Lue keskustelun säännöt.
Milloin luovuttaa?
Yksinäinen vaimo
04.09.2020 |
Ollaan käyty pariterapiassa, ollaan kokeiltu tänä kesänä erillään asumistakin, ollaan yritetty löytää enemmän yhteistä aikaa. Tuntuu että ei auta, samoihin ongelmiin törmätään joka viikko.
Lyhykäisyydessään, mies on minun mielestäni masentunut, ollut jo useamman vuoden. On arjessa toimintakykyinen, mutta henkisesti poissaoleva ja uupunut. Hänen passiivisuutensa ja elämänilottomuutensa syö minua. Seksialoitteet teen minä, minä olen se joka ehdottaa että käytäisiin yhdessä lenkillä, leffassa, hotellissa tms. Joskus mies lähtee ideaan, useimmiten jarruttelee, ei itse koskaan ehdota mitään. Mieluiten hän nukkuisi viikonloput. Nykyään teen ns. parisuhdejutut joko siskoni tai ystävieni kanssa, kuten käyn juhlissa tai lapsivapailla viikonloppulomilla.
Pariterapeutti vihjasi, että olisi hyvä että mies kävisi yksin juttelemassa jonkun kanssa. Mies ei tahdo, enkä minä voi pakottaa. Olen kuitenkin sanonut todella selvästi ja suoraan, että jos hän ei mene edes työterveyslääkärille, minä en tiedä onko minulla enää voimia yrittää. Tuntuu että kannattelen koko perheen henkistä hyvinvointia harteillani, ja olen todella yksinäinen.
Meillä on yksi 5v. lapsi, terve ja ollut helppohoitoinen jo vauvasta pitäen (esim. minä hoidin yösyötöt ja mies sai nukkua normiyöt, on hyvät turvaverkot). Haluaisin toisen lapsen, mutta en pysty edes puhumaan asiasta miehen kanssa, sillä ahdistuu niin paljon. Olen kysynyt myös suoraan, onko toinen nainen (ei, ja jos olisi niin pakko olla nettirakas, sillä mies tekee koronan myötä töitä kotona eikä liiku juuri missään). Tai että johtuuko hänen ahdistuksensa epäilystä, että on tehnyt väärän valinnan perustamalla perheen kanssani. Vastaus oli ei tähänkin, ja keskustelu käytiin ns. turvallisessa tilassa terapiassa, ei missään riitatilanteessa minun painostamana.
Mies puhuu usein siitä, ettei hänellä ole koskaan "aikaa mihinkään omaan". Jopa hänen omat ystävänsä ovat sitä mieltä, että ongelma on pään sisällä, sillä miehen on vaikea lähteä edes salibandyvuorolle, jossa aiemmin kävi tunnollisesti vuosikausia. Aina välillä minä käyn lapsen kanssa mökillä omien vanhempieni kanssa, jotta mies saisi omaa aikaa. Sunnuntai-iltana palatessamme koti on putsplank, mutta eipä ole mies sitten tehnyt mitään muuta kuin siivonnut ja nukkunut koko viikonlopun. Vaatteetkin ovat samat kuin perjantaina. Haluaisin niin paljon enemmän sotkuisen kodin ja läsnäolevan miehen!!
Harvoja hetkiä jolloin mies nauraa ja silminnähden nauttii, on kun hän touhuaa poikamme kanssa. Isyys ei vaikuta olevan ongelma, mutta välillä tuntuu että ylisuorittaa asiaa. Miehellä itsellään ei ole ollut isää elämässä, joten 1+1 ongelmien alkujuuri on helposti keksittävissä ilman psykologin pätevyyttäkin.
Olen tätä tilannetta kärsien elänyt ja seurannut nyt nelisen vuotta, ja huomaan itsessänikin masennuksen merkkejä. Tulevaisuus tuntuu näköalattomalta ja synkältä, sillä miehellä ei ole voimavaroja mm. pohtia josko muuttaisimme ennen lapsen koulunalkua, tai tehdä suunnitelmaa, että voisin suorittaa pitkään toivomani ylemmän korkeakoulututkinnon (opiskelupaikka on jo). Ihan kuin hän eläisi pausella, odottaen jotain, mitä ei osaa itsekään selittää.
Kommentit (83)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta.
- Ap
Honey, et sä kyllä ole mitenkään päästänyt irti vaatimisesta - tai sitten olet ollut aikaisemmin aivan hirveä. Etkä sä tue miestäsi kohti onnellisuutta kun et edes tiedä (etkä usko, vaikka toinen yrittää selittää) mitä se onnellisuus sille olisi.
Ja mitä sopimista siinä asuntolainassa nyt sun opintojen vuoksi on? Soitatte pankkiin ja pienennätte lyhennyseriä. This is not a problem.
Päinvastoin, vaikuttaa siltä että mies pelaa passiivisaggressiivista peliä, ei sano suoraan että nyt *ituttaa toi sun meininki, en tahdo sinua enää, en tahdo lisää lapsia, olen kateellinen sinulle kun pääsit jatkotutkinto-opintoihin jne vaan vain vetäytyy ja vastustaa kaikkea yhteistä ja rakentavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
päivä
Vierailija kirjoitti:
No entäpä jos miehesi oli ehdottanut esim hotellivkl. Olisitko lähtenyt?
