Lue keskustelun säännöt.
Milloin luovuttaa?
Yksinäinen vaimo
04.09.2020 |
Ollaan käyty pariterapiassa, ollaan kokeiltu tänä kesänä erillään asumistakin, ollaan yritetty löytää enemmän yhteistä aikaa. Tuntuu että ei auta, samoihin ongelmiin törmätään joka viikko.
Lyhykäisyydessään, mies on minun mielestäni masentunut, ollut jo useamman vuoden. On arjessa toimintakykyinen, mutta henkisesti poissaoleva ja uupunut. Hänen passiivisuutensa ja elämänilottomuutensa syö minua. Seksialoitteet teen minä, minä olen se joka ehdottaa että käytäisiin yhdessä lenkillä, leffassa, hotellissa tms. Joskus mies lähtee ideaan, useimmiten jarruttelee, ei itse koskaan ehdota mitään. Mieluiten hän nukkuisi viikonloput. Nykyään teen ns. parisuhdejutut joko siskoni tai ystävieni kanssa, kuten käyn juhlissa tai lapsivapailla viikonloppulomilla.
Pariterapeutti vihjasi, että olisi hyvä että mies kävisi yksin juttelemassa jonkun kanssa. Mies ei tahdo, enkä minä voi pakottaa. Olen kuitenkin sanonut todella selvästi ja suoraan, että jos hän ei mene edes työterveyslääkärille, minä en tiedä onko minulla enää voimia yrittää. Tuntuu että kannattelen koko perheen henkistä hyvinvointia harteillani, ja olen todella yksinäinen.
Meillä on yksi 5v. lapsi, terve ja ollut helppohoitoinen jo vauvasta pitäen (esim. minä hoidin yösyötöt ja mies sai nukkua normiyöt, on hyvät turvaverkot). Haluaisin toisen lapsen, mutta en pysty edes puhumaan asiasta miehen kanssa, sillä ahdistuu niin paljon. Olen kysynyt myös suoraan, onko toinen nainen (ei, ja jos olisi niin pakko olla nettirakas, sillä mies tekee koronan myötä töitä kotona eikä liiku juuri missään). Tai että johtuuko hänen ahdistuksensa epäilystä, että on tehnyt väärän valinnan perustamalla perheen kanssani. Vastaus oli ei tähänkin, ja keskustelu käytiin ns. turvallisessa tilassa terapiassa, ei missään riitatilanteessa minun painostamana.
Mies puhuu usein siitä, ettei hänellä ole koskaan "aikaa mihinkään omaan". Jopa hänen omat ystävänsä ovat sitä mieltä, että ongelma on pään sisällä, sillä miehen on vaikea lähteä edes salibandyvuorolle, jossa aiemmin kävi tunnollisesti vuosikausia. Aina välillä minä käyn lapsen kanssa mökillä omien vanhempieni kanssa, jotta mies saisi omaa aikaa. Sunnuntai-iltana palatessamme koti on putsplank, mutta eipä ole mies sitten tehnyt mitään muuta kuin siivonnut ja nukkunut koko viikonlopun. Vaatteetkin ovat samat kuin perjantaina. Haluaisin niin paljon enemmän sotkuisen kodin ja läsnäolevan miehen!!
Harvoja hetkiä jolloin mies nauraa ja silminnähden nauttii, on kun hän touhuaa poikamme kanssa. Isyys ei vaikuta olevan ongelma, mutta välillä tuntuu että ylisuorittaa asiaa. Miehellä itsellään ei ole ollut isää elämässä, joten 1+1 ongelmien alkujuuri on helposti keksittävissä ilman psykologin pätevyyttäkin.
Olen tätä tilannetta kärsien elänyt ja seurannut nyt nelisen vuotta, ja huomaan itsessänikin masennuksen merkkejä. Tulevaisuus tuntuu näköalattomalta ja synkältä, sillä miehellä ei ole voimavaroja mm. pohtia josko muuttaisimme ennen lapsen koulunalkua, tai tehdä suunnitelmaa, että voisin suorittaa pitkään toivomani ylemmän korkeakoulututkinnon (opiskelupaikka on jo). Ihan kuin hän eläisi pausella, odottaen jotain, mitä ei osaa itsekään selittää.
Kommentit (83)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen ikäluokkasi nainen, vaimo ja äiti, ja vaikka ymmärrän sun argumentit oikein hyvin, mulle jostain syystä tulee sun viesteistä samanlainen olo kuin jos joku tulis viideltä aamulla makkariin, laittais kaikki valot päälle, ikkunan auki, peiton pois, heittäis kaapista mun naamaan ne vaatteet, jotka on mua varten valinnut, ja latelis tiukalla äänellä päivän to do -listan, jonka suorittamisesta mä oon jo valmiiks myöhässä.
Toistan, että ymmärrän hyvin sun argumentit (30 % enemmän palkkaa, tietynlainen elämäntapa), mulla vois olla ihan samanlaisia itsellä, onkin.
Mutta rivien väleistä tihkuu, että ehkä se et olekaan sinä, jonka täytyy pelätä, ettei toinen rakasta.
Rakastatko sä itse? Rakastatko sun miestä ihmisenä vaan vain sun suunnitelmien toteuttajana?
Sä suutahdit oudosti noista viesteistä, joissa jotkut kertoivat masentuneen puolisonsa toipuneen sen jälkeen, kun tämä oli vain jätetty rauhaan. Tulkitsit ne riivinrauta/justiinasyyttelyksi, misogyniaksi. Mitä ihmettä? Miksi sä otat pulttia, jos jotkut toiset ovat saaneet vastaavanlaisen tilanteen lopulta toimimaan?
Onko käynyt niin, että sä haet täältä vain vahvistusta mielipiteillesi? Oikeutusta erota?
Miksi sä periaatteessa olet itse jo valmis eroamaan mutta silti laitat itkuhymiötä, kun kirjoitat, että jos ero on miehenkin toive, jos mies on lakannut rakastamasta sua? Etkö sä itse ole lakannut rakastamasta häntä?
"Otin pultit" viestistä, jossa ehdotettiin että mieheni ei saisi tarpeeksi omaa aikaa ja tilaa (vaativan työn takia). Tämä ei pidä paikkansa, sillä olemme tosiaan viettäneet aikaa ihan eri osoitteissakin, jotta mieheni saisi sitä palautumisaikaa. Lisäksi minä tosiaan vietän enemmän aikaa lapsemme kanssa poissa kotoa, kuin mitä mieheni tekee.
Sen lisäksi toisessa viestissä väitettiin että miehen elämää suoritetaan minun ehdoillani, että mies ei sovi muottiin johon hänet on pakotettu, että miehelle on tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä, ja jatko-opintotoiveisiini viitattiin itsekkyytenä. Minusta se viesti oli misogyynisävytteinen, enkä jaksa asiasta enempää vängätä.
