Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Te ketkä annoitte anteeksi pettämisen
04.09.2020 |
Kertokaa millainen suhteenne on nyt pettämisen jälkeen? Kauan meni, että et ajatellut enää asiaa? Onko luottamus palannut? Meinaatteko jäädä loppuelämäksenne yhteen?
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu aivan käsittämättömältä itselleni, että antaisi pettämisen anteeksi. Jotenkin miksi jäisin suhteeseen ja heräisin joka päivä ihmisen vierestä, johon en voisi luottaa? Kun maailma on pullollaan ihmisiä, jotka ei kuuna kullan valkeana pettäisi.
Kuitenkaan et voi mitenkään satavarmasti tietää, etteikö kumppanisi olisi pettänyt sinua.
Ja vaikka olisitkin omassa mielessäsi satavarma ettei ole niin joku osa tästä "tiedosta" on kuitenkin vain uskoa.
Eli saatat tietämättäsi luottaa sittenkin pettäjään vaikka muuta uskottelet itsellesi.
Ja tämän takia kannattaa luottaa ihmiseen, joka tiedetään 100% varmasti pettäjäksi? 🤔
-eri
Ehkä hän vihjaisi, että ei kannata olla niin valtavan ehdoton suuntaan tai toiseen.
-myös eri.
Miksi? Jos ei halua elää uskottomassa suhteessa, niin miksi pitäisi? En kertakaikkiaan ymmärrä vaikka täällä on jankattu sitä monta sivua, kuinka pitää vaan kääntää toinen poski. Miksi pitäisi jos ei halua?
Mutta kun suurin osa uskottomassa suhteessa elävistä ei tiedä puolisonsa uskottomuudesta.
Eli puoliso pettää ja valehtelee -> onnellinen suhde, kaikki hyvin.
Puoliso pettää ja on rehellinen -> kaikki pirstaleina, ei kannata enää yrittää korjata.
Ei kai se voi noinkaan mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse monesti petettynä sanon, ettei pettäjä muutu. Saattaa muuttua ovelammaksi eikä enää jää kiinni, mutta ei muutu. Mikäli siis on sen luontoinen ihminen, ehkä yhden kerran voisin antaa anteeksi, jos itse tunnustaa ja ihan oikeasti katuisi sitä. Jokin hetkellinen mielenhäiriö tmv, mutta mitään "känni erehdyksiä" en usko hetkeäkään. Ihminen päättää silti itse, vaikka olisi miten humalassa.
Ensimmäinen poikaystäväni petti ja oli väkivaltainen. Jäädessään kiinni hakkasi minut, koska se(kin) oli minun syyni. Sen jälkeen laitoin viestin, että juttumme on ohi enkä enää koskaan nähnyt häntä. Onneksi en ollut vienyt tavaroita hänen luokseen. Sinnikkäästi yritti pitkään, mutta lopulta luovutti liki vuoden jälkeen.
Toinen poikaystävä petti kymmenien naisten kanssa, eron kohdatessa uhkaili itsemurhalla, kertoi miten muut eivät merkkaa mitään jne. Jäin vielä suhteeseen, mutta kun sain tietää 4 uudesta naisesta, jätin hänet enkä välittänyt itsemurhauhkailuista. Lopetti viestittelyn ja soittelun parin kuukauden päästä.
Kolmas poikaystävä jäi kiinni yhdestä pienestä sivusuhteesta netissä. Annoin anteeksi, kiltti kun olen ja yritin vielä. Sitten jäi uudestaan kiinni, kun olin ajatellut yllättää hänet ja olin menossa luokseen, kun näinkin hänet baarin edustalla kieli syvällä toisen naisen kurkussa. Jätin hänet siihen paikkaan, vaikka viestittelee vieläkin välillä ja katuu kauheasti. Erostamme on jo yli 8 vuotta, silti laittelee viestejä etenkin humalassa ja soittelee. Olen estänyt numeronsa, mutta soittelee joistakin eri numeroista, en tiedä hankkiiko aina uuden vai soitteleeko kavereidensa puhelimista.