Totta kai! Mutta hän ei ole sellaista ehdottanut vuosiin. Kun lapsemme oli 3-vuotias, sain mieheltäni "lahjakortiksi" itse kirjoitetun kortin, jossa lupasi viedä minut erääseen ravintolaan syömään. Olen kohta kolme vuotta odottanut, milloin veisi.
- Ap
Olet odottanut nyt 2 vuotta. Oletko tehnyt tarkistuskysymyksen ja oliko mies humalassa luvatessaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi kllä. Mulla on pitkälti samat oireet. Kyseessä EI ole masennus, vaan se, että nykytyöelämä vaan vie mehut. Pitäisi saada levätä, mutta vapaampaa ja helpompaa työtä tekevän puolison into ”tehdä” aivan koko ajan jotain ei jätä hetkeäkään mulle itselleni. Jopa silloin, kun se pitkin hampain suostuu jäämään kotiin lepäämään, ei saa olla hiljaa tuolissa, vaan pitää puuhata ja osallistua ja keskustella. Ei sekuntiakaan sellaista aikaa, Jolloin voisi hiljaa odottaa, että ajatukset laskeutuvat pään sisällä ja asettuvat paikoilleen.
Mä en halua enää muuta kun nukkua, koska nukkuessa ei sentään kukaan vaadi koko ajan jotain. Paitsi että vaatii, kun se puoliso herättelee keskellä yötä seksiin.
Ja ei. Se ei ole masennusta. Se on ihan vaan väsymystä.
Jos aapee nyt tunnistat tästä itsesi, niin älä vaadi sitä puolisoasi kahdenkeskiselle hotellilomalle. Ota lapsesi ja lähde Itse niiden kanssa vaikka viikoksi johonkin ja jätä se puolisosi kotiin nukkumaan. Sen jälkeen se voi jo pystyä johonkin.
Tämä.
Ap:n tekstistä välittyy tunnelma että miehellä ei ole enää tilaa omassa elämässään. Elämää suoritetaan ap:n ehdoilla ja mies ei jostain kumman syystä sovi muottiin johon hänet on pakotettu. Mies ei enää puhu eikä tee aloitteita koska hänelle on jo tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä. Suunnitelmaa pitäisi tehdä että ap saa kauan suunnittelemansa yöemmän tutkinnon tehtyä. Herranjumala että ihminen ei omasta tekstistään osaa lukea omaa itsekkyyttään.
Minua, eikä myöskään miestäni tai lastani, ei auta misogyyninen vihjailu pirttihirmuudesta. Minä en todellakaan ole rakentanut elämämme raameja: mm. asunto on hankittu miehen toiveiden mukaisesti ja pystyn kyllä toteuttamaan vapaa-ajan toiveitani muiden ihmisten kanssa vetämättä miestä vastentahtoisesti mukaan. Ja on se kumma, jos seksitreffit hotellissa on miehelle jotakin aivan kammottavaa pakkopullaa, mihin vaimo pakottaa. Etenkin kun olen pitänyt itsestäni ja kropastani hyvää huolta.
Ylempi tutkinto mahdollistaisi minulle lähes 30% paremman palkan tulevaisuudessa, ja sen kautta hyödyttäisi koko perhettä. Ja sitäpaitsi on ihan normaalia, että avioliitossa tehdään tulevaisuudensuunnitelmia sen pohjalta, mitä liiton osapuolet tahtovat elämässään saavuttaa. Emme enää elä 1930-lukua, jolloin naisen oli luovuttava koulutushaaveistaan kodinhoidon takia! Mutta tietenkin minun on mieheni kanssa tehtävä suunnitelma esim. opintovapaan aikaisesta lainanlyhennyksestä jne.
Miehellä on kaikki mahdollisuudet ottaa ero, jos elämä kanssani on yhtä vankilaa. Mutta hän ei halua erota. Sen sijaan mieheni on päivänselvästi masentunut, muttei kykeneväinen parantamaan tilaansa. Hänellä ei ole ollut moneen vuoteen voimavaroja edes harrastaa säännöllisesti, saati nähdä omia ystäviään. Olen yrittänyt jo pidempään sitä, että mies saisi enemmän omaa aikaa ja mahdollisuuden palautua. Edes lapseton aika ei ole miehelle ongelma, aina löytyy lapsenvahti jos en voi ottaa poikaamme juttuihini mukaan. Ei vaikuta kuin pahentavan hänen jamaansa nämä nukkumisviikonloput.
Ja siksi me tosiaan kävimme puoli vuotta pariterapiassa, jotta arkemme ei olisi täynnä minun pettymystäni ja hänen vetäytymistään. Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta. Mutta siltikään, vuosi terapian päättymisen jälkeen, mies ei ole kyennyt edes käymään työterveyslääkärin pakeilla tarkistuttamassa veren vitamiinipitoisuudet, rauta-arvot ja testosteronin. Yksilöterapia tuntuu hänen kohdallaan sulalta mahdottomuudelta, todella vahva vastustus. En ymmärrä miksi.
- Ap
Hmm. En mielestäni viitannut missään vaiheessa siihen että tämä johtuisi jotenkin sukupuolestasi. Päätit kuitenkin vetää feminismikortin esiin.
