Lue keskustelun säännöt.
Milloin luovuttaa?
Yksinäinen vaimo
04.09.2020 |
Ollaan käyty pariterapiassa, ollaan kokeiltu tänä kesänä erillään asumistakin, ollaan yritetty löytää enemmän yhteistä aikaa. Tuntuu että ei auta, samoihin ongelmiin törmätään joka viikko.
Lyhykäisyydessään, mies on minun mielestäni masentunut, ollut jo useamman vuoden. On arjessa toimintakykyinen, mutta henkisesti poissaoleva ja uupunut. Hänen passiivisuutensa ja elämänilottomuutensa syö minua. Seksialoitteet teen minä, minä olen se joka ehdottaa että käytäisiin yhdessä lenkillä, leffassa, hotellissa tms. Joskus mies lähtee ideaan, useimmiten jarruttelee, ei itse koskaan ehdota mitään. Mieluiten hän nukkuisi viikonloput. Nykyään teen ns. parisuhdejutut joko siskoni tai ystävieni kanssa, kuten käyn juhlissa tai lapsivapailla viikonloppulomilla.
Pariterapeutti vihjasi, että olisi hyvä että mies kävisi yksin juttelemassa jonkun kanssa. Mies ei tahdo, enkä minä voi pakottaa. Olen kuitenkin sanonut todella selvästi ja suoraan, että jos hän ei mene edes työterveyslääkärille, minä en tiedä onko minulla enää voimia yrittää. Tuntuu että kannattelen koko perheen henkistä hyvinvointia harteillani, ja olen todella yksinäinen.
Meillä on yksi 5v. lapsi, terve ja ollut helppohoitoinen jo vauvasta pitäen (esim. minä hoidin yösyötöt ja mies sai nukkua normiyöt, on hyvät turvaverkot). Haluaisin toisen lapsen, mutta en pysty edes puhumaan asiasta miehen kanssa, sillä ahdistuu niin paljon. Olen kysynyt myös suoraan, onko toinen nainen (ei, ja jos olisi niin pakko olla nettirakas, sillä mies tekee koronan myötä töitä kotona eikä liiku juuri missään). Tai että johtuuko hänen ahdistuksensa epäilystä, että on tehnyt väärän valinnan perustamalla perheen kanssani. Vastaus oli ei tähänkin, ja keskustelu käytiin ns. turvallisessa tilassa terapiassa, ei missään riitatilanteessa minun painostamana.
Mies puhuu usein siitä, ettei hänellä ole koskaan "aikaa mihinkään omaan". Jopa hänen omat ystävänsä ovat sitä mieltä, että ongelma on pään sisällä, sillä miehen on vaikea lähteä edes salibandyvuorolle, jossa aiemmin kävi tunnollisesti vuosikausia. Aina välillä minä käyn lapsen kanssa mökillä omien vanhempieni kanssa, jotta mies saisi omaa aikaa. Sunnuntai-iltana palatessamme koti on putsplank, mutta eipä ole mies sitten tehnyt mitään muuta kuin siivonnut ja nukkunut koko viikonlopun. Vaatteetkin ovat samat kuin perjantaina. Haluaisin niin paljon enemmän sotkuisen kodin ja läsnäolevan miehen!!
Harvoja hetkiä jolloin mies nauraa ja silminnähden nauttii, on kun hän touhuaa poikamme kanssa. Isyys ei vaikuta olevan ongelma, mutta välillä tuntuu että ylisuorittaa asiaa. Miehellä itsellään ei ole ollut isää elämässä, joten 1+1 ongelmien alkujuuri on helposti keksittävissä ilman psykologin pätevyyttäkin.
Olen tätä tilannetta kärsien elänyt ja seurannut nyt nelisen vuotta, ja huomaan itsessänikin masennuksen merkkejä. Tulevaisuus tuntuu näköalattomalta ja synkältä, sillä miehellä ei ole voimavaroja mm. pohtia josko muuttaisimme ennen lapsen koulunalkua, tai tehdä suunnitelmaa, että voisin suorittaa pitkään toivomani ylemmän korkeakoulututkinnon (opiskelupaikka on jo). Ihan kuin hän eläisi pausella, odottaen jotain, mitä ei osaa itsekään selittää.
Kommentit (83)
Onko teillä kanssasisarilleen ajatuksia, että miksi mieheni ei suostu kertomaan millaiseen yksilöterapiaan ja mihin hän on mennyt?
Mies vaan sanoo, että haluaa hoitaa homman itse.
Haluaisin vain tukea häntä, jos mahdollista. Mies lopettaa puhumisen heti jos rauhallisesti edes kysyn jotain terapiasta.
Mihin ihmeen terapiaan hän on mennyt? Meillä on yhteinen pankkitili ja siellä ei näy mitään terveydenhuoltoon liittyviä maksutapahtumia. Myöskään käteisnostoja ei one koska maksamme kaiken aina korteilla. Maksetaanko noita terapioita jokaisen käynnin jälkeen vai vaikkapa joka 5. kerran jälkeen ?
-18
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi kllä. Mulla on pitkälti samat oireet. Kyseessä EI ole masennus, vaan se, että nykytyöelämä vaan vie mehut. Pitäisi saada levätä, mutta vapaampaa ja helpompaa työtä tekevän puolison into ”tehdä” aivan koko ajan jotain ei jätä hetkeäkään mulle itselleni. Jopa silloin, kun se pitkin hampain suostuu jäämään kotiin lepäämään, ei saa olla hiljaa tuolissa, vaan pitää puuhata ja osallistua ja keskustella. Ei sekuntiakaan sellaista aikaa, Jolloin voisi hiljaa odottaa, että ajatukset laskeutuvat pään sisällä ja asettuvat paikoilleen.
Mä en halua enää muuta kun nukkua, koska nukkuessa ei sentään kukaan vaadi koko ajan jotain. Paitsi että vaatii, kun se puoliso herättelee keskellä yötä seksiin.
Ja ei. Se ei ole masennusta. Se on ihan vaan väsymystä.
Jos aapee nyt tunnistat tästä itsesi, niin älä vaadi sitä puolisoasi kahdenkeskiselle hotellilomalle. Ota lapsesi ja lähde Itse niiden kanssa vaikka viikoksi johonkin ja jätä se puolisosi kotiin nukkumaan. Sen jälkeen se voi jo pystyä johonkin.
Tämä.
Ap:n tekstistä välittyy tunnelma että miehellä ei ole enää tilaa omassa elämässään. Elämää suoritetaan ap:n ehdoilla ja mies ei jostain kumman syystä sovi muottiin johon hänet on pakotettu. Mies ei enää puhu eikä tee aloitteita koska hänelle on jo tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä. Suunnitelmaa pitäisi tehdä että ap saa kauan suunnittelemansa yöemmän tutkinnon tehtyä. Herranjumala että ihminen ei omasta tekstistään osaa lukea omaa itsekkyyttään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi kllä. Mulla on pitkälti samat oireet. Kyseessä EI ole masennus, vaan se, että nykytyöelämä vaan vie mehut. Pitäisi saada levätä, mutta vapaampaa ja helpompaa työtä tekevän puolison into ”tehdä” aivan koko ajan jotain ei jätä hetkeäkään mulle itselleni. Jopa silloin, kun se pitkin hampain suostuu jäämään kotiin lepäämään, ei saa olla hiljaa tuolissa, vaan pitää puuhata ja osallistua ja keskustella. Ei sekuntiakaan sellaista aikaa, Jolloin voisi hiljaa odottaa, että ajatukset laskeutuvat pään sisällä ja asettuvat paikoilleen.
Mä en halua enää muuta kun nukkua, koska nukkuessa ei sentään kukaan vaadi koko ajan jotain. Paitsi että vaatii, kun se puoliso herättelee keskellä yötä seksiin.
Ja ei. Se ei ole masennusta. Se on ihan vaan väsymystä.
Jos aapee nyt tunnistat tästä itsesi, niin älä vaadi sitä puolisoasi kahdenkeskiselle hotellilomalle. Ota lapsesi ja lähde Itse niiden kanssa vaikka viikoksi johonkin ja jätä se puolisosi kotiin nukkumaan. Sen jälkeen se voi jo pystyä johonkin.
Tämä.
Ap:n tekstistä välittyy tunnelma että miehellä ei ole enää tilaa omassa elämässään. Elämää suoritetaan ap:n ehdoilla ja mies ei jostain kumman syystä sovi muottiin johon hänet on pakotettu. Mies ei enää puhu eikä tee aloitteita koska hänelle on jo tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä. Suunnitelmaa pitäisi tehdä että ap saa kauan suunnittelemansa yöemmän tutkinnon tehtyä. Herranjumala että ihminen ei omasta tekstistään osaa lukea omaa itsekkyyttään.