Nykyisen mieheni kanssa olen ollut hiukan reilun 7 vuotta, eikä ole mitään viitteitä pettämiseen. Hänelläkin silti taustalla pari suhdetta, joissa on joutunut petetyksi, joten tietää hyvin sen tunteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kerran pettäjä, aina pettäjä" on sanonta, jossa on aika paljon totuutta takana. Tutkitusti.
Tietenkin näin, jollei pettäjä muuta elämänsä suuntaan. Moni onneksi on muuttanut, tutkitusti.
Sanot aina tutkitusti, mutta et linkitä yhtään tutkimusta.
https://www.radionova.fi/uutiset/suhteet/a-141743
"Tutkimus vahvistaa: Jos pettää kerran, pettää uudelleen!"
Sanoinkin että tietenkin näin, JOLLEI elämän suunta muutu. Nyt en just löydä tutkimusta, mut oon lukenut, plus tunnen ihmisiä jotka eivät ole enää yhden kerran jälkeen pettäneet :)
Eikös se ole hyvä asia, et ihminen parantaa tapansa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Kyllä, asiaa on tutkittu, ja tutkimuksien mukaan vanhempien tunnekylmä liitto on yllättäen lapsen myöhemmän elämän kannalta pienempi riskitekijä kuin vanhempien ero.
Eli jos haluaa antaa lapselle ”hyvän mallin”, pitäisi nimenomaan jäädä liittoon, mikäli liitossa ei ole väkivaltaa, päihteitä ja rajua riitelyä. Noin niin kuin tutkimusten mukaan.
Toki todellinen elämä on monimutkaisempaa, ja aikuisillakin on tarpeensa.
Voitko linkittää tuon tutkimuksen, haluaisin lukea sen :)
Judith Wallerstein on alan pioneeri. Hän on kirjoittanut aiheesta useampia kirjoja.
Onko sulla nykyajan tutkijaa, joka väittäisi samaa. Kyllähän 70-90-luvulla väitettiin vaikka mitä ja silloin perheiden dynamiikatkin olivat ihan eri, kuin nykyaikana.
Se on vähän vaikea tutkia pelkästään nykyajassa, kuinka vanhempien ero vaikuttaa lasten aikuisikään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kerran pettäjä, aina pettäjä" on sanonta, jossa on aika paljon totuutta takana. Tutkitusti.
Tietenkin näin, jollei pettäjä muuta elämänsä suuntaan. Moni onneksi on muuttanut, tutkitusti.
Sanot aina tutkitusti, mutta et linkitä yhtään tutkimusta.
https://www.radionova.fi/uutiset/suhteet/a-141743
"Tutkimus vahvistaa: Jos pettää kerran, pettää uudelleen!"
Sanoinkin että tietenkin näin, JOLLEI elämän suunta muutu. Nyt en just löydä tutkimusta, mut oon lukenut, plus tunnen ihmisiä jotka eivät ole enää yhden kerran jälkeen pettäneet :)
Eikös se ole hyvä asia, et ihminen parantaa tapansa?
Et löydä sellaista tutkimusta, koska ei sellaista tutkimusta ole edes olemassa.
Muutama "tuttu" ei ole mikään "tutkittu juttu".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen joutunut seuraamaan läheltä tuollaisen 5-kymppisen häntäheikin. Ei ajatellut edes teini-ikäistä tytärtään, joka vaikutti epävarmalta ja hennolta. Oksettava käytös. Onneksi vaimossa oli sen verran voimaa, että otti ja lähti, vaikka taloudellisesti vaikeata olikin. Nyt tämä ex-vaimo asuu uuden miesystävänsä kanssa kerrostalossa ja tuo häntäheikki heidän entisessä omakotitalossa. Miehellä on ollut useita kumppaneita, mutta mikään suhde ei ole kestänyt.
Mun exän elämä on tuollaista. Ollaan kuusi vuotta oltu erossa, ja hän on seurustellut yhtä monen naisen kanssa. Ehkä on joku bipo, koska löytää uuden naisen aina kesällä ja eroaa siitä syksyllä. En tiennyt aviossa ollessa että hän olis pettänyt, mutta oon jälkeen päin löytänyt vinkkejä että hänellä on ehkä tuo sama tahti ollut jo naimisissa ollessa.