Edelleen tekstistä suorastaan huokuu ajatus siitä että pidät itseäsi miestäsi parempana ja suoraan sanottuna koet olevasi liian hyvä hänelle. Ymmärrän toisaalta tämän. Olet ongelmanratkaisija, mutta sellainen väkisinkin pienentää toisen puolison ongelmaksi joka pitää ratkaista. Se ei tee kenenkään itsetunnolle hyvää. Oletko koskaan harkinnut että ongelma voisit olla sinä?
And here is the twist. Minä tein omalle vaimolle samaa. Hän kärsi vuosia masennuksesta. Nyt hän on ollut terveenä 2 vuotta. Pääsyy tähän on se että minä todellakin annoin hänen olla. En pyrkinyt enää ratkomaan hänen ongelmiaan vaan jätin ne hänen itsensä hoidettaviksi. Olin paikalla mutta elin omaa elämää enkä vaatinut häneltä mitään.
Ps. Luin tuin äskeisen viestisi Ahvenanmaan reissun suunnittelusta vaimolle ja hän sanoi että juuri tuollaista se oli. Ahdistui jo pelkästä ajatuksesta.
Mutta. Saan varmaan tonneittain alapeukkuja tästäkin. Ongelma on aina niin paljon helpompaa nähdä muualla kuin omassa käytöksessä.
Toivotan jaksamista. Tätä ongelmaa et pysty ratkaisemaan itse. Voit vain odottaa että se häviää.
Ja kannattaa muuten miettiä mistä johtuu välitön kielto/vihareaktio omalla kohdallasi.
Ap:n miehen käytös kuulostaa tutulta. Minulla on masennusta ja ahdistusta, enkä siksi yleensä halua suunnitella esim. matkoja, kun jos jo nyt ahdistaa niin miten sitten kun on matkan aika jne. En oikeastaan halua sitoutua mihinkään tekemiseen tai ihmisten näkemiseen tai edes tulevaisuuden suunnitteluun/tehdä päätöksiä. Jos joku muu suunnittelee ja varaa matkan valmiiksi, niin lähden yleensä lopulta ihan mielelläni, vaikka ahdistaakin, koska silloin kaikki paine matkalle lähdöstä on pois omilta harteilta. Mutta eihän se ole reilua toista kohtaan, että aina joutuu ottamaan vetovastuun. Onneksi itse olen sinkku, niin ei ole kumppania, jonka tarvitsisi pettyä siihen, että en välttämättä halua tehdä mitään.
Siinä olen eri mieltä, että ap ei kumppanina saisi haluta tehdä miehensä kanssaan asioita tai suunnitella tulevaa, vain koska toista ahdistaa. Kyllä saa. On eri asia vaatimalla vaatia, että asiat tehdään tietyllä tavalla, kuin se, että ehdottaa yhteistä tekemistä. Kyllä oman kumppaninsa kanssa saa haluta tehdä asioita.
Terapian näkisin hyvänä vaihtoehtona, mutta siihenkään ei voi ketään pakottaa. Minullakin meni monta vuotta, että sain viimein hakeuduttua terapiaan. Sekin oli taas yksi asia, jossa olin/olen aikaansaamaton. Pitäisi jotenkin saada mies itse näkemään oma tilanteensa ja pohtimaan sitä, onko tämä tosiaan se tapa, jolla haluaa elää loppuelämänsä. Koska ei masennus tai ahdistus yleensä mihinkään noin vain "häviä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestäsi kllä. Mulla on pitkälti samat oireet. Kyseessä EI ole masennus, vaan se, että nykytyöelämä vaan vie mehut. Pitäisi saada levätä, mutta vapaampaa ja helpompaa työtä tekevän puolison into ”tehdä” aivan koko ajan jotain ei jätä hetkeäkään mulle itselleni. Jopa silloin, kun se pitkin hampain suostuu jäämään kotiin lepäämään, ei saa olla hiljaa tuolissa, vaan pitää puuhata ja osallistua ja keskustella. Ei sekuntiakaan sellaista aikaa, Jolloin voisi hiljaa odottaa, että ajatukset laskeutuvat pään sisällä ja asettuvat paikoilleen.
Mä en halua enää muuta kun nukkua, koska nukkuessa ei sentään kukaan vaadi koko ajan jotain. Paitsi että vaatii, kun se puoliso herättelee keskellä yötä seksiin.
Ja ei. Se ei ole masennusta. Se on ihan vaan väsymystä.
Jos aapee nyt tunnistat tästä itsesi, niin älä vaadi sitä puolisoasi kahdenkeskiselle hotellilomalle. Ota lapsesi ja lähde Itse niiden kanssa vaikka viikoksi johonkin ja jätä se puolisosi kotiin nukkumaan. Sen jälkeen se voi jo pystyä johonkin.
Tämä.
Ap:n tekstistä välittyy tunnelma että miehellä ei ole enää tilaa omassa elämässään. Elämää suoritetaan ap:n ehdoilla ja mies ei jostain kumman syystä sovi muottiin johon hänet on pakotettu. Mies ei enää puhu eikä tee aloitteita koska hänelle on jo tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä. Suunnitelmaa pitäisi tehdä että ap saa kauan suunnittelemansa yöemmän tutkinnon tehtyä. Herranjumala että ihminen ei omasta tekstistään osaa lukea omaa itsekkyyttään.