Sen sijaan myöhemmin aviomiehen kirjoittamat viestit vaimonsa masennuksesta olivat ihan hyviä, ja laittoivat minut pohtimaan, ymmärränkö oikeasti millaista masentuneen maailma on. Se on ehkä siksi vaikeaa, koska mieheni ei koe itseään masentuneeksi, eikä tahdo sen tähden mitään apuakaan.
Minä olen todella uupunut ja surullinen, sillä koen että olen menettänyt miehen, jonka kanssa jaoin elämäni ihanimpia asioita vielä muutama vuosi taaksepäin. Oli aika, jolloin kävimme yhdessä vaeltamassa tunturissa, haaveilimme kesämökistä, ja odotimme rakkaudentäyttäminä lasta.
Nyt tuntuu vain siltä, että mieheni on kadonnut sumuun. Minä en tahdo erota, ja todellakin rakastan yhä miestäni, mutta minuun sattuu kun häneen ei saa enää kontaktia. Voin kyllä tunnustaa, että itsekkäästi kaipaan esim. seksiä, mutta vielä enemmän minua pelottaa, että kadotan itse itsenikin masennukseen.
- Ap
- Ap
Minä muuten kirjoitin kaikki nuo viestit joista suutuit. Samoin ne jotka saivat sinut ajattelemaan. Ensimmäiset herättämään ja seuraavat kertomaan omasta kokemuksesta. Minä kun olin itsekäs ja halusin elämän tiettyyn muottiin ja vaadin vaimoa sopimaan siihen. Lopulta päästin irti siitä omasta muotista.
Ps. En syyllistä vaan ymmärrän sinua.
T: Se toinen riivinrauta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se masennus sillä parane, että "annetaan omaa aikaa". Silloin vain uppoaa syvemmälle sinne henkilökohtaiseen suohon. On todella hyvä, jos on joku, joka välillä kiskoo mukaansa ihmisten ilmoille! Kohtuudella tietysti. Terveisin perässävedettävä masentunut, jolla onneksi on puoliso, joka välillä kiskoo.
Kuulostaa tavalliselta mieheltä, tuollaisia monet niistä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta.
- Ap
Honey, et sä kyllä ole mitenkään päästänyt irti vaatimisesta - tai sitten olet ollut aikaisemmin aivan hirveä. Etkä sä tue miestäsi kohti onnellisuutta kun et edes tiedä (etkä usko, vaikka toinen yrittää selittää) mitä se onnellisuus sille olisi.
Ja mitä sopimista siinä asuntolainassa nyt sun opintojen vuoksi on? Soitatte pankkiin ja pienennätte lyhennyseriä. This is not a problem.
Tämä nyt ei liity ap:n tilanteeseen, mutta osaisitko selittää lisää tuosta vaatimisesta ja voimakkaampana kumppanina olosta?
Minut poikani isä "jätti" jo vuosi sitten ja seurustelee nykyään jo uuden kanssa. Mietin noita sun tekstejä ja jotenkin kuulostaa tutulta, minulta.
Meillä tilanne oli se, että emme koskaan virallisesti seurustelleet, siksi kirjoitin "jätti". Olimme "yhdessä" 4 vuotta, välillä mies sanoi, että tunteet katosi ja lähti ja sitten taas tunteita olikin ja halusi, että olemme perhe. Koko sen neljän vuoden ajan yritin saada selvyyden sille miksi emme voi olla virallisessa parisuhteessa, miksi ei halua kutsua minua kumppanikseen tai ottaa kunnolla mukaan elämäänsä, vaikka meillä on lapsi ja mies sanoi, että vain me teemme hänet onnelliseksi.
Aina hän vain sanoi, että tarvitsee aikaa, mutta kun kuukaudet vierivät niin halusin vain saada jonkun varmuuden johonkin. Ja koska edes suhteestamme ei ollut virallista varmuutta yritin auttaa häntä hänen ongelmissaan ja sanoi, että painostan liikaa. Ja ymmärrän kyllä niin tehneeni.
Lopulta mies jätti ja tapasi hyvin pian uuden naisen ja alkoivat muutama kuukausi meidän "eromme" jälkeen seurustelemaan virallisesti.
Miten pääsit eroon tuosta, mitä se sitten onkin.. kontrolloinnintarve ehkä? Ja milloin sitä tietää, että voi vähän vaatia ja ettei saa vaatia liikaa? Koska kyllä minusta jotain voi toiselta vaatia, vai olenko väärässä?
Ja en tarkoita, että toisen pitää tehdä kaikki litä haluat, kuten haluat, koska oletettavasti suhteessa on kaksi ihmistä, jotka haluavat tehdä toisensa onnelliseksi, mutta kukaan ei näe toisen pään sisään, mitä toinen haluaa.
Sairastan itsekin masennusta, vaikeaa ja oleb ollut itsetuhoinen, mutta edelleen mies käyttää omaa masennustaan välineenä mm. lapsemme asioissa. Hänen tilanteensa pitäisi ymmärtää ja hänelle antaa aikaa ja tilaa. Entä minä? Milloin sinusta saa vaatia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen ikäluokkasi nainen, vaimo ja äiti, ja vaikka ymmärrän sun argumentit oikein hyvin, mulle jostain syystä tulee sun viesteistä samanlainen olo kuin jos joku tulis viideltä aamulla makkariin, laittais kaikki valot päälle, ikkunan auki, peiton pois, heittäis kaapista mun naamaan ne vaatteet, jotka on mua varten valinnut, ja latelis tiukalla äänellä päivän to do -listan, jonka suorittamisesta mä oon jo valmiiks myöhässä.
Toistan, että ymmärrän hyvin sun argumentit (30 % enemmän palkkaa, tietynlainen elämäntapa), mulla vois olla ihan samanlaisia itsellä, onkin.
Mutta rivien väleistä tihkuu, että ehkä se et olekaan sinä, jonka täytyy pelätä, ettei toinen rakasta.
Rakastatko sä itse? Rakastatko sun miestä ihmisenä vaan vain sun suunnitelmien toteuttajana?
Sä suutahdit oudosti noista viesteistä, joissa jotkut kertoivat masentuneen puolisonsa toipuneen sen jälkeen, kun tämä oli vain jätetty rauhaan. Tulkitsit ne riivinrauta/justiinasyyttelyksi, misogyniaksi. Mitä ihmettä? Miksi sä otat pulttia, jos jotkut toiset ovat saaneet vastaavanlaisen tilanteen lopulta toimimaan?
Onko käynyt niin, että sä haet täältä vain vahvistusta mielipiteillesi? Oikeutusta erota?
Miksi sä periaatteessa olet itse jo valmis eroamaan mutta silti laitat itkuhymiötä, kun kirjoitat, että jos ero on miehenkin toive, jos mies on lakannut rakastamasta sua? Etkö sä itse ole lakannut rakastamasta häntä?