Pitäisi varmaan ihmetellä, että mistä niitä naisia hänelle riittää, mutta sitten muistan, että ihastuinhan minäkin aluksi häneen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Tarkoitan, että esim 2015+ vuodesta eteenpäin olevaa tutkijaa?
Ja tuon tutkijan tutkimuksiahan on ihan kritisoitu siitä, että hän on valinnut tutkittavat kohteet tutkimukseen ja he ovat kaikki olleet keskiluokassa, hyvätuloisia Californilaisia perheitä. Eli oikeastaan hänen tutkimukset eivät edes ole luotettavia
Kyllä, asiaa on tutkittu, ja tutkimuksien mukaan vanhempien tunnekylmä liitto on yllättäen lapsen myöhemmän elämän kannalta pienempi riskitekijä kuin vanhempien ero.
Eli jos haluaa antaa lapselle ”hyvän mallin”, pitäisi nimenomaan jäädä liittoon, mikäli liitossa ei ole väkivaltaa, päihteitä ja rajua riitelyä. Noin niin kuin tutkimusten mukaan.
Toki todellinen elämä on monimutkaisempaa, ja aikuisillakin on tarpeensa.
Voitko linkittää tuon tutkimuksen, haluaisin lukea sen :)
Judith Wallerstein on alan pioneeri. Hän on kirjoittanut aiheesta useampia kirjoja.
Onko sulla nykyajan tutkijaa, joka väittäisi samaa. Kyllähän 70-90-luvulla väitettiin vaikka mitä ja silloin perheiden dynamiikatkin olivat ihan eri, kuin nykyaikana.
Se on vähän vaikea tutkia pelkästään nykyajassa, kuinka vanhempien ero vaikuttaa lasten aikuisikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viestiketjusta taisi tulla liian pitkä. Viittauksena tuohon Judith Wallersteiniin:
Tuon "tutkijan" tutkimustahan on vahvasti kritisoitu ihan siitä syystä, että hän ennaltavalitsi pelkästään Californiasta kotoisin olevia keskiluokkaisia, hyvätuloisia perheitä tutkimukseensa.. Mikä tarkoittaa, ettei tutkimukseen ole oikein luottamista. Tottakai haluttua tulosta tutkimukseen saa, kun valitsee vain sellaisia perheitä, jotka varmasti antavat sellaisen lopputuloksen kuin haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Kyllä, asiaa on tutkittu, ja tutkimuksien mukaan vanhempien tunnekylmä liitto on yllättäen lapsen myöhemmän elämän kannalta pienempi riskitekijä kuin vanhempien ero.
Eli jos haluaa antaa lapselle ”hyvän mallin”, pitäisi nimenomaan jäädä liittoon, mikäli liitossa ei ole väkivaltaa, päihteitä ja rajua riitelyä. Noin niin kuin tutkimusten mukaan.
Toki todellinen elämä on monimutkaisempaa, ja aikuisillakin on tarpeensa.
Jossain näistä tutkimuksista ei eroteta vaikutuksista sitä, että aiemmin tai muissa maissa naiset saattoivat pudota taloudellisesti tyhjän päälle erotessa, ja lapset elivät eron jälkeen huonoissa oloissa ja huonoissa lähiöissä.
Nykyään Suomessa eronneet naiset voivat olla ihan hyvin palkatuissa töissä ja raittiita, hyvin voivia ja toimeentulevia ihmisiä.
Nämä sosioekonomiset kysymykset ovat asia erikseen.
Wallersteinin suuri havainto liittyikin näihin lapsiin, joiden vanhemmat pysyivät yhdessä. Vaikka vanhempien mielestä avioliitto olisi ollut kylmä, lapset pitivät vanhempiensa liittoa hyvänä ja kokivat saaneensa siitä hyvät eväät elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.
Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.
Ei anteeksiantaminen tarkoita suhteessa jatkamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.
Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.
Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.
ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.
Minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä niiden lähtijöiden ajatuksia alkuunkaan, jos kuvittelet että ylpeys näyttelee siinä suurtakin roolia.
Haluatko sinä kertoa, miksi se on kerrasta poikki? Olit onnellinen 25v, mutta kun toinen hairahti kännissä kerran niin lähdet? Mitä se on jos ei ylpeyttä?