Minua, eikä myöskään miestäni tai lastani, ei auta misogyyninen vihjailu pirttihirmuudesta. Minä en todellakaan ole rakentanut elämämme raameja: mm. asunto on hankittu miehen toiveiden mukaisesti ja pystyn kyllä toteuttamaan vapaa-ajan toiveitani muiden ihmisten kanssa vetämättä miestä vastentahtoisesti mukaan. Ja on se kumma, jos seksitreffit hotellissa on miehelle jotakin aivan kammottavaa pakkopullaa, mihin vaimo pakottaa. Etenkin kun olen pitänyt itsestäni ja kropastani hyvää huolta.
Ylempi tutkinto mahdollistaisi minulle lähes 30% paremman palkan tulevaisuudessa, ja sen kautta hyödyttäisi koko perhettä. Ja sitäpaitsi on ihan normaalia, että avioliitossa tehdään tulevaisuudensuunnitelmia sen pohjalta, mitä liiton osapuolet tahtovat elämässään saavuttaa. Emme enää elä 1930-lukua, jolloin naisen oli luovuttava koulutushaaveistaan kodinhoidon takia! Mutta tietenkin minun on mieheni kanssa tehtävä suunnitelma esim. opintovapaan aikaisesta lainanlyhennyksestä jne.
Miehellä on kaikki mahdollisuudet ottaa ero, jos elämä kanssani on yhtä vankilaa. Mutta hän ei halua erota. Sen sijaan mieheni on päivänselvästi masentunut, muttei kykeneväinen parantamaan tilaansa. Hänellä ei ole ollut moneen vuoteen voimavaroja edes harrastaa säännöllisesti, saati nähdä omia ystäviään. Olen yrittänyt jo pidempään sitä, että mies saisi enemmän omaa aikaa ja mahdollisuuden palautua. Edes lapseton aika ei ole miehelle ongelma, aina löytyy lapsenvahti jos en voi ottaa poikaamme juttuihini mukaan. Ei vaikuta kuin pahentavan hänen jamaansa nämä nukkumisviikonloput.
Ja siksi me tosiaan kävimme puoli vuotta pariterapiassa, jotta arkemme ei olisi täynnä minun pettymystäni ja hänen vetäytymistään. Terapian jälkeen osasin päästää irti vaatimisesta, ja aloin keskittyä siihen, että tukisin miestäni kohti onnellisuutta. Mutta siltikään, vuosi terapian päättymisen jälkeen, mies ei ole kyennyt edes käymään työterveyslääkärin pakeilla tarkistuttamassa veren vitamiinipitoisuudet, rauta-arvot ja testosteronin. Yksilöterapia tuntuu hänen kohdallaan sulalta mahdottomuudelta, todella vahva vastustus. En ymmärrä miksi.
- Ap
Hmm. En mielestäni viitannut missään vaiheessa siihen että tämä johtuisi jotenkin sukupuolestasi. Päätit kuitenkin vetää feminismikortin esiin.
Edelleen tekstistä suorastaan huokuu ajatus siitä että pidät itseäsi miestäsi parempana ja suoraan sanottuna koet olevasi liian hyvä hänelle. Ymmärrän toisaalta tämän. Olet ongelmanratkaisija, mutta sellainen väkisinkin pienentää toisen puolison ongelmaksi joka pitää ratkaista. Se ei tee kenenkään itsetunnolle hyvää. Oletko koskaan harkinnut että ongelma voisit olla sinä?
And here is the twist. Minä tein omalle vaimolle samaa. Hän kärsi vuosia masennuksesta. Nyt hän on ollut terveenä 2 vuotta. Pääsyy tähän on se että minä todellakin annoin hänen olla. En pyrkinyt enää ratkomaan hänen ongelmiaan vaan jätin ne hänen itsensä hoidettaviksi. Olin paikalla mutta elin omaa elämää enkä vaatinut häneltä mitään.
Ps. Luin tuin äskeisen viestisi Ahvenanmaan reissun suunnittelusta vaimolle ja hän sanoi että juuri tuollaista se oli. Ahdistui jo pelkästä ajatuksesta.
Mutta. Saan varmaan tonneittain alapeukkuja tästäkin. Ongelma on aina niin paljon helpompaa nähdä muualla kuin omassa käytöksessä.
Toivotan jaksamista. Tätä ongelmaa et pysty ratkaisemaan itse. Voit vain odottaa että se häviää.
Ja kannattaa muuten miettiä mistä johtuu välitön kielto/vihareaktio omalla kohdallasi.
Haluaisin, että avaisit vähän enemmän tuota "Ahvenanmaan reissun" suunnittelua? Mikä siinä sinusta ja vaimostasi on ahdistavinta? Se, etten antanut miehelleni vaihtoehtoa kieltäytyä kokonaan? Vai että "kaikki meni minun ehdoillani?" Minähän siis luovuin tästä(kin) toiveesta, koska asia kuormitti miestäni niin paljon.
Oma reaktioni on varmaankin siksi puolustuskannalla, koska ennen pariterapiaa syyllistin itseäni paljon. Koin, että vaadin liikaa enkä osaa ottaa huomioon esim. mieheni vaikeita lapsuudenkokemuksia ja isättömyyden vaikutusta hänen omaan vanhemmuuteensa. Terapian myötä tajusin että minun on annettava miehelleni enemmän tilaa, ja yrittää vain esimerkin avulla saada hänet kiinnostumaan asioista. Ja ristiriistaisesti samalla myös ymmärsin, että minun tarpeeni kohtaamiseen ja jaetun kokemiseen kumppanini kanssa on jotain, mihin minulla oikeus.