"Otin pultit" viestistä, jossa ehdotettiin että mieheni ei saisi tarpeeksi omaa aikaa ja tilaa (vaativan työn takia). Tämä ei pidä paikkansa, sillä olemme tosiaan viettäneet aikaa ihan eri osoitteissakin, jotta mieheni saisi sitä palautumisaikaa. Lisäksi minä tosiaan vietän enemmän aikaa lapsemme kanssa poissa kotoa, kuin mitä mieheni tekee.
Sen lisäksi toisessa viestissä väitettiin että miehen elämää suoritetaan minun ehdoillani, että mies ei sovi muottiin johon hänet on pakotettu, että miehelle on tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä, ja jatko-opintotoiveisiini viitattiin itsekkyytenä. Minusta se viesti oli misogyynisävytteinen, enkä jaksa asiasta enempää vängätä.
Sen sijaan myöhemmin aviomiehen kirjoittamat viestit vaimonsa masennuksesta olivat ihan hyviä, ja laittoivat minut pohtimaan, ymmärränkö oikeasti millaista masentuneen maailma on. Se on ehkä siksi vaikeaa, koska mieheni ei koe itseään masentuneeksi, eikä tahdo sen tähden mitään apuakaan.
Minä olen todella uupunut ja surullinen, sillä koen että olen menettänyt miehen, jonka kanssa jaoin elämäni ihanimpia asioita vielä muutama vuosi taaksepäin. Oli aika, jolloin kävimme yhdessä vaeltamassa tunturissa, haaveilimme kesämökistä, ja odotimme rakkaudentäyttäminä lasta.
Nyt tuntuu vain siltä, että mieheni on kadonnut sumuun. Minä en tahdo erota, ja todellakin rakastan yhä miestäni, mutta minuun sattuu kun häneen ei saa enää kontaktia. Voin kyllä tunnustaa, että itsekkäästi kaipaan esim. seksiä, mutta vielä enemmän minua pelottaa, että kadotan itse itsenikin masennukseen.
- Ap
- Ap
Minä muuten kirjoitin kaikki nuo viestit joista suutuit. Samoin ne jotka saivat sinut ajattelemaan. Ensimmäiset herättämään ja seuraavat kertomaan omasta kokemuksesta. Minä kun olin itsekäs ja halusin elämän tiettyyn muottiin ja vaadin vaimoa sopimaan siihen. Lopulta päästin irti siitä omasta muotista.
Ps. En syyllistä vaan ymmärrän sinua.
T: Se toinen riivinrauta.
Kommentoi eka aloittajaa itsekkääksi, koska hän haluaa kouluttautua pidemmälle, sitten ”Sä suutahdit oudosti noista viesteistä” - myöhemmin palaa kertomaan, että ne olikin muuten mun kirjoittamia ja tarkoituksena oli herätellä, ja lopuksi ”En syyllistä vaan ymmärrän sinua”
Okei...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu että täällä on monta kommentoijaa, jotka eivät käsitä miten tuskallista on menettää puoliso masennukselle. Ihan höpö-höpö-tason neuvoja tyyliin ”If you love someone, let them free” ja ap:n syyttämistä kastroivaksi riivinraudaksi jne.
Minusta kolme vuotta on jo aika pitkä aika elää saman katon alla huonostivoivan puolison kanssa, joka ei edes rakkaimpiensa tähden kykene hakemaan _sairauteensa_ apua. Etenkin, kun avioliitto on vaikuttanut olevan aiemmin ihan onnellinen ja mies terve. Ap vaikuttaa kuitenkin yrittäneen aika paljon.
Heti kun kyseessä on masennus, muuttuu koko kuvio, pitäisi jättää mies rauhaan, ymmärtää tämän työpaineita jne. Mutta jos miehellä olisi, sanotaan vaikka korona, niin tuskin riittäisi ymmärrystä sille, että vakavasti oireileva ei hakeudu lääkäriin tai noudata tiedossa olevia suosituksia.
Minusta ei ole sattumaa, että isättömänä kasvanut mies alkaa oireilla saatuaan itse pojan. Ap ei ole avannut isättömyyden syitä tai tapahtuma-ajankohtaa miehen elämässä, mutta hyvin tyypillisesti lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemukset aktivoituvat oman vanhemmuuden myötä.
Päälle vielä muistisairas äiti, niin ei ihme jos miestä masentaa. Hänhän joutuu pelkäämään, että kohta äitinkin unohtaa hänet. Siihen lisäksi vielä pelko erosta ja mahdolliset huoltajuuskiistat...
Onko ongelma siis se, että mies on masentunut ja olet hänestä huolissasi, vai se, että mies ei ole halukas tekemään toivomiasi asioita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen ikäluokkasi nainen, vaimo ja äiti, ja vaikka ymmärrän sun argumentit oikein hyvin, mulle jostain syystä tulee sun viesteistä samanlainen olo kuin jos joku tulis viideltä aamulla makkariin, laittais kaikki valot päälle, ikkunan auki, peiton pois, heittäis kaapista mun naamaan ne vaatteet, jotka on mua varten valinnut, ja latelis tiukalla äänellä päivän to do -listan, jonka suorittamisesta mä oon jo valmiiks myöhässä.
Toistan, että ymmärrän hyvin sun argumentit (30 % enemmän palkkaa, tietynlainen elämäntapa), mulla vois olla ihan samanlaisia itsellä, onkin.
Mutta rivien väleistä tihkuu, että ehkä se et olekaan sinä, jonka täytyy pelätä, ettei toinen rakasta.
Rakastatko sä itse? Rakastatko sun miestä ihmisenä vaan vain sun suunnitelmien toteuttajana?
Sä suutahdit oudosti noista viesteistä, joissa jotkut kertoivat masentuneen puolisonsa toipuneen sen jälkeen, kun tämä oli vain jätetty rauhaan. Tulkitsit ne riivinrauta/justiinasyyttelyksi, misogyniaksi. Mitä ihmettä? Miksi sä otat pulttia, jos jotkut toiset ovat saaneet vastaavanlaisen tilanteen lopulta toimimaan?
Onko käynyt niin, että sä haet täältä vain vahvistusta mielipiteillesi? Oikeutusta erota?
Miksi sä periaatteessa olet itse jo valmis eroamaan mutta silti laitat itkuhymiötä, kun kirjoitat, että jos ero on miehenkin toive, jos mies on lakannut rakastamasta sua? Etkö sä itse ole lakannut rakastamasta häntä?
"Otin pultit" viestistä, jossa ehdotettiin että mieheni ei saisi tarpeeksi omaa aikaa ja tilaa (vaativan työn takia). Tämä ei pidä paikkansa, sillä olemme tosiaan viettäneet aikaa ihan eri osoitteissakin, jotta mieheni saisi sitä palautumisaikaa. Lisäksi minä tosiaan vietän enemmän aikaa lapsemme kanssa poissa kotoa, kuin mitä mieheni tekee.