Jos et sinä ymmärrä, että parisuhteen päättämiseen voi johtaa moni muukin tunnetila kuin ylpeys, niin en koe että asiaa on mielekästä lähteä sinulle selittämään.
Harmi. Minäkin olisin mielelläni kuullut, mikä on se syy pistää hyvä suhde kerrasta poikki.
Itse en ole pettänyt, eikä tietääkseni puolisokaan, joten ei kannata mennä henkilökohtaisuuksiin.
Täh, enhän minä mihinkään henkilökohtaisuuksiin mennyt - saati väittänyt sinun pettäneen?? Nyt valoja päälle hei. Toin vain esiin, että minä ainakin keksin aika hiton monta muutakin mahdollista syytä suhteen lopettamiselle kuin ylpeys, etkö sinä oikeasti muka keksi? Miten olisi vaikka luottamuksen menetys? Viha, suru, katkeruus, toivottomuus, pelko?
Onhan tuo henkilökohtaisuuksiin menemistä, kun argumentoit tyyliin ”sinulle on turha lähteä selittämään”.
Luettelit tunteita, et syitä. Tunteet tulevat ja menevät. Ei ero poista vihaa, surua tai katkeruutta. Ne poistaa vain eletty elämä, sitä voi sitten valintansa mukaan elää yhdessä tai erikseen.
Huoh. Itsehän sinä kysyit, että mitä muita syitä muka on kuin ylpeys. Miten ihmeessä se oli muka joku huutavan suuri vääryys tulkita tämä niin, että sinä et ymmärrä muita eron syitä kuin ylpeys? Nyt jotain rajaa herkkänahkaisuudelle.
Ja joo, luettelin tunteita, koska ylpeys - sinun tyrkyttämäsi ainut mahdollinen eron syy - on tunne. Tarjosin sille vaihtoehtoja. Pahoittelen, että ne eivät kelvanneet. Se luottamuksen menetyskään ei varmaan kelvannut syyksi? Oliko siinäkin joku vika?
Ihan totta, jos sinä olet nyt päättänyt uskoa ettei kukaan eroa mistään muusta syystä kuin ylpeyden vuoksi ja mikään muu ehdotettu syy ei sinulle kelpaa, niin ihan turha tästä on keskustella (kuten alunperinkin oletin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Viestiketjusta taisi tulla liian pitkä. Viittauksena tuohon Judith Wallersteiniin:
Tuon "tutkijan" tutkimustahan on vahvasti kritisoitu ihan siitä syystä, että hän ennaltavalitsi pelkästään Californiasta kotoisin olevia keskiluokkaisia, hyvätuloisia perheitä tutkimukseensa.. Mikä tarkoittaa, ettei tutkimukseen ole oikein luottamista. Tottakai haluttua tulosta tutkimukseen saa, kun valitsee vain sellaisia perheitä, jotka varmasti antavat sellaisen lopputuloksen kuin haluaa.
Tämä koko sivujuonnehan sai alkunsa siitä, että joku väitti avioeron antavan lapsille paremman parisuhdemallin kuin huono liitto.
Minä sitten huomautin, että jos vanhempien välit eivät ole riitaisat, huono liitto voi olla lapselle jopa parempi ympäristö kuin ero. Esimerkiksi nostin Wallersteinin tutkimukset.
Nyt kun tässä on nostettu esiin kasapäin Wallersteinin tutkimuksien epäkohtia, voitaisiin palata siihen alkuperäiseen väitteeseen. Todistustaakka on väitteen esittäjällä. Eli nyt haluaisin nähdä sen tutkimuksen, jonka mukaan ero on lapsille parempi kuin liitto, jossa ei riidellä. Voidaan katsella porukalla sitten, onko tutkimus kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Kyllä, asiaa on tutkittu, ja tutkimuksien mukaan vanhempien tunnekylmä liitto on yllättäen lapsen myöhemmän elämän kannalta pienempi riskitekijä kuin vanhempien ero.
Eli jos haluaa antaa lapselle ”hyvän mallin”, pitäisi nimenomaan jäädä liittoon, mikäli liitossa ei ole väkivaltaa, päihteitä ja rajua riitelyä. Noin niin kuin tutkimusten mukaan.
Toki todellinen elämä on monimutkaisempaa, ja aikuisillakin on tarpeensa.