Minun näkökulmastani ongelma on se, ettei mieheni ole halunnut enää moneen vuoteen tehdä mitään yhdessä, mutta ei myöskään kykene antamaan minulle emotionaalista tai seksuaalista läheisyyttä myöskään arjessa. Kolme vuotta olen tässä odottanut että ongelma häviäisi, mutta huonolta näyttää.
- Ap
Siinä ahdistaa se, että et antanut asian olla. Vaan jatkoit kysymistä. Tätä on todella vaikea selittää eikä sitä itse tajua kuinka ahdistava voi hallitsevana puolisona toiselle olla. Tuo jatkuva kysyminen matkasta lähettää viestin että sinulla on tarve ja tahdot että tarve tuler tyydytetyksi. Ja että miehen vastuulla on tyydyttää sinun tarpeesi. Masentunut ei tähän OIKEASTI pysty vaan kokee riittämättömyyttä ja masentuu entisestään. Sama pätee valitettavasti seksiin ja läheisyyteen. Meilläkin se loppui tyystin vaikka yritin mitä sen suhteen. Nyt se on palannut parisuhteeseen.
Ja kysevei oikeastaan ole siitä että vaadit mieheltäsi liikaa. Kyse on siitä että vaadit teiltä molemmilta liikaa. Vaadit että teidän pitää olla pariskuntana tietynlainen ja se aiheuttaa myös miehellise paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Ja valitettavasti ongelma ei ratkea sillä että jätät muehesi rauhaan jos ne vaatimukset tietynlaisesta elämästä ovat edelleen omassa takaraivossasi. Ne heijastuvat sieltä omaan käytökseesi ja sitä kautta parisuhteeseen.
En osaa sanoa muuta kuin että vaadi itseltäsi vähemmän. Voin kertoa että vaikka saisit hoidettua kaikki nuo mistä puhuit, eli jatko-opinnot, muuton, seuraavan lapsen, niin tämä ongelma ei ulkoisilla seikoilla ratkea.
Perusongelma taitaa olla sama kuin minulla aikanaan. Et luota siihen että selviät elämästä. Siksi tahdot epätoivoisesti saada sen valmiiksi. Sinua ahdistaa kun puoliso ei osallistu siihen toimintaan. Puoliso ahdistuu sinun pelostasi ja vetäytyy kun sinä alat esittää vaatimuksia. Siitä syntyy negatiivinen kehä.
Kuten sanoin. Toivotan jaksamista. Puolisosi ei tuosta tokene viikoissa tai kuukausissa. Se vie 1-2 vuotta. Nopeampi ratkaisu on sitten erota jos et tahdo odottaa.
Mutta omalta kohdalta voin kertoa että on lopulta hienoa nähdä miten itselle rakas ihminen toipuu ja alkaa pikkuhiljaa herätä eloon.
Ja vielä lopuksi totean että minä en parantanut puolison masennusta. Hän teki sen itse kun sai siihen tilaa. Mikään ei takaa että sinun puolisosi pystyy siihen.
Itse vakavan masennuksen sairastaneena voin todeta, että kyllä myös masentuneella on velvollisuuksia parisuhteessa. Tärkein velvollisuus puolisoaan kohtaan on sanoa "En jaksa, en pysty". Vasta siitä että hyväksyy itse itsessään kyvyttömyyden alkaa oikeasti toipuminen. Silloin on kumppaninkin helpompi ymmärtää toisen pahoinvointi, ja oikeasti antaa toiselle tilaa. Sen sijaan jos vain puskee ja esittää pärjäävänsä, eli salaa toiselta todellisen vointinsa, tilanne ajautuu pahemmaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
päivä
Vierailija kirjoitti:
No entäpä jos miehesi oli ehdottanut esim hotellivkl. Olisitko lähtenyt?
Totta kai! Mutta hän ei ole sellaista ehdottanut vuosiin. Kun lapsemme oli 3-vuotias, sain mieheltäni "lahjakortiksi" itse kirjoitetun kortin, jossa lupasi viedä minut erääseen ravintolaan syömään. Olen kohta kolme vuotta odottanut, milloin veisi.
- Ap
Olet odottanut nyt 2 vuotta. Oletko tehnyt tarkistuskysymyksen ja oliko mies humalassa luvatessaan?
AP varmaan on tiedustellut jälkeenkin kuten muistakin asioista. Täällähän tyrmättiin kysely. Miehelle kun pitää antaa tilaa.
Minulle myös ex lupasi treffit. Ostin uudet kengätkin, kun olin innoissani. Niitä treffejä ei lukuisista kyselyistä tullut seuraavaan neljään vuoteen. Sitten oli jo aika erota. Viimeiset kommentit kyselyihin oli "mieti sitä!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaa. vaikea tilanne ja voit oikeastaan vain itse arvioida, mitkä ovat sopivia tapoja lähestyä asiaa. Tärkein on varmaan näkemyksesi masennuksen syvyydestä; liian sairas ei enää tokene ilman apua.