Sen lisäksi toisessa viestissä väitettiin että miehen elämää suoritetaan minun ehdoillani, että mies ei sovi muottiin johon hänet on pakotettu, että miehelle on tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä, ja jatko-opintotoiveisiini viitattiin itsekkyytenä. Minusta se viesti oli misogyynisävytteinen, enkä jaksa asiasta enempää vängätä.
Sen sijaan myöhemmin aviomiehen kirjoittamat viestit vaimonsa masennuksesta olivat ihan hyviä, ja laittoivat minut pohtimaan, ymmärränkö oikeasti millaista masentuneen maailma on. Se on ehkä siksi vaikeaa, koska mieheni ei koe itseään masentuneeksi, eikä tahdo sen tähden mitään apuakaan.
Minä olen todella uupunut ja surullinen, sillä koen että olen menettänyt miehen, jonka kanssa jaoin elämäni ihanimpia asioita vielä muutama vuosi taaksepäin. Oli aika, jolloin kävimme yhdessä vaeltamassa tunturissa, haaveilimme kesämökistä, ja odotimme rakkaudentäyttäminä lasta.
Nyt tuntuu vain siltä, että mieheni on kadonnut sumuun. Minä en tahdo erota, ja todellakin rakastan yhä miestäni, mutta minuun sattuu kun häneen ei saa enää kontaktia. Voin kyllä tunnustaa, että itsekkäästi kaipaan esim. seksiä, mutta vielä enemmän minua pelottaa, että kadotan itse itsenikin masennukseen.
- Ap
- Ap
Minä muuten kirjoitin kaikki nuo viestit joista suutuit. Samoin ne jotka saivat sinut ajattelemaan. Ensimmäiset herättämään ja seuraavat kertomaan omasta kokemuksesta. Minä kun olin itsekäs ja halusin elämän tiettyyn muottiin ja vaadin vaimoa sopimaan siihen. Lopulta päästin irti siitä omasta muotista.
Ps. En syyllistä vaan ymmärrän sinua.
T: Se toinen riivinrauta.
Pahoittelen väärinsukupuolettamistani. Sinulla on ihan pointtisi tuosta elämänmuotista ja toisen siihen tunkemisesta. En siltikään usko, että ongelmamme ovat aivan samanlaisia. Ymmärrätkö, että minä en suhtaudu mieheeni kuin nukkeen, jonka on sovittava nukketalooni? Vaan minä suhtaudun häneen kumppanina, jonka kanssa haluan jakaa asioita.
Sen sijaan minulla on pahoinvoiva, negatiivista energiaa ympärilleen levittävä mies, joka paraikaa antaa pojalleen epätervettä miehen mallia. Minä en tahdo, että lapseni kasvaa kuvitellen, että jos on paha olla, se on vain voi voi - elämä on p*skaa. Koska apua on ihan oikeasti saatavilla. Mielialalääkitys saattaisi saada mieheni voimaan hieman paremmin jopa muutamassa kuukaudessa, ja terapia / elämäntapamuutokset tukisivat hyvinvointia pitkällä tähtäimellä. Mutta hän tosiaan valitsee olla hakematta apua.
Mieheni masennus riistää minulta mahdollisuuden siihen rakkauteen ja kumppanuuteen, jonka mieheni on minulle avioliiton solmimisessa luvannut. Minusta on kivulaista ja surullista, että mieheni ei kykene olemaan kanssani edes aviovuoteessamme ihan vain sylikkäin, vailla painetta seksiin, vaan hän pakenee kännykälleen jos joutuu edes kohtaamaan katseeni.
Samalla hän vie poikamme lapsuudesta yhteisten kokemusten ilon ja estää normaalin arjen, johon minusta tulisi kuulua edes yksi yhteinen ateriointi viikonloppuisin. Toki voin vain odottaa, että tämä menee itsestään ohitse, mutta olen hyvin epäuskoinen siitä. Mieheni on saanut ”olla rauhassa” jo pidemmän aikaa, eikä mitään muutosta näy.
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Onko ongelma siis se, että mies on masentunut ja olet hänestä huolissasi, vai se, että mies ei ole halukas tekemään toivomiasi asioita?
Olen huolissani sekä mieheni hyvinvoinnista, sillä hän voi silminnähden huonosti ja on hyvin ahdistunut, sekä siitä, että mieheni on masentunut siksi, koska ei enää rakasta minua, ja sen tähden välttelee minua.
- Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aapee on päättänyt, että hänen miehensä on masentunut, mutta ei meillä oikeasti oli mitään todisteita siitä, että näin olisi. Mies voi hyvin olla vain väsynyt. Se ei vaan kelpaa aapeelle, koska silloin oikea toimintatapa todella olisi, että aapee muuttaa käytöstään. Siksi aapee pysyy väitteessään että miehen täytyy olla masentunut ja ottaa pillereitä.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että täällä on monta kommentoijaa, jotka eivät käsitä miten tuskallista on menettää puoliso masennukselle. Ihan höpö-höpö-tason neuvoja tyyliin ”If you love someone, let them free” ja ap:n syyttämistä kastroivaksi riivinraudaksi jne.
Minusta kolme vuotta on jo aika pitkä aika elää saman katon alla huonostivoivan puolison kanssa, joka ei edes rakkaimpiensa tähden kykene hakemaan _sairauteensa_ apua. Etenkin, kun avioliitto on vaikuttanut olevan aiemmin ihan onnellinen ja mies terve. Ap vaikuttaa kuitenkin yrittäneen aika paljon.
Heti kun kyseessä on masennus, muuttuu koko kuvio, pitäisi jättää mies rauhaan, ymmärtää tämän työpaineita jne. Mutta jos miehellä olisi, sanotaan vaikka korona, niin tuskin riittäisi ymmärrystä sille, että vakavasti oireileva ei hakeudu lääkäriin tai noudata tiedossa olevia suosituksia.
Minusta ei ole sattumaa, että isättömänä kasvanut mies alkaa oireilla saatuaan itse pojan. Ap ei ole avannut isättömyyden syitä tai tapahtuma-ajankohtaa miehen elämässä, mutta hyvin tyypillisesti lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemukset aktivoituvat oman vanhemmuuden myötä.
Päälle vielä muistisairas äiti, niin ei ihme jos miestä masentaa. Hänhän joutuu pelkäämään, että kohta äitinkin unohtaa hänet. Siihen lisäksi vielä pelko erosta ja mahdolliset huoltajuuskiistat...
Samaa mieltä. Ymmärrän että masentunut on sairas mutta kyllä joku vastuu pitää kantaa. Itsekin sairastan masennusta mutta lapseni takia hain apua ja voin nykyään jo paljon paremmin. Ihan uskomatonta tollainen että toinen saa per seillä minkä jaksaa ja sitten vaan sanoa että "oon niin masentunut". Vastuu se masentuneenkinnpitää kantaa!
