Milloin luovuttaa?

Ollaan käyty pariterapiassa, ollaan kokeiltu tänä kesänä erillään asumistakin, ollaan yritetty löytää enemmän yhteistä aikaa. Tuntuu että ei auta, samoihin ongelmiin törmätään joka viikko.

Lyhykäisyydessään, mies on minun mielestäni masentunut, ollut jo useamman vuoden. On arjessa toimintakykyinen, mutta henkisesti poissaoleva ja uupunut. Hänen passiivisuutensa ja elämänilottomuutensa syö minua. Seksialoitteet teen minä, minä olen se joka ehdottaa että käytäisiin yhdessä lenkillä, leffassa, hotellissa tms. Joskus mies lähtee ideaan, useimmiten jarruttelee, ei itse koskaan ehdota mitään. Mieluiten hän nukkuisi viikonloput. Nykyään teen ns. parisuhdejutut joko siskoni tai ystävieni kanssa, kuten käyn juhlissa tai lapsivapailla viikonloppulomilla.

Pariterapeutti vihjasi, että olisi hyvä että mies kävisi yksin juttelemassa jonkun kanssa. Mies ei tahdo, enkä minä voi pakottaa. Olen kuitenkin sanonut todella selvästi ja suoraan, että jos hän ei mene edes työterveyslääkärille, minä en tiedä onko minulla enää voimia yrittää. Tuntuu että kannattelen koko perheen henkistä hyvinvointia harteillani, ja olen todella yksinäinen.

Meillä on yksi 5v. lapsi, terve ja ollut helppohoitoinen jo vauvasta pitäen (esim. minä hoidin yösyötöt ja mies sai nukkua normiyöt, on hyvät turvaverkot). Haluaisin toisen lapsen, mutta en pysty edes puhumaan asiasta miehen kanssa, sillä ahdistuu niin paljon. Olen kysynyt myös suoraan, onko toinen nainen (ei, ja jos olisi niin pakko olla nettirakas, sillä mies tekee koronan myötä töitä kotona eikä liiku juuri missään). Tai että johtuuko hänen ahdistuksensa epäilystä, että on tehnyt väärän valinnan perustamalla perheen kanssani. Vastaus oli ei tähänkin, ja keskustelu käytiin ns. turvallisessa tilassa terapiassa, ei missään riitatilanteessa minun painostamana.

Mies puhuu usein siitä, ettei hänellä ole koskaan "aikaa mihinkään omaan". Jopa hänen omat ystävänsä ovat sitä mieltä, että ongelma on pään sisällä, sillä miehen on vaikea lähteä edes salibandyvuorolle, jossa aiemmin kävi tunnollisesti vuosikausia. Aina välillä minä käyn lapsen kanssa mökillä omien vanhempieni kanssa, jotta mies saisi omaa aikaa. Sunnuntai-iltana palatessamme koti on putsplank, mutta eipä ole mies sitten tehnyt mitään muuta kuin siivonnut ja nukkunut koko viikonlopun. Vaatteetkin ovat samat kuin perjantaina. Haluaisin niin paljon enemmän sotkuisen kodin ja läsnäolevan miehen!!

Harvoja hetkiä jolloin mies nauraa ja silminnähden nauttii, on kun hän touhuaa poikamme kanssa. Isyys ei vaikuta olevan ongelma, mutta välillä tuntuu että ylisuorittaa asiaa. Miehellä itsellään ei ole ollut isää elämässä, joten 1+1 ongelmien alkujuuri on helposti keksittävissä ilman psykologin pätevyyttäkin.

Olen tätä tilannetta kärsien elänyt ja seurannut nyt nelisen vuotta, ja huomaan itsessänikin masennuksen merkkejä. Tulevaisuus tuntuu näköalattomalta ja synkältä, sillä miehellä ei ole voimavaroja mm. pohtia josko muuttaisimme ennen lapsen koulunalkua, tai tehdä suunnitelmaa, että voisin suorittaa pitkään toivomani ylemmän korkeakoulututkinnon (opiskelupaikka on jo). Ihan kuin hän eläisi pausella, odottaen jotain, mitä ei osaa itsekään selittää.