Meillä oli vähän samanlaista ja meillä auttoi minun käytöksen muuttuminen (älä kimpaannu, arvioi ihan itse jos sanomiseni eivät käy järkeen - ihan ok mulle). Koska mieheni oli jonkilaisessa ahjossa ja vuosien mittaan tein siitä huomautteluja, maanitteluja ja huomioita, niin olin yksi huutomerkki hänen tilanteelleen ja aloin varmasti näyttämään sen juurisyyltä ”oma aika” alkoi toistua puheissa myös. Mitä siis itse tein? Aloin tietoisesti kunnioittamaan hänen oloaan, antamaan sille tunnustusta ilman syyllistäviä ja tai/liian napakoita ohjeita, aloin iloita omista asioistani, kehuin häntä ja jaoin hänelle hyvää mieltäni.
Esimerkiksi jos aamulla kysyn että mennäänko jonnekin ja hän ei jaksa, niin totean että ”ei ihme, sulla on ollut varmaan aika rankka viikko”/ymmärtäväisesti: ”ei se mitään, ei aina tarvii jaksaa! Lepää vaan. Me mennään, kerro jos haluat että tuodaan jotain”. Kehuin häntä: ”mä oon aina tykännyt miten sä ajattelet niin eri tavalla tästä ja on tosi kiva kun saa jotain uusia näkökulmia” Eläydy; ” Voi ei tietenkin siellä alkoi sataa just kun menit ulos, juodaanko yhessä teet kun saat kuivaa päälle?” Anna synninpäästöjä ”No en ole kyllä minäkään jaksanut tehdä tuota ja tuota vaikka kuukausia sitten sanoin”.
Luo hänelle tunnetta, että kotona saa olla sellainen kun on. Että rakastat häntä ja hyväksyt. Ettet arvioi hänen voimiaan ja yritä niitä manageroida. Ja yritä itse sisäisesti suhtautua häneen positiivisesti ja lempeästi.
Meillä kuukaudessa kahdessa mies alkoi piristyä vähän. Ja puhua vähän enemmän itse että miltä tuntuu ja mikä on vaikeeta.
Mutta jos mies on syvästi masentunut niin ylläolevan lisäksi hän tarvitsee hoitoa.
Se oma aika? Sitä ei ole kuultu kyllä enää vuosiin. Otetaan kun halutaan tietty, mutta tunne sen puutteesta poistui.
Tunnistin ap:n viestistä itseni. Olen (ollut) samantyyppinen kuin hänen miehensä.
Ja tunnistin tästä viestistä oman mieheni, joka on juuri tuollainen ihminen, joka antaa minulle tunteen, että saan olla oma itseni täällä kotona. Yksinäiset viikonloput yleensä nukun ja siivoan, luen paljon kirjoja ja teen ruokaa pakastimeen. Aluksi mies kehotti "nauttimaan yksinolosta ja menemään vaikka keikalle tai baariin", mutta sitten hänkin ymmärsi, ettei minulla ole tarvetta nollata. Minulla on tarve olla hiljaa ajatusteni kanssa, rauhoittua. Ja perhettäni rakastan.
"Mieti sitä", siis mitä? Uusi nainen, käytöksesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Mieti sitä", siis mitä? Uusi nainen, käytöksesi?
En tiedä mitä ex tarkoitti. Ei suostunut puhumaan. En yhtään tiedä mitä viimeisten vuosien aikana tapahtui. Rakkaus, huolehtimen ja kiinnostus minuun loppui.
Juurikin monista edellä mainituista syistä moni meistä suomalaisista viihtyy ihan aidon oikeasti yksin. Nuorena kun hormonit vievät, moni toki pariutuu , mutta sitten kun tilanne vähän tasaantuu, huomaa että viihtyy parhaiten itsekseen. Tällöin perhe/parisuhde muodostuu taakaksi, kun samaan aikaan tuntee huonoa omatuntoa siitä että on rakkaita läheisiä, muttei vaan jaksa niitä joka päivä. Itse olen kolmen pitkän parisuhteenjälkeen päätynyt siihen onelliseen tilanteeseen että hyvä elämänkumppani on, mutta molemmilla omat asunnot, ja tavataan ja viihdytään yhdessä kun siltä tuntuu. Muina aikoina sitten viihdytään molemmat itsekseenkin, molemmilla paljon harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Paljon hyviä yhteisiä ystäviä ja myös erillisiä. T. iät 58v ja 60v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juurikin monista edellä mainituista syistä moni meistä suomalaisista viihtyy ihan aidon oikeasti yksin. Nuorena kun hormonit vievät, moni toki pariutuu , mutta sitten kun tilanne vähän tasaantuu, huomaa että viihtyy parhaiten itsekseen. Tällöin perhe/parisuhde muodostuu taakaksi, kun samaan aikaan tuntee huonoa omatuntoa siitä että on rakkaita läheisiä, muttei vaan jaksa niitä joka päivä. Itse olen kolmen pitkän parisuhteenjälkeen päätynyt siihen onelliseen tilanteeseen että hyvä elämänkumppani on, mutta molemmilla omat asunnot, ja tavataan ja viihdytään yhdessä kun siltä tuntuu. Muina aikoina sitten viihdytään molemmat itsekseenkin, molemmilla paljon harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Paljon hyviä yhteisiä ystäviä ja myös erillisiä. T. iät 58v ja 60v