Ja ennen kuin joku sanoo että vaikeasti masentuneet eivät saa itseään edes sängystä ylös niin itse sain itseni ylös sängystä pahinpana aikana vaan ruokkiakseni ja pestäkseni lapseni, vein tarhaan ja tulin kotiin sänkyyn. Lääkäri halusi minut osastolle lutta päätin että poikani minulle omaa elämäänikin tärkeämpää ja häntä en tällä satuta. Aloin hoitaa itseäni kuntoon. Joo, ketään ei voi patistaa mutta kyllä masentuneen pitää ottaa vastaan hänelle ohjatut puheet jos hän teoillaan tai tekemättömyydellään satuttaa muita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kuulostaa rasittavan kontrolloivalta ihmiseltä viestitulvineen. Ehkä mies tosiaankin on "nalkissa" ja "henkisesti kastroitu". Anna miehen olla rauhassa. Lopeta painostaminen. Katso, mihin suuntaan mies itse lähtee.
Ihan oikeasti, minun konetajaisäni 1970-luvulla kävi ihan mielellään äitini kanssa tanssilavoilla ja ilolla kyyditsi meitä ympäri Suomea ihastelemaan äitini toiveesta kotiseutumuseoita ilman, että hänet "henkisesti kastroitiin". 🙄
Tuota noin. Mikä on tämä (nykyään yleinen ilmiö) vetää joitain 1800-luvun sukupuolirooleja joka asiaan? Miten koneistaja (oletan, että hait tätä sanaa) olisi oletusarvoisesti vastahakoinen lähtemään museoon tai tanssimaan? Sun faija rakasti sun mutsia, nautti tanssista ja teidän perheen reissuista - ihan niinku koneistajamiehenäkin. :) Miten ne nyt toisensa pois sulkis.
Me ollaan käyty mieheni kanssa pari kertaa islanninhevosvaelluksella. Miehelleni on kommentoitu vähän tuohon samaan tyyliin, että kappas kun suostuit tallityttöilemään. Huoh...
Samoin kun itse tykkään kalastaa, saan joskus kommentteja, että "mitä miehes maksoi, että lähdit uistelemaan". Huoh, taas.
Tuo henkinen kastrointi, nalkissa oleminen, nurkkaan ajaminen, yksinäisyys suhteessa jne. eivät liity nyt näihin vanhanaikaisiin oletuksiin miesten ja naisten mieltymyksistä.
Huokaus.
Henkinen kastrointi on juurikin sukulaissuhteessa tuollaisen tason seksismiin, jossa kuvitellaan että ponilla ratsastus tekee miehestä naismaisen. (Missä siinäkään ei ole mitään pahaa.)
Tässä ketjussa vihjattiin, että jos aviomies tekee jotakin, mikä ei ole hänen ominta kiinnostuksenkohdettaan vain siksi, että vaimo sitä toivoo, on mies henkisesti kastroitu. Sitten jos mies on niin masentunut, ettei tahdo mitään, on sekin naisen vika, nainen on selvästi pakottanut miehen elämään elämää, jota mies ei itse tahdo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen ikäluokkasi nainen, vaimo ja äiti, ja vaikka ymmärrän sun argumentit oikein hyvin, mulle jostain syystä tulee sun viesteistä samanlainen olo kuin jos joku tulis viideltä aamulla makkariin, laittais kaikki valot päälle, ikkunan auki, peiton pois, heittäis kaapista mun naamaan ne vaatteet, jotka on mua varten valinnut, ja latelis tiukalla äänellä päivän to do -listan, jonka suorittamisesta mä oon jo valmiiks myöhässä.
Toistan, että ymmärrän hyvin sun argumentit (30 % enemmän palkkaa, tietynlainen elämäntapa), mulla vois olla ihan samanlaisia itsellä, onkin.
Mutta rivien väleistä tihkuu, että ehkä se et olekaan sinä, jonka täytyy pelätä, ettei toinen rakasta.
Rakastatko sä itse? Rakastatko sun miestä ihmisenä vaan vain sun suunnitelmien toteuttajana?
Sä suutahdit oudosti noista viesteistä, joissa jotkut kertoivat masentuneen puolisonsa toipuneen sen jälkeen, kun tämä oli vain jätetty rauhaan. Tulkitsit ne riivinrauta/justiinasyyttelyksi, misogyniaksi. Mitä ihmettä? Miksi sä otat pulttia, jos jotkut toiset ovat saaneet vastaavanlaisen tilanteen lopulta toimimaan?
Onko käynyt niin, että sä haet täältä vain vahvistusta mielipiteillesi? Oikeutusta erota?
Miksi sä periaatteessa olet itse jo valmis eroamaan mutta silti laitat itkuhymiötä, kun kirjoitat, että jos ero on miehenkin toive, jos mies on lakannut rakastamasta sua? Etkö sä itse ole lakannut rakastamasta häntä?
"Otin pultit" viestistä, jossa ehdotettiin että mieheni ei saisi tarpeeksi omaa aikaa ja tilaa (vaativan työn takia). Tämä ei pidä paikkansa, sillä olemme tosiaan viettäneet aikaa ihan eri osoitteissakin, jotta mieheni saisi sitä palautumisaikaa. Lisäksi minä tosiaan vietän enemmän aikaa lapsemme kanssa poissa kotoa, kuin mitä mieheni tekee.
Sen lisäksi toisessa viestissä väitettiin että miehen elämää suoritetaan minun ehdoillani, että mies ei sovi muottiin johon hänet on pakotettu, että miehelle on tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä, ja jatko-opintotoiveisiini viitattiin itsekkyytenä. Minusta se viesti oli misogyynisävytteinen, enkä jaksa asiasta enempää vängätä.
Sen sijaan myöhemmin aviomiehen kirjoittamat viestit vaimonsa masennuksesta olivat ihan hyviä, ja laittoivat minut pohtimaan, ymmärränkö oikeasti millaista masentuneen maailma on. Se on ehkä siksi vaikeaa, koska mieheni ei koe itseään masentuneeksi, eikä tahdo sen tähden mitään apuakaan.
Minä olen todella uupunut ja surullinen, sillä koen että olen menettänyt miehen, jonka kanssa jaoin elämäni ihanimpia asioita vielä muutama vuosi taaksepäin. Oli aika, jolloin kävimme yhdessä vaeltamassa tunturissa, haaveilimme kesämökistä, ja odotimme rakkaudentäyttäminä lasta.
Nyt tuntuu vain siltä, että mieheni on kadonnut sumuun. Minä en tahdo erota, ja todellakin rakastan yhä miestäni, mutta minuun sattuu kun häneen ei saa enää kontaktia. Voin kyllä tunnustaa, että itsekkäästi kaipaan esim. seksiä, mutta vielä enemmän minua pelottaa, että kadotan itse itsenikin masennukseen.