Voitko linkittää tuon tutkimuksen, haluaisin lukea sen :)
Judith Wallerstein on alan pioneeri. Hän on kirjoittanut aiheesta useampia kirjoja.
Hän on jenkki ja tutkimukset ovat vuosikymmeniä vanhoja sikäläisestä koulutetusta keskiluokasta. Jenkeissä ei ole sellaista päivähoitosysteemiä kuin meillä. Edelleen on tavallista, että naisesta tulee lapset saatua kotiäiti. Hän on miehestä täysin taloudellisesti riippuvainen. Jos nuo naiset ovat eronneet ja päässeetkin töihin, heidän työpäivät ovat olleet helposti 10-12 h, ja lapset joko keskenään illat tai jonkun lapsenvahdin kanssa.
Suomessa eronnut äiti voi hyvin käydä töissä 8-16, hakea lapset hoidosta ja viettää heidän kanssa hyvää arkea. Suomessa koulutettu, keskiluokkainen nainen voi saada hyvän työn ja pitää sen, vaikka saakin lapsia. Meidän sosiaaliturva, julkinen terveydenhoito, päivähoito ja peruskoulu ilmaisine kouluruokailuineen auttaa siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.
Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.
Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.
ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.
Minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä niiden lähtijöiden ajatuksia alkuunkaan, jos kuvittelet että ylpeys näyttelee siinä suurtakin roolia.
Haluatko sinä kertoa, miksi se on kerrasta poikki? Olit onnellinen 25v, mutta kun toinen hairahti kännissä kerran niin lähdet? Mitä se on jos ei ylpeyttä?
Jos et sinä ymmärrä, että parisuhteen päättämiseen voi johtaa moni muukin tunnetila kuin ylpeys, niin en koe että asiaa on mielekästä lähteä sinulle selittämään.
Harmi. Minäkin olisin mielelläni kuullut, mikä on se syy pistää hyvä suhde kerrasta poikki.
Itse en ole pettänyt, eikä tietääkseni puolisokaan, joten ei kannata mennä henkilökohtaisuuksiin.
Täh, enhän minä mihinkään henkilökohtaisuuksiin mennyt - saati väittänyt sinun pettäneen?? Nyt valoja päälle hei. Toin vain esiin, että minä ainakin keksin aika hiton monta muutakin mahdollista syytä suhteen lopettamiselle kuin ylpeys, etkö sinä oikeasti muka keksi? Miten olisi vaikka luottamuksen menetys? Viha, suru, katkeruus, toivottomuus, pelko?
Onhan tuo henkilökohtaisuuksiin menemistä, kun argumentoit tyyliin ”sinulle on turha lähteä selittämään”.
Luettelit tunteita, et syitä. Tunteet tulevat ja menevät. Ei ero poista vihaa, surua tai katkeruutta. Ne poistaa vain eletty elämä, sitä voi sitten valintansa mukaan elää yhdessä tai erikseen.
Huoh. Itsehän sinä kysyit, että mitä muita syitä muka on kuin ylpeys. Miten ihmeessä se oli muka joku huutavan suuri vääryys tulkita tämä niin, että sinä et ymmärrä muita eron syitä kuin ylpeys? Nyt jotain rajaa herkkänahkaisuudelle.
Ja joo, luettelin tunteita, koska ylpeys - sinun tyrkyttämäsi ainut mahdollinen eron syy - on tunne. Tarjosin sille vaihtoehtoja. Pahoittelen, että ne eivät kelvanneet. Se luottamuksen menetyskään ei varmaan kelvannut syyksi? Oliko siinäkin joku vika?
Ihan totta, jos sinä olet nyt päättänyt uskoa ettei kukaan eroa mistään muusta syystä kuin ylpeyden vuoksi ja mikään muu ehdotettu syy ei sinulle kelpaa, niin ihan turha tästä on keskustella (kuten alunperinkin oletin).
Sinä nyt kyllä aika vahvasti niputat kaksi eri keskustelijaa yhteen - sen lisäksi että tunget sanoja toisten suuhun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Kyllä, asiaa on tutkittu, ja tutkimuksien mukaan vanhempien tunnekylmä liitto on yllättäen lapsen myöhemmän elämän kannalta pienempi riskitekijä kuin vanhempien ero.
