Lue keskustelun säännöt.
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
Jotenkin turha kysymys. Olet onnellisessa asemassa, kun koet olevasi noin valmis itsesi kanssa ja olet saamassa lapsen.
Nyt voit keskittyä lapseen, eikä tarvii stressata että pitäisi samalla luoda ura tms.
Uusilla sukupolvilla on aina omat juttunsa ja sukupolvikokemuksensa. Sun lapsi tulee elämään maailmassa joka on aivan eri kuin sinun aikoinasi. Se maailma on sulle uusia haasteita täynnä. Paluu siihen naiiviuteenkin tai jonkinlaiseen uuteen kierrokseen lapsuudessa on edessä.
Olet saanut kaiken, nyt sun tehtävä on jakaa se eteenpäin lapselle. Viet hänet paikkoihin, näytät ja opastat. Tulet huomaamaan, että se ei mene niin kuin kuvittelet. Hän opastaa sut näkemään ja kokemaan entiset asiat aivan toisesta näkökulmasta.
Lisäksi, ikinä ei tiedä mitä tuleman pitää. Vaimon ja lapsen kanssa voi tulla vaikeitakin haasteita jotka voi kestää vuosia. Niissä oppii uutta, perspektiivi kasvaa.
Kolmen vuoden päästä muistelet tätä pikkuvanhaa minääsi kaiholla, huvittuneesti ja ehkä vähän jopa häveten. Joinain päivinä antaisit mitä tahansa siitä että saisit vielä edes päivän lillua tuossa yltäkylläisyydessä.
Muista tämä kommentti jos perheeseesi tulee norovirus. Meille tuli niin, että ensin sairastui alle 1v lapsi. Kahden tunnin päästä sairastui äiti niin pahasti, että oli vuoteenomana päiviä.
Isä hoiti oksentavaa ja ripuloivaa, kuumeista perhettään useamman vuorokauden 24/7 ja viiden päivän päästä kun äiti oli vihdoin tolpillaan, isä sairastui.
Meille on tullut aina joku sairaus jollekin, kun ollaan juuri vähän edes pirteämpiä. Matkustelu kuulostaa väsyttävältä ajatukselta.
Nauti nyt. Lue kirjoja, ota iisisti. Kohta se on lopullisesti ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 27 ja tunnen kuin ap. Voitinko kisan? En tunne mitään vaikka voittaisinkin, lupaan.
Oletko nähnyt vielä tämän:
CM Karjalanpaisti 8,56e / KG
Lidl 9,13e / Kg
Zinc
En tiedä teistä? Olen itse 31v ja ihan konkreettisesti ja omilla silmillä olen huomannut että vaikka Suomi on tosi vihreä ja kaunis maa järvineen niin täältä puuttuu sitä kaikkea mitä on muualla.
Kadut on tyhjät, ei näy naurua eikä iloa. Kulttuuria on tosi vähän verrattuna esim. Britteihin.
Väsynyt, yksitoikkoinen ja apea ilmapiiri.
Ap ei voi näyttää masennustaan vaimolleen, koska tämä lähtisi kävelemään.
Voi voi.
Joku tässä ei vaan nyt toimi. Millainen suhde ap:lla ja vaimolla on, jos vaimolle ei voi puhua, vaan pitää kirjoittaa vauvapalstalle.
Jos vaimo lähtee kävelemään, niin sitten lähtee. Siinä sitä on sitten sitä elämänmakua, mikä nyt puuttuu. Jos asiat on liian hyvin, niin aina ne voi laittaa viturallleen.
Lapsi tulossa, ja mikään ei kiinnosta. Millä mielellä ja vastuulla lapsi on laitettu alulle? Masentunut, elämään kyllästynyt isä ei ole mikään ihanne.
Miten voi olla mahdollista, että tuolle ei voi mitään tehdä? Aina voi muuttaa elämäänsä.
On ihmisiä, jotka on ns. hypänneet ulos oravanpyörästä. Ja sitten on niitä, joitten on siinä rimpuiltava, koska muut ihmiset, koska perhe, koska koska ja koska.
Ei 29-vuotias ole vielä valmis ihminen. Voi vaihtaa alaa, voi ottaa humaanimman asenteen elämään ja tavata ihmisiä, joilla on vielä ihanteita. Jos maailma näyttäytyy vääränä, vihamielisenä ja vallanhaluisena, mikä estää liittymästä niihin, jotka haluavat taistella kaikkea sitä vastaan?