- Ap
- Ap
Minä muuten kirjoitin kaikki nuo viestit joista suutuit. Samoin ne jotka saivat sinut ajattelemaan. Ensimmäiset herättämään ja seuraavat kertomaan omasta kokemuksesta. Minä kun olin itsekäs ja halusin elämän tiettyyn muottiin ja vaadin vaimoa sopimaan siihen. Lopulta päästin irti siitä omasta muotista.
Ps. En syyllistä vaan ymmärrän sinua.
T: Se toinen riivinrauta.
Pahoittelen väärinsukupuolettamistani. Sinulla on ihan pointtisi tuosta elämänmuotista ja toisen siihen tunkemisesta. En siltikään usko, että ongelmamme ovat aivan samanlaisia. Ymmärrätkö, että minä en suhtaudu mieheeni kuin nukkeen, jonka on sovittava nukketalooni? Vaan minä suhtaudun häneen kumppanina, jonka kanssa haluan jakaa asioita.
Sen sijaan minulla on pahoinvoiva, negatiivista energiaa ympärilleen levittävä mies, joka paraikaa antaa pojalleen epätervettä miehen mallia. Minä en tahdo, että lapseni kasvaa kuvitellen, että jos on paha olla, se on vain voi voi - elämä on p*skaa. Koska apua on ihan oikeasti saatavilla. Mielialalääkitys saattaisi saada mieheni voimaan hieman paremmin jopa muutamassa kuukaudessa, ja terapia / elämäntapamuutokset tukisivat hyvinvointia pitkällä tähtäimellä. Mutta hän tosiaan valitsee olla hakematta apua.
Mieheni masennus riistää minulta mahdollisuuden siihen rakkauteen ja kumppanuuteen, jonka mieheni on minulle avioliiton solmimisessa luvannut. Minusta on kivulaista ja surullista, että mieheni ei kykene olemaan kanssani edes aviovuoteessamme ihan vain sylikkäin, vailla painetta seksiin, vaan hän pakenee kännykälleen jos joutuu edes kohtaamaan katseeni.
Samalla hän vie poikamme lapsuudesta yhteisten kokemusten ilon ja estää normaalin arjen, johon minusta tulisi kuulua edes yksi yhteinen ateriointi viikonloppuisin. Toki voin vain odottaa, että tämä menee itsestään ohitse, mutta olen hyvin epäuskoinen siitä. Mieheni on saanut ”olla rauhassa” jo pidemmän aikaa, eikä mitään muutosta näy.
- Ap
Miehesi ei tunnu masentuneelta. Hän ei vain rakasta sinua enää. Kysy häneltä suoraan. Vastauksen pitää olla selvä ja silmiin katsottuna. Ei mutinaa tai joo joo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aapee on päättänyt, että hänen miehensä on masentunut, mutta ei meillä oikeasti oli mitään todisteita siitä, että näin olisi. Mies voi hyvin olla vain väsynyt. Se ei vaan kelpaa aapeelle, koska silloin oikea toimintatapa todella olisi, että aapee muuttaa käytöstään. Siksi aapee pysyy väitteessään että miehen täytyy olla masentunut ja ottaa pillereitä.
Aapeehan juuri on muuttanut käytöstään: lopettanut miehen painostamisen mökille tai leffaan. Kertoi tekevänsä niitä nykyään muiden kanssa. Ja antaa miehelle omaa tilaa. Kai sillä miehelläkin jotain vastuuta omaan väsymykseensä on. Vähentäisi vaikka töitä tai pitäisi sapattivuoden. Ja sitäpaitsi jos väsymys ei katoa vuodessa, silloin se on masennusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen ikäluokkasi nainen, vaimo ja äiti, ja vaikka ymmärrän sun argumentit oikein hyvin, mulle jostain syystä tulee sun viesteistä samanlainen olo kuin jos joku tulis viideltä aamulla makkariin, laittais kaikki valot päälle, ikkunan auki, peiton pois, heittäis kaapista mun naamaan ne vaatteet, jotka on mua varten valinnut, ja latelis tiukalla äänellä päivän to do -listan, jonka suorittamisesta mä oon jo valmiiks myöhässä.
Toistan, että ymmärrän hyvin sun argumentit (30 % enemmän palkkaa, tietynlainen elämäntapa), mulla vois olla ihan samanlaisia itsellä, onkin.
Mutta rivien väleistä tihkuu, että ehkä se et olekaan sinä, jonka täytyy pelätä, ettei toinen rakasta.
Rakastatko sä itse? Rakastatko sun miestä ihmisenä vaan vain sun suunnitelmien toteuttajana?
Sä suutahdit oudosti noista viesteistä, joissa jotkut kertoivat masentuneen puolisonsa toipuneen sen jälkeen, kun tämä oli vain jätetty rauhaan. Tulkitsit ne riivinrauta/justiinasyyttelyksi, misogyniaksi. Mitä ihmettä? Miksi sä otat pulttia, jos jotkut toiset ovat saaneet vastaavanlaisen tilanteen lopulta toimimaan?
Onko käynyt niin, että sä haet täältä vain vahvistusta mielipiteillesi? Oikeutusta erota?
Miksi sä periaatteessa olet itse jo valmis eroamaan mutta silti laitat itkuhymiötä, kun kirjoitat, että jos ero on miehenkin toive, jos mies on lakannut rakastamasta sua? Etkö sä itse ole lakannut rakastamasta häntä?
"Otin pultit" viestistä, jossa ehdotettiin että mieheni ei saisi tarpeeksi omaa aikaa ja tilaa (vaativan työn takia). Tämä ei pidä paikkansa, sillä olemme tosiaan viettäneet aikaa ihan eri osoitteissakin, jotta mieheni saisi sitä palautumisaikaa. Lisäksi minä tosiaan vietän enemmän aikaa lapsemme kanssa poissa kotoa, kuin mitä mieheni tekee.
Sen lisäksi toisessa viestissä väitettiin että miehen elämää suoritetaan minun ehdoillani, että mies ei sovi muottiin johon hänet on pakotettu, että miehelle on tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä, ja jatko-opintotoiveisiini viitattiin itsekkyytenä. Minusta se viesti oli misogyynisävytteinen, enkä jaksa asiasta enempää vängätä.
Sen sijaan myöhemmin aviomiehen kirjoittamat viestit vaimonsa masennuksesta olivat ihan hyviä, ja laittoivat minut pohtimaan, ymmärränkö oikeasti millaista masentuneen maailma on. Se on ehkä siksi vaikeaa, koska mieheni ei koe itseään masentuneeksi, eikä tahdo sen tähden mitään apuakaan.
Minä olen todella uupunut ja surullinen, sillä koen että olen menettänyt miehen, jonka kanssa jaoin elämäni ihanimpia asioita vielä muutama vuosi taaksepäin. Oli aika, jolloin kävimme yhdessä vaeltamassa tunturissa, haaveilimme kesämökistä, ja odotimme rakkaudentäyttäminä lasta.