Minua, eikä myöskään miestäni tai lastani, ei auta misogyyninen vihjailu pirttihirmuudesta. Minä en todellakaan ole rakentanut elämämme raameja: mm. asunto on hankittu miehen toiveiden mukaisesti ja pystyn kyllä toteuttamaan vapaa-ajan toiveitani muiden ihmisten kanssa vetämättä miestä vastentahtoisesti mukaan. Ja on se kumma, jos seksitreffit hotellissa on miehelle jotakin aivan kammottavaa pakkopullaa, mihin vaimo pakottaa. Etenkin kun olen pitänyt itsestäni ja kropastani hyvää huolta.
Ylempi tutkinto mahdollistaisi minulle lähes 30% paremman palkan tulevaisuudessa, ja sen kautta hyödyttäisi koko perhettä. Ja sitäpaitsi on ihan normaalia, että avioliitossa tehdään tulevaisuudensuunnitelmia sen pohjalta, mitä liiton osapuolet tahtovat elämässään saavuttaa. Emme enää elä 1930-lukua, jolloin naisen oli luovuttava koulutushaaveistaan kodinhoidon takia! Mutta tietenkin minun on mieheni kanssa tehtävä suunnitelma esim. opintovapaan aikaisesta lainanlyhennyksestä jne.
Miehellä on kaikki mahdollisuudet ottaa ero, jos elämä kanssani on yhtä vankilaa. Mutta hän ei halua erota. Sen sijaan mieheni on päivänselvästi masentunut, muttei kykeneväinen parantamaan tilaansa. Hänellä ei ole ollut moneen vuoteen voimavaroja edes harrastaa säännöllisesti, saati nähdä omia ystäviään. Olen yrittänyt jo pidempään sitä, että mies saisi enemmän omaa aikaa ja mahdollisuuden palautua. Edes lapseton aika ei ole miehelle ongelma, aina löytyy lapsenvahti jos en voi ottaa poikaamme juttuihini mukaan. Ei vaikuta kuin pahentavan hänen jamaansa nämä nukkumisviikonloput.
Ja siksi me tosiaan kävimme puoli vuotta pariterapiassa, jotta arkemme ei olisi täynnä minun pettymystäni ja hänen vetäytymistään. Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta. Mutta siltikään, vuosi terapian päättymisen jälkeen, mies ei ole kyennyt edes käymään työterveyslääkärin pakeilla tarkistuttamassa veren vitamiinipitoisuudet, rauta-arvot ja testosteronin. Yksilöterapia tuntuu hänen kohdallaan sulalta mahdottomuudelta, todella vahva vastustus. En ymmärrä miksi.
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Ap, puhut että miehesi ylisuorittaa vanhemmuutta, mutta ylisuoritatko sinä parisuhdetta? Projisoitko miehen olemiseen omia epävarmuuksiasi? Koko ajan pitäisi olla tekemässä sitä ja tätä ja tota ja käydä leffassa ja staycationeilla tms, nehän ovat vain naistenlehtien tuottamaa painetta. Ei perhe-elämän parisuhteen tarvitse olla samanlaista kuin ennen lapsia.
Ehkä sinun pitäisi vain itse nyt keskenäsi päättää, että aloitat opintosi. Jos mies ei kykene tai tahdo toimia taloutenne tukijalkana, hänen on viimeistään silloin pakko tehdä joku liike. Joko hän kieltää sinua, jolloin sinun on helpompi tehdä päätös erosta, tai sitten hän tukee sinua ja saat tutkintosi suoritetuksi.
Minä kaipaan:
- Pitkiä aamuja ilman lasta, jolloin voi harrastaa rauhassa seksiä ja syödä pitkän kaavan mukaan brunssia. Se ei vaadi yhtään sen enempää vaivannäköä tai suorittamista, kuin lapsen hoitoon (onnistuu), kaupassakäyntiä (onnistuu) ja kiinnostuneen miehen (ei onnistu). Lapsivapaina aamuina mies saattaa nukkua kello kahteentoista, minkä jälkeen hän tahtoo katsoa rauhassa Youtube-videon aiheesta joka ei kiinnosta minua (kuten golfin puttaustekniikka), eikä edes kosketa minua. Makaa siinä vain puhelin kourassa ja luurit päässä pari tuntia, kunnes lähtee hakemaan lasta yökylästä. Minä ja lapsi syömme brunssijämät kun mies nukkuu päiväunet.
- Koko perheen pidennetyn viikonlopun matkaa johonkin uuteen paikkaan, näin korona-aikaan ihan Suomessa. Ehdotan miehelle ideaa, tsekkaan miltä kalenteri näyttää 2kk kuluttua ja kysyn, minne hän haluaisi mennä. Miehellä ei ole oikein näkemystä, sanoo että vaikea ajatella niin pitkälle, lupaa että palaa asiaan myöhemmin. Parin viikon kuluttua kysyn asiasta, mies sanoo että töissä on nyt tosi tiukka paikka, katsotaan viikonloppuna. Viikonloppuna miehellä on vähän flunssaa, väsyttää, stressaa onko koronaa, ei ole hyvä hetki. Kuukausi ennen ehdottamaani sopivaa ajanjaksoa kysyn mieheltä viestillä, että kiinnostaisiko häntä jos mentäisiin Ahvenanmaalle, laitan linkin mukavaan majataloon ja ehdotan laivavuoroja. Mies ei vastaa, odotan pari päivää, mies ei mainitse asiasta, kun yritän puhua niin on taas huono hetki, sitten kolme viikkoa ennen alunperin ehdottamaani viikonloppua kysyn mieheltä että mites se Ahvenanmaa, kiinnostaisiko? Mies sanoo että tuntuu että matka tulee liian nopeasti, ahdistuu kun oli joku juttu mikä piti hoitaa eikä ole varma oliko deadline juuri silloin, ja ehdottaa että mentäisiin 2kk päästä. Ja sama kuvio uudelleen.
- Mieheltäni näkemystä siitä, kannattaisiko meidän muuttaa ennen lapsen kouluunmenoa, jotta lapsen ei tarvitsisi vaihtaa koulua muuton takia. Tähän nivoutuu luonnollisesti sitten kysymys myös siitä, josko meille tulisi lisää lapsia ja pitäisikö asunnon olla neliö kolmion sijaan. Mies ahdistuu, eikä tahdo puhua aiheesta. Emme keskustele muuttamisesta, asunnoista emmekä lapsista, minä murehdin pian koittavaa 34-vuotissyntymäpäivääni, ajattelen että pitäisiköhän pakastaa munasoluja, ja teen laskelmia, paljonko minun on säästettävä jotta voisin jäädä 1,5 vuodeksi opintovapaalle ja maksaa samalla kaksion lainanlyhnnystä.
En kutsuisi näitä naistenlehtien tuottamiksi paineiksi.
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi kllä. Mulla on pitkälti samat oireet. Kyseessä EI ole masennus, vaan se, että nykytyöelämä vaan vie mehut. Pitäisi saada levätä, mutta vapaampaa ja helpompaa työtä tekevän puolison into ”tehdä” aivan koko ajan jotain ei jätä hetkeäkään mulle itselleni. Jopa silloin, kun se pitkin hampain suostuu jäämään kotiin lepäämään, ei saa olla hiljaa tuolissa, vaan pitää puuhata ja osallistua ja keskustella. Ei sekuntiakaan sellaista aikaa, Jolloin voisi hiljaa odottaa, että ajatukset laskeutuvat pään sisällä ja asettuvat paikoilleen.
Mä en halua enää muuta kun nukkua, koska nukkuessa ei sentään kukaan vaadi koko ajan jotain. Paitsi että vaatii, kun se puoliso herättelee keskellä yötä seksiin.
Ja ei. Se ei ole masennusta. Se on ihan vaan väsymystä.
Jos aapee nyt tunnistat tästä itsesi, niin älä vaadi sitä puolisoasi kahdenkeskiselle hotellilomalle. Ota lapsesi ja lähde Itse niiden kanssa vaikka viikoksi johonkin ja jätä se puolisosi kotiin nukkumaan. Sen jälkeen se voi jo pystyä johonkin.
Tämä.
Ap:n tekstistä välittyy tunnelma että miehellä ei ole enää tilaa omassa elämässään. Elämää suoritetaan ap:n ehdoilla ja mies ei jostain kumman syystä sovi muottiin johon hänet on pakotettu. Mies ei enää puhu eikä tee aloitteita koska hänelle on jo tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä. Suunnitelmaa pitäisi tehdä että ap saa kauan suunnittelemansa yöemmän tutkinnon tehtyä. Herranjumala että ihminen ei omasta tekstistään osaa lukea omaa itsekkyyttään.
Minua, eikä myöskään miestäni tai lastani, ei auta misogyyninen vihjailu pirttihirmuudesta. Minä en todellakaan ole rakentanut elämämme raameja: mm. asunto on hankittu miehen toiveiden mukaisesti ja pystyn kyllä toteuttamaan vapaa-ajan toiveitani muiden ihmisten kanssa vetämättä miestä vastentahtoisesti mukaan. Ja on se kumma, jos seksitreffit hotellissa on miehelle jotakin aivan kammottavaa pakkopullaa, mihin vaimo pakottaa. Etenkin kun olen pitänyt itsestäni ja kropastani hyvää huolta.
