iloa ja nautintoa, ovat toissijaisia.
Mutta miksi täällä sitten puurretaan eteenpäin kokoajan? Jotta saataisiin niitä nautinnon ja sopusoinnun hetkiä omaan elämään. Kuka mistäkin.
Tutustu syvällisesti uskonnollisiin teksteihin. Uskovaiseksi ei ole mikään pakko ryhtyä, mutta niistä löytyy paljon viisautta, jonka itseen integroitumisen jälkeen et välitä paskaakaan jostain turhanpäiväisestä vallan jakautumisesta, vaan pidät ihmisistä ja jokapäiväisestä elämästä ja rentoudut, koska sosiaalinen status menettää merkityksensä.
Oletko nähnyt tippukiviluolan? Oman naamasi prime time TV-uutisissa? Oman nimesi kirjan kirjoittajana? Oletko julkaissut tieteellisen artikkelin? Oletko löytänyt eksoplaneetan? Oletko ollut kunnan/kaupungin jonkin lautakunnan jäsenenä?
Minä olen, enkä ole edes kukaan kuuluisa. Yllä mainitut tekemiseni eivät liity toisiinsa (esim. tieteellinen artikkeli ei ollut eksoplaneetoista).
Tutustu itseesi, luontoon. Omavaraisuuteen. Pois oravanpyörästä ja ennenkaikkea ala auttamaan muita esim vapaaehtoistyön kautta. Siinä silmät aukenee kun kohtaa kuolemista. Elämä on jotain ihan muuta kuin kuluttamista ja rahantekoa.
Kun ymmärtää elämän realiteetit ja rajallisuuden, niin on vapaampi elämään omaa elämäänsä. Tottakai siinä on paljon myös kriisin mahdollisuuksia, kun joutuu miettimään mitä itse haluaa elämältään, sen sijaan että miettisi mitä itselle on opetettu tai mitä odotuksia yhteiskunta on asettanut. Elämä ilman ennakko-odotuksia voi olla myös hyvinkin vapauttavaa.
Totuus on se, että ap jossain sisimmässään tajuaa olevansa juuri nyt fyysisesti huipulla, kaikki mahdollisuudet ja valta auki, mitä valkoiselle länsimaiselle miehelle on.
Ja hän on tehnyt loppuelämän valintansa jo. Valinnut vaimon, valinnut uransa, valinnut elämänsä. Nuo mahdollisuudet ovat katoamassa näköpiiristä.
Fyysinen alamäki alkaa pian. Henkinen alamäki alkaa, jos ap ei keksi elämäänsä muuta merkitystä kuin perheen ja työn ja oman itsensä. Elämä kapenee, vaikka näennäisesti lapset tuo siihen sisältöä.
Merkitys tulee siitä, että auttaa muita tai maapalloa kriisissä. Tämä ei mitenkään sulje pois hengellisyyttä, jos valitsee oikein. Itse asiassa päinvastoin. Ihminen, joka elää aidon merkityksellisesti on aina jollain tasolla hengellinen, vaikka olisi ateisti. Mutta näitä asioita ei voi ymmärtää, ne pitää kokea.