Nyt tuntuu vain siltä, että mieheni on kadonnut sumuun. Minä en tahdo erota, ja todellakin rakastan yhä miestäni, mutta minuun sattuu kun häneen ei saa enää kontaktia. Voin kyllä tunnustaa, että itsekkäästi kaipaan esim. seksiä, mutta vielä enemmän minua pelottaa, että kadotan itse itsenikin masennukseen.
- Ap
- Ap
Minä muuten kirjoitin kaikki nuo viestit joista suutuit. Samoin ne jotka saivat sinut ajattelemaan. Ensimmäiset herättämään ja seuraavat kertomaan omasta kokemuksesta. Minä kun olin itsekäs ja halusin elämän tiettyyn muottiin ja vaadin vaimoa sopimaan siihen. Lopulta päästin irti siitä omasta muotista.
Ps. En syyllistä vaan ymmärrän sinua.
T: Se toinen riivinrauta.
Pahoittelen väärinsukupuolettamistani. Sinulla on ihan pointtisi tuosta elämänmuotista ja toisen siihen tunkemisesta. En siltikään usko, että ongelmamme ovat aivan samanlaisia. Ymmärrätkö, että minä en suhtaudu mieheeni kuin nukkeen, jonka on sovittava nukketalooni? Vaan minä suhtaudun häneen kumppanina, jonka kanssa haluan jakaa asioita.
Sen sijaan minulla on pahoinvoiva, negatiivista energiaa ympärilleen levittävä mies, joka paraikaa antaa pojalleen epätervettä miehen mallia. Minä en tahdo, että lapseni kasvaa kuvitellen, että jos on paha olla, se on vain voi voi - elämä on p*skaa. Koska apua on ihan oikeasti saatavilla. Mielialalääkitys saattaisi saada mieheni voimaan hieman paremmin jopa muutamassa kuukaudessa, ja terapia / elämäntapamuutokset tukisivat hyvinvointia pitkällä tähtäimellä. Mutta hän tosiaan valitsee olla hakematta apua.
Mieheni masennus riistää minulta mahdollisuuden siihen rakkauteen ja kumppanuuteen, jonka mieheni on minulle avioliiton solmimisessa luvannut. Minusta on kivulaista ja surullista, että mieheni ei kykene olemaan kanssani edes aviovuoteessamme ihan vain sylikkäin, vailla painetta seksiin, vaan hän pakenee kännykälleen jos joutuu edes kohtaamaan katseeni.
Samalla hän vie poikamme lapsuudesta yhteisten kokemusten ilon ja estää normaalin arjen, johon minusta tulisi kuulua edes yksi yhteinen ateriointi viikonloppuisin. Toki voin vain odottaa, että tämä menee itsestään ohitse, mutta olen hyvin epäuskoinen siitä. Mieheni on saanut ”olla rauhassa” jo pidemmän aikaa, eikä mitään muutosta näy.
- Ap
Miehesi ei tunnu masentuneelta. Hän ei vain rakasta sinua enää. Kysy häneltä suoraan. Vastauksen pitää olla selvä ja silmiin katsottuna. Ei mutinaa tai joo joo.
Ovat käyneet terapiassa, jossa mies sanonut että tahtoo olla yhdessä. Mutta ehkä mies valehtelee?
Vierailija kirjoitti:
Aapee on päättänyt, että hänen miehensä on masentunut, mutta ei meillä oikeasti oli mitään todisteita siitä, että näin olisi. Mies voi hyvin olla vain väsynyt. Se ei vaan kelpaa aapeelle, koska silloin oikea toimintatapa todella olisi, että aapee muuttaa käytöstään. Siksi aapee pysyy väitteessään että miehen täytyy olla masentunut ja ottaa pillereitä.
Suostuisi edes menemään hoitoon niin voitaisiin saada se oikea diagnoosi. Kyllä ne terapeutit osaa kaivaa esiin todellisen syyn, eikä se aina ole masennus.
Tuollainen hoitokielteisyys on todella itsekästä. Olen itsekin ollut masentunut ja suostuin menemään hoitoon vain perheeni takia, itseäni ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mennä enkä varmaan yksinäisenä olisikaan mennyt.
Minulta löytyi sekä fyysisiä että henkisiä ongelmia, jotka saatiin helposti hoidettua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen ikäluokkasi nainen, vaimo ja äiti, ja vaikka ymmärrän sun argumentit oikein hyvin, mulle jostain syystä tulee sun viesteistä samanlainen olo kuin jos joku tulis viideltä aamulla makkariin, laittais kaikki valot päälle, ikkunan auki, peiton pois, heittäis kaapista mun naamaan ne vaatteet, jotka on mua varten valinnut, ja latelis tiukalla äänellä päivän to do -listan, jonka suorittamisesta mä oon jo valmiiks myöhässä.
Toistan, että ymmärrän hyvin sun argumentit (30 % enemmän palkkaa, tietynlainen elämäntapa), mulla vois olla ihan samanlaisia itsellä, onkin.
Mutta rivien väleistä tihkuu, että ehkä se et olekaan sinä, jonka täytyy pelätä, ettei toinen rakasta.
Rakastatko sä itse? Rakastatko sun miestä ihmisenä vaan vain sun suunnitelmien toteuttajana?
Sä suutahdit oudosti noista viesteistä, joissa jotkut kertoivat masentuneen puolisonsa toipuneen sen jälkeen, kun tämä oli vain jätetty rauhaan. Tulkitsit ne riivinrauta/justiinasyyttelyksi, misogyniaksi. Mitä ihmettä? Miksi sä otat pulttia, jos jotkut toiset ovat saaneet vastaavanlaisen tilanteen lopulta toimimaan?
Onko käynyt niin, että sä haet täältä vain vahvistusta mielipiteillesi? Oikeutusta erota?
Miksi sä periaatteessa olet itse jo valmis eroamaan mutta silti laitat itkuhymiötä, kun kirjoitat, että jos ero on miehenkin toive, jos mies on lakannut rakastamasta sua? Etkö sä itse ole lakannut rakastamasta häntä?
"Otin pultit" viestistä, jossa ehdotettiin että mieheni ei saisi tarpeeksi omaa aikaa ja tilaa (vaativan työn takia). Tämä ei pidä paikkansa, sillä olemme tosiaan viettäneet aikaa ihan eri osoitteissakin, jotta mieheni saisi sitä palautumisaikaa. Lisäksi minä tosiaan vietän enemmän aikaa lapsemme kanssa poissa kotoa, kuin mitä mieheni tekee.