Eli jos haluaa antaa lapselle ”hyvän mallin”, pitäisi nimenomaan jäädä liittoon, mikäli liitossa ei ole väkivaltaa, päihteitä ja rajua riitelyä. Noin niin kuin tutkimusten mukaan.
Toki todellinen elämä on monimutkaisempaa, ja aikuisillakin on tarpeensa.
Voitko linkittää tuon tutkimuksen, haluaisin lukea sen :)
Judith Wallerstein on alan pioneeri. Hän on kirjoittanut aiheesta useampia kirjoja.
Hän on jenkki ja tutkimukset ovat vuosikymmeniä vanhoja sikäläisestä koulutetusta keskiluokasta. Jenkeissä ei ole sellaista päivähoitosysteemiä kuin meillä. Edelleen on tavallista, että naisesta tulee lapset saatua kotiäiti. Hän on miehestä täysin taloudellisesti riippuvainen. Jos nuo naiset ovat eronneet ja päässeetkin töihin, heidän työpäivät ovat olleet helposti 10-12 h, ja lapset joko keskenään illat tai jonkun lapsenvahdin kanssa.
Suomessa eronnut äiti voi hyvin käydä töissä 8-16, hakea lapset hoidosta ja viettää heidän kanssa hyvää arkea. Suomessa koulutettu, keskiluokkainen nainen voi saada hyvän työn ja pitää sen, vaikka saakin lapsia. Meidän sosiaaliturva, julkinen terveydenhoito, päivähoito ja peruskoulu ilmaisine kouluruokailuineen auttaa siinä.
Mutta siis eihän tässä ollut kysymys siitä, kuinka eroperheet tulevat taloudellisesti toimeen, vaan siitä että vaikuttaako vanhempien eroamatta jättäminen negatiivisesti lasten parisuhdekäsitykseen.
Minun mielestäni, jos et ole unohtanut, niin et myöskään ole antanut anteeksi. Ne asiat unohtaa, jotka oikeasti antaa anteeksi. Unohtamisella en tarkoita dementiaa, vaan sitä, että asia ei käy sinulla käytännössä mielessäkään, jos siitä ei erikseen kaivelemalla muistuta.
Tällainen tilanne voi olla esim, että joskus aikoinaan olit hyvän kaverisi kanssa iltaa viettämässä ja tämä löysi baarista itselleen mielenkiintoista seuraa. Valomerkin aikaan et enää löytänyt kaveria tai saanut häntä kiinni, koska hän oli lähtenyt seuralaisensa kanssa jo hieman aiemmin. Olit siitä hänelle suuttunut ja pidit mykkäkoulua aikasi, että kylläpäs teit kaverille kivan tempun, kun tuollaisen katoamisen järjestät illan päätteeksi. Lopulta sovitte asian ja vuosien jälkeen et enää edes muista koko episodia, jos sitä ei erikseen puheeksi nosteta, sillä välinne ovat olleet jo kauan kunnossa ja olette viettäneet normaalia ja hyvää kaveriarkea.
Tämä on esimerkki oikeasta unohtamisesta ja anteeksiantamisesta. Väitän, että harva pystyy pettämisen suhteen samaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni jäi kiinni kolmen kuukauden suhteesta alkukesästä. ”Sivupanosuhde, jossa ei edes ollut erityisen hyvää seksiä”, näin mieheni tuon suhteen määritti.
Meillä yhteistä historiaa takana 15 vuotta, pienet lapset, omakotitalo.Ensimmäinen kuukausi meni sumussa. Itkin ja huusin, söin rauhoittavia. Laihduin viisi kiloa. Mieheni syötti minua lattialla.
Olemme käyneet nyt miehen kanssa terapiassa ja minä myös omassa terapiassa. Molemmat ovat kaivanneet samoja asioita viimeiset pari vuotta, mutta emme ole osanneet niistä puhua ääneen. Sitten vaan etäännyimme toisistamme lisää. Seksiä ei juuri ollut. Se mitä oli, oli huonoa. Seksin puute oli juuri se tekijä, joka miehen ajoi vieraaseen sänkyyn. Myös itse mietin pettämistä alkuvuodesta, koska seksiä teki mieli, muttei sitä ollut.