Eläke-ikää lähestyvän, jo aiemmin eronneen ja näin ollen ”puhtaalta” pöydältä aloittavan (oma asunto, lainat ehkä jo maksettu, lapset omillaan) tilanteen vertaaminen 33-vuotiaan, lisää lapsia toivovan naisen tilanteeseen masentuneen aviomiehen kanssa on kyllä vähän asiatonta
Vierailija kirjoitti:
Juurikin monista edellä mainituista syistä moni meistä suomalaisista viihtyy ihan aidon oikeasti yksin. Nuorena kun hormonit vievät, moni toki pariutuu , mutta sitten kun tilanne vähän tasaantuu, huomaa että viihtyy parhaiten itsekseen. Tällöin perhe/parisuhde muodostuu taakaksi, kun samaan aikaan tuntee huonoa omatuntoa siitä että on rakkaita läheisiä, muttei vaan jaksa niitä joka päivä. Itse olen kolmen pitkän parisuhteenjälkeen päätynyt siihen onelliseen tilanteeseen että hyvä elämänkumppani on, mutta molemmilla omat asunnot, ja tavataan ja viihdytään yhdessä kun siltä tuntuu. Muina aikoina sitten viihdytään molemmat itsekseenkin, molemmilla paljon harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Paljon hyviä yhteisiä ystäviä ja myös erillisiä. T. iät 58v ja 60v
Jos ollaan menty naimisiin ja päätetty hankkia yhdessä lapsi, niin silloin on kyllä on velvollisuus olla niiden perheenjäsentensäkin kanssa. Ja sitäpaitsi ap vaikuttaa antavan miehelleen aika paljon omaa tilaa ja aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olen ikäluokkasi nainen, vaimo ja äiti, ja vaikka ymmärrän sun argumentit oikein hyvin, mulle jostain syystä tulee sun viesteistä samanlainen olo kuin jos joku tulis viideltä aamulla makkariin, laittais kaikki valot päälle, ikkunan auki, peiton pois, heittäis kaapista mun naamaan ne vaatteet, jotka on mua varten valinnut, ja latelis tiukalla äänellä päivän to do -listan, jonka suorittamisesta mä oon jo valmiiks myöhässä.
Toistan, että ymmärrän hyvin sun argumentit (30 % enemmän palkkaa, tietynlainen elämäntapa), mulla vois olla ihan samanlaisia itsellä, onkin.
Mutta rivien väleistä tihkuu, että ehkä se et olekaan sinä, jonka täytyy pelätä, ettei toinen rakasta.
Rakastatko sä itse? Rakastatko sun miestä ihmisenä vaan vain sun suunnitelmien toteuttajana?
Sä suutahdit oudosti noista viesteistä, joissa jotkut kertoivat masentuneen puolisonsa toipuneen sen jälkeen, kun tämä oli vain jätetty rauhaan. Tulkitsit ne riivinrauta/justiinasyyttelyksi, misogyniaksi. Mitä ihmettä? Miksi sä otat pulttia, jos jotkut toiset ovat saaneet vastaavanlaisen tilanteen lopulta toimimaan?
Onko käynyt niin, että sä haet täältä vain vahvistusta mielipiteillesi? Oikeutusta erota?
Miksi sä periaatteessa olet itse jo valmis eroamaan mutta silti laitat itkuhymiötä, kun kirjoitat, että jos ero on miehenkin toive, jos mies on lakannut rakastamasta sua? Etkö sä itse ole lakannut rakastamasta häntä?
Ap kuulostaa rasittavan kontrolloivalta ihmiseltä viestitulvineen. Ehkä mies tosiaankin on "nalkissa" ja "henkisesti kastroitu". Anna miehen olla rauhassa. Lopeta painostaminen. Katso, mihin suuntaan mies itse lähtee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen ikäluokkasi nainen, vaimo ja äiti, ja vaikka ymmärrän sun argumentit oikein hyvin, mulle jostain syystä tulee sun viesteistä samanlainen olo kuin jos joku tulis viideltä aamulla makkariin, laittais kaikki valot päälle, ikkunan auki, peiton pois, heittäis kaapista mun naamaan ne vaatteet, jotka on mua varten valinnut, ja latelis tiukalla äänellä päivän to do -listan, jonka suorittamisesta mä oon jo valmiiks myöhässä.
Toistan, että ymmärrän hyvin sun argumentit (30 % enemmän palkkaa, tietynlainen elämäntapa), mulla vois olla ihan samanlaisia itsellä, onkin.
Mutta rivien väleistä tihkuu, että ehkä se et olekaan sinä, jonka täytyy pelätä, ettei toinen rakasta.
Rakastatko sä itse? Rakastatko sun miestä ihmisenä vaan vain sun suunnitelmien toteuttajana?
Sä suutahdit oudosti noista viesteistä, joissa jotkut kertoivat masentuneen puolisonsa toipuneen sen jälkeen, kun tämä oli vain jätetty rauhaan. Tulkitsit ne riivinrauta/justiinasyyttelyksi, misogyniaksi. Mitä ihmettä? Miksi sä otat pulttia, jos jotkut toiset ovat saaneet vastaavanlaisen tilanteen lopulta toimimaan?
Onko käynyt niin, että sä haet täältä vain vahvistusta mielipiteillesi? Oikeutusta erota?
Miksi sä periaatteessa olet itse jo valmis eroamaan mutta silti laitat itkuhymiötä, kun kirjoitat, että jos ero on miehenkin toive, jos mies on lakannut rakastamasta sua? Etkö sä itse ole lakannut rakastamasta häntä?