Ylempi tutkinto mahdollistaisi minulle lähes 30% paremman palkan tulevaisuudessa, ja sen kautta hyödyttäisi koko perhettä. Ja sitäpaitsi on ihan normaalia, että avioliitossa tehdään tulevaisuudensuunnitelmia sen pohjalta, mitä liiton osapuolet tahtovat elämässään saavuttaa. Emme enää elä 1930-lukua, jolloin naisen oli luovuttava koulutushaaveistaan kodinhoidon takia! Mutta tietenkin minun on mieheni kanssa tehtävä suunnitelma esim. opintovapaan aikaisesta lainanlyhennyksestä jne.
Miehellä on kaikki mahdollisuudet ottaa ero, jos elämä kanssani on yhtä vankilaa. Mutta hän ei halua erota. Sen sijaan mieheni on päivänselvästi masentunut, muttei kykeneväinen parantamaan tilaansa. Hänellä ei ole ollut moneen vuoteen voimavaroja edes harrastaa säännöllisesti, saati nähdä omia ystäviään. Olen yrittänyt jo pidempään sitä, että mies saisi enemmän omaa aikaa ja mahdollisuuden palautua. Edes lapseton aika ei ole miehelle ongelma, aina löytyy lapsenvahti jos en voi ottaa poikaamme juttuihini mukaan. Ei vaikuta kuin pahentavan hänen jamaansa nämä nukkumisviikonloput.
Ja siksi me tosiaan kävimme puoli vuotta pariterapiassa, jotta arkemme ei olisi täynnä minun pettymystäni ja hänen vetäytymistään. Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta. Mutta siltikään, vuosi terapian päättymisen jälkeen, mies ei ole kyennyt edes käymään työterveyslääkärin pakeilla tarkistuttamassa veren vitamiinipitoisuudet, rauta-arvot ja testosteronin. Yksilöterapia tuntuu hänen kohdallaan sulalta mahdottomuudelta, todella vahva vastustus. En ymmärrä miksi.
- Ap
Hmm. En mielestäni viitannut missään vaiheessa siihen että tämä johtuisi jotenkin sukupuolestasi. Päätit kuitenkin vetää feminismikortin esiin.
Edelleen tekstistä suorastaan huokuu ajatus siitä että pidät itseäsi miestäsi parempana ja suoraan sanottuna koet olevasi liian hyvä hänelle. Ymmärrän toisaalta tämän. Olet ongelmanratkaisija, mutta sellainen väkisinkin pienentää toisen puolison ongelmaksi joka pitää ratkaista. Se ei tee kenenkään itsetunnolle hyvää. Oletko koskaan harkinnut että ongelma voisit olla sinä?
And here is the twist. Minä tein omalle vaimolle samaa. Hän kärsi vuosia masennuksesta. Nyt hän on ollut terveenä 2 vuotta. Pääsyy tähän on se että minä todellakin annoin hänen olla. En pyrkinyt enää ratkomaan hänen ongelmiaan vaan jätin ne hänen itsensä hoidettaviksi. Olin paikalla mutta elin omaa elämää enkä vaatinut häneltä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mihin ihmeen terapiaan hän on mennyt? Meillä on yhteinen pankkitili ja siellä ei näy mitään terveydenhuoltoon liittyviä maksutapahtumia. Myöskään käteisnostoja ei one koska maksamme kaiken aina korteilla. Maksetaanko noita terapioita jokaisen käynnin jälkeen vai vaikkapa joka 5. kerran jälkeen ?
-18
Kolmannella sektorilla on palveluita, joista tyyliin 5 ekaa kertaa on maksuttomia. Varsinaista terapiaa ne eivät tarjoa, vaan yksilökeskusteluja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi kllä. Mulla on pitkälti samat oireet. Kyseessä EI ole masennus, vaan se, että nykytyöelämä vaan vie mehut. Pitäisi saada levätä, mutta vapaampaa ja helpompaa työtä tekevän puolison into ”tehdä” aivan koko ajan jotain ei jätä hetkeäkään mulle itselleni. Jopa silloin, kun se pitkin hampain suostuu jäämään kotiin lepäämään, ei saa olla hiljaa tuolissa, vaan pitää puuhata ja osallistua ja keskustella. Ei sekuntiakaan sellaista aikaa, Jolloin voisi hiljaa odottaa, että ajatukset laskeutuvat pään sisällä ja asettuvat paikoilleen.
Mä en halua enää muuta kun nukkua, koska nukkuessa ei sentään kukaan vaadi koko ajan jotain. Paitsi että vaatii, kun se puoliso herättelee keskellä yötä seksiin.
Ja ei. Se ei ole masennusta. Se on ihan vaan väsymystä.
Jos aapee nyt tunnistat tästä itsesi, niin älä vaadi sitä puolisoasi kahdenkeskiselle hotellilomalle. Ota lapsesi ja lähde Itse niiden kanssa vaikka viikoksi johonkin ja jätä se puolisosi kotiin nukkumaan. Sen jälkeen se voi jo pystyä johonkin.
Tämä.
Ap:n tekstistä välittyy tunnelma että miehellä ei ole enää tilaa omassa elämässään. Elämää suoritetaan ap:n ehdoilla ja mies ei jostain kumman syystä sovi muottiin johon hänet on pakotettu. Mies ei enää puhu eikä tee aloitteita koska hänelle on jo tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä. Suunnitelmaa pitäisi tehdä että ap saa kauan suunnittelemansa yöemmän tutkinnon tehtyä. Herranjumala että ihminen ei omasta tekstistään osaa lukea omaa itsekkyyttään.
Minua, eikä myöskään miestäni tai lastani, ei auta misogyyninen vihjailu pirttihirmuudesta. Minä en todellakaan ole rakentanut elämämme raameja: mm. asunto on hankittu miehen toiveiden mukaisesti ja pystyn kyllä toteuttamaan vapaa-ajan toiveitani muiden ihmisten kanssa vetämättä miestä vastentahtoisesti mukaan. Ja on se kumma, jos seksitreffit hotellissa on miehelle jotakin aivan kammottavaa pakkopullaa, mihin vaimo pakottaa. Etenkin kun olen pitänyt itsestäni ja kropastani hyvää huolta.
Ylempi tutkinto mahdollistaisi minulle lähes 30% paremman palkan tulevaisuudessa, ja sen kautta hyödyttäisi koko perhettä. Ja sitäpaitsi on ihan normaalia, että avioliitossa tehdään tulevaisuudensuunnitelmia sen pohjalta, mitä liiton osapuolet tahtovat elämässään saavuttaa. Emme enää elä 1930-lukua, jolloin naisen oli luovuttava koulutushaaveistaan kodinhoidon takia! Mutta tietenkin minun on mieheni kanssa tehtävä suunnitelma esim. opintovapaan aikaisesta lainanlyhennyksestä jne.
Miehellä on kaikki mahdollisuudet ottaa ero, jos elämä kanssani on yhtä vankilaa. Mutta hän ei halua erota. Sen sijaan mieheni on päivänselvästi masentunut, muttei kykeneväinen parantamaan tilaansa. Hänellä ei ole ollut moneen vuoteen voimavaroja edes harrastaa säännöllisesti, saati nähdä omia ystäviään. Olen yrittänyt jo pidempään sitä, että mies saisi enemmän omaa aikaa ja mahdollisuuden palautua. Edes lapseton aika ei ole miehelle ongelma, aina löytyy lapsenvahti jos en voi ottaa poikaamme juttuihini mukaan. Ei vaikuta kuin pahentavan hänen jamaansa nämä nukkumisviikonloput.
Ja siksi me tosiaan kävimme puoli vuotta pariterapiassa, jotta arkemme ei olisi täynnä minun pettymystäni ja hänen vetäytymistään. Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta. Mutta siltikään, vuosi terapian päättymisen jälkeen, mies ei ole kyennyt edes käymään työterveyslääkärin pakeilla tarkistuttamassa veren vitamiinipitoisuudet, rauta-arvot ja testosteronin. Yksilöterapia tuntuu hänen kohdallaan sulalta mahdottomuudelta, todella vahva vastustus. En ymmärrä miksi.
- Ap
Hmm. En mielestäni viitannut missään vaiheessa siihen että tämä johtuisi jotenkin sukupuolestasi. Päätit kuitenkin vetää feminismikortin esiin.
Edelleen tekstistä suorastaan huokuu ajatus siitä että pidät itseäsi miestäsi parempana ja suoraan sanottuna koet olevasi liian hyvä hänelle. Ymmärrän toisaalta tämän. Olet ongelmanratkaisija, mutta sellainen väkisinkin pienentää toisen puolison ongelmaksi joka pitää ratkaista. Se ei tee kenenkään itsetunnolle hyvää. Oletko koskaan harkinnut että ongelma voisit olla sinä?