Nyt sitten ollaan tilanteessa, että suhde voi paremmin kuin vuosiin. Oma mieliala alkaa olla tasaisempi, mutta mies on ahdistunut siitä, mitä teki meidän perheelle. Sanoo, että tuo suhde oli ”elämänsä suurin virhe”.
Meillä lähipiirissä yksi pari erosi vuosi sitten, koska nainen petti. Toinen pari miettii, mitä tekee, siellä mies jäi kiinni pettämisestä.
Kaiken tämän jälkeen rakkaus mieheeni on ainoastaan kasvanut. Mies alkoi itkeä alkuviikosta, että teki elämänsä suurimman virheen. Että miksi hän teki näin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin, että mieheni oikeasti itkee.
Rajat olen tehnyt selväksi; jos mikään tällainen toistuu, lähden lasten kanssa. Itse olen miestäni varakkaampi, joten oma elintaso pysyisi samana, vaikka eroaisimme.
Kaikki eivät tätä ratkaisua ymmärrä. Sen takia emme ole kertoneet tästä kuin kahdelle ystävälle. En voi vielä sanoa, että luotan täysillä mieheeni, mutta joka päivä lisää.
Silloin kun mies jäi tästä kiinni, ensimmäiset sanat olivat ”älä jätä minua”. Myös toinen nainen (kyllä, olen tavannut hänet) sanoi, että mieheni teki selväksi, ettei ole eroamassa. Toinen nainen on myös tahoillaan naimisissa, lapseton.
Kaikista helpointa olisi uhriutua. Että mies on sika ja kaikki on hänen syytänsä. Me molemmat olemme syyllisiä siihen, että suhteemme oli todella huono. Mies toki teki itsekään ja törkeän ratkaisun ja petti.
En voi neuvoa muita, mitä tehdä vastaavassa tilanteessa. Kuitenkin sen, että älkää tehkö ensimmäisen kuukauden aikana suuria päätöksiä.
Siis miehesi satutti sinua niin pahasti, että itkit ja huusit ja laihduit ja söit rauhottavia - ja sinusta se on ihan ok? Ihan käsittämättömiä kynnysmattoja ihmiset. Saako teitä ihan vapaasti hakatakin, kun henkisesti teille saa näemmä tehdä mitä vaan?
Kuka sanoi että se on ok? Aivan normaali reaktio itkeä, huutaa, laihtua ja ties mitä kun kuulee pettämisestä. Tuo reaktiohan juuri osoittaa, ettei se ole ok.
Jos nainen olisi ollut et ei tässä mitään, eikö se olisi ollut kynnysmattona oloa?
Naisille tyypillinen reaktio/toimintamalli tuo ettei pystytä olemaan ulospäin aggressiivisia vaan käperrytään itseen ja suunnataan viha sisällepäin. Kunnollinen neitonen kyynelehtii sikiöasennosta ja lopettaa syömisen, tulee ihan mieleen nämä thinspiration-teinien angstiset mustavalkoiset meikit poskilla kylkiluut törröttää -kuvat. Hyväitsetuntoisen ja itsenäisen aikuisen toimintatapa olisi vetää ne rajat, antaa vihan tulla, ilmoittaa että EI MUUTEN TODELLAKAAN KÄY, mua ei kohdella kuin paskaa. Ei itkeskellä nurkassa.
Tässä keskustelussa on mukana paljon kultturisidonnaisuutta. Olen elänyt puolet elämästäni kulttuurissa, joka on hyvin perhe- ja sukukeskeinen, mutta toisaalta niin miesten kuin naisten satunnaiset sivusuhteet ovat aika normi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni jäi kiinni kolmen kuukauden suhteesta alkukesästä. ”Sivupanosuhde, jossa ei edes ollut erityisen hyvää seksiä”, näin mieheni tuon suhteen määritti.
Meillä yhteistä historiaa takana 15 vuotta, pienet lapset, omakotitalo.Ensimmäinen kuukausi meni sumussa. Itkin ja huusin, söin rauhoittavia. Laihduin viisi kiloa. Mieheni syötti minua lattialla.