"Otin pultit" viestistä, jossa ehdotettiin että mieheni ei saisi tarpeeksi omaa aikaa ja tilaa (vaativan työn takia). Tämä ei pidä paikkansa, sillä olemme tosiaan viettäneet aikaa ihan eri osoitteissakin, jotta mieheni saisi sitä palautumisaikaa. Lisäksi minä tosiaan vietän enemmän aikaa lapsemme kanssa poissa kotoa, kuin mitä mieheni tekee.
Sen lisäksi toisessa viestissä väitettiin että miehen elämää suoritetaan minun ehdoillani, että mies ei sovi muottiin johon hänet on pakotettu, että miehelle on tehty selväksi ettei hänen toiveillaan ole merkitystä, ja jatko-opintotoiveisiini viitattiin itsekkyytenä. Minusta se viesti oli misogyynisävytteinen, enkä jaksa asiasta enempää vängätä.
Sen sijaan myöhemmin aviomiehen kirjoittamat viestit vaimonsa masennuksesta olivat ihan hyviä, ja laittoivat minut pohtimaan, ymmärränkö oikeasti millaista masentuneen maailma on. Se on ehkä siksi vaikeaa, koska mieheni ei koe itseään masentuneeksi, eikä tahdo sen tähden mitään apuakaan.
Minä olen todella uupunut ja surullinen, sillä koen että olen menettänyt miehen, jonka kanssa jaoin elämäni ihanimpia asioita vielä muutama vuosi taaksepäin. Oli aika, jolloin kävimme yhdessä vaeltamassa tunturissa, haaveilimme kesämökistä, ja odotimme rakkaudentäyttäminä lasta.
Nyt tuntuu vain siltä, että mieheni on kadonnut sumuun. Minä en tahdo erota, ja todellakin rakastan yhä miestäni, mutta minuun sattuu kun häneen ei saa enää kontaktia. Voin kyllä tunnustaa, että itsekkäästi kaipaan esim. seksiä, mutta vielä enemmän minua pelottaa, että kadotan itse itsenikin masennukseen.
- Ap
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Ap kuulostaa rasittavan kontrolloivalta ihmiseltä viestitulvineen. Ehkä mies tosiaankin on "nalkissa" ja "henkisesti kastroitu". Anna miehen olla rauhassa. Lopeta painostaminen. Katso, mihin suuntaan mies itse lähtee.
Ihan oikeasti, minun konetajaisäni 1970-luvulla kävi ihan mielellään äitini kanssa tanssilavoilla ja ilolla kyyditsi meitä ympäri Suomea ihastelemaan äitini toiveesta kotiseutumuseoita ilman, että hänet "henkisesti kastroitiin". 🙄
Ikävä sanoa ap, mutta uskon että mies ei koe sinua enää seksuaalisesti viehättäväksi. Ehkä hänellä on jotain omia ongelmia erektion tms kanssa, mutta todennäköisesti hän on vain kyllästynyt. Tämä heijastuu sitten ihan kaikkeen, eikä kyse ole mistään masennuksesta. Mies vain välttelee sinua, jotta ei joutuisi tukalaan tilanteeseen. Mutta kuitenkin rakastaa sinua ja siksi tilanne raastaa sisältä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kuulostaa rasittavan kontrolloivalta ihmiseltä viestitulvineen. Ehkä mies tosiaankin on "nalkissa" ja "henkisesti kastroitu". Anna miehen olla rauhassa. Lopeta painostaminen. Katso, mihin suuntaan mies itse lähtee.
Ihan oikeasti, minun konetajaisäni 1970-luvulla kävi ihan mielellään äitini kanssa tanssilavoilla ja ilolla kyyditsi meitä ympäri Suomea ihastelemaan äitini toiveesta kotiseutumuseoita ilman, että hänet "henkisesti kastroitiin". 🙄
Tuota noin. Mikä on tämä (nykyään yleinen ilmiö) vetää joitain 1800-luvun sukupuolirooleja joka asiaan? Miten koneistaja (oletan, että hait tätä sanaa) olisi oletusarvoisesti vastahakoinen lähtemään museoon tai tanssimaan? Sun faija rakasti sun mutsia, nautti tanssista ja teidän perheen reissuista - ihan niinku koneistajamiehenäkin. :) Miten ne nyt toisensa pois sulkis.
Me ollaan käyty mieheni kanssa pari kertaa islanninhevosvaelluksella. Miehelleni on kommentoitu vähän tuohon samaan tyyliin, että kappas kun suostuit tallityttöilemään. Huoh...
Samoin kun itse tykkään kalastaa, saan joskus kommentteja, että "mitä miehes maksoi, että lähdit uistelemaan". Huoh, taas.
Tuo henkinen kastrointi, nalkissa oleminen, nurkkaan ajaminen, yksinäisyys suhteessa jne. eivät liity nyt näihin vanhanaikaisiin oletuksiin miesten ja naisten mieltymyksistä.
Vierailija kirjoitti:
Miehen kanssa eläminen on kuin vetäisi kivirekeä lumimyrskyssä ylämäkeen ja jalkojen alla on vain peilikirkasta jäätä. Voimia :(
Masentuneen miehen tai naisen kyllä, mutta ei terveen.
ette oo vissii ihan niitä penaalin terävimpiä kyniä kun roikutte väkisin suhteesa
Ap, kysy mieheltäsi rakastaako hän sinua. Rakkaus usein loppuu. Miehet ei vain muista sitä sanoa. Vaimon pitää sekin tieto kaivaa.