And here is the twist. Minä tein omalle vaimolle samaa. Hän kärsi vuosia masennuksesta. Nyt hän on ollut terveenä 2 vuotta. Pääsyy tähän on se että minä todellakin annoin hänen olla. En pyrkinyt enää ratkomaan hänen ongelmiaan vaan jätin ne hänen itsensä hoidettaviksi. Olin paikalla mutta elin omaa elämää enkä vaatinut häneltä mitään.
Ps. Luin tuin äskeisen viestisi Ahvenanmaan reissun suunnittelusta vaimolle ja hän sanoi että juuri tuollaista se oli. Ahdistui jo pelkästä ajatuksesta.
Mutta. Saan varmaan tonneittain alapeukkuja tästäkin. Ongelma on aina niin paljon helpompaa nähdä muualla kuin omassa käytöksessä.
Toivotan jaksamista. Tätä ongelmaa et pysty ratkaisemaan itse. Voit vain odottaa että se häviää.
Ja kannattaa muuten miettiä mistä johtuu välitön kielto/vihareaktio omalla kohdallasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähde.Elämä on liian lyhyt tuollaiseen. Itse lähdin 2001,nyt onnellinen uudessa avioliitossa,kaksi lasta rikkaampana.
Entinen puoliso työtön mt-ongelmainen,ikinä ei sitä apua hakenut. Miksi mun olis pitänyt kärsiä lisää?
Elämä on valintoja.
Blaa blaa, voi luoja mitä seli seli ja asian vatkausta, jos ei suhde tai liitto miellytä, kattilat vaan jakoon ja piste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi kllä. Mulla on pitkälti samat oireet. Kyseessä EI ole masennus, vaan se, että nykytyöelämä vaan vie mehut. Pitäisi saada levätä, mutta vapaampaa ja helpompaa työtä tekevän puolison into ”tehdä” aivan koko ajan jotain ei jätä hetkeäkään mulle itselleni. Jopa silloin, kun se pitkin hampain suostuu jäämään kotiin lepäämään, ei saa olla hiljaa tuolissa, vaan pitää puuhata ja osallistua ja keskustella. Ei sekuntiakaan sellaista aikaa, Jolloin voisi hiljaa odottaa, että ajatukset laskeutuvat pään sisällä ja asettuvat paikoilleen.
Mä en halua enää muuta kun nukkua, koska nukkuessa ei sentään kukaan vaadi koko ajan jotain. Paitsi että vaatii, kun se puoliso herättelee keskellä yötä seksiin.
Ja ei. Se ei ole masennusta. Se on ihan vaan väsymystä.
Jos aapee nyt tunnistat tästä itsesi, niin älä vaadi sitä puolisoasi kahdenkeskiselle hotellilomalle. Ota lapsesi ja lähde Itse niiden kanssa vaikka viikoksi johonkin ja jätä se puolisosi kotiin nukkumaan. Sen jälkeen se voi jo pystyä johonkin.
Tämä.
Ap:n tekstistä välittyy tunnelma että miehellä ei ole enää tilaa omassa elämässään. Elämää suoritetaan ap:n ehdoilla ja mies ei jostain kumman syystä sovi muottiin johon hänet on pakotettu. Mies ei enää puhu eikä tee aloitteita koska hänelle on jo tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä. Suunnitelmaa pitäisi tehdä että ap saa kauan suunnittelemansa yöemmän tutkinnon tehtyä. Herranjumala että ihminen ei omasta tekstistään osaa lukea omaa itsekkyyttään.
Minua, eikä myöskään miestäni tai lastani, ei auta misogyyninen vihjailu pirttihirmuudesta. Minä en todellakaan ole rakentanut elämämme raameja: mm. asunto on hankittu miehen toiveiden mukaisesti ja pystyn kyllä toteuttamaan vapaa-ajan toiveitani muiden ihmisten kanssa vetämättä miestä vastentahtoisesti mukaan. Ja on se kumma, jos seksitreffit hotellissa on miehelle jotakin aivan kammottavaa pakkopullaa, mihin vaimo pakottaa. Etenkin kun olen pitänyt itsestäni ja kropastani hyvää huolta.
Ylempi tutkinto mahdollistaisi minulle lähes 30% paremman palkan tulevaisuudessa, ja sen kautta hyödyttäisi koko perhettä. Ja sitäpaitsi on ihan normaalia, että avioliitossa tehdään tulevaisuudensuunnitelmia sen pohjalta, mitä liiton osapuolet tahtovat elämässään saavuttaa. Emme enää elä 1930-lukua, jolloin naisen oli luovuttava koulutushaaveistaan kodinhoidon takia! Mutta tietenkin minun on mieheni kanssa tehtävä suunnitelma esim. opintovapaan aikaisesta lainanlyhennyksestä jne.
Miehellä on kaikki mahdollisuudet ottaa ero, jos elämä kanssani on yhtä vankilaa. Mutta hän ei halua erota. Sen sijaan mieheni on päivänselvästi masentunut, muttei kykeneväinen parantamaan tilaansa. Hänellä ei ole ollut moneen vuoteen voimavaroja edes harrastaa säännöllisesti, saati nähdä omia ystäviään. Olen yrittänyt jo pidempään sitä, että mies saisi enemmän omaa aikaa ja mahdollisuuden palautua. Edes lapseton aika ei ole miehelle ongelma, aina löytyy lapsenvahti jos en voi ottaa poikaamme juttuihini mukaan. Ei vaikuta kuin pahentavan hänen jamaansa nämä nukkumisviikonloput.
Ja siksi me tosiaan kävimme puoli vuotta pariterapiassa, jotta arkemme ei olisi täynnä minun pettymystäni ja hänen vetäytymistään. Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta. Mutta siltikään, vuosi terapian päättymisen jälkeen, mies ei ole kyennyt edes käymään työterveyslääkärin pakeilla tarkistuttamassa veren vitamiinipitoisuudet, rauta-arvot ja testosteronin. Yksilöterapia tuntuu hänen kohdallaan sulalta mahdottomuudelta, todella vahva vastustus. En ymmärrä miksi.
- Ap
Hmm. En mielestäni viitannut missään vaiheessa siihen että tämä johtuisi jotenkin sukupuolestasi. Päätit kuitenkin vetää feminismikortin esiin.
Edelleen tekstistä suorastaan huokuu ajatus siitä että pidät itseäsi miestäsi parempana ja suoraan sanottuna koet olevasi liian hyvä hänelle. Ymmärrän toisaalta tämän. Olet ongelmanratkaisija, mutta sellainen väkisinkin pienentää toisen puolison ongelmaksi joka pitää ratkaista. Se ei tee kenenkään itsetunnolle hyvää. Oletko koskaan harkinnut että ongelma voisit olla sinä?
And here is the twist. Minä tein omalle vaimolle samaa. Hän kärsi vuosia masennuksesta. Nyt hän on ollut terveenä 2 vuotta. Pääsyy tähän on se että minä todellakin annoin hänen olla. En pyrkinyt enää ratkomaan hänen ongelmiaan vaan jätin ne hänen itsensä hoidettaviksi. Olin paikalla mutta elin omaa elämää enkä vaatinut häneltä mitään.
Ps. Luin tuin äskeisen viestisi Ahvenanmaan reissun suunnittelusta vaimolle ja hän sanoi että juuri tuollaista se oli. Ahdistui jo pelkästä ajatuksesta.
Mutta. Saan varmaan tonneittain alapeukkuja tästäkin. Ongelma on aina niin paljon helpompaa nähdä muualla kuin omassa käytöksessä.
Toivotan jaksamista. Tätä ongelmaa et pysty ratkaisemaan itse. Voit vain odottaa että se häviää.
Ja kannattaa muuten miettiä mistä johtuu välitön kielto/vihareaktio omalla kohdallasi.
Haluaisin, että avaisit vähän enemmän tuota "Ahvenanmaan reissun" suunnittelua? Mikä siinä sinusta ja vaimostasi on ahdistavinta? Se, etten antanut miehelleni vaihtoehtoa kieltäytyä kokonaan? Vai että "kaikki meni minun ehdoillani?" Minähän siis luovuin tästä(kin) toiveesta, koska asia kuormitti miestäni niin paljon.
Oma reaktioni on varmaankin siksi puolustuskannalla, koska ennen pariterapiaa syyllistin itseäni paljon. Koin, että vaadin liikaa enkä osaa ottaa huomioon esim. mieheni vaikeita lapsuudenkokemuksia ja isättömyyden vaikutusta hänen omaan vanhemmuuteensa. Terapian myötä tajusin että minun on annettava miehelleni enemmän tilaa, ja yrittää vain esimerkin avulla saada hänet kiinnostumaan asioista. Ja ristiriistaisesti samalla myös ymmärsin, että minun tarpeeni kohtaamiseen ja jaetun kokemiseen kumppanini kanssa on jotain, mihin minulla oikeus.