Olemme käyneet nyt miehen kanssa terapiassa ja minä myös omassa terapiassa. Molemmat ovat kaivanneet samoja asioita viimeiset pari vuotta, mutta emme ole osanneet niistä puhua ääneen. Sitten vaan etäännyimme toisistamme lisää. Seksiä ei juuri ollut. Se mitä oli, oli huonoa. Seksin puute oli juuri se tekijä, joka miehen ajoi vieraaseen sänkyyn. Myös itse mietin pettämistä alkuvuodesta, koska seksiä teki mieli, muttei sitä ollut.
Nyt sitten ollaan tilanteessa, että suhde voi paremmin kuin vuosiin. Oma mieliala alkaa olla tasaisempi, mutta mies on ahdistunut siitä, mitä teki meidän perheelle. Sanoo, että tuo suhde oli ”elämänsä suurin virhe”.
Meillä lähipiirissä yksi pari erosi vuosi sitten, koska nainen petti. Toinen pari miettii, mitä tekee, siellä mies jäi kiinni pettämisestä.
Kaiken tämän jälkeen rakkaus mieheeni on ainoastaan kasvanut. Mies alkoi itkeä alkuviikosta, että teki elämänsä suurimman virheen. Että miksi hän teki näin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin, että mieheni oikeasti itkee.
Rajat olen tehnyt selväksi; jos mikään tällainen toistuu, lähden lasten kanssa. Itse olen miestäni varakkaampi, joten oma elintaso pysyisi samana, vaikka eroaisimme.
Kaikki eivät tätä ratkaisua ymmärrä. Sen takia emme ole kertoneet tästä kuin kahdelle ystävälle. En voi vielä sanoa, että luotan täysillä mieheeni, mutta joka päivä lisää.
Silloin kun mies jäi tästä kiinni, ensimmäiset sanat olivat ”älä jätä minua”. Myös toinen nainen (kyllä, olen tavannut hänet) sanoi, että mieheni teki selväksi, ettei ole eroamassa. Toinen nainen on myös tahoillaan naimisissa, lapseton.
Kaikista helpointa olisi uhriutua. Että mies on sika ja kaikki on hänen syytänsä. Me molemmat olemme syyllisiä siihen, että suhteemme oli todella huono. Mies toki teki itsekään ja törkeän ratkaisun ja petti.
En voi neuvoa muita, mitä tehdä vastaavassa tilanteessa. Kuitenkin sen, että älkää tehkö ensimmäisen kuukauden aikana suuria päätöksiä.
Siis miehesi satutti sinua niin pahasti, että itkit ja huusit ja laihduit ja söit rauhottavia - ja sinusta se on ihan ok? Ihan käsittämättömiä kynnysmattoja ihmiset. Saako teitä ihan vapaasti hakatakin, kun henkisesti teille saa näemmä tehdä mitä vaan?
Kuka sanoi että se on ok? Aivan normaali reaktio itkeä, huutaa, laihtua ja ties mitä kun kuulee pettämisestä. Tuo reaktiohan juuri osoittaa, ettei se ole ok.
Jos nainen olisi ollut et ei tässä mitään, eikö se olisi ollut kynnysmattona oloa?
Naisille tyypillinen reaktio/toimintamalli tuo ettei pystytä olemaan ulospäin aggressiivisia vaan käperrytään itseen ja suunnataan viha sisällepäin. Kunnollinen neitonen kyynelehtii sikiöasennosta ja lopettaa syömisen, tulee ihan mieleen nämä thinspiration-teinien angstiset mustavalkoiset meikit poskilla kylkiluut törröttää -kuvat. Hyväitsetuntoisen ja itsenäisen aikuisen toimintatapa olisi vetää ne rajat, antaa vihan tulla, ilmoittaa että EI MUUTEN TODELLAKAAN KÄY, mua ei kohdella kuin paskaa. Ei itkeskellä nurkassa.
Nyt ei saa enää huutaakaan miehelleen, kun se on vihan suuntaamista sisällepäin!
Alue: Aihe vapaa
Onko sulla nykyajan tutkijaa, joka väittäisi samaa. Kyllähän 70-90-luvulla väitettiin vaikka mitä ja silloin perheiden dynamiikatkin olivat ihan eri, kuin nykyaikana.