Lue keskustelun säännöt.
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
N. 26
Tuntuu että kaikki on TODELLAKIN nähty ei parisuhdetta, ei työpaikkaa (tällä hetkellä) en ole naimisissa mutta seuranani on vain viinipullo. Kotona vietän aikaa kun joku erakoitunut (sori) mutta viihdyn kotona enkä valita 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä aloitus oli hyvä, koska se sai minut näkemään elämäni toisella tavalla. Minulla oli traumaattinen lapsuus, jonka "hedelmiä" on korjattu vuosikymmeniä. Minusta tuntui, että mielenterveysongelmien takia elämä vain valui ohi ja olin jo menettänyt toivoni. Oma ikäluokka valmistui, rakensi hienoja uria ja "aikuistui". Minäkin sain lapset nuorena, oli avioliitto jne. Kun aloin toipumaan tai oikeastaan aloin toipumaan, kun näin elämän toisella tavalla. En ehkä koskaan tule saamaan "perinteistä" hienoa uraa, mutta olen alkanut opiskella aikuisiällä ja teen nyt niitä asioita, joita minun ikäiset tekivät 20-30-vuotiaana eli loivat sitä uraa ja "aikuistuivat". Nyt moni on eronnut ja akateemiseen uraan kyllästynyt. Minusta taas tuntuu, että mt-ongelmien kanssa painineena elämä on vasta alussa! Nyt voin opiskella ja luoda sitä uraa. Ehkä elämä tuntuisikin tyhjältä, jos olisin päässyt ikään kuin "huipulle" jo aiemmin. Nyt vasta taaperran sinne ja siksi minusta tuntuu, että elämä ei riitä siihen kaikkeen mitä haluaisin vielä kokea ja tehdä. Olen ikään kuin aloittanut elämän alusta. Uskon myös, että nimenomaan se, etten oikein tunne olevani vielä aikuinen vaan "lapsellinen" haaveilija ja haahuilija auttaa minua näkemään elämän sellaisessa valossa kuin sen nyt näen.
Samaistun tähän! Vasta nyt 31 vuotiaana aloitin yliopisto-opinnot. Olen niin innoissani siitä, että voin vielä vaikuttaa elämäni suuntaan. Tuntuu, että olen uinunut nämä 10 vuotta eri traumoissa ja kokenutkin niitä. Kun olen kokenut hirveän määrän pahuutta, osaan arvostaa tätä hyvyyttä mitä nyt olen saanut.
Lapsuudesta tuttu into on palannut takaisin.
Kunnon eksistentialistit ryhtyvät tuossa vaiheessa harrastamaan bdsm:ää! Liekö se apu tuskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä teistä? Olen itse 31v ja ihan konkreettisesti ja omilla silmillä olen huomannut että vaikka Suomi on tosi vihreä ja kaunis maa järvineen niin täältä puuttuu sitä kaikkea mitä on muualla.
Kadut on tyhjät, ei näy naurua eikä iloa. Kulttuuria on tosi vähän verrattuna esim. Britteihin.
Väsynyt, yksitoikkoinen ja apea ilmapiiri.
Tarkoitat siis monikulttuuria.. Sitähän briteissä riittää.Kiitos ei mulle.Meille riittää hyvin Suomeen mini-kulttuuri.Täällä ei monikulttuuria tarvita,eikä kaivata.
Miten niin "kulttuuria tosi vähän...?"
Kato ympärillesi! Kaikki mitä näet, edustaa kulttuuria! Suomalaisilla on oma kulttuurinsa, jota he eivät lainkaan näe. Kaikilla muilla tuntuu olevan joku ihmeellinen erilainen oma kulttuurinsa, jota he elävät, mutta suomalaisilla ei ole mitään? Niinkö todella?
Luen juuri kirjaa nimeltä "Missä hongat humisevat." Siinä venäläiset kirjoittajat kuvailevat niin omaa maataan kuin Suomeakin, johon he ovat muuttaneet. Monessa kohdassa huomaa, että me vain emme näe omaa maatamme vieraan silmin ja aliarvostamme sitä. Muualta tullut huomaa lukemattomia viehättäviä asioita, jotka edustavat suomalaista kulttuuria ja pitävät sitä erilaisena ja kiinnostavana.
Kaikilla meillä maailman ihmisillä on oma kulttuuriympäristömme, joka pohjautuu historiaan ja muovautuu ja sulautuu nykypäivään. Jokainen kannamme mukanamme kulttuuriperintöämme.
"Täältä puuttuu kaikkea sitä, mitä on muualla..." Just. Muualla on kaikki, Suomessa ei mitään. Miten täällä sitten on edes elämää, kun meillä ei kerran ole mitään? Ei tyhjässä voi olla mitään.