Minun näkökulmastani ongelma on se, ettei mieheni ole halunnut enää moneen vuoteen tehdä mitään yhdessä, mutta ei myöskään kykene antamaan minulle emotionaalista tai seksuaalista läheisyyttä myöskään arjessa. Kolme vuotta olen tässä odottanut että ongelma häviäisi, mutta huonolta näyttää.
- Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luovuta jo. Olet yrittänyt. Itselläni on suhde tausta, jossa ex vain alkoi loittonemaan jossain vaiheessa, kun lapset oli 10 vuoden molemmin puolin. Muutti sohvalle nukkuun. Kieltäytyi kaikesta yhteisestä, mitä ehdotin, toivoin, pyysin ja jopa rukoilin. Kävelyhetket, ravintolaillalliset ja netin parisuhdekurssi ym oli kaikki vain ei. Olin surullinen ja yksinäinen. Mies harrasti omia juttujaan. Minun kanssa ei juuri edes puhunut. Mitään avioelämää ei ollut.
Tätä oli vuosia. Eroaminen tuntui hankalalta. Sitten ihastuin toiseen mieheen, mikä muutti elämän täysin. Eron laitoin vireille. Tajusin, että exän rakkaus oli loppunut ajat sitten, mutta mitäpä vätys mies eroamaan, kun vaimo hoisi kaiken laskuista lapsiin. Harmittelin epätoivoista suhteessa roikkumista. Olisi pitänyt luovuttaa aikaisemmin.
Kun ihminen on ehjä niin se kelpaa mutta kun on rikki niin hylätään. Meillä 30- vuotinen suhde ja olen alkanut sairastelemaan eikä puolisoni aio jättää minua. En ole jaksanut mitään velvollisuuksia vuoteessa muutamiin vuosiin ja laitoin sängyt eri huoneisiin jotta saan nukkua rauhassa viilennyslaitteineni. Mies alkoi palelemaan ja siirty nukkumaan suosilla eri huoneeseen ja nyt kumpikaan ei herää toisen vessa reisuihin tai jos toinen nukkuu huonosti ja vääntelee koko ajan.
Olemme niin kiintyneet ja tottuneet toisiimme ettemme kumpikaan kuvittele hakevamme uusia suhteita vaikka elämäntilanteet ja terveys muuttuisi puolin ja toisin. Olemme kasvaneet yhteen eikä meitä erota mikään vastoinkäyminen vaan kaikki käydään läpi mitä käytävissä on. Pitkässä parisuhteessa ei voi olla enää itsekäs ja minä, minä tyyppi. Pitää kasvaa sen itsekkyyden yläpuolelle. Jos koko ajan pitäisi ajatella vain itseään ja omia tarpeitaan et ne varmasti tulisi tyydytettyä viimeisen päälle niin puolisoa pitäisi vaihtaa koko ajan kuin alushousujaan. Ihminen on silloin itsekäs narsisti ja mitä iloa sellaisesta on kenellekkään kun johonkin tutustuu niin vastoinkäymisten tai sairauksien tullessa se loppuu aivan varmasti. Suurin osa sietää sairaan lapsensa mutta ei sairastunutta kumppaniaan. En voi arvostaa sellaisia jotka eroaa heti kun puoliso sairastuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni kuulostaa siltä ettei mies halua ainakaan lisää lapsia, sillä välttelee aihetta. Siksi välttelee myös asunnon vaihtoon liittyviä keskusteluja, koska nuo kaksi asiaa liittyvät toisiinsa. Ehkä hän tietää että haluat lisää lapsia, ja jos än sanoo ei, haluaisit erota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi kllä. Mulla on pitkälti samat oireet. Kyseessä EI ole masennus, vaan se, että nykytyöelämä vaan vie mehut. Pitäisi saada levätä, mutta vapaampaa ja helpompaa työtä tekevän puolison into ”tehdä” aivan koko ajan jotain ei jätä hetkeäkään mulle itselleni. Jopa silloin, kun se pitkin hampain suostuu jäämään kotiin lepäämään, ei saa olla hiljaa tuolissa, vaan pitää puuhata ja osallistua ja keskustella. Ei sekuntiakaan sellaista aikaa, Jolloin voisi hiljaa odottaa, että ajatukset laskeutuvat pään sisällä ja asettuvat paikoilleen.
Mä en halua enää muuta kun nukkua, koska nukkuessa ei sentään kukaan vaadi koko ajan jotain. Paitsi että vaatii, kun se puoliso herättelee keskellä yötä seksiin.
Ja ei. Se ei ole masennusta. Se on ihan vaan väsymystä.
Jos aapee nyt tunnistat tästä itsesi, niin älä vaadi sitä puolisoasi kahdenkeskiselle hotellilomalle. Ota lapsesi ja lähde Itse niiden kanssa vaikka viikoksi johonkin ja jätä se puolisosi kotiin nukkumaan. Sen jälkeen se voi jo pystyä johonkin.
Tämä.
Ap:n tekstistä välittyy tunnelma että miehellä ei ole enää tilaa omassa elämässään. Elämää suoritetaan ap:n ehdoilla ja mies ei jostain kumman syystä sovi muottiin johon hänet on pakotettu. Mies ei enää puhu eikä tee aloitteita koska hänelle on jo tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä. Suunnitelmaa pitäisi tehdä että ap saa kauan suunnittelemansa yöemmän tutkinnon tehtyä. Herranjumala että ihminen ei omasta tekstistään osaa lukea omaa itsekkyyttään.
Minua, eikä myöskään miestäni tai lastani, ei auta misogyyninen vihjailu pirttihirmuudesta. Minä en todellakaan ole rakentanut elämämme raameja: mm. asunto on hankittu miehen toiveiden mukaisesti ja pystyn kyllä toteuttamaan vapaa-ajan toiveitani muiden ihmisten kanssa vetämättä miestä vastentahtoisesti mukaan. Ja on se kumma, jos seksitreffit hotellissa on miehelle jotakin aivan kammottavaa pakkopullaa, mihin vaimo pakottaa. Etenkin kun olen pitänyt itsestäni ja kropastani hyvää huolta.
Ylempi tutkinto mahdollistaisi minulle lähes 30% paremman palkan tulevaisuudessa, ja sen kautta hyödyttäisi koko perhettä. Ja sitäpaitsi on ihan normaalia, että avioliitossa tehdään tulevaisuudensuunnitelmia sen pohjalta, mitä liiton osapuolet tahtovat elämässään saavuttaa. Emme enää elä 1930-lukua, jolloin naisen oli luovuttava koulutushaaveistaan kodinhoidon takia! Mutta tietenkin minun on mieheni kanssa tehtävä suunnitelma esim. opintovapaan aikaisesta lainanlyhennyksestä jne.
Miehellä on kaikki mahdollisuudet ottaa ero, jos elämä kanssani on yhtä vankilaa. Mutta hän ei halua erota. Sen sijaan mieheni on päivänselvästi masentunut, muttei kykeneväinen parantamaan tilaansa. Hänellä ei ole ollut moneen vuoteen voimavaroja edes harrastaa säännöllisesti, saati nähdä omia ystäviään. Olen yrittänyt jo pidempään sitä, että mies saisi enemmän omaa aikaa ja mahdollisuuden palautua. Edes lapseton aika ei ole miehelle ongelma, aina löytyy lapsenvahti jos en voi ottaa poikaamme juttuihini mukaan. Ei vaikuta kuin pahentavan hänen jamaansa nämä nukkumisviikonloput.
Ja siksi me tosiaan kävimme puoli vuotta pariterapiassa, jotta arkemme ei olisi täynnä minun pettymystäni ja hänen vetäytymistään. Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta. Mutta siltikään, vuosi terapian päättymisen jälkeen, mies ei ole kyennyt edes käymään työterveyslääkärin pakeilla tarkistuttamassa veren vitamiinipitoisuudet, rauta-arvot ja testosteronin. Yksilöterapia tuntuu hänen kohdallaan sulalta mahdottomuudelta, todella vahva vastustus. En ymmärrä miksi.
- Ap
Hmm. En mielestäni viitannut missään vaiheessa siihen että tämä johtuisi jotenkin sukupuolestasi. Päätit kuitenkin vetää feminismikortin esiin.
Edelleen tekstistä suorastaan huokuu ajatus siitä että pidät itseäsi miestäsi parempana ja suoraan sanottuna koet olevasi liian hyvä hänelle. Ymmärrän toisaalta tämän. Olet ongelmanratkaisija, mutta sellainen väkisinkin pienentää toisen puolison ongelmaksi joka pitää ratkaista. Se ei tee kenenkään itsetunnolle hyvää. Oletko koskaan harkinnut että ongelma voisit olla sinä?