Olen tasan varma siitä, että kun tämä ap:n lapsi syntyy, sille tullaan opettamaan juuri nämä arvot, joita ap tässä aloituksessaan arvostelee. Aivan varmasti tulee saamaan kaiken haluamansa. Hyvätuloiset nykyvanhemmat mielellään opettavat lapsilleen näennäisesti pehmeitä arvoja, mutta samalla antavat näiden ymmärtää olevansa parempia ja vaativat näitä ulkoisesti menestymään ja omalla esimerkillään opettavat näitä juuri sellaisiksi ihmisiksi, jotka tätä yhteiskuntaa rahalla ja kovilla arvoilla pyörittävät.
Jos silmäsi ovat avautuneet, niin miksi et avaa niitä kunnolla? Tee jotain äläkä itke elämän turhuutta. Ei sillä mitään saavuteta, mutta pienikin teko voi olla askel kohti parempaa maailmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, et sä ole nähnyt keski-ikää, et testosteronien vajumista (vrt naisten menopaussi), et vanhuutta et sitä että lapsesi ovat aikuisia, et ole nähnyt mahdollisia lapsenlapsiasi.
Eri juttu tietysti haluatko nähdä ja kokea näitä asioita.
Kaikkea et ole nähnyt.
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
Näinpä.
Olin itsekin tuossa iässä semmoinen know-it-all, besserwisseri pahimmasta päästä, joka kuvitteli tiedon olevan ainoa maailman rakennuspuu.
Ei se ole. Kokemuksia on maailmassa vaikka kuinka. Isoja tunteita myös. Vanhemmuus on yksi tärkeä, rakkaus omaan lapseen, vastuun kantaminen lapsistaan ja ikääntyvistä vanhemmistaan, omaisen menettämisen suru.
29-vuotias on tavallaan vielä nousukiidossa, eikä yleensä tiedä mitään isoista vastoinkäymisistäkään. Millaista on epäonnitua, saada potkut, erota, kohdata oma riittämättömyys.
Jos joku näkee, että kaikki on maailmassa itsekkyyttä, se on tyhmyyttä ja kokemattomuutta. Toki ihminen on itsekäs, mutta samalla käsittämättömän rohkea ja epäitsekäs. Katso vaikka nyt mitä tapahtuu Valko-Venäjällä, jossa sadat tuhannet ihmiset ovat valmiita vaarantamaan oman henkensä ja uransa vaatimalla kaduilla vapautta ja demokratiaa! Tai katso lähempää, miten monet ihmiset ovat valmiita ilmaiseksi ja otona auttamaan lähimmäisiään erilaisissa järjestöissä ja vapaaehtoistoiminnassa.
Kyllähän maailmassa yleensä vahvin voittaa ja raha puhuu, mutta samalla tapahtuu myös paljon hyvää, se ei vain välttämättä ylitä uutiskynnystä, koska kehityksen ominaisuuksiin kuuluu, että se on vähittäistä ja pitkäkestoista, ei äkillinen muutos, joita uutiskriteerit suosivat.
Täällä on esimerkkejä hyvästä kehityksestä.
https://yle.fi/uutiset/3-7738931
Juu, juttu on jo muutaman vuoden vanha, mutta eivät nuo asiat kaikki ole pandemian myötä romuttuneetkaan.
Jos sinusta tuntuu ap tuolta kovin usein, se voi hyvin olla merkki masennuksesta. Tuollainen ryytyminen ja pessimismi ovat ihan ilmeisiä masennuksen tuntomerkkejä. Kannattaa hakea apua, syntyvä lapsesi tarvitsee maailmaa myönteisesti tarkastelevan isän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun oli parikymppinen, minustakin tuntui tuolta, ap, että tiedän kaikesta kaiken ja olen jo nähnyt kaiken. Nyt viisikymppisenä olen nähnyt todella paljon enemmän ja tiedänkin ihan valtavasti enemmän, ja nyt minusta tuntuu, että en oikeasti tiedä elämästä vielä juurikaan mitään, ihan oppilasvaiheessa vielä.
Niin se on, tietämätön ja taitamaton yleensä aina yliarvioi tietonsa ja taitonsa. Vaatii perehtymista tajuta, miten paljosta ei tiedä vielä.
Toi normi ikäkriisiä. Jotkut kääntävät elämänsä suunnan täysin näiden kriisien jälkeen. Toiset taas jatkavatkin samalla tiellä. Nämä kriisit kuuluvat elämään ja juurikin n.30v. Pohtivat elämänsä tarkoitusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
Näinpä.
Olin itsekin tuossa iässä semmoinen know-it-all, besserwisseri pahimmasta päästä, joka kuvitteli tiedon olevan ainoa maailman rakennuspuu.