Sen lisäksi toisessa viestissä väitettiin että miehen elämää suoritetaan minun ehdoillani, että mies ei sovi muottiin johon hänet on pakotettu, että miehelle on tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä, ja jatko-opintotoiveisiini viitattiin itsekkyytenä. Minusta se viesti oli misogyynisävytteinen, enkä jaksa asiasta enempää vängätä.
Sen sijaan myöhemmin aviomiehen kirjoittamat viestit vaimonsa masennuksesta olivat ihan hyviä, ja laittoivat minut pohtimaan, ymmärränkö oikeasti millaista masentuneen maailma on. Se on ehkä siksi vaikeaa, koska mieheni ei koe itseään masentuneeksi, eikä tahdo sen tähden mitään apuakaan.
Minä olen todella uupunut ja surullinen, sillä koen että olen menettänyt miehen, jonka kanssa jaoin elämäni ihanimpia asioita vielä muutama vuosi taaksepäin. Oli aika, jolloin kävimme yhdessä vaeltamassa tunturissa, haaveilimme kesämökistä, ja odotimme rakkaudentäyttäminä lasta.
Nyt tuntuu vain siltä, että mieheni on kadonnut sumuun. Minä en tahdo erota, ja todellakin rakastan yhä miestäni, mutta minuun sattuu kun häneen ei saa enää kontaktia. Voin kyllä tunnustaa, että itsekkäästi kaipaan esim. seksiä, mutta vielä enemmän minua pelottaa, että kadotan itse itsenikin masennukseen.
- Ap
- Ap
Minä muuten kirjoitin kaikki nuo viestit joista suutuit. Samoin ne jotka saivat sinut ajattelemaan. Ensimmäiset herättämään ja seuraavat kertomaan omasta kokemuksesta. Minä kun olin itsekäs ja halusin elämän tiettyyn muottiin ja vaadin vaimoa sopimaan siihen. Lopulta päästin irti siitä omasta muotista.
Ps. En syyllistä vaan ymmärrän sinua.
T: Se toinen riivinrauta.
Pahoittelen väärinsukupuolettamistani. Sinulla on ihan pointtisi tuosta elämänmuotista ja toisen siihen tunkemisesta. En siltikään usko, että ongelmamme ovat aivan samanlaisia. Ymmärrätkö, että minä en suhtaudu mieheeni kuin nukkeen, jonka on sovittava nukketalooni? Vaan minä suhtaudun häneen kumppanina, jonka kanssa haluan jakaa asioita.
Sen sijaan minulla on pahoinvoiva, negatiivista energiaa ympärilleen levittävä mies, joka paraikaa antaa pojalleen epätervettä miehen mallia. Minä en tahdo, että lapseni kasvaa kuvitellen, että jos on paha olla, se on vain voi voi - elämä on p*skaa. Koska apua on ihan oikeasti saatavilla. Mielialalääkitys saattaisi saada mieheni voimaan hieman paremmin jopa muutamassa kuukaudessa, ja terapia / elämäntapamuutokset tukisivat hyvinvointia pitkällä tähtäimellä. Mutta hän tosiaan valitsee olla hakematta apua.
Mieheni masennus riistää minulta mahdollisuuden siihen rakkauteen ja kumppanuuteen, jonka mieheni on minulle avioliiton solmimisessa luvannut. Minusta on kivulaista ja surullista, että mieheni ei kykene olemaan kanssani edes aviovuoteessamme ihan vain sylikkäin, vailla painetta seksiin, vaan hän pakenee kännykälleen jos joutuu edes kohtaamaan katseeni.
Samalla hän vie poikamme lapsuudesta yhteisten kokemusten ilon ja estää normaalin arjen, johon minusta tulisi kuulua edes yksi yhteinen ateriointi viikonloppuisin. Toki voin vain odottaa, että tämä menee itsestään ohitse, mutta olen hyvin epäuskoinen siitä. Mieheni on saanut ”olla rauhassa” jo pidemmän aikaa, eikä mitään muutosta näy.
- Ap
Miehesi ei tunnu masentuneelta. Hän ei vain rakasta sinua enää. Kysy häneltä suoraan. Vastauksen pitää olla selvä ja silmiin katsottuna. Ei mutinaa tai joo joo.
Ovat käyneet terapiassa, jossa mies sanonut että tahtoo olla yhdessä. Mutta ehkä mies valehtelee?
Ai. En löytänyt moista. Ymmärrän ap:n teksteistä ettei mies sano mitään mikä rakentaisi suhdetta eli ei puhu toiveistaan, tunteistaan, haluistaan. Ei halua mitään yhteistä.
Mies saattaa olla masentunut, mutta oma kokemus on, että on vain passiivinen eikä rakasta.
Itse katson tätä depressiivisen äidin lapsena. Minusta on vastuutonta, että mies ei hoida itseään, vaan sairastuttaa lähimmäisensäkin. Selvästi hänellä on paha olla, jos tunnetiloja hallitsee kielteisyys ja ahdistus. Sellainen välittyy tietenkin myös lapselle. Hyvä jos mies jaksaa peuhata pojan kanssa, mutta kyllähän ne vanhempien riidat, isän uupumus ja äidin epätoivo vaikuttavat lapseen!
Kyllä minustakin tuntuisi kamalalta, jos puolisoni kykenemättömyyden tähden emme olisi voineet esim. koskaan käydä ulkomailla kun lapset olivat pieniä. Enkä itse todellakaan voisi olla parisuhteessa miehen kanssa, joka ei tahtoisi lähteä edes lenkille kanssani!!
Oon itse seurustellut aikanaan miehen kanssa, joka masentui suhteen aikana. Lopussa oli aika vaikeaa ja kamalaa molemmilla. Mies rupesi juomaan ja käyttämään huumeita kun oli pakko paeta ahdistusta jonnekin. Mä tuin ja hoivasin ja samalla kuihduin ihan pieneksi niiden ongelmien kanssa. Koko suhde pyöri miehen pahoinvoinnin ympärillä. Sitten yhtenä päivänä se jätti mut toisen naisen takia. Oli aikamoinen savotta saada itteni kokoon, kun ymmärsin että mies oli lopettanut mun rakastamisen jo aika päivää sitten ja siks myös voi niin hiton huonosti. Piti mua vaan pelastusrenkaana kunnes löysi toisen.
Että oma neuvoni on, älä odota et mies tekee ratkaisunsa, vaan lähde. Pakasta vaikka ne munasolut ja kato mitä elämä tuo tullessaan. Nimittäin tossa suhteessa on kaikki ainekset katastrofiin, jonka hinnan sä ap lopulta maksat kovalla hinnalla.
Mies tarttis hoidon masennukseen, ei tuosta mitään muuten tule. Voi vaatia lääkitystä, ennen kuin jaksaa lähteä terapiaan.
Ethän ap tosissas harkitse toista lasta tuohon tilanteeseen??!
Hyvä kun edes siivoaa, saattaa olla hänelle keino pääsrtää höyryjä ja putsata päätä, kuten Marinille.