And here is the twist. Minä tein omalle vaimolle samaa. Hän kärsi vuosia masennuksesta. Nyt hän on ollut terveenä 2 vuotta. Pääsyy tähän on se että minä todellakin annoin hänen olla. En pyrkinyt enää ratkomaan hänen ongelmiaan vaan jätin ne hänen itsensä hoidettaviksi. Olin paikalla mutta elin omaa elämää enkä vaatinut häneltä mitään.
Ps. Luin tuin äskeisen viestisi Ahvenanmaan reissun suunnittelusta vaimolle ja hän sanoi että juuri tuollaista se oli. Ahdistui jo pelkästä ajatuksesta.
Mutta. Saan varmaan tonneittain alapeukkuja tästäkin. Ongelma on aina niin paljon helpompaa nähdä muualla kuin omassa käytöksessä.
Toivotan jaksamista. Tätä ongelmaa et pysty ratkaisemaan itse. Voit vain odottaa että se häviää.
Ja kannattaa muuten miettiä mistä johtuu välitön kielto/vihareaktio omalla kohdallasi.
Haluaisin, että avaisit vähän enemmän tuota "Ahvenanmaan reissun" suunnittelua? Mikä siinä sinusta ja vaimostasi on ahdistavinta? Se, etten antanut miehelleni vaihtoehtoa kieltäytyä kokonaan? Vai että "kaikki meni minun ehdoillani?" Minähän siis luovuin tästä(kin) toiveesta, koska asia kuormitti miestäni niin paljon.
Oma reaktioni on varmaankin siksi puolustuskannalla, koska ennen pariterapiaa syyllistin itseäni paljon. Koin, että vaadin liikaa enkä osaa ottaa huomioon esim. mieheni vaikeita lapsuudenkokemuksia ja isättömyyden vaikutusta hänen omaan vanhemmuuteensa. Terapian myötä tajusin että minun on annettava miehelleni enemmän tilaa, ja yrittää vain esimerkin avulla saada hänet kiinnostumaan asioista. Ja ristiriistaisesti samalla myös ymmärsin, että minun tarpeeni kohtaamiseen ja jaetun kokemiseen kumppanini kanssa on jotain, mihin minulla oikeus.
Minun näkökulmastani ongelma on se, ettei mieheni ole halunnut enää moneen vuoteen tehdä mitään yhdessä, mutta ei myöskään kykene antamaan minulle emotionaalista tai seksuaalista läheisyyttä myöskään arjessa. Kolme vuotta olen tässä odottanut että ongelma häviäisi, mutta huonolta näyttää.
- Ap
Siinä ahdistaa se, että et antanut asian olla. Vaan jatkoit kysymistä. Tätä on todella vaikea selittää eikä sitä itse tajua kuinka ahdistava voi hallitsevana puolisona toiselle olla. Tuo jatkuva kysyminen matkasta lähettää viestin että sinulla on tarve ja tahdot että tarve tuler tyydytetyksi. Ja että miehen vastuulla on tyydyttää sinun tarpeesi. Masentunut ei tähän OIKEASTI pysty vaan kokee riittämättömyyttä ja masentuu entisestään. Sama pätee valitettavasti seksiin ja läheisyyteen. Meilläkin se loppui tyystin vaikka yritin mitä sen suhteen. Nyt se on palannut parisuhteeseen.
Ja kysevei oikeastaan ole siitä että vaadit mieheltäsi liikaa. Kyse on siitä että vaadit teiltä molemmilta liikaa. Vaadit että teidän pitää olla pariskuntana tietynlainen ja se aiheuttaa myös miehellise paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Ja valitettavasti ongelma ei ratkea sillä että jätät muehesi rauhaan jos ne vaatimukset tietynlaisesta elämästä ovat edelleen omassa takaraivossasi. Ne heijastuvat sieltä omaan käytökseesi ja sitä kautta parisuhteeseen.
En osaa sanoa muuta kuin että vaadi itseltäsi vähemmän. Voin kertoa että vaikka saisit hoidettua kaikki nuo mistä puhuit, eli jatko-opinnot, muuton, seuraavan lapsen, niin tämä ongelma ei ulkoisilla seikoilla ratkea.
Perusongelma taitaa olla sama kuin minulla aikanaan. Et luota siihen että selviät elämästä. Siksi tahdot epätoivoisesti saada sen valmiiksi. Sinua ahdistaa kun puoliso ei osallistu siihen toimintaan. Puoliso ahdistuu sinun pelostasi ja vetäytyy kun sinä alat esittää vaatimuksia. Siitä syntyy negatiivinen kehä.
Kuten sanoin. Toivotan jaksamista. Puolisosi ei tuosta tokene viikoissa tai kuukausissa. Se vie 1-2 vuotta. Nopeampi ratkaisu on sitten erota jos et tahdo odottaa.
Mutta omalta kohdalta voin kertoa että on lopulta hienoa nähdä miten itselle rakas ihminen toipuu ja alkaa pikkuhiljaa herätä eloon.
Vierailija kirjoitti:
Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta.
- Ap
Honey, et sä kyllä ole mitenkään päästänyt irti vaatimisesta - tai sitten olet ollut aikaisemmin aivan hirveä. Etkä sä tue miestäsi kohti onnellisuutta kun et edes tiedä (etkä usko, vaikka toinen yrittää selittää) mitä se onnellisuus sille olisi.
Ja mitä sopimista siinä asuntolainassa nyt sun opintojen vuoksi on? Soitatte pankkiin ja pienennätte lyhennyseriä. This is not a problem.
Vierailija kirjoitti:
0/5
Nönnöön pösilö. Joskus noi on hauskoja, mutta hei pientä tilannetajua nyt pliis. Etkö näe, että aloitus on aito?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi kllä. Mulla on pitkälti samat oireet. Kyseessä EI ole masennus, vaan se, että nykytyöelämä vaan vie mehut. Pitäisi saada levätä, mutta vapaampaa ja helpompaa työtä tekevän puolison into ”tehdä” aivan koko ajan jotain ei jätä hetkeäkään mulle itselleni. Jopa silloin, kun se pitkin hampain suostuu jäämään kotiin lepäämään, ei saa olla hiljaa tuolissa, vaan pitää puuhata ja osallistua ja keskustella. Ei sekuntiakaan sellaista aikaa, Jolloin voisi hiljaa odottaa, että ajatukset laskeutuvat pään sisällä ja asettuvat paikoilleen.
Mä en halua enää muuta kun nukkua, koska nukkuessa ei sentään kukaan vaadi koko ajan jotain. Paitsi että vaatii, kun se puoliso herättelee keskellä yötä seksiin.
Ja ei. Se ei ole masennusta. Se on ihan vaan väsymystä.
Jos aapee nyt tunnistat tästä itsesi, niin älä vaadi sitä puolisoasi kahdenkeskiselle hotellilomalle. Ota lapsesi ja lähde Itse niiden kanssa vaikka viikoksi johonkin ja jätä se puolisosi kotiin nukkumaan. Sen jälkeen se voi jo pystyä johonkin.
Tämä.
Ap:n tekstistä välittyy tunnelma että miehellä ei ole enää tilaa omassa elämässään. Elämää suoritetaan ap:n ehdoilla ja mies ei jostain kumman syystä sovi muottiin johon hänet on pakotettu. Mies ei enää puhu eikä tee aloitteita koska hänelle on jo tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä. Suunnitelmaa pitäisi tehdä että ap saa kauan suunnittelemansa yöemmän tutkinnon tehtyä. Herranjumala että ihminen ei omasta tekstistään osaa lukea omaa itsekkyyttään.
Minua, eikä myöskään miestäni tai lastani, ei auta misogyyninen vihjailu pirttihirmuudesta. Minä en todellakaan ole rakentanut elämämme raameja: mm. asunto on hankittu miehen toiveiden mukaisesti ja pystyn kyllä toteuttamaan vapaa-ajan toiveitani muiden ihmisten kanssa vetämättä miestä vastentahtoisesti mukaan. Ja on se kumma, jos seksitreffit hotellissa on miehelle jotakin aivan kammottavaa pakkopullaa, mihin vaimo pakottaa. Etenkin kun olen pitänyt itsestäni ja kropastani hyvää huolta.
Ylempi tutkinto mahdollistaisi minulle lähes 30% paremman palkan tulevaisuudessa, ja sen kautta hyödyttäisi koko perhettä. Ja sitäpaitsi on ihan normaalia, että avioliitossa tehdään tulevaisuudensuunnitelmia sen pohjalta, mitä liiton osapuolet tahtovat elämässään saavuttaa. Emme enää elä 1930-lukua, jolloin naisen oli luovuttava koulutushaaveistaan kodinhoidon takia! Mutta tietenkin minun on mieheni kanssa tehtävä suunnitelma esim. opintovapaan aikaisesta lainanlyhennyksestä jne.