Ei se ole. Kokemuksia on maailmassa vaikka kuinka. Isoja tunteita myös. Vanhemmuus on yksi tärkeä, rakkaus omaan lapseen, vastuun kantaminen lapsistaan ja ikääntyvistä vanhemmistaan, omaisen menettämisen suru.
29-vuotias on tavallaan vielä nousukiidossa, eikä yleensä tiedä mitään isoista vastoinkäymisistäkään. Millaista on epäonnitua, saada potkut, erota, kohdata oma riittämättömyys.
Jos joku näkee, että kaikki on maailmassa itsekkyyttä, se on tyhmyyttä ja kokemattomuutta. Toki ihminen on itsekäs, mutta samalla käsittämättömän rohkea ja epäitsekäs. Katso vaikka nyt mitä tapahtuu Valko-Venäjällä, jossa sadat tuhannet ihmiset ovat valmiita vaarantamaan oman henkensä ja uransa vaatimalla kaduilla vapautta ja demokratiaa! Tai katso lähempää, miten monet ihmiset ovat valmiita ilmaiseksi ja otona auttamaan lähimmäisiään erilaisissa järjestöissä ja vapaaehtoistoiminnassa.
Kyllähän maailmassa yleensä vahvin voittaa ja raha puhuu, mutta samalla tapahtuu myös paljon hyvää, se ei vain välttämättä ylitä uutiskynnystä, koska kehityksen ominaisuuksiin kuuluu, että se on vähittäistä ja pitkäkestoista, ei äkillinen muutos, joita uutiskriteerit suosivat.
Täällä on esimerkkejä hyvästä kehityksestä.https://yle.fi/uutiset/3-7738931
Juu, juttu on jo muutaman vuoden vanha, mutta eivät nuo asiat kaikki ole pandemian myötä romuttuneetkaan.
Jos sinusta tuntuu ap tuolta kovin usein, se voi hyvin olla merkki masennuksesta. Tuollainen ryytyminen ja pessimismi ovat ihan ilmeisiä masennuksen tuntomerkkejä. Kannattaa hakea apua, syntyvä lapsesi tarvitsee maailmaa myönteisesti tarkastelevan isän.
Pakko kyllä kommentoida, että ei kaikki 29-vuotiaat ole missään nousukiidossa ilman mitään ongelmia ja isoja kolhuja takana päin. Minulla elämä on vasta alkanut rauhalliseen, suhteellisen normaaliin arkeen 32-vuotiaana ja silti siitä puuttuu paljon mitä ns. normaalisti pitäisi olla tässä iässä: parisuhde/pitkä parisuhde, oma asunto, säästöjä, ajokortti, auto, hyvä työpaikka, kunnon tulot. Elän vaatimattomasti.
Sitä ennen elämä ei tosiaankaan ole ollut nousukiitoa. Ihan käsittämätön ajatus henkilökohtaisesti se, kun osa porukasta haaveilee, että olisinpa taas lapsi, olisinpa taas teini, elämä oli niin helppoa ja vaivatonta silloin, ei ollut murheita eikä vaatimuksia. HAH! Minä en palaisi lapsuuteen enkä teini-ikään, vaikka maksettaisiin miljardeja. Ihme, että selvisin hengissä ja edes jollain tavalla järjissäni sen ajan.
Mutta se on tyypillistä oman kokemuksen mukaan, että jos elämästä on selvinnyt ns. helpolla tai ei ole käsitellyt kohtaamiaan traumoja, vaan on lakaissut ne maton alle, niin tuossa 28-32. ikävuosilla iskee joku seinä vastaan. AP kuulostaa just henkilölle, jolle kaikki on tullut melko helposti elämässä kuin Manulle illallinen. Eihän siinä, jos elää kaiken hyvän keskellä eikä koskaan ole kokemusta pahasta, osaa arvostaa sitä hyvää, mikä itsellä nyt on. Esimerkiksi itse olen introverttinä kasvanut ilman omaa huonetta ja omaa tilaa, joten arvostan nykyistä pientä yksiötäni asuinalueella ja talossa, joka on hiljainen kuin hautausmaa.
Kaikki on nähty. Hihhii, etpä ole nähnyt minua. Biggebuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä teistä? Olen itse 31v ja ihan konkreettisesti ja omilla silmillä olen huomannut että vaikka Suomi on tosi vihreä ja kaunis maa järvineen niin täältä puuttuu sitä kaikkea mitä on muualla.
Kadut on tyhjät, ei näy naurua eikä iloa. Kulttuuria on tosi vähän verrattuna esim. Britteihin.
Väsynyt, yksitoikkoinen ja apea ilmapiiri.
Tarkoitat siis monikulttuuria.. Sitähän briteissä riittää.Kiitos ei mulle.Meille riittää hyvin Suomeen mini-kulttuuri.Täällä ei monikulttuuria tarvita,eikä kaivata.
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
Näkemättä on keski-ikä, vanhuus ja niiden mukanaan tuomat uudet näkökulmat ja asenteet (lue hormonaaliset muutokset), tapahtumat ja hauskuudet. Lapset jo tuo paljon uutta, mutta ilmankin niitä. Kenties palaat vielä nuoruuden idealismiinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä teistä? Olen itse 31v ja ihan konkreettisesti ja omilla silmillä olen huomannut että vaikka Suomi on tosi vihreä ja kaunis maa järvineen niin täältä puuttuu sitä kaikkea mitä on muualla.
Kadut on tyhjät, ei näy naurua eikä iloa. Kulttuuria on tosi vähän verrattuna esim. Britteihin.
Väsynyt, yksitoikkoinen ja apea ilmapiiri.
Toki jos elää vain ympäristöstä eikä itsellä ole mitään. Pitää mennä sinne missä on sitä "elämää".
Olin haltioissani lukiessani avauksen, joka kuvaili omaa mielenmaisemaani jos ei täydellisesti niin ainakin melkein. Itse kun en ole sitä osannut sanoiksi pukea. Alkaessani miettiä elämää loogisesti, tieteen ja evoluution ym. kautta tuntui että ymmärsin itseni olevan sama eläin kun tuo kissa vieressäni. Mutta mitä hän tekee? Elää päivittäin samantoikkoista elämää siinä missä me ihmisinä olemme keinotekoisesti tehneet elämästä monimutkaista ja haarautuvaa. Koin ymmärtäväni kuinka elämä ja maailma toimii ja mikä on turhaa ja mikä ei. Mutta mitä enemmän sitä miettii, sitä enemmän löydät näitä ”turhia” asioita, joilla ei ole merkitystä. Vaikka pähkäilin itseni tähän ansaan missä asiat eivät enää samalla tavalla yllätä ja elämästä häviää merkitys, tiedän olevani tietämätön ja putkikatseinen. Jos tämä todellisuus ei miellytä koska magia on hävinnyt, niin mikä miellyttää? Tuo missä puhut siitä että harrastaminen on tekosyy olla katsomatta tyhjyyteen, kuulostaa pakkomielteeltä nähdä elämä tyhjiönä.
Ehdotukseni on että vaihda maisemaa tai muiden ehdotusten mukaan lähde meditoimaan ja tavoittele nirvanaa. Vaikka ystäväsi tavoittelevatkin samoja päämääriä ja harrastukset ovat samaa epämääräistä heilumista niin eikö näistä asioista voi nauttia niin sanotusti ”päivä kerrallaan”? Se että millään ei ole merkitystä, ei tarkoita etteikö millään voisi olla merkitystä.
En oleta tämän vaikuttavan elämääsi tai ajatusmaailmaasi, mutta jos tästä kukaan sai mitään mietittävää niin hienoa! Jatketaan elämän makuisissa merkeissä :)
Vai olet nähnyt kaiken. Odota vaan kun vanhenet ja sinua aletaan pitää muinaisjäänteenä, rupsahtaneena ja kulahtaneena ja ajatusmaailmaltasi kaavoihin kangistuneena. Sinua verrataan nuorempiin ja olet muiden mielestä joka suhteessa huonompi kuin nuoremmat. Oletkos kokenut?
No niin, et ole vielä kokenut mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
Näinpä.
Olin itsekin tuossa iässä semmoinen know-it-all, besserwisseri pahimmasta päästä, joka kuvitteli tiedon olevan ainoa maailman rakennuspuu.
Ei se ole. Kokemuksia on maailmassa vaikka kuinka. Isoja tunteita myös. Vanhemmuus on yksi tärkeä, rakkaus omaan lapseen, vastuun kantaminen lapsistaan ja ikääntyvistä vanhemmistaan, omaisen menettämisen suru.
29-vuotias on tavallaan vielä nousukiidossa, eikä yleensä tiedä mitään isoista vastoinkäymisistäkään. Millaista on epäonnitua, saada potkut, erota, kohdata oma riittämättömyys.
Jos joku näkee, että kaikki on maailmassa itsekkyyttä, se on tyhmyyttä ja kokemattomuutta. Toki ihminen on itsekäs, mutta samalla käsittämättömän rohkea ja epäitsekäs. Katso vaikka nyt mitä tapahtuu Valko-Venäjällä, jossa sadat tuhannet ihmiset ovat valmiita vaarantamaan oman henkensä ja uransa vaatimalla kaduilla vapautta ja demokratiaa! Tai katso lähempää, miten monet ihmiset ovat valmiita ilmaiseksi ja otona auttamaan lähimmäisiään erilaisissa järjestöissä ja vapaaehtoistoiminnassa.