Maailmalla on paljon kaikkea sellaistakin, mitä emme ikipäivänä tänne meidän maahamme haluakaan. Luojan kiitos.
Oma rakkaus Suomeen syntyi heti. Rakastan Suomen luontoa ja sitä tilaa mikä ihmisellä täällä on, henkinen ja fyysinen.
Olen entisessä elämässä nähnyt kaikkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on kuule nyt alettava lastentekoon, jos se urahomma on vähäksi aikaa nähty :) ja jos ura ei tuo enää merkitystä tarpeeksi elämään. Lapset tuo merkityksen koko elämään, usko mua. Etkä kyllä sitten enää kerkeä miettiä tarkoitusta elämään, ku näet ne pikkuvipeltöjöt sun edessä jotka on ne tarkoitus <3
Terkuin: 2 pienen äiti
Vierailija kirjoitti:
No, lähdetään nyt ihan perusasioista liikkeelle.
Syntyvä lapsi. Eli sinulla on näköjään elämä vasta alkamassa. Sitten kun sinulla on lapsi tai pari, niin alat ehkä ymmärtämään mistä elämässä on oikeasti kyse.
Toinen seikka. Oletko menettänyt (haudannut) vanhempaasi, sisarustasi tai jotain muuta erittäin tärkeää läheistä ihmistä? Oletko pitänyt kuolevaa läheistäsi kädestä? Nimittäin näiden jälkeen alkaa elämänarvot olemaan toisessa asennossa.
Työ. Oletko saanut potkut tai muulla tavalla pudonnut syvään monttuun työssäsi? Tai onko työssä tullut kriisi ja olet itse irtisanoutunut? Tiedätkö miltä tuntuu, kun on vuosia opiskellut ja ponnistellut ja yllättäen näytetäänkin ovea?
Oletko koskaan pelännyt henkesi edestä, esim. vakava sairaus, onnettomuus, pahoinpidellyksi joutuminen ym.
Jos sinulla ei ole mitään näistä, niin väitän, että et ymmärrä elämää. Olet vielä post-teini-ikäisessä vaiheessa. Mutta voin kertoa, että useimmat näistä tulee eteesi, halusit tai et. Kun olet suorittanut nämä elämän peruskurssit, niin sinäkin alat olemaan aikuinen.
m50+
En ymmärrä tätä. Samanikäinen kuin ap, ja samanlaista kriisiä päällä. Mutta nuo selittämäsi asiat ei ole muuttaneet mitään, mielestäni päinvastoin. Kun on saattanut vanhemman hautaan kokien hänen traagisen kuoleman, tai kokenut pelkkiä pettymyksiä työelämässä, niin tunne vain lisääntyy: mitä tässä kaikessa on järkeä? Ihmiset on syvältä, mutta ne ainoatkin kenestä välitit, menetit liian aikaisin ja lopulta jäät yksin. Koska turhien ihmissuhteiden rakentaminen ei kiinnosta. Tai heräät joka aamu p-skaan työhön, koska mikään ala ei ole (lukuisista) yrityksistä huolimatta tuntunut omalta. Onko tämä sitä elämää?
Ja sitten sanotaan että asia ratkeaa lapsia tekemällä. Tähän järjettömään maailmaanko?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun aloittajaan. Olen 36-vuotias nainen, 3 lasta ja puoliso. Kokoajan sellainen tunne, että tässäkö tämä oli. Juuri tuo verhon taakse näkemisen tunne, pettymys vaikka kaikki mennyt ns. suunnitelmien mukaan. Toki vastoinkäymisiä ollut, niinkuin elämässä aina, mutta pääasiassa kaikki hyvin. Nyt on jonkinlainen pelko siitä, että kohta alkaa alamäki. Ikää sen verran, että kohta niitä sairauksiakin saattaa alkaa tulla. Enemmän kuolemia lähipiirissä, omatkin vanhemmat ikääntyvät ja sairastelevat. Avioliittokin alkaa vaikuttaa pettymykseltä. Miksi en näe valoa edessäpäin?
Vierailija kirjoitti:
N. 26i
Tuntuu että kaikki on TODELLAKIN nähty ei parisuhdetta, ei työpaikkaa (tällä hetkellä) en ole naimisissa mutta seuranani on vain viinipullo. Kotona vietän aikaa kun joku erakoitunut (sori) mutta viihdyn kotona enkä valita 😊
Sori mitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hienosti kiteytit oman kokemusmaailmani.
Olen yrittänyt kuulostella onkontä masennusta , ei kai.Omalle miehelle kuvailin oloa niin, että ”toivoisin että voisin olla taas naiivi”. Kaipaan nuoruuden naiiviutta.