Miehellä on kaikki mahdollisuudet ottaa ero, jos elämä kanssani on yhtä vankilaa. Mutta hän ei halua erota. Sen sijaan mieheni on päivänselvästi masentunut, muttei kykeneväinen parantamaan tilaansa. Hänellä ei ole ollut moneen vuoteen voimavaroja edes harrastaa säännöllisesti, saati nähdä omia ystäviään. Olen yrittänyt jo pidempään sitä, että mies saisi enemmän omaa aikaa ja mahdollisuuden palautua. Edes lapseton aika ei ole miehelle ongelma, aina löytyy lapsenvahti jos en voi ottaa poikaamme juttuihini mukaan. Ei vaikuta kuin pahentavan hänen jamaansa nämä nukkumisviikonloput.
Ja siksi me tosiaan kävimme puoli vuotta pariterapiassa, jotta arkemme ei olisi täynnä minun pettymystäni ja hänen vetäytymistään. Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta. Mutta siltikään, vuosi terapian päättymisen jälkeen, mies ei ole kyennyt edes käymään työterveyslääkärin pakeilla tarkistuttamassa veren vitamiinipitoisuudet, rauta-arvot ja testosteronin. Yksilöterapia tuntuu hänen kohdallaan sulalta mahdottomuudelta, todella vahva vastustus. En ymmärrä miksi.
- Ap
Hmm. En mielestäni viitannut missään vaiheessa siihen että tämä johtuisi jotenkin sukupuolestasi. Päätit kuitenkin vetää feminismikortin esiin.
Edelleen tekstistä suorastaan huokuu ajatus siitä että pidät itseäsi miestäsi parempana ja suoraan sanottuna koet olevasi liian hyvä hänelle. Ymmärrän toisaalta tämän. Olet ongelmanratkaisija, mutta sellainen väkisinkin pienentää toisen puolison ongelmaksi joka pitää ratkaista. Se ei tee kenenkään itsetunnolle hyvää. Oletko koskaan harkinnut että ongelma voisit olla sinä?
And here is the twist. Minä tein omalle vaimolle samaa. Hän kärsi vuosia masennuksesta. Nyt hän on ollut terveenä 2 vuotta. Pääsyy tähän on se että minä todellakin annoin hänen olla. En pyrkinyt enää ratkomaan hänen ongelmiaan vaan jätin ne hänen itsensä hoidettaviksi. Olin paikalla mutta elin omaa elämää enkä vaatinut häneltä mitään.
Ps. Luin tuin äskeisen viestisi Ahvenanmaan reissun suunnittelusta vaimolle ja hän sanoi että juuri tuollaista se oli. Ahdistui jo pelkästä ajatuksesta.
Mutta. Saan varmaan tonneittain alapeukkuja tästäkin. Ongelma on aina niin paljon helpompaa nähdä muualla kuin omassa käytöksessä.
Toivotan jaksamista. Tätä ongelmaa et pysty ratkaisemaan itse. Voit vain odottaa että se häviää.
Ja kannattaa muuten miettiä mistä johtuu välitön kielto/vihareaktio omalla kohdallasi.
Haluaisin, että avaisit vähän enemmän tuota "Ahvenanmaan reissun" suunnittelua? Mikä siinä sinusta ja vaimostasi on ahdistavinta? Se, etten antanut miehelleni vaihtoehtoa kieltäytyä kokonaan? Vai että "kaikki meni minun ehdoillani?" Minähän siis luovuin tästä(kin) toiveesta, koska asia kuormitti miestäni niin paljon.
Oma reaktioni on varmaankin siksi puolustuskannalla, koska ennen pariterapiaa syyllistin itseäni paljon. Koin, että vaadin liikaa enkä osaa ottaa huomioon esim. mieheni vaikeita lapsuudenkokemuksia ja isättömyyden vaikutusta hänen omaan vanhemmuuteensa. Terapian myötä tajusin että minun on annettava miehelleni enemmän tilaa, ja yrittää vain esimerkin avulla saada hänet kiinnostumaan asioista. Ja ristiriistaisesti samalla myös ymmärsin, että minun tarpeeni kohtaamiseen ja jaetun kokemiseen kumppanini kanssa on jotain, mihin minulla oikeus.
Minun näkökulmastani ongelma on se, ettei mieheni ole halunnut enää moneen vuoteen tehdä mitään yhdessä, mutta ei myöskään kykene antamaan minulle emotionaalista tai seksuaalista läheisyyttä myöskään arjessa. Kolme vuotta olen tässä odottanut että ongelma häviäisi, mutta huonolta näyttää.
- Ap
Siinä ahdistaa se, että et antanut asian olla. Vaan jatkoit kysymistä. Tätä on todella vaikea selittää eikä sitä itse tajua kuinka ahdistava voi hallitsevana puolisona toiselle olla. Tuo jatkuva kysyminen matkasta lähettää viestin että sinulla on tarve ja tahdot että tarve tuler tyydytetyksi. Ja että miehen vastuulla on tyydyttää sinun tarpeesi. Masentunut ei tähän OIKEASTI pysty vaan kokee riittämättömyyttä ja masentuu entisestään. Sama pätee valitettavasti seksiin ja läheisyyteen. Meilläkin se loppui tyystin vaikka yritin mitä sen suhteen. Nyt se on palannut parisuhteeseen.
Ja kysevei oikeastaan ole siitä että vaadit mieheltäsi liikaa. Kyse on siitä että vaadit teiltä molemmilta liikaa. Vaadit että teidän pitää olla pariskuntana tietynlainen ja se aiheuttaa myös miehellise paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Ja valitettavasti ongelma ei ratkea sillä että jätät muehesi rauhaan jos ne vaatimukset tietynlaisesta elämästä ovat edelleen omassa takaraivossasi. Ne heijastuvat sieltä omaan käytökseesi ja sitä kautta parisuhteeseen.
En osaa sanoa muuta kuin että vaadi itseltäsi vähemmän. Voin kertoa että vaikka saisit hoidettua kaikki nuo mistä puhuit, eli jatko-opinnot, muuton, seuraavan lapsen, niin tämä ongelma ei ulkoisilla seikoilla ratkea.
Perusongelma taitaa olla sama kuin minulla aikanaan. Et luota siihen että selviät elämästä. Siksi tahdot epätoivoisesti saada sen valmiiksi. Sinua ahdistaa kun puoliso ei osallistu siihen toimintaan. Puoliso ahdistuu sinun pelostasi ja vetäytyy kun sinä alat esittää vaatimuksia. Siitä syntyy negatiivinen kehä.
Kuten sanoin. Toivotan jaksamista. Puolisosi ei tuosta tokene viikoissa tai kuukausissa. Se vie 1-2 vuotta. Nopeampi ratkaisu on sitten erota jos et tahdo odottaa.
Mutta omalta kohdalta voin kertoa että on lopulta hienoa nähdä miten itselle rakas ihminen toipuu ja alkaa pikkuhiljaa herätä eloon.
Ja vielä lopuksi totean että minä en parantanut puolison masennusta. Hän teki sen itse kun sai siihen tilaa. Mikään ei takaa että sinun puolisosi pystyy siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi kllä. Mulla on pitkälti samat oireet. Kyseessä EI ole masennus, vaan se, että nykytyöelämä vaan vie mehut. Pitäisi saada levätä, mutta vapaampaa ja helpompaa työtä tekevän puolison into ”tehdä” aivan koko ajan jotain ei jätä hetkeäkään mulle itselleni. Jopa silloin, kun se pitkin hampain suostuu jäämään kotiin lepäämään, ei saa olla hiljaa tuolissa, vaan pitää puuhata ja osallistua ja keskustella. Ei sekuntiakaan sellaista aikaa, Jolloin voisi hiljaa odottaa, että ajatukset laskeutuvat pään sisällä ja asettuvat paikoilleen.
Mä en halua enää muuta kun nukkua, koska nukkuessa ei sentään kukaan vaadi koko ajan jotain. Paitsi että vaatii, kun se puoliso herättelee keskellä yötä seksiin.
Ja ei. Se ei ole masennusta. Se on ihan vaan väsymystä.
Jos aapee nyt tunnistat tästä itsesi, niin älä vaadi sitä puolisoasi kahdenkeskiselle hotellilomalle. Ota lapsesi ja lähde Itse niiden kanssa vaikka viikoksi johonkin ja jätä se puolisosi kotiin nukkumaan. Sen jälkeen se voi jo pystyä johonkin.
Tämä.
Ap:n tekstistä välittyy tunnelma että miehellä ei ole enää tilaa omassa elämässään. Elämää suoritetaan ap:n ehdoilla ja mies ei jostain kumman syystä sovi muottiin johon hänet on pakotettu. Mies ei enää puhu eikä tee aloitteita koska hänelle on jo tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä. Suunnitelmaa pitäisi tehdä että ap saa kauan suunnittelemansa yöemmän tutkinnon tehtyä. Herranjumala että ihminen ei omasta tekstistään osaa lukea omaa itsekkyyttään.