Kyllähän maailmassa yleensä vahvin voittaa ja raha puhuu, mutta samalla tapahtuu myös paljon hyvää, se ei vain välttämättä ylitä uutiskynnystä, koska kehityksen ominaisuuksiin kuuluu, että se on vähittäistä ja pitkäkestoista, ei äkillinen muutos, joita uutiskriteerit suosivat.
Täällä on esimerkkejä hyvästä kehityksestä.https://yle.fi/uutiset/3-7738931
Juu, juttu on jo muutaman vuoden vanha, mutta eivät nuo asiat kaikki ole pandemian myötä romuttuneetkaan.
Jos sinusta tuntuu ap tuolta kovin usein, se voi hyvin olla merkki masennuksesta. Tuollainen ryytyminen ja pessimismi ovat ihan ilmeisiä masennuksen tuntomerkkejä. Kannattaa hakea apua, syntyvä lapsesi tarvitsee maailmaa myönteisesti tarkastelevan isän.
Jaa, kyllä minä olin työssä iässä jo vuosikaudet kantanut vastuuta ikääntyvistä vanhemmista, toisen jo haudannutkin. Enkä ole luottanut mihinkään tietoon rakennuspuuna, mitä se tarkoittaakaan. Nousukiitoakaan ei elämä ollut, rankkoja masennuskausia oli taustalla. Äläpä yleistä omien kokemustesi perusteella.
Olen pian 40, ja pelkään etten ehdi nähdä kaikkea. Mutt jos olisin ap, ajattelisin varmasti samoin kuin hän. Mutta en ole. Olen 10 vuotta vanhempi ja täynnä iloa, ainoa väijyvä pelko on, etten ehdi tehdä kaikkea mihin palava energiani riittäisi. Viime viikolla perustettiin bändi, ja niin monta muuta projektia on meneillään myös, koko ajan asioita tapahtuu ja minä saan kokea paljon.
Tämä aloitus oli hyvä, koska se sai minut näkemään elämäni toisella tavalla. Minulla oli traumaattinen lapsuus, jonka "hedelmiä" on korjattu vuosikymmeniä. Minusta tuntui, että mielenterveysongelmien takia elämä vain valui ohi ja olin jo menettänyt toivoni. Oma ikäluokka valmistui, rakensi hienoja uria ja "aikuistui". Minäkin sain lapset nuorena, oli avioliitto jne. Kun aloin toipumaan tai oikeastaan aloin toipumaan, kun näin elämän toisella tavalla. En ehkä koskaan tule saamaan "perinteistä" hienoa uraa, mutta olen alkanut opiskella aikuisiällä ja teen nyt niitä asioita, joita minun ikäiset tekivät 20-30-vuotiaana eli loivat sitä uraa ja "aikuistuivat". Nyt moni on eronnut ja akateemiseen uraan kyllästynyt. Minusta taas tuntuu, että mt-ongelmien kanssa painineena elämä on vasta alussa! Nyt voin opiskella ja luoda sitä uraa. Ehkä elämä tuntuisikin tyhjältä, jos olisin päässyt ikään kuin "huipulle" jo aiemmin. Nyt vasta taaperran sinne ja siksi minusta tuntuu, että elämä ei riitä siihen kaikkeen mitä haluaisin vielä kokea ja tehdä. Olen ikään kuin aloittanut elämän alusta. Uskon myös, että nimenomaan se, etten oikein tunne olevani vielä aikuinen vaan "lapsellinen" haaveilija ja haahuilija auttaa minua näkemään elämän sellaisessa valossa kuin sen nyt näen.
Kaiken kokenut AP on ahdistunut kun ei ole 29v iässä enää mitään koettavaa.
Minä olin 29v iässä ahdistunut ja kateellinen "kaiken kokeneille" kauniille ja rohkeille maailmankansalaisille.
Kaikki oli vielä kokematta ja opinnot tauolla.
Olin näköjään turhaan kateellinen ja kulutin aikani ahdistumalla ja masentumalla tästä.
Vasta nyt, 47 vuoden iässä, olen kokenut parisuhteet, kunnon työsuhteet, perheen ja jonkin verran jopa matkustanut. Paljon on vielä nähtävää ja koettavaa ja alkaa enemmän ahdistaa, että ehtiikö kokemaan kaikkea mitä haluaisi.