Olen vähemmän tekemisissä ystävienkin kanssa koska koen ap:n tavoin kaikkien vain tavoittelevan samoja geneerisiä tavoitteita - vain hieman eri paketissa.
Tuntuu etten ole enää hauska , tai voisin olla, mutta vähän niinkuin kaikki vitsit olisi jo kerrottu.
Olen myös miettinyt, johtuuko tämä lapsettomuudesta ja omista elämänvalinnoista - mutta samaan aikaan ajattelen eikö ole aika surullista jos vain lapsen saaminen ”veisi tämän kaiken pois”. Luulen että sitten joutuisin vain teeskentelemään, etten kokisi näin. Toki ymmärrän että lapsen vuoksi se olisi välttämätöntä.
Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin.
Itse olen 36 vuotias. Tämä tunne ollut läsnä noin 2 vuoden ajan.
Upeasti muotoiltu erityisesti tuo "Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin." Näin juuri.
Samaa mieltä, mutta olet onnekas kun paras vaihe on vielä edessä. Lastesi syntymä ja se kun ovat pieniä, tuo elämään sisältöä enemmän kuin mikään muu. Minulla sekin on takana, ja nyt ahdistaa toden teolla. Ensi vuonna täytän 40v. ja alan asettelemaan toista jalkaa hautaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun pitää kuunnella auta antti-podcastin jakso 30-vuotiaasta elämäänsä kyllästyneestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hienosti kiteytit oman kokemusmaailmani.
Olen yrittänyt kuulostella onkontä masennusta , ei kai.Omalle miehelle kuvailin oloa niin, että ”toivoisin että voisin olla taas naiivi”. Kaipaan nuoruuden naiiviutta.
Olen vähemmän tekemisissä ystävienkin kanssa koska koen ap:n tavoin kaikkien vain tavoittelevan samoja geneerisiä tavoitteita - vain hieman eri paketissa.
Tuntuu etten ole enää hauska , tai voisin olla, mutta vähän niinkuin kaikki vitsit olisi jo kerrottu.
Olen myös miettinyt, johtuuko tämä lapsettomuudesta ja omista elämänvalinnoista - mutta samaan aikaan ajattelen eikö ole aika surullista jos vain lapsen saaminen ”veisi tämän kaiken pois”. Luulen että sitten joutuisin vain teeskentelemään, etten kokisi näin. Toki ymmärrän että lapsen vuoksi se olisi välttämätöntä.
Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin.
Itse olen 36 vuotias. Tämä tunne ollut läsnä noin 2 vuoden ajan.
Upeasti muotoiltu erityisesti tuo "Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin." Näin juuri.
AV-mamma ei koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta imarrella itseään. Nyt on magia kadonnut kun mamma on liian tarkkanäköinen. :D Olisiko niin ettei kukaan jaksa kuunnella teidän ylimielisyyttänne ja te luulette, etteivät muut ymmärrä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muusta en tiedä koko keskustelun lukeneena, mutta mun painajainen olisi olla raskaana miehelle, joka on valinnut mut tietoisesti avioliittoon, kun ei viitsi enää paneskella ympäriinsä, on nitkuissa himourheilun lopettamisesta ja tähtää tj-tasolle ynnä synkistelee tässä meidän elämän parhaassa vaiheessa, kun kaikki asiat on hyvin, miten paskaa elämä ja toiset ihmiset on.
...ja käy keskustelemassa asiasta vauvafoorumilla. Äijä on ihan teflonii, mikään ei tartu, kaikkeen on joku teoria.
Ihmettelen, miten monet tyrkyttävät ajatusta lapsista tyhjyyden täytteeksi. En itse ole huomannut kuin päinvastaisia ajatuksia. Se on totta, että lapset kuluttavat tehokkaasti aikaa. Mutta poistaako ajan kuluttaminen, niin ettei itseasiassa ehdi edes ajatella elämän merkitystä, aidosti tyhjyyden tunteet?
Mietin pitkään, mitä sanoa ihmiselle, joka etsii elämälle tarkoitusta. Jos tutustuu filosofiaan, löytyy paljon kaikenlaisia näkemyksiä asiasta. Mutta mitä ulkoapäin voi sanoa toiselle, joka etsii merkitystä itselleen? Jotkut löytävät merkityksen, jotkut eivät, mutta muuttuuko elämä kummassakaan tapauksessa oleellisesti, koska oikeaa ja väärää vastausta ei ole. Tarkoitan, että lopulta ajatus on keinotekoisesti tuotettu parantamaan omaa elämänlaatua.
Mieheni käsitys on, että elämän tarkoitus on löytää elämälle tarkoitus. Hänellä on pointtinsa, ja helpottaa elämää, koska ei tarvitse elää minkään ohjenuoran kanssa siitä, miten pitäisi elää.
Voithan aina lukea Linnunradan käsikirja liftareille, jossa rakennetaan kyseistä ongelmaa ratkova tietokone, joka raksuttaa muutaman miljoonan vuoden asian parissa. Vastaus taisi olla 42. Asia on juuri niin kompleksinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hienosti kiteytit oman kokemusmaailmani.
Olen yrittänyt kuulostella onkontä masennusta , ei kai.Omalle miehelle kuvailin oloa niin, että ”toivoisin että voisin olla taas naiivi”. Kaipaan nuoruuden naiiviutta.
Olen vähemmän tekemisissä ystävienkin kanssa koska koen ap:n tavoin kaikkien vain tavoittelevan samoja geneerisiä tavoitteita - vain hieman eri paketissa.
Tuntuu etten ole enää hauska , tai voisin olla, mutta vähän niinkuin kaikki vitsit olisi jo kerrottu.
Olen myös miettinyt, johtuuko tämä lapsettomuudesta ja omista elämänvalinnoista - mutta samaan aikaan ajattelen eikö ole aika surullista jos vain lapsen saaminen ”veisi tämän kaiken pois”. Luulen että sitten joutuisin vain teeskentelemään, etten kokisi näin. Toki ymmärrän että lapsen vuoksi se olisi välttämätöntä.
Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin.
Itse olen 36 vuotias. Tämä tunne ollut läsnä noin 2 vuoden ajan.
Upeasti muotoiltu erityisesti tuo "Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin." Näin juuri.
AV-mamma ei koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta imarrella itseään. Nyt on magia kadonnut kun mamma on liian tarkkanäköinen. :D Olisiko niin ettei kukaan jaksa kuunnella teidän ylimielisyyttänne ja te luulette, etteivät muut ymmärrä?
No omasta mielestäni tuo oli vaan tosi hyvin muotoiltu, kauniisti. Eikä tuo tunne ole aina päällä, kyllä sitä itsekin tavoittelee elämässä samoja juttuja ihan lampaana kuin muutkin. Eli ei se ajattelu aina näy omassa toiminnassa ja valinnoissa elämässä. Se on ihan hyödyllistä että ihmiset (myös minä) elää positiivisuuden harhassa ja tulevaisuuteen suhtaudutaan myönteisesti.
Onko täällä tarjottu aloittajalle hengellisyyttä?
Kristityksi tuleminen voi räjäyttää tajunnan sillä tavalla, että mikään ei ole enää "kuin ennen", hyvässä mielessä, ja elämä on merkityksellistä ja täyttä, vaikka olisi kuolemansairas tai vankilassa.
terv. 48 v. keskiluokkainen korkeasti koulutettu nainen, vaimo ja äiti - silti ennen kaikkea Jumalan lapsi :)
Yksi kiinnostava asia jota aina vain jaksan odottaa on tieteen kehittyminen ja uudet havainnot planeettamme floorasta ja faunasta.
Minun elinaikanani on vielä ihmisiä Marssissa (...Jos lento onnistuu....)! saatamme olla interplanetaarinen laji, ihan piruuttani kitkuttelen täällä kunnes tuo on koettu vähintään.
Annan itseni hukkua tiedelehteen ja googlailen kaikkea mielenkiintoista uusista teknologioista ja joskus ostan jonkun härvelin tai uuden kasvin jne.
Elämä on mielenkiintoista ja älkää ihan piruuttanne tappako kukaan itseänne, koska pääset siihen lopputulokseen kuitenkin aikanaan. Elossa on aina mahdollisuus kokea jotain mielenkiintoa tai hurahtaa johonkin, jos siltä tuntuu (Vesivärimaalaus kiinnostaa)!
Miten olisi pieni syrjähyppy? Vähän jännitystä elämään.
Ihana vastaus.
Itse elin helppoa elämää ensimmäiset 20 vuotta.
Sitten olin 7 vuotta suhteessa jossa ei ollut omia rajoja eikä rahaa.
Nyt 30 vuotiaana olen liikuttavan iloinen, että tilini ei ikinä ole miinuksella, voin sytytellä kynttilöitä ja kukaan ei koske ellen halua. Osaan myös arvostaa vanhempiani, jotka antoivat minulle lapsuuden jonka turvin pääsin yli rais#auksista, väkivallasta, köyhyydestä ja alistamisesta.
Nyt haluaisin puhua ihmisille siitä, että jokaisen tulisi ennen suhdetta miettiä, kuinka paljon valtaa aikoo antaa toiselle. Valinta on vapaaehtoinen kun sen tiedostaa.