Minua, eikä myöskään miestäni tai lastani, ei auta misogyyninen vihjailu pirttihirmuudesta. Minä en todellakaan ole rakentanut elämämme raameja: mm. asunto on hankittu miehen toiveiden mukaisesti ja pystyn kyllä toteuttamaan vapaa-ajan toiveitani muiden ihmisten kanssa vetämättä miestä vastentahtoisesti mukaan. Ja on se kumma, jos seksitreffit hotellissa on miehelle jotakin aivan kammottavaa pakkopullaa, mihin vaimo pakottaa. Etenkin kun olen pitänyt itsestäni ja kropastani hyvää huolta.
Ylempi tutkinto mahdollistaisi minulle lähes 30% paremman palkan tulevaisuudessa, ja sen kautta hyödyttäisi koko perhettä. Ja sitäpaitsi on ihan normaalia, että avioliitossa tehdään tulevaisuudensuunnitelmia sen pohjalta, mitä liiton osapuolet tahtovat elämässään saavuttaa. Emme enää elä 1930-lukua, jolloin naisen oli luovuttava koulutushaaveistaan kodinhoidon takia! Mutta tietenkin minun on mieheni kanssa tehtävä suunnitelma esim. opintovapaan aikaisesta lainanlyhennyksestä jne.
Miehellä on kaikki mahdollisuudet ottaa ero, jos elämä kanssani on yhtä vankilaa. Mutta hän ei halua erota. Sen sijaan mieheni on päivänselvästi masentunut, muttei kykeneväinen parantamaan tilaansa. Hänellä ei ole ollut moneen vuoteen voimavaroja edes harrastaa säännöllisesti, saati nähdä omia ystäviään. Olen yrittänyt jo pidempään sitä, että mies saisi enemmän omaa aikaa ja mahdollisuuden palautua. Edes lapseton aika ei ole miehelle ongelma, aina löytyy lapsenvahti jos en voi ottaa poikaamme juttuihini mukaan. Ei vaikuta kuin pahentavan hänen jamaansa nämä nukkumisviikonloput.
Ja siksi me tosiaan kävimme puoli vuotta pariterapiassa, jotta arkemme ei olisi täynnä minun pettymystäni ja hänen vetäytymistään. Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta. Mutta siltikään, vuosi terapian päättymisen jälkeen, mies ei ole kyennyt edes käymään työterveyslääkärin pakeilla tarkistuttamassa veren vitamiinipitoisuudet, rauta-arvot ja testosteronin. Yksilöterapia tuntuu hänen kohdallaan sulalta mahdottomuudelta, todella vahva vastustus. En ymmärrä miksi.
- Ap
Hmm. En mielestäni viitannut missään vaiheessa siihen että tämä johtuisi jotenkin sukupuolestasi. Päätit kuitenkin vetää feminismikortin esiin.
Edelleen tekstistä suorastaan huokuu ajatus siitä että pidät itseäsi miestäsi parempana ja suoraan sanottuna koet olevasi liian hyvä hänelle. Ymmärrän toisaalta tämän. Olet ongelmanratkaisija, mutta sellainen väkisinkin pienentää toisen puolison ongelmaksi joka pitää ratkaista. Se ei tee kenenkään itsetunnolle hyvää. Oletko koskaan harkinnut että ongelma voisit olla sinä?
And here is the twist. Minä tein omalle vaimolle samaa. Hän kärsi vuosia masennuksesta. Nyt hän on ollut terveenä 2 vuotta. Pääsyy tähän on se että minä todellakin annoin hänen olla. En pyrkinyt enää ratkomaan hänen ongelmiaan vaan jätin ne hänen itsensä hoidettaviksi. Olin paikalla mutta elin omaa elämää enkä vaatinut häneltä mitään.
Ps. Luin tuin äskeisen viestisi Ahvenanmaan reissun suunnittelusta vaimolle ja hän sanoi että juuri tuollaista se oli. Ahdistui jo pelkästä ajatuksesta.
Mutta. Saan varmaan tonneittain alapeukkuja tästäkin. Ongelma on aina niin paljon helpompaa nähdä muualla kuin omassa käytöksessä.
Toivotan jaksamista. Tätä ongelmaa et pysty ratkaisemaan itse. Voit vain odottaa että se häviää.
Ja kannattaa muuten miettiä mistä johtuu välitön kielto/vihareaktio omalla kohdallasi.
Haluaisin, että avaisit vähän enemmän tuota "Ahvenanmaan reissun" suunnittelua? Mikä siinä sinusta ja vaimostasi on ahdistavinta? Se, etten antanut miehelleni vaihtoehtoa kieltäytyä kokonaan? Vai että "kaikki meni minun ehdoillani?" Minähän siis luovuin tästä(kin) toiveesta, koska asia kuormitti miestäni niin paljon.
Oma reaktioni on varmaankin siksi puolustuskannalla, koska ennen pariterapiaa syyllistin itseäni paljon. Koin, että vaadin liikaa enkä osaa ottaa huomioon esim. mieheni vaikeita lapsuudenkokemuksia ja isättömyyden vaikutusta hänen omaan vanhemmuuteensa. Terapian myötä tajusin että minun on annettava miehelleni enemmän tilaa, ja yrittää vain esimerkin avulla saada hänet kiinnostumaan asioista. Ja ristiriistaisesti samalla myös ymmärsin, että minun tarpeeni kohtaamiseen ja jaetun kokemiseen kumppanini kanssa on jotain, mihin minulla oikeus.
Minun näkökulmastani ongelma on se, ettei mieheni ole halunnut enää moneen vuoteen tehdä mitään yhdessä, mutta ei myöskään kykene antamaan minulle emotionaalista tai seksuaalista läheisyyttä myöskään arjessa. Kolme vuotta olen tässä odottanut että ongelma häviäisi, mutta huonolta näyttää.
- Ap
Siinä ahdistaa se, että et antanut asian olla. Vaan jatkoit kysymistä. Tätä on todella vaikea selittää eikä sitä itse tajua kuinka ahdistava voi hallitsevana puolisona toiselle olla. Tuo jatkuva kysyminen matkasta lähettää viestin että sinulla on tarve ja tahdot että tarve tuler tyydytetyksi. Ja että miehen vastuulla on tyydyttää sinun tarpeesi. Masentunut ei tähän OIKEASTI pysty vaan kokee riittämättömyyttä ja masentuu entisestään. Sama pätee valitettavasti seksiin ja läheisyyteen. Meilläkin se loppui tyystin vaikka yritin mitä sen suhteen. Nyt se on palannut parisuhteeseen.
Ja kysevei oikeastaan ole siitä että vaadit mieheltäsi liikaa. Kyse on siitä että vaadit teiltä molemmilta liikaa. Vaadit että teidän pitää olla pariskuntana tietynlainen ja se aiheuttaa myös miehellise paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Ja valitettavasti ongelma ei ratkea sillä että jätät muehesi rauhaan jos ne vaatimukset tietynlaisesta elämästä ovat edelleen omassa takaraivossasi. Ne heijastuvat sieltä omaan käytökseesi ja sitä kautta parisuhteeseen.
En osaa sanoa muuta kuin että vaadi itseltäsi vähemmän. Voin kertoa että vaikka saisit hoidettua kaikki nuo mistä puhuit, eli jatko-opinnot, muuton, seuraavan lapsen, niin tämä ongelma ei ulkoisilla seikoilla ratkea.
Perusongelma taitaa olla sama kuin minulla aikanaan. Et luota siihen että selviät elämästä. Siksi tahdot epätoivoisesti saada sen valmiiksi. Sinua ahdistaa kun puoliso ei osallistu siihen toimintaan. Puoliso ahdistuu sinun pelostasi ja vetäytyy kun sinä alat esittää vaatimuksia. Siitä syntyy negatiivinen kehä.
Kuten sanoin. Toivotan jaksamista. Puolisosi ei tuosta tokene viikoissa tai kuukausissa. Se vie 1-2 vuotta. Nopeampi ratkaisu on sitten erota jos et tahdo odottaa.
Mutta omalta kohdalta voin kertoa että on lopulta hienoa nähdä miten itselle rakas ihminen toipuu ja alkaa pikkuhiljaa herätä eloon.
Vaikka vaimollasi kävi niin hyvin, että hän selvisi masennuksesta ilman ammattiapua ja lääkkeitä, kaikki eivät selviä. Minusta taas ap vaikuttaa pikemminkin rakastavalta puolisolta, joka ei halua jättää miestään, mutta kokee tilanteen mahdottomaksi kun mies ei tahdo ottaa vastaan ammattiapua. Ei edes, vaikka parisuhdeterapeutti on miehelle sitä suositellut.
Kiitos tästä viestistä! Tuon herätyksen tekeminen pelottaa minua, sillä totta kai siihen liittyy myös mahdollisuus, ettei mies tahdokaan olla kanssani. Minua kalvaa pelko, että mies tosiaan yrittää saada minut tekemään eropäätöksen, jotta on itse se "hyvis". :